MARIKA ORENIUS

 

 

Keinuva käynti ja muutoksen tila

 

 

I


Näkymien läpi kuljeksija ja muistiin kirjaaja

 

 

Jäljitän taiteellisessa työskentelyssäni tila-aikaan kiinnittyvää kokemusta ja sen vastaanottoa ruumiissa. Tilan ja ajan käsittäminen on filosofinen tehtävä, mutta se on myös ruumiillinen tapahtuma. Ilman tilan kokijaa ei ole tilaa. Videon teossa lähestyn yhteiskunnallisia ja yksityisiä tiloja poeettisin keinoin. Kameratyöskentely lähestyyy visuaalisesti dokumentaarista kuvausta, joka yhdistää ympäröivän todellisuuden taltioinnin ruumiin liikkeisiin. Parousia-video on vielä keskeneräinen ja sen valmistuminen etenee kokeilun periaatteella. Kameran välityksellä koettu hetki ja oma suhtautumiseni siihen muuttuvat työskentelyprosessin edetessä ja sen eri vaiheissa.


 

Kuvauskokeiluissa tila on subjektiivinen ja rajallinen kokemus. Silmän korkeus koetaan eräänlaiseksi normalisoituneeksi perspektiiviksi; kamera asetetaan useimmiten silmän jatkeeksi. Kuvaan joitakin otoksia useita kertoja vaihdellen etäisyyttä ja kuvaamisen tapaa. Kuvassa nähtävat heijastumat ja kameran liikkeet korostavat kameran ja minun läsnäoloa teoksessani. Kuvaus jäljittelee sisäisten prosessien logiikkaa, jota toisinaan ruumiiseen kiinnitetty kamera taltioi. Kuvamateriaalissa toistuu se, mihin olen reagoinut kuvaustilanteessa.


 

Työskentelyprosessi on eri tavalla julkinen kuin aikaisempi työskentelyni. Olen rakentanut teoksen maailmaa jo usean vuoden ajan ja esitän tähän mennessä kuvattua materiaalia julkisesti. Teos on rakentunut tarpeestani muuttaa taiteellista työskentelyäni sekä lisätä ymmärrystäni taiteellisen tutkimuksen keinoista. Aikaisemmin käsikirjoitin ja kuvakäsikirjoitin videoteokseni ennen kuvauksia. Nyt kirjoitan työskentelystäni ja lukemastani muistiinpanoja, joita hyödynnän käsikirjoituksessa ja tutkimustekstissäni. Parousia-videon käsikirjoitus valmistuu todellisuudessa vasta editointivaiheessa, yhtä aikaa videoteoksen valmistumisen kanssa.

 

Videomateriaaleja katsellessani kamera johdattelee katsojan erilaisten tilojen läpi. Tilat ovat yhteiskunnallisia, julkisia, yksityisiä ja henkilökohtaisia. Kuvaan kaikille avoimien tilojen lisäksi paikkoja, joihin on rajoitettu sisäänpääsyä (kuten yhteiskunnan suljetut tilat). Pyrin esittämään teoksen monikanavaisena videoinstallaationa, jolloin eri kulttuurien ja yhteisöjen samanaikaisuuden idea tulee parhaiten esille.1

 

Videoinstallaatiossa samanaikaisuus ja maailman erilaiset elämät sekä moninaisuus korostuvat. Tekijänä minulle tärkeintä on oleminen, ei se mitä itse olen. Kertomisen tavat ja teoksen kuvauspaikat ovat ruumiini kautta elettyjä ja ruumiin välittämiä. Kameran läsnäolo korostuu ruumiini liikkeissä – kyseessä on aina jonkun subjektiivinen näkemys. Eri puolilla maailmaa koetut nykyhetket ja niiden samanaikainen esittäminen kertovat maailmasta, jonka sosiaaliset ja poliittisetkin merkitykset ovat teoksen katsojan tulkittavissa.


II 

 

Kuvauspaikat luovat teoksen visuaaliset kehykset

 

 

Taiteellisessa prosessissa saattaa teoksen alkuperäinen ajatus hävitä. Prosessinomaisessa työskentelyssäni olen pyrkinyt pitämään Parousia-teosta koossa kuvauspaikoilla. Jokaisen kohtauksen lähtökohtana on tila. Tilat ovat muovanneet ideaa, ja oma reagointini jo syntyneeseen kuva- ja tekstimateriaaliin ohjaa työskentelyni seuraavaa vaihetta eli materiaalin editoimista. Teosidealle alkoi muodostumaan visuaalinen kehys palatessani jo aikaisemmin lukemaani Michel Foucault'n tekstiin tiloihin liittyvästä termistä heterotopia (hétérotopie).Heterotopia on käsitys tiloista, jotka viittavat toisiin tiloihin ja näiden useisiin merkityksiin. Tilat kuten hautausmaa, psyykkinen sairaala, teatteri tai peilin näkymä ovat poikkeuksellisia suhteessa ”todellisiin” tiloihin. Suljetut tai sisäänpääsyltään rajoitetut tilat, kuten vankila tai pakolaisleiri muodostavat heterotopian. Foucault'n teksti pitää sisällään useita määrittelyn tapoja. Heterotopia voi muodostua toiseuden tunteesta, jossa yhdistyvät sosiaalinen kuulumattomuuden ja erilaisuuden kokemus.

 

 

Tilat ovat avoimia tulkinnalle kokemuksellisuudestaan johtuen.Tietyllä tavalla ymmärrän Foucault'n ajatuksen, mutta tärkeä kysymys onkin: mitä teen tällä tiedolla? Muodostuuko videotyöskentelyssäni heterotopia tilan lähestymistavasta, käsittelystä ja kuvaushetkessä elämisestä? Kuvaushetkessä sulautuvat tilan fyysinen ja mentaalinen kokeminen. Kuinka tuoda esiin kuvan ja tekstin välityksellä sulautuminen kuvauspaikkaan tai sen synnyttämään tunteeseen epäpaikasta? Miten kuvata sosiaalista tai kulttuurista ulkopuolisuutta, toiseuden tunnetta? Kuvauspaikkojen epätilat eivät ole tarkasti tässä, eivät myöskään muualla. Tiettyjä tiloja en voikaan saavuttaa sillä ne syntyvät katsojassa.

 

 

Sisältääkö tutkimus, työhuone, ateljee, taidekoulu, yliopisto myös heterotopioita?Ajattelen kuvaa tutkijasta työhuoneessaan. Tutkija elää tutkimuksen keskipisteessä, mutta ei voi nähdä koko kuvaa. Tutkimusalue on mahdoton hahmottaa toisesta perspektiivistä, koska itse on sen keskellä. Pyrin taiteilija-tutkijana määrittelemään ja haltuunottamaan rajaamani tutkimusalueen asioiden polarisoinnilla: filosofisuus ja materiaalisuus, tässä ja toisaalla, nyt ja ei-koskaan, näkyvänä ja näkymättömänä. Samanaikaisesti vastakkainasettelu hajoaa, asiat ovat pikemminkin punoutuneita toisiinsa. Lokaalisuus, paikallisuus työpöytäni äärellä, yhdistyy heterotopisesti niihin paikkoihin, joista kirjoitan.

 

Lähestyn kamerallani kasvitieteellistä puutarhaa. Kasvit ovat maan tasolla tai maan alla talvehtimassa, ja silti toiset niistä näyttävät kykenevän vastaamaan kylmyyteen törröttämällä pystyssä nimikylttinsä takana. Eri kasvilajit edustavat eri paikkoja, ja näistä maailman kasveista muodostuu mikrokosmos, heterotopia. Olen vuodenajasta johtuen autiossa puutarhassa yksin kamerani kanssa. Nimikylttiarmeija edessäni korostaa kasvien läsnä- ja poissaoloa. Katselen kasvien näkyvillä olevia mitättömiä osia ja peilaan näkymää nimikyltteihin, joiden mukaan edessäni ovat Arctium minus, Achillea millefolium, Polytrichum commune, Ulmus glabra ja Taraxacum vulgare.5Nämä kasvit esiintyvät ainakin Euroopan, Pohjois-Afrikan, Kaukasuksen, Siperian, Alaskan, Pohjois-Amerikan, Uuden-Seelannin, Australian, Keski-Aasian, Turkin ja Pohjoismaiden luonnossa.

 

Yksi Foucault'n esittämistä ajatuksista on peilin heijastus ja sen tarjoama utopia. Mitä kukin näkee oman kuvansa heijastuksessa? Näkymän konkreettisuus usein unohtuu katseen hakeutuessa ihanteisiin tai negaatioihin. Päivittäinen vilkaisu peiliin ei tarkoita sitä, että näkisin itseni. Omaan peilikuvaan sokeutuu ja peilin minä onkin läpinäkyvä metafora, johon samat vaateet kuin muihin eivät päde. Ehkä ristiriitaa herättävää on katsomiskokemuksen todellisuuden ja epätodellisuuden sulautuma. Foucault kirjoittaa heterotopia-kuvauksessa utopiasta eli haavekuvasta tai ihanteellisesta tulevaisuudennäkymästä. Ehkäpä toteamus ”peilikuva vääristää” on positiivista haaveilua utopia-sanan merkityksessä. Itsensä todellinen näkeminen realistisesti voisi luoda negatiivisen utopian, dystopian.

 

 

Peiliä on käytetty kuvataiteessa ja elokuvataiteessa ansioituneesti ja kerroksellisesti, puhumattakaan kirjallisuudesta ja teorian tasolla ilmenevästä metaforisuudesta ja sen monipuolisista tulkinnoista. Psykologisessa mielessä henkinen kehittyminen olisi mahdotonta ilman peiliä; sen kautta voi (yrittää) nähdä itsensä, oman ruumiinsa. Identiteetin muodostuminen ja ”peilivaihe” näyttäytyvät elämänmittaisena prosessina, jossa yksi väitöskirja, taideteos tai taiteellinen tutkimus on kuin vilkaisu peiliin. Heijastus paljastaa jotain ideaalin mukaista ja samanaikaisesti häiritsevää, jota ei kuvasta voi poistaakaan ja jonka kanssa on vain elettävä.


III 

 

Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää

 

Kirjoittaessani kuvantekijänä tutkimustekstiä olen osittain hurahtanut tekstin maailmaan. Aikaisempi olettamukseni siitä, että teksti välineenä olisi jotenkin kriittisempi tai tiedollisempi kuin kuva, on murtunut. Tutkimustekstissäni ja videoteoksessani aistimukset ja havainnot muodostavat perspektiivin, jonka kokija on minä-muodossa. Kirjoittaessani tietyt sanat muodostuvat kuviksi, kuten sanasta perspektiivi syntyy aina ensimmäisenä mielessäni syvyysvaikutelmainen näkymä. Runouteen ja klassiseen retoriikkaan viittaava filosofi Jacques Rancière sanookin kielen sisältävän kuvia.6Edellinen lause saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta vastaavasti kuvaa ajatellessa voi kieli olla kuvan sisältö tai määräävin osa sitä.


Ajatus siitä, että tekeminen tekee meille jotakin, johtaa ajatukseen herkkyydestä ja tuntoherkkyydestä, paattisuudesta. Bernhard Waldenfels kutsuu tapahtumaa sanalla pathos.7 Tuntoherkkyys, koskettavuus ja aistimukset muodostavat pathoksen, joka käsittää kaiken sen mitä meille tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä.8Reagoivuus ja herkkyys ovat osana ruumiillista vastaanottoa, joka muodostaa ymmärryksen ja järjestyksen.9 Ajatellessani tätä ymmärrän asian tietona, kognitiivisessa mielessä. Mutta miten ymmärrän syntyvät emootioni? Kuinka otan vastaa tuntemukset ruumiissani ja lihassani?

 

 

Tiedostamisen hetkellä saatan kirjata asian muistiin, josta myöhemmin poimin sen osaksi kehittelemääni lausetta. Tekstini syntyy yhdistelemällä emootioita, jotka muodostuvat ruumiissani. Tuntemuksissa yhdistyvät aistit, muisti, oletukset ja kokemusmaailma. Kaikki se, minkä minuuteni on kohdannut. Uskomme, että lähes kaikkeen voimme yhdistää sanan ”prosessi”. Toisaalta eksistenssi, olemassaolo, on muuttumattomuudessaan mysteeri, vaikka ruumiissani, lihassani, ihossani tapahtuvat kosmeettiset muutokset ovat näkyviä ja näin ymmärykseni piirissä.

 

Tiedostamisen, reagoinnin ja havainnon prosessit ovat auttamattoman hitaita. Tuntiessani tuulen ja selän kutituksen se on jo tapahtunut. Aistimus on mennyt jo edellä, kun taas ymmärtämisen prosessi monitahoisuudessaan matkustaa jälkijunassa. Aistimisen prosessi tapahtuu sekunnin tai parin hetkessä, ja jälkeenpäin voin todeta, että tuuli nostatti myös vedet silmiin. Ulkopuoliselle se voi näyttää sisältäpäin vallanneelta liikutukselta. Kädensipaisulla pyyhin pois vedet silmistä ja samalla käsittämättömän hetken, jossa tuuli ja kutitus ja kenties liikutuskin yhdistyivät.

 

Vaikka kyyneleitä muistuttava vesi on poissa, sen synnyttämä tuntemus on minussa. Jokaisessa vastaanotossa on kyse singulaarisesti tapahtuvasta tieteestä, mathesis singularis eikä mathesis universalis, kuten Roland Barthes kirjoittaa tieteen ja subjektiivisuuden suhteesta.10 Vastaanotto on aina yksittäinen tapahtuma. Kahden ihmisen välillä syntyvä rakkaus tapahtuu molemmissa, mutta erillisinä toisistaan. Kysymys on minuudessa tapahtuvasta vastaanotosta. Loitonnamme ja teoretisoimme minuutta puhumalla subjektista, joka kokee ja tekee.11 Päätän olla kirjoittamatta subjektista. Minun silmäkulmani ovat kosteat. Kokija olen minä. Jos kirjoitan tuulen kylmästi kutittavan subjektin selkää, se tapahtuu vain teoriassa.

 

IV

 

Samanaikaisuuden kaksi puolta

 

Tilaa ja aikaa on tarkasteltava yhdessä eikä erillisinä määreinä. Filosofinen tilan ja ajan pohdinta avartuvat myös yhteiskunnallisiksi juuri niiden yhteenpunotuneen luonteen vuoksi. Erityisesti tilan läpeensä sosiaalista luonnetta ajatellessa tila-aika konkretisoituu ja politisoituu. Kenen tila-ajasta on kyse? Millä tavalla määritellä eteläinen, pohjoinen, läntinen tai itäinen tila-aika? Pystymmekö ajattelemaan että nykyhetki eri puolilla maailmaa on rinnakkainen ja samanarvoinen? Doreen Massey syventää tätä ajatusta ja politisoi käsitteet ”tila-aika” ja ”samanaikainen tila”.12 Massey tukeutuu Einsteinin käsitykseen tila-ajasta, jolla on tarkkailija, joka on osa tarkkailemaansa maailmaa.13

 

Teoksessani on läsnä tarkkailija. Se olen minä tai tarkemmin ilmaistuna: minä ja kamera. Videoinstallaation työnimen Parousia14 kreikankielinen merkitys viittaa läsnäoloon. Läsnäoloni teoksessani perustuu minun todellisiin tuntemuksiini, ruumiin tiloihini ja kokemuksiini. Tavoittelen sitä mitä emme aistivalla ruumiillakaan voi tavoittaa. Samanaikaisesti tiedostan, ettei kaikki ole aistittavuuden piirissä. Ruumiin liikkeiden tahdissa liikkuva kamera ja vaihtuvat kuvauspaikat luovat eri ajatuspolkuja läsnäolon ja poissaolon sekä näkyvyyden ja näkymättömyyden tasoille. Kuvaan liikkuvalla kameralla tutkijan ja taiteilijan työtilaa, maamme hallinnollisia tiloja, kotien peilien heijastuksia, pienen pojan näkökulmasta euraasialaista ruuhkaista kävelykatua, talvehtivaa kasvitieteellistä puistoa, pohjoismaisia insituutioiden suljettuja tiloja, aasialaista kantamisen, vaeltamisen ja kävelemisen kulttuuria. Lähes dokumentaarinen taltiointi tuo esiin paikkoja ja tiloja, joita voitaisiin kutsua myös ”epätiloiksi”.15

 

Kuvattu materiaali ei välttämättä näytä sitä, mikä on olennaista ja näkyvää tilassa. Myöhemmin läpikäydessäni kuvaamiani materiaaleja seuraan niiden rytmiä ja kiinnitän erityisen huomion siihen, mikä kuvassa koskettaa minua eniten punctum-periaatteella.16Ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes tuo esille katseen halun rakennetta, mielihyvän ja hurmion eroa käsiteparin studium ja punctum kautta. Hurmiollinen punctum on äärimmäisyyksiin menemistä, kemiallista ja orgastista kuolemanviettiä ja samalla väkevämpää kuin mielihyvää sisältävä studium. Katsomistapahtuma, spektaakkeli, tapahtuu minussa. Katsoessani kuvaa katsoo se myös minua. Toisinaan kuva saattaa tuottaa mielihyvää ja toisinaan hurmata. Toisinaan kuva ei herätä näistä kumpaakaan, ja sen antaa mennä ohi lyhyen rekisteröinnin jälkeen.

 

V 

 

Yhteiskunnalliset (epä)tilat ja siirtymät

 

Väitöstutkimukseni otsikossa esiintyy sana kotipesä, home base. Asioiden yhteydet sanoihin ovat aluksi sattumanvaraisia. Kotia ja pesää asustaa ruumis. Ruumis on välttämättömyys, josta emme pääse eroon. Kotipesä on vastapaino julkiselle olemiselle, nähdyksi tulemiselle ja nähtynä olemiselle. Yhteiskunta paikkoineen ja rakenteineen muodostaa virallisen ympäristön.

 

Kotipesä-sana tarkoittaa liiketoiminnassa tukikohtaa, päämajaa, yritysten pääkonttoria tai pesäpallossa aluetta, josta pallo lähtee liikkeelle ja jonne pallo palautetaan. Kaupunkien keskustat rakennettiin aikoinaan ihmisten asuttavaksi; nykyään niissä pesivät liikeyritykset tai niiden pääkallopaikat. Keskustoista on sukeutunut poliittisen ja ekonomisen vallan asuinsijoja, ei niinkään eläviä kohtaamispaikkoja.

 

Poliittinen maantieteilijä Edward Soja on kehittänyt termin thirdspace.17 Se on tila, jossa mahdollistuvat ja sulautuvat yhteen eri käsitteet, kuten subjektiivinen ja objektiivinen, abstrakti ja konkreettinen, todellinen ja kuviteltu, tiedetty ja tunnistamaton, mieli ja ruumis, tietoisuus ja epätietoisuus, arkipäivä ja loputon tarina. Soja esittelee toisen tavan käsittää ja toimia, mikä muuttaa meidän kuvaamme historiallisesti ja sosiaalisesti luodusta tilan käsitteestä.

 

Yhteiskunnan erilaisista tiloista hahmotamme paikkoja, jotka eivät ole määriteltyjä ja ovat kaikkien käytössä. Ei-kenenkään-tilat mielletään arkipäiväisessä keskustelussa väli- tai epätiloiksi. Kuinka tämä väli- tai epätila määritellään? Voiko puhua epätiloista, non-spaces, tilattomina tiloina ja kolmantena tilana, thirdspace? Milloin on kyse tilasta ja milloin paikasta? Mikä on aito tapa puhua tilasta? Puhtaan tilallisuuden olemassaolo ei ole mahdollista, koska tila ei ole absoluuttista vaan suhteellista.18

 

Kaupunkien laitamat saattavat tuottaa tunteen epäpaikasta. Onko elämässä epäpaikkoja, väliaikoja tai –tiloja? Jos näin haluamme määrittää aikaa ja paikkaa, niin mikä on sitten aito paikka, välitön aika ja välitön tila? Mistä puhumme kun liitämme paikkaan tai aikaan alut ”väli” tai ”epä”? Onko välitunnilla, väliajalla, välipäivällä, epätilalla, välikuukaudella, epäpaikalla tai välivuodella todellakaan mitään muuta yhteistä kuin lyhyt etuliite väli tai epä? Määrittelemättä jäävät ääripäät, kun puhumme niiden väliin jäävästä tai mitätöivästä luonteesta lisäämällä sanaan epäalun.

 

Berliinin kaduilla kävellessä saattaa tunne epäpaikasta tai kaupungin laitamasta ilmaantua keskellä kaupunkia ilman taideteoksiakin. Tomás Saracenon installaatio Cloud Cities (2011) muutti minun hypoteesini todelliseksi.19 Installaatio käsitti läpinäkyvästä materiaalista ilmalla täytettyjä veistoksia, jotka olivat viritetty vaijereilla tilaan. Jättikokoisiin ”rantapalloihin” pääsi sisään tikkaita pitkin noin viiden metrin korkeudesta. Pallo oli jaettu tasoihin ja sisälle meneminen tarkoitti heittäytymistä läpinäkyvälle välitasolle, joka liikehtii painon mukaan. Jatkuva pieni liike pallossa kutsui mukaan keinumaan, samanaikaisesti pelko terrorisoi nautintoa. Vaikka tiedostin, että ilma ei karkaa pallosta eikä rakennelma kutistuisi kasaan yhdessä silmänräpäyksessä, en pystynyt rentoutumaan. Joskus pitäisi silti uskaltaa jättää aivot narikkaan ja antaa ruumiin vain keinua mukana.

 

Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumis ankkuroi ihmisen maailmaan.20 Hetkeksi. Ruumis ei pysähdy. Se on muutostilassa alusta loppuun asti. Toisaalta ruumis on lähtemisen keino. Se on liikkeessä ja jatkuvassa prosessissa, matkalla seuraavaan paikkaan.


VI

 

Prosessia ajatellessa olet jo prosessissa

 

Taiteellisen työn lisäksi prosesseiksi voidaan kutsua monenlaisia kehityskulkuja tai tapahtumasarjoja, niin darwinismia kuin autopesulaa. Teorioiden takana on myös nähtävissä prosessi, (käsillä)tekemisen prosessi. Taiteen muodot ovat moninaistuneet, taiteen oppilaitokset ovat jalostuneet yhä teoriapitoisemmiksi taideyliopistoiksi ja teollistuneen yhteiskunnan sijasta meitä ympäröi globaali teknologia. Tieteellisessä tai teoreettisessa tutkimuksessa proseduuri on luotettava tutkimusmenetelmä, jos ja kun tutkittavat olosuhteet pysyvät lähes muuttumattomina.21 Jatkuvan muutoksen sisältävää prosessia pidetään tutkimuksen kannalta epätieteellisenä. Taiteellinen tutkimus tuottaa taiteen tavoin hankittua tietoa, ja siinä yhdistyvät aina omanlaisessa suhteessa epätieto eli tekemisen prosessi ja teoria.

 

Prosessi tai prosessinomainen eteneminen on kulkua, käyntiä ja matkantekoa. Prosessin luonne on toiminnallinen, aktiivinen ja kehittyvä. Tästä syystä prosessin loppuunsaattaminen ei pysäytä sitä vaan panee uuden toiminnan käyntiin; alku ja loppu ovat samassa kohdassa. Tekemisen prosessi saattaa muodostua kehäksi, jossa tekeillä olevaa työtä hiotaan, parannetaan ja terävöitetään uudestaan ja suhteessa aikaisemmin tehtyyn. Prosessi on toiminnan lisäksi tietynlainen järjestelmä, joka muodostuu käytännöstä, rutiineista, askeleista, etenemisestä ja vaiheista.22

 

Erityisesti tämänhetkisessä taiteellisessa tutkimuksessani oman videoteokseni kehittely on kietoutunut teoreettisen tekstin kirjoittamisprosessiin. Molemmissa, niin taiteellisessa työssä kuin tutkimukseni kirjoittamisessa, etenen prosessinomaisesti. Toisaalta edellinen lause on kaunistelua sille horjunnalle ja etsinnälle sekä kipuilulle, jota tutkimuksen teko myös on. Prosessia selittäviin sanoihin lisäisin harha-askeleen, umpikujan, paluun lähtöruutuun, takaperin matelun, tunnelin päässä vilkahtaneen valon haikailun ja suunnitelman muutoksen.

 

Prosesseihin liittyy juuri muutos. Ilman muutosta taiteellisen työn tai tutkimuksen tekeminen olisi laskelmoidun suunnitelman kylmä toteutus. Muutos joko hiipii teokseen tahdikkaasti tai se voi olla määrätietoinen valinta, jonka tekijä pyrkii kaikin tavoin saavuttamaan. Pitkäaikainen muutos etenee hitaasti ja sen havaitsee vasta jälkeenpäin, prosessin jo muututtua muuksi. Taiteellisen tutkimuksen tunnus tai kriteeri on tuoda esiin muutos ja osoittaa tie muutoksiin.23Muutoksen tutkiminen on vaativaa, koska jatko-opinnot muuttavat totuttua työskentelytapaa. Tutkimuksen aloittaminen yllättää myrskyllään, jossa on mahdotonta keinua tyylikkäästi mukana. Muutoksen tarkastelussa on tyydyttävä räpiköintiin myrskynsilmästä käsin.

 

VII

 

Kokemukset kertyvät ja kerrostuvat minussa

 

Oli myrskyä tai tyyntä, taiteellisessa työskentelyssä on tietämisen sijaan hyötyä ei-tietämisestä. Prosessoidessani teosta jalostan jo koettua, työstettyä ja opittua. Toisinaan työ etenee tiedostamattani sisäisten pakotteiden tai sattuman johdattelemana. Näin tapahtuu ajattelussa ja konkreettisesti. Tilatutkimuksissani en välttämättä tiedä mitä olen tekemässä. Liikun kameran kanssa tilan(teen) salliessa. Tilat itsessään saattavat synnyttää ajatuksia vasta jälkeenpäin, jos niitä ei alkanut prosessoida jo tilassa oleillessaan. Toisinaan video- ja valokuvaan huolimattomasti tiloja tai näkymiä samalla unohtaen kuvaamisen tapahtuman. Seuraavassa hetkessä kuvattu materiaali muistuu mieleen ja sen esilleotto uudessa tilanteessa saattaa muodostua arvokkaaksi. Tilanne on paradoksaalisuudestaan tuttu: tiedostan tietämättömyyteni.

 

Taiteilijan työprosessi koostuu (käsillä) tekemisen lisäksi välineiden ja materiaalien keräämisestä, haltuunotosta, pohdinnasta ja kehittelystä. Taiteellisen työn tekemistä ohjaa jokaisen taiteilijan uniikki historia, joka muotoutuu opintojen aikana, kursseilla tai niiden ulkopuolella. Jokainen tehty teos ja näyttelykokonaisuus kerryttää kokemusta siitä, miten ohuen ohut aavistus muuntui ja kasvoi kokonaisuudeksi ja näki päivänvalon. Juuri tämä keskittymistä, ongelmia, katastrofeja, onnistumista, sujuvuutta, leikittelyä, vahinkoja, sattumia ja muita kommelluksia käsittävä kehityskulku on se, mistä muodostuu taiteilijan oppi.

 

 

Taiteilijoiden kirjoittamat prosessikuvaukset ja niiden yhteydessä esitetyt ajatukset ovat usein avartavia. Ne kiinnostavat lähes yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin teokset. Moni taiteilija pohtii taiteellisen työn ja ajattelun suhdetta, josta syntyy taiteilijan ainutlaatuinen epistemologia. Hiljainen, sanaton, kirjaamaton, sisäinen tai syventynyt tieto on juuri sitä, mitä tekijän tulisi osata kirjata ylös ja jakaa eteenpäin. Prosessin läpikäynti juurruttaa tekijänsä syventyneen tiedon maaperään.Taidenäyttelyt, tanssi- teatteri- ja oopperaesitykset lisäävät itseymmärrystä ja niillä on jalostava vaikutus olemassaoloon. Taiteen tekeminen ja ”kuluttaminen” parhaimmillaan heilauttaa olemassaoloa ja laittaa elämän arvot oikeaan järjestykseen.


 

Taiteilija-tutkijana tulee katsoa peruutuspeilistä omaa taiteilijuutta ja sen kehittymistä. Teosideani ovat saattaneet teoretisoitua yhä enemmän ajan myötä, ne myös kehittyvät enemmän sidoksissa ympäristöön ja prosessin ehdot tiedostaen. Taiteen opiskeluvaiheessa tekijä harjaantuu työskentelyprosessien läpikäyntiin, jossa kehittyy keskittyneisyys, sitkeys ja asialle vihkiytyminen. Millä muilla aloilla kun taidealoilla kouluttaudutaan vastaavaan? Luovan prosessin ollessa osana harjaantumista taiteilijaksi pysyy mielessä myös ajattelun alkuperä: ajattelu on saanut alkunsa (käsillä) tekemisestä.

 

 

1

Esittämiskonteksti tullaan rakentamaan niin, että videokuvien projisointimateriaalit ovat heijastavia pintoja. Katsoja voi nähdä oman hahmonsa osana kuvattuja miljöitä.














2

Foucault, Michelle: Des Espace Autres, Architecture, Mouvement, Continuité, 1984.

3

Tästä herää kysymys: minkälaiselle tulkinnalle? Juha Varton ”Body awareness and embodied presentation”- kirjaseminaarissa (kevät 2015) käsittelimme Paul Stollerin teosta Sensuous scholarship (1997). Stoller kirjoittaa inhimillisten kokemusten syntymisestä aistillisen (ei pelkästään näkemisen) tiedon kautta ja myös siitä, kuinka kulttuuriteoria on kirjoitettu Eurooppa- ja falloskeskeisesti. Kirja pitää myös sisällään kritiikin tiedon teoretisoitumisesta ja korostaa aistillisen tiedon (sensuous epistemologies) osuutta.

4

Riikka Stewen kosketti tätä aihetta Kuvataideakatemian Hollo-seminaarissa 9.-10.10.2014 esitelmässään From Studio to Academy: Heterotopic Spaces of Artistic Education.








 

5

Kasvien suomenkieliset nimet ovat pikkutakiainen, siankärsämö, korpikarhunsammal, vuorijalava ja voikukka.




























6

Rancière, Jacques: Le spactateur émancipé, 2008, luku 4.

7

Waldenfels, Bernhard: The Question of the Other, 2007, sivu 45.

8

Mika Elon toimittama Kosketuksen figuureja, 2014 on kokoelma kirjoituksia kosketuksen monitahoisuudesta ja rakenteesta. Mika Elon teksti Coctail-navigaattori, sivut 7-24 ja Sami Santasen teksti Kosketuksen ulottuvuuksia, sivut 195-257 avaavat Bernhard Waldenfelsin ajattelua.

9

Englanninkielinen 'response' kertoo enemmän kuin suomenkielinen vastaanotto, koska 'vastaanottaa' ei sisällä vastaavuuden sointia kuin 'response' jolloin se myös voi tarkoittaa vastausta, vastinetta, reaktiota.










 






10

Barthes, Roland: La Chambre Claire, 1980, luku 3.


11

”Where is the subject in responding?”, kysyy Bernhard Waldenfels luennolla Response and Trust: Some Aspects of Responsive Ethics (www.youtube.com/watch?v=t6iOsQ_ho94).









12

Doreen Masseyn teksteistä koostettu kirja Samanaikainen tila, 2008 ovat toimittaneet Mikko Lehtonen, Pekka Rantanen, Jarno Valkonen.

13

Massey, Doreen: Samanaikainen tila, 2008, sivu 50.

14

Parousia viittaa myös raamatulliseen Kristuksen toiseen tulemiseen.









15

Ne ovat tietynlaisia utopioita tai samanaikaisia tiloja, joita Michel Foucault kutsuu käsitteellä heterotopia.


16

Roland Barthesin kirja La Chambre Claire, 1980, luvut 10-11 esittelee käsiteparin 'studium' ja 'punctum'. Punctum käsittää kuvankatsomisessa kohdan, joka henkilökohtaisesti koskettaa katsojaa ja studium puolestaan lähestyy kuvaa analyyttisesti liittäen sen kulttuurillisiin, kielellisiin tai poliittisiin merkityksiin.









 




17

Soja, Edward: Thirdspace: Journeys to Los Angeles and Other Real-and-Imagined Places, 1996.








 


18

Massey, Doreen: Samanaikainen tila, 2008, sivu 51.












19

Tomás Saracenon näyttely Berliinin Hamburger Bahnhofilla.






 

20

Maurice Merleau-Ponty: Phénoménologie de la perception, 1945.











21

Proseduuri on sarja toimintoja, tehtäviä tai operaatioita, jotka tulee suorittaa aina samalla tavalla, jotta samoissa olosuhteissa saavutettaisiin mitä varmin lopputulos.Vastaavaa ei useinkaan tapahdu taiteen tekemisen prosessissa.



 


22

Sanakirjan selitys prosessi oikeudenkäynti, tapahtumasarja, kehityskulku, http://www.suomisanakirja.fi/prosessi












 

23

Kirkkopelto, Esa: Inventiot ja instituutiot – taiteellisen tutkimuksen yhteiskunnalliset ehdot, 2014, 250.