Väitöskirjassa tutkitaan kuvittajan henkilökohtaisen visuaalisen tyylin syntyä. Tässä tapauksessa tyyli kehittyy taiteellisten kokeilujen kautta ja adaptoituu sitten käyttökuvaan. Asetelma antaa tällöin myös mahdollisuuden tutkia taidekuvan ja kaupallisen kuvan suhdetta. Tutkimustyön motivaatio on noussut henkilökohtaisesta, koko elämääni kannatelleesta rakkaudesta kuviin, tarinoihin ja luontoon. Opintoni ovat risteilleet estetiikan - ja kirjallisuudentutkimuksen, taidehistorian ja graafisen suunnittelun alueilla. Kaikesta on tarttunut mukaan jotakin.
Tutkimus sisältää kaksi tieteellisistä artikkelia, taidenäyttelyn sekä tilaajalle toteutetun graafisen suunnittelun toimeksiannon, vuoden 2018 ystävänpäivän postimerkkisarjan. Prosessissa eri tutkimisen tavat limittyivät. Samalla kun luin teoriaa, työskentelin itselleni aika vieraassa taiteilijan roolissa ja rakensin elämäni ensimmäisen taidenäyttelyn. Nämä molemmat – teoria ja tekeminen – heijastuivat myös miltei samanaikaisessa postimerkkien suunnittelutyössäni.
Teoreettinen viitekehys
Graafisena suunnittelijana ja alan tutkijana minua kiinnostaa multimodaalisen sosiaalisemiotiikan teoria, joka – pohjatessaan sosiaalisen konstruktionismin tiedonkäsitykseen – näkee visuaaliset merkitykset ja tulkinnat sosiaalisesti muodostuvina. Gunther Kressin ja Theo van Leeuwenin 1990-luvulla kehittelemä visuaalisen kieliopin teoria soveltaa kielitieteen periaatteita myös visuaalisten esitysten tulkintaan. Kuville tai kuvaa ja tekstiä yhdistäville kommunikaation muodoille etsitään kielioppia, kulttuurissa vakiintuneita esittämisen ja tulkinnan tapoja. Graafisen suunnittelijan työvälineitä mielikuvien ja merkitysten luomisessa ovat moodit: semioottiset resurssit kuten väri, typografia, kompositio tai layout sekä erilaiset materiaalit ja teknologiat kuten paperi tai näyttö ja mediat kuten kirja tai postimerkki. Kuva itsessään hyödyntää monia näistä resursseista, ja painotuotteessa – kuten kirjassa, postimerkissä tai taidenäyttelyn lasisessa kastepisarassa – eri elementit sulautuvat ja luovat kokonaisvaikutelman yhdessä. Graafisen tuotteen visuaalinen tyyli syntyy siis eri elementtien yhteisvaikutuksena ja toimii multimodaalisena semioottisena resurssina. Tyylin avulla luodaan kokonaistunnelmaa ja mielikuvia.
Puhutellakseen suurta yleisöä käyttökuvan täytyy istua johonkin, joka on ilmassa: tunnelmaan, jota jollakin tavoin yhteisesti tavoittelemme. Kuvan visuaalinen tyyli resonoi siis jonkin ihmisryhmän kulttuurisesti muodostuneeseen makuun. Käyttökuvan tekijä työskentelee tyylien ja makujen sosiaalisessa ilmapiirissä. Yleisön laajemmat elämäntyylit vaikuttavat siihen, millaisia graafisen suunnittelun tyylejä he suosivat.
Nostalgia on yksi aikamme megatrendeistä. Se, miten suunnittelijan tai kuvittajan tyyli meitä puhuttelee, riippuu osaltaan yhteisestä kulttuurisesta muististamme: missä olemme nähneet samankaltaisia esityksiä aikaisemmin, mitä kuva nostaa esiin muistoistamme. Suunnittelijan kohdalla elämän aikana kasaantunut visuaalinen varanto toimii yksilöllisen tyylin lähteenä, josta tunnelmia voi ammentaa. Varanto on silti aina myös tietyiltä osin jaettu samassa kulttuurissa tai esimerkiksi ikäluokan keskuudessa. Toisaalta herätetyt tunnelmat voivat olla universaaleja, kaikkien ihmisten jakamia kokemuksellisia metaforia. Esimerkiksi musta väri saattaa tuottaa mieli-kuvia mystisestä pimeydestä: olemmehan lajina päiväeläjiä, ja yö kätkee meiltä tuntemattomia, mahdollisesti uhkaavia asioita. Kukat mustalla ja toisaalta taivaansinisellä taustalla luovat täysin erilaisen mielikuvan.
Kuvakirjan multimodaalisuus
Kuvakirja on esimerkki multimodaalisesta suunnittelullisesta kokonaisuudesta, jossa mielikuvia luodaan kirjan eri elementeillä ja niiden muodostamalla kokonaisuudella. Aloitin tutkimukseni tekemällä analyysin Maurice Sendakin kuvakirjasta Dear Mili, jonka tekstinä on Wilhelm Grimmin aikaisemmin julkaisematon teksti. Aineistoni on itse asiassa jo historiallinen, sillä kirja on julkaistu vuonna 1988. Tuona samana vuonna, nuorena taideopiskelijana törmäsin kirjaan jyväskyläläisessä kirjakaupassa, eikä se jättänyt minua rauhaan. Palasin siihen artikkelissani tarkoituksena ymmärtää, mistä kirjan välittömästi huokuva mystinen, historiallinen ja hiukan melankolinen tunnelma syntyy. Dear Mili -kuvakirjaa käsittelevässä artikkelissa pohdin niitä multimodaalisia merkityksiä, mielikuvia ja tunnelmia, joita itse kirjaesine materiaaleineen, typografia, taitto ja kuvitus yhteen nivoutuneena luovat.
Tyyli syntyy taiteellisessa työskentelyssä
Samaan aikaan, kun kirjoitin artikkelia kuvakirjasta, alkoi Satumetsä/Fantasy Forest -näyttelyyn johtanut taiteellinen prosessi. Taiteelliselle työskentelylle on vaikeaa asettaa etukäteen rajattua tutkimustehtävää: siihen liittyi omalla kohdallani sekä yllätyksiä että puhtaita sattumia. Tuolloin yläkoulussa olleen poikani kesätehtävänä oli kerätä kasvio. Elokuu saapui, kukat lakkasivat kukkimasta, eikä kasviota ollut. Menin siis lähimetsään ja aloin kerätä listalla olevia sammalia. Prässäsin ne ja tutkin sammalia, jotka olivat kuin miniatyyripuita. Lipaston laatikosta löysin pieniä akvaarioihin tarkoitettuja, litteähköjä lasihelmiä. Laitoin lasin sammalen päälle ja ihastuin.
Työskentelin koko loppukesän nautinnollisessa flow-tilassa. Tilasin suurempia, teollisesti valmistettuja ja suurentavia lasikuplia ja lopulta vielä isompia, lasimestarin valmistamia orgaanisen muotoisia laseja, jotka mahdollistivat suurempien ja runsaampien asetelmien teon. Saatoin yhdistellä eri tekniikkoja hyödyntäviä kuvituksia ja luonnon elementtejä aina sammalista ja naavasta hyönteisten siipiin. Myöhemmin lasiteokset saivat yhteisnimen Satumetsän kastepisarat.
Vasta jälkikäteen ymmärsin, että olin työstänyt teoksissa varhaislapsuuden luontokokemustani: ensimmäistä tunnistettavaa flow-tilaa, jossa olin tutkimusmatkailija ja esteettinen metsästäjä-keräilijä vielä tuntemattomassa maailmassa. Atmosfäärissä, jossa aika katosi ja ympärillä inisevät sääsket tai jalkapohjia pistelevät neulaset lakkasivat häiritsemästä. Jossa neidonkorennon smaragdinvihreä siiven välke auringossa tai veden alla kimalteleva kivi näyttäytyivät ihmeenä jättäen pysyviä jälkiä mieleeni. Samaa ihmetystä ja maagisuutta tavoittelin Satumetsän kastepisaroissa, joissa pienet sammalet suurentuivat kuusiksi ja luonnon pienet yksityiskohdat antautuivat mietiskelevän tarkkailun kohteiksi, lasisen pisaran suurentamina ja kirkastamina.
Teorian kielellä ilmaistuna tein taidenäyttelyssä kokeiluja lapsuuden luontokokemukseni ilmaisemiseksi eri semioottisten resurssien kuten lasin materiaalin kautta. Kuvittajana aloin pian pohtia, kuinka jatkaisin samaa tunnelmaa kaksiulotteisessa kuvassa. Jatkoin kokeiluja skannaamalla luonnonelementtejä. Olin huomannut, että skannerille tyypillinen valo ja voimakas terävyys tuottivat kuvia, jotka olivat hyperrealistisuudessaan epätodellisen tuntuisia. Vein skannattuja elementtejä Photoshopiin ja käsittelin niitä miltei kaikilla ohjelman työkaluilla. Kokosin eri skannauksista kollaaseja: Rakensin haavan lehdistä mielikuvituksellisia kukkia, joiden heteinä oli karhunsammalen kukintoja. Jättimäinen sudenkorento lepää lähteen äärellä. Mustaan veteen kuvastuu sammalista muodostuneita huurteisia kuusia. Yksityiskohtaisen realistisen pinnan alla kuva on satukuva, enemmän kuin totta. Realistiset luonnonelementit muuttuivat fantasiaksi tyylissä, jota nimitän maagiseksi realismiksi.
Toisessa kaksiulotteisessa teoksessa värit ovat syksyiset, paljaissa oksissa riippuu enää kultaisia käpyjä. Kuparinhohtoinen sudenkorento lentää oikealta ylhäältä kohti maata, samalla kun sen siivet sirpaloituvat. Visuaalisen kieliopin mukaan se palaa uudesta ja tuntemattomasta takaisin juurilleen, yläosan ideaalista kohti maan reaalia. Huomasin, että olin luonut luontoaiheella, tummilla taustoilla ja yksityiskohtaisella realismilla samankaltaisen tunnelman kuin ihailemissani 1600-luvun hollantilaisen realismin vanitas-maalauksissa. Hollantilaiset asetelmat ylistävät elämän kauneutta, mutta samalla muistuttavat kaiken katoavaisuudesta: kukkasia saattaa nakertaa toukka tai ruusun terälehdellä istua kärpänen – tiimalasin hiekka valuu hetkessä, jonka kuva on maagisesti pysäyttänyt ja vanginnut. Miettiessäni nimiä tekemilleni kahdelle taideprintille muodostui niiden välille tarinallinen yhteys ja juonellinen jatkumo verbaalin kielen resurssin avulla: ensimmäinen työ sai nimekseen Juhannusaatto, toisen nimeksi tuli Syyskuun viimeinen. Nimillä tulin samalla vahvistaneeksi elämän kauneuden hetkellisyydestä muistuttavaa vanitas-teemaa.
Lapsuuteni luontokokemukset liittyvät nostalgiseen muistiin: historian kokemusta värittää melankolinen vire – kokemus hetkistä, jotka eivät palaa. Näyttelyni teoksissa nousee visuaalisesta varannostani taidehistoriallinen kytkös vanitas-maalauksiin. Tästä muistivarannosta nousee myös toinen tyylillinen esikuva. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli isoisältäni perittyjä, luontoa käsitteleviä kirjoja, joista vanhimmat olivat 1900-luvun alusta. Ne värittivät luontokäsitystäni yksityiskohtaisilla, sadunhohtoisilla kuvillaan ja mielikuvitusta ruokkivilla teksteillään. Koin luonnon esteettisesti: ihmeenä, joka paljastuu, kun arjen verho raottuu. Nostalginen muisti ja visuaalinen varanto toimivat kohdallani hyvin intuitiivisesti, enkä lainannut tai jäljitellyt tyylejä tietoisesti tai edes selvästi havaittavasti. Kuitenkin ne vaikuttivat tuottamieni kuvien henkeen.
Tyyli mukautuu käyttökuvaan
Väitöskirjani seuraava projekti alkoi, kun osallistuin Postin, Grafian ja Kuvittajat ry:n järjestämään postimerkkien suunnittelukilpailuun, jonka teemana oli suomalainen ystävänpäivä. Päätin jatkaa näyttelyssä kehittelemälläni tyylillä, mutta asenteeni suunnitteluun oli jo kontrolloidumpi, ja yleisö ja kilpailun jury mielessäni leikkasin PhotoShopissa haavan lehden sydämen muotoon, josta rakensin erilaisia kasveja merkkien aiheiksi. Tein kilpailutyöni kuvapaneeliksi, josta yksittäiset merkit voisi irrottaa. Hohtavan värikkäät sydänkasvit loistivat öisessä maisemassa omaa valoaan. Hiukan epäröin öisen maiseman kanssa, ja ikään kuin perusteluna tummuudelle annoin kilpailutyölle nimen Ystävyys on valo. (Joskin kilpailun tuloksista kirjoitetussa tiedotteessa nimeksi oli lipsahtanut muotoon Ystävyys on ilo). On todettava, että vaikka olinkin sydän-aiheessa ottanut huomioon ystävänpäivän kontekstin, olin epäammattimaisesti unohtanut kokonaan Suomi 100 -teeman. Sijoituin kuitenkin kilpailussa toiselle sijalle, ja raati kuvaili ehdotustani ”runolliseksi ja herkäksi”. Kilpailu johti toimeksiantoon, ja Posti tilasi minulta merkkisarjan vuodelle 2018.
Alkoi vuoden kestänyt suunnittelutyö, jossa Postin taidetoimikunta valitsi eri ehdotuksista toteutettavat merkit. Kutsun tätä prosessia tyylin adaptaatioksi, sovittamiseksi. Tyylini täytyi mukautua postimerkin mediaan ja ystävänpäivän postimerkin genreen. Sesonkimerkkinä ystävänpäivän merkillä on suuri kaupallinen merkitys, joten menestyäkseen sen on tavoiteltava mahdollisimman monen ostajan makua. Taiteellisessa prosessissa tyyliini oli nostalgian mukana suodattunut myös monitulkintaisuutta ja melankoliaa. Tätä hälvennettiin ensin eliminoimalla mustuutta ja lisäämällä kuviin kirkkautta ja kylläisyyttä. Myös työversiossa alaspäin riippuvat sydänlehdykät käännettiin optimistisemmin ylöspäin. Oudoimmat tai surrealistisimmat versiot hylättiin kokonaan. Kullankeltaisen ja punaisen sävyt nostettiin keskiöön.
Postimerkit osoittautuivat taloudelliseksi menestykseksi. Yleisön toiveesta merkistä otettiin myös toinen painos, joka sekin myytiin pian loppuun. Suunnittelijana jäin silti pohtimaan, kuinka paljon tuosta juryn mainitsemasta herkkyydestä ja runollisuudesta karsiutui prosessin aikana pois. Yhdistän itse tämän herkkyyden ja runollisuuden taiteelle ominaiseen ambivalenttiin poeettisuuteen.
Jälkikaneettina haluan kertoa, että postimerkkien kaupallisen menestyksen innoittamana lähetin kuvitusportfolioni suurelle suomalaiselle tekstiiliyritykselle ja ehdotin, että suunnittelisin mielelläni myös kangaskuoseja. Sain vastauksen, jossa kuvituksiani kehuttiin herkiksi ja tunnelmallisiksi, mutta liian surumielisiksi kodintekstiileihin! Olen kuitenkin varioinut tyyliäni sittemmin muun muassa matkailujulisteeseen ja tieteellisen julkaisun kansi-designiin.
Kuvittaja taiteen ja kaupallisuuden hierteessä
Tutkimustyöni kuluessa aloin ymmärtää, mitä sosiaalisemioottinen lähestymistapa avasi. Kuvan visuaalinen tyyli ei ole vain tunnelman tai tunteen välittämistä. Asettuessaan taidemaailmaan ja sen instituutioissa rakentuneisiin ihanteisiin kuva on eri asemassa kuin asettuessaan käyttökuvan kontekstiin. Näennäisesti harmiton visuaalinen tyyli onkin myös sosiaalinen viestin. Tekemällä tietyn tyylisiä kuvia tai pitämällä tietyn tyylisistä kuvista ilmaisemme myös makuamme. Maku puolestaan liittyy lifestyleihimme ja sitä kautta laajemmin arvoihimme. Käyttökuvan tekijä työskentelee taiteen, kaupallisuuden ja makujen muodostamassa mielenkiintoisessa hierteessä.
