Jaakko Ruuska:
IRTIKYTKETYISSÄ TILOISSA
– poissaolevan kosketuksia katveessa
Kuvataiteen tohtorin opinnäyte
Taideyliopiston Kuvataideakatemia, 2024
Johdanto
Elisenvaara–Pieksämäki – hajonnut kone on taiteellinen tutkimus irtikytkennän tilallisuudesta. Tässä ekspositiossa tarkastelen irtikytkettyjä tiloja, jotka voisivat kaukaa, yläpuolelta katseltuna hyvinkin muistuttaa maassa lojuvia oksia, nimittäin käytöstä poistettuja junaradan osia. Samalla tavoin kuin oksan katkeaminen lopettaa sen välittämän sokerin ja veden virtauksen, myös rautatien sulkeminen lopettaa ihmisten kulkemisen ja tavaraliikenteen virran. ”Kaukaa yläpuolelta katseleminen” ei kuitenkaan valaise irtikytkennän kokemuksen ongelmaa, jossa irtikytketty alue jakautuu kahdeksi toisistaan poikkeavaksi kokemukseksi. Irtikytkennän kokemukseen kuuluu havainto menetetystä kytköksestä. Sellaista kokemusta ulkopuolinen ei voi tunnistaa, sillä se on kytketty irti hänen kokemuksestaan, piiloutuneena katveeseen1 tai katseen sokeaan kulmaan. Kuten aaveraajan ilmiö todistaa, poissa olevillakin asioilla voi olla tuntu. Tätä tuntua valaisevat myös katveiset kokemukset, lakkautetun radanvarren asukkaiden haastattelut, jotka toteutin osana tutkimusta. Tutkimuskohteenani oleva rautatien jäänne toimi joskus reittinä, jota pitkin kuljin lapsuuteni kotikaupungista isovanhempieni kotikaupunkiin. Muisto junamatkasta isovanhempieni luokse koskee tilaa, jota ei enää ole. Sekin, mitä radasta on jäljellä, sijaitsee syrjäseudulla, enkä siksi voi olettaa lukijani tuntevan aluetta. Tässä tutkimuksessa valjastan tuon katvealueen tutkiakseni irtikytkennän tapahtumaa.
Käsitteenä ”irtikytkentä” on paradoksaalinen ”irtoamisen” ja ”kytkennän” yhteen tuleminen: kytkentä, jolle ”irti” määrittelee olotilan, poissaolon. Taiteelliselle tutkimukselle irtikytkentä muodostaa utopistisen lähtökohdan, jonka heijastumia, värähtelyjä tai kosketuksia voi tutkia taiteen keinoin. Käytöstä poistettu rautatie säilyttää tunnistettavia aistisia viitteitä poissaolevaan kytkökseen, koneelliseen kokonaisuuteen, jonka rautatie kerran alueelle perusti. Tässä tutkimuksessa kokeilen, voisiko tuon koneellisen koosteen ilmaisuksellisena vastineena käyttää Gilles Deleuzen liike-kuvan käsitettä. Käsite toimii apuvälineenä lähestyessäni ongelmaa: kuinka katveeseen jäänyt, irtikytketty alue voidaan kytkeä uudelleen, uudeksi yhteiseksi tilaksi. Tätä ongelmaa lähestyn taiteellisten kokeiden avulla, jotka kehitin yhdessä Toisissa tiloissa -kollektiivin jäsenten Kati Korosuon ja Timo Jokitalon kanssa. Harjoitteet ensiesitettiin esityksessä Elokuva ilman kameraa (2019). Tuossa esityksessä resiina valjastettiin alustaksi radan varren asukkaiden kanssa tehtäville harjoitteille. Harjoitteisiin osallistuneiden kokemukset antavat viitteitä siitä, millaisia tila-ajallisia kokemuksia irtikytketty alue synnyttää.
Aloitan eksposition esittelemällä teoreettisen tulkintani irtikytkennän käsitteelle. Tulkinta asettuu konstellaatioksi, käsitteelliseksi tähtikartaksi tapaustutkimukselleni lakkautetusta radasta, jota siirryn tarkastelemaan seuraavissa luvuissa. Eksposition toinen sivu esittelee, kuinka tutustuin lakkautettuun junarataan ja millaisena opin sen tuntemaan tämän tutkimuksen aikana. Tämä osa koostuu retkistä irtikytketyille radan osille ja yrityksistä havainnoida katvealuetta valokuvan ja elokuvan medioiden avulla. Kuudennessa luvussa esittelen havaintoja radanvarren asukkaiden kertomuksista, joita haastattelin osana tutkimustani. Tutkimusretkien ja haastattelujen rinnalla tarkennan käsitteellistä tähtikuviota yksityiskohtaisemmaksi tutkimalla rautatien ja elokuvan aististen tilojen kaltaisuuksia. Eksposition kolmas sivu esittelee tässä tutkimuksessa yhdessä Toisissa tiloissa -kollektiivin ja erityisesti kollektiivin jäsenten Timo Jokitalon ja Kati Korosuon kanssa yhdessä kehittämämme taiteelliset kokeet, jotka toteutettiin osana edelleen keskeneräistä Elisenvaara–Pieksämäki – Uudelleenkytkentöjä -hanketta.1 Lopuksi tulkitsen harjoitteiden tuottamien kokemuksien valossa utopistisen rajojen koettelun menetelmän mielekkyyttä.
[1]
TSen jälkeen, kun tämä ekpositio julkaistiin ensimmäisen kerran, jatkoin hanketta tohtorin opinnäytteeseen sisältyneen taiteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Järjestimme yhdessä Kati Korosuon ja Timo Jokitalon kanssa Kiskojen kudelmia -esitykset Parikkalassa kesäkuussa 2023. Esitykset olivat osa koollekutsumani Irtikytketkettyjen tilojen tutkimusryhmän teoskokonaisuutta, joka kuului M_itä? Biennaalin näyttelyyn. Nykytaiteen näyttely järjestettiin Joensuussa kesällä 2023.
Tämä tutkielma on julkaistu vertaisarvioituna Ruukku – taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisun numerossa 17 vuonna 2021, jonka toimittivat Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi. Kopioin julkaisun osaksi tätä taiteellista tutkimusta. Samalla yhdenmukaistin julkaisun kirjoitusasun muiden julkaisujen kanssa yhteneviksi ja tein julkaisuun pieniä muutoksia helpottaakseeni julkaisun luettavuutta.
Löydät alkuperäisen julkaisun osana Ruukku - Studies in Artistic Research -julkaisun 17. numerosta täältä!
Irtikytkennän ajallisuus
Järjestystä muuttavana tapahtumana ”irtikytkennällä” on paikallisuutensa, mutta käsitteeseen sisältyy myös ajallinen ulottuvuus, joka syntyy viitteestä menneeseen asiantilaan. Irtoaminen sysää kytköksen sijoiltaan, jolloin syntyy jako, tai ero. Kytkös ajautuu virtuaalisuuteen, aistein tavoittamattomaan olosuhteeseen. Gilles Deleuze tarkastelee virtuaalisuutta mm. teoksessaan Bergsonismi (La Bergsonisme, Deleuze 1966) erityisesti muistin ja menneisyyden ongelmana. Hän esittää, että ”koko meidän menneemme on olemassa yhtä aikaa jokaisen nykyhetken kanssa” (Deleuze 2018, 55). Tällainen menneisyyden samanaikaisuus nykyisyyden kanssa on olemukseltaan ”kestoa” tai ”moneutta”, joka Deleuzen mukaan jakautuu lakkaamatta aktualisoituessaan eroiksi (ibid., 38). Deleuzen teoriassa aktuaalisuus tarkoittaa esiintuloa ja tällä esiintulolla on jakaantumisen periaate. Esimerkiksi muisto aktualisoituu kuvaksi (ibid., 62). Muistikuvat eroavat toisistaan ja muuttuvat, kun muistellessamme kiinnitämme huomiomme eri asioihin. Käsitteenä virtuaalisuus ei tarkoita asioiden menneisyyttä, vaan se luonnehtii menneisyyden olosuhdetta. Turo-Kimmo Lehtonen määrittelee Deleuzen käsitteen niin, että virtuaalinen on ”esillä olevien asioiden ulottuvuus, joka mahdollistaa yhä uusia aktualisaatioita” (Lehtonen 2008, 191).
Palaan siihen, miten virtuaalisuus esiintyy irtikytkennän käsitteessä. Kun irtikytkentä luonnehtii aktuaalista asioiden tilaa, menetetty kytkös on se virtuaalinen ulottuvuus, joka aktualisoituu irtikytkennän kokemukseksi. Viitteet menetettyyn kytkökseen piirtävät kuvia kytköksestä. Sana ”irtikytkentä” antaa kuvaamalleen tapahtumalle yksiselitteisen määritelmän, mutta vain abstraktissa merkityksessä. Tutkittavana ilmiönä irtikytkentä taas on ongelmallinen jo siksi, että se kytkee irti järjestyksen alueen, johon se viittaa.
Irtikytkentää voidaan tarkastella rajojen synnyttämisen ja siirtämisen tapahtumana.1 Tässä on syytä huomioida kaksi tärkeää rajoja koskevaa havaintoa. Artikkelissaan ”The Boundaries of Orders” (2004) Bernhard Waldenfels toteaa, että ”järjestykset eivät ole vain rajoittuneita, vaan järjestäytymisen prosessit synnyttävät rajoja” (ibid,71). Lisäksi Waldenfels huomauttaa, että ”jokaisella järjestyksellä on oma sokea pisteensä, jonakin mitä se ei itsessään ole järjestänyt” (ibid,77). Kun irtikytkentä synnyttää tai siirtää² rajoja, syntyy järjestyksen sokeita alueita eli katvealueita.
Näin on siirrytty ajattelemaan irtikytkentää alueellisesti, jolloin järjestyksen raja on ääri tai periferia. Järjestyksen alueellisuuden ongelmaa kuvaa myös käsite deterritorialisaatio, joka vaikuttaa liittyvän hyvin läheisesti irtikytkennän tapahtumaan. Tämä Deleuzen ja Guattarin käsite viittaa tapahtumaan, jossa asian alueellisuus kääntyy sijoiltaan ja merkityksen kytkökset katkeavat. Deterritorialisaatiota ei Deleuzen ja Guattarin mukaan voida koskaan käsittää itsessään, vaan se ”käsitetään vain viitteinä territoriaalisiin representaatioihin” (Deleuze & Guattari 2007, 351). Esimerkiksi ”keppi on deterritorialisoitu oksa” (Deleuze & Guattari 1994, 74). Jos keppi käsitetään oksaksi, siinä nähdään viite puun territoriaaliseen järjestykseen, mutta keppinä se on menettänyt funktionsa osana puun järjestystä. Keppi voi uudelleen kytkeytyä vaikka sokean raajaksi (johon palaan myöhemmin), mutta niin kauan kun keppi hahmotetaan katkenneena oksana, eli irtikytkettynä, se aiheuttaa virtuaalisuutta koskettavan kysymyksen: ”Mikä se on nyt, kun se ei ole enää oksa?”
1 Kiinnostava hahmo rajojen siirtelyn kuvitteluun on suomalaisen kansanperinteen ”rajahaltija” tai ”rajaäijä”. Helmi-Ilona Liimakka kuvasi tätä olentoa vuonna 1937 sanoen:”[R]ajaäijän sanotaan olevan sellaisen äijän, joka kulkee siirrellen yöllä rajamerkkiä, ja myöskin kulkee huutamassa yöllä sellaiselle, joka on salaa siirtänyt rajaa omaksi hyödykseen” (Liimakka 1937). Rajahaltija on määritelty kuitenkin myös suvun kiviröykkiöön haudatuksi jäseneksi, jonka hauta sijaitsi maan rajalla (ks. Okkonen 2003, 40). Siellä se osoittaa ruumiillaan suvun omistusoikeuden.
Irtikytkennän alueellisuus
Irtikytkentä on tapahtuma kahden asiantilan, kytköksen ja irrallisuuden, välillä. Irtikytkentä asettaa rajan, jonka toiselle puolelle syntyy kokemuksesta irtikytketty alue eli katve. Sisältä käsin koettuna irtikytketty alue (tai kohta) muodostaa kokemuksen irti kytketyn alueen. Johdan sanan ”irtikytkentä” englannin kielen sanasta ”disconnection”. Yhdysverbi irtikytkentä sisältää sanat ”kytkentä” ja ”irti”. Adverbi ”irti” viittaa olotilana joko ”irtoamisen” tai ”irrottamisen” tapahtumaan, jota kuvaavat myös verbit ”katketa” ja ”murtua” tai niiden aktiivisemmat muodot ”katkaista” tai ”murtaa”. Nämä vaihtoehtoiset sanat antavat tapahtumalle tunnun, joka ”irtikytkennästä” puuttuu. Sen referenssi on ”kytköksessä”, ja ”kytkös” palautuu verbiin ”kytkeä”. Suomen vanhimman sanaston etymologisen verkkosanakirjan mukaan ”[k]ytkeä palautuu kantauralin verbiin kütkǝ -, jonka merkitys on luultavasti ollut yleisesti ’sitoa’”. Muita merkityksiä sanalle ovat ”valjastaa”, ”kahlita” ja ”solmia”. (Junttila et al 2018.) Kytkös on substantiivina johdettu verbistä, eikä sillä ole omaa ruumista.1 Siispä sekin täytyy kytkeä sanan ”irti” kaltaisesti asiayhteyteensä. ”Irtikytkentä” on siis ”kytköksen” ja ”irrallisuuden” paradoksaalinen liitto, jota ei voi sellaisenaan nähdä. Ajattelen kytköstä kudelmana, jonka langat levittäytyvät toisiin kudelmiin kuin valtava pitsiliina, joka on niin monimutkainen, ettei sen lankojen polkuja voi seurata purkamatta sitä, jos silloinkaan. ”Irtikytkennässä” jokin lanka katkeaa. Kudelma alkaa purkautua arvaamattomasti. Toiset kytkökset voivat kuitenkin estää kudelmaa purkautumasta kokonaan. Koska asiat ovat todellisuudessa aina toisiinsa kytkeytyneinä, irtikytkentä on kiistanalainen aihe.
1 Viittaan ruumiillisuudella tässä stoalaiseen jakoon ruumiittomien ja ruumiillisten asioiden välillä, jotka auttavat ymmärtämään tämän tutkimuksen teoreettista rankaa erityisesti Deleuzen virtuaaliseen teoriaan. Vrt. (Johnson 2017).
