Monimaailmaista taiteellista yhteistyötä: Uhri ihmisten, esivanhempien ja taideteosten verkostoissa
Teksti: Lea Kantonen
Video: Pekka Kantonen Martín De la Cruz Gonzalezin idean pohjalta
Tutustuimme wirrarikataiteilijaan Catalinoon Läntisessä Sierra Madren vuoristossa seremoniakeskuksen Tateikien lähistöllä, kun hän tuli majapaikkamme ovelle myymään valmistamiaan värikkäitä lankatauluja, nierikoja. Ihastuin heti hänen taulujensa värikontrasteihin ja ostin häneltä taulun. Hän oli tuohon aikaan puolisonsa kanssa juuri aloittamassa viisivuotiskauttaan perinteisten auktoriteettien rukuriɨkate-yhteisössä, ja hän tarvitsi rahaa pystyäkseen hankkimaan tarvikkeita tuki-temppelissä järjestettäviä seremonioita varten. Hän oli opiskellut taidetta suurkaupungissa ja asunut sen jälkeen vuoriston läheisessä kaupungissa pitäen näyttelyitä ja lankamaalaustyöpajoja häntä edustavassa galleriassa. Rukuriɨkateen osallistuminen kuitenkin edellytti asumista alkuperäiskansayhteisössä kaukana taidegallerioista.
Kun tapasimme Catalinon kylällä, hän oli aina hyvällä tuulella, vitsaili jatkuvasti ja nauratti kuuntelijoita. Kotona työskennellessään hän oli sen sijaan hyvin vakava ja keskittynyt. Catalino kertoi olevansa taiteessaan hyvin kunnianhimoinen. Hän kertoi saavansa aiheet maalauksiinsa unissaan ja noudattavansa unien ohjeita. Taiteilijan tuli hänen mielestään antaa kaikkensa taiteelleen – hän ei saanut laiskotella.
Catalino pyysi meitä järjestämään teoksistaan näyttelyn Eurooppaan. Parin vuoden kuluttua saimme erään taiteilijaresidenssijärjestön kautta yllättäen mahdollisuuden järjestää näyttelyn, johon hänen työnsä olisivat sopineet hyvin. Soitimme hänelle ja lähetimme hänen kyläänsä monia viestejä, mutta emme saaneet häneen yhteyttä hänen perheenjäsentensä, kyläkaupan emmekä kyläkoulun kautta. Näyttelyaika läheni, Sierra Madren vuoristossa oli sadeaika, ukkosti ja kaikki puhelinyhteydet katkesivat. Catalinon tyttären opettaja lopulta viestitti, että Catalino oli lähtenyt rannikon suurtiloille töitä hakemaan.
Meksikossa Läntisen Sierra Madren vuoristossa asuvat wirrarikat tunnetaan psykoaktiivisen peyote-kaktuksen käytöstä, laulavista tietäjistään, mara´akameista, sekä värikkäistä maalauksistaan ja käsitöistään, joita he myyvät gallerioissa ja turistitoreilla. Wirrarikat valmistavat kirjailtuja ja kudottuja tekstiilejä, kirkasvärisiä helmikoruja ja nierikaksi kutsuttavia lankamaalauksia. Nierika tarkoittaa myös ´uhriesinettä´, ´kuvaa´, ´kasvoja´, ´poskipäätä´, ´ilmestystä´ ja ´näkemisen lahjaa´. Pyhiinvaeltajat maalaavat poskipäihinsä nierikan keltaisella uxa-kasvivärillä. Erään wirrarikataiteilijan mukaan maraakame pystyy näkemään ihmisen nierikan tämän poskipäistä. Uhriesineiksi tarkoitetut nierikat ovat usein pieniä pyöreitä ja litteitä käsitöitä, joissa on aukko keskellä. Niitä valmistetaan eri tekniikoilla langoista sekä kierrätys- ja luonnonmateriaaleista, ja niitä ripustetaan maalauksin koristeltuihin ɨɨrɨ-nuoliin. Pyhällä paikalla ɨɨrɨ asetetaan pystyyn kurpitsakulhon, rukurin, viereen uhriksi. ɨɨrɨt, rukurit ja nierikat ovat wirrarikoille eläviä esineitä, jotka edustavat jumalallisia esivanhempia, ovat samalla esivanhempia itsekin ja pystyvät aiheuttamaan muutoksia.
Wirrarikat kutsuvat peyote-kaktusta, peuraa, joitakin muita kasveja ja eläimiä, tulta, pyhiä paikkoja ja vesistöjä, taivaankappaleita ja sääilmiöitä esivanhemmikseen, sisaruksikseen tai muiksi sukulaisikseen. Wirrarikojen mukaan nykyinen maailma sai alkunsa lännestä, kun muinaiset esivanhemmat nousivat läntisimmästä nurkasta, Tyynestä valtamerestä Haramarasta, nykyisessä San Blasin kylässä sijaitsevan kallion vierestä, ja alkoivat vaeltaa itään kohti Wirikutan autiomaata. Matkan varrella he muuttuivat kiviksi, kallioiksi, vesilähteiksi ja joiksi. Nykyisin pyhiinvaellus viidensadan kilometrin päähän San Luis Potosin osavaltiossa sijaitsevaan Wirikutaan on rituaalinen kauriinmetsästys, jossa peyote-kaktukset muuttuvat kauriiksi, pyhiinvaeltajat muuttuvat esivanhemmiksi ja käyttäytyvät esivanhempienn tavoin. He kulkevat jonossa esivenhempien määräämässä järjestyksessä lähes syömättä ja nukkumatta ja jättävät uhreja kallioiksi muuttuneille esivanhemmilleen. Perillä Wirikutassa he metsästävät peyote-kaktuksiksi muuttuneita kauriita nuolilla. Kauriit antautuvat uhriksi vapaaehtoisesti, ja pyhiinvaeltajat palaavat mukanaan kaktuksia vuoden tarpeiksi koko yhteisöä varten.
Wirrarikojen taidetta wirrarikayhteisöissä ja valtaväestön keskuudessa
Wirrarikayhteisöissä taide on tärkeässä osassa arkisissa käyttöesineissä sekä rituaaleissa, pyhiinvaelluksissa, hallinnossa ja opetuksessa. Useat wirrarikat valmistavat kirjailtuja, kudottuja ja helmistä punottuja käyttöesineitä ja koruja omalle perheelleen, myytäväksi ja uhriesineitä pyhille paikoille vietäväksi. Auktoriteetit valmistavat ja käsittelevät perinteisiä uhriesineitä, antavat neuvoja niiden käytössä sekä tulkitsevat niiden merkityksiä. He myös esittävät seremoniossa ja hallintotehtävissään monipuolisesti oman kansansa runoutta ja musiikkia. Wirrarikojen taiteessa on monia esikolumbiaaniselta ajalta periytyviä merkityksiä, mutta se muuttuu kuitenkin jatkuvasti (Neurath 2013, 2020).
Verrattuna esimerkiksi saamelaisiin tai moniin Yhdysvaltojen ja Kanadan alkuperäiskansoihin (ks. esim. Morris 2019) wirrarikat altistuvat nykytaiteelle hyvin vähän, jos lainkaan. Useimmat wirrarikat asuvat kaukana nykytaidetta esittelevistä ja opettavista museoista, gallerioista ja taidekouluista. Catalino on ainoa tuntemani länsimaista taidekoulutusta saanut wirrarikataiteilija, ja hänkin on jättänyt sen kesken. Koulujen perusopetuksessa työskentelevät wirrarikaopettajat ovat usein kiinnostuneita nykytaiteesta, mutta kouluissa on hyvin vähän resursseja oppimateriaaleihin. Nykytaiteen opetus on yliopistojen ja kansalaisjärjestöjen järjestämien työpajojen varassa.
Wirrarikat kuvaavat taiteessaan maailman timantin muotoiseksi. Timantin joka kärjessä, idässä, etelässä, lännessä ja pohjoisessa sekä sen keskellä on tärkeä pyhiinvaelluspaikka, paikka-persoona, jolla on oma värinsä ja luonteensa. Kerran vuodessa osa yhteisöstä tekee pyhiinvaelluksen timantin itäisimpään nurkkaan, Wirikutaan.
Nierika-maalaukset, kuten myös kauttaaltaan helmillä koristellut xukuri-kulhot – toinen uhriesineiden pohjalta kehitetty wirrarikataiteen genre – ovat tarkoitettuja ulkopuolisille ostajille, ja niitä myydään niin turistitoreilla kuin taidegallerioissakin. Wirrarikat itse eivät koristele kotejaan maalauksin ja kulhoin, vaan vievät uhri-nierikoita ja osittain koristeltuja uhri-xukureja pyhille paikoille. Nierika-maalaukset usein kuvaavat uhria ja uhrin aiheuttamaa muutosta. Nierika, jos se on voimakas, voi myös itsessään aiheuttaa muutoksen, ja kaikki muutokset eivät suinkaan ole toivottuja. Monet wirrarikataiteilijat luopuvat taiteen tekemisestä ja alkavat valmistaa myytäväksi stereotyyppisiä rituaaliselta taiteelta näyttäviä kuvia, joilla ei kuitenkaan ole rituaalista merkitystä ja jotka eivät kykene aiheuttamaan muutoksia. Jotkut taiteilijat altistuvat varomattomuuttaan vaarallisille voimille ja sairastuvat. (Neurath 2013: 24–28, 119–121; 2020: 38–48.)
Nierika-maalauksen genre syntyi wirrarikojen keskuudessa 1950-luvulla (Negrín da Silva 2019, 22) ja yleistyi 1970-luvulla antropologien, katolisten fransiskaanien, Meksikon hallituksen ja innokkaiden koti- ja ulkomaisten mesenaattien vaikutuksesta. Fransiskaanit huomasivat, että nierikojen tekeminen tarjosi wirrarikoille ansiomahdollisuuden, ja he alkoivat markkinoida ja välittää niitä ostajille. He perustivat Guadalajaran kaupungin lähelle Zapopanin katedraalin yhteydessä toimivan wirrarikamuseon, josta käsitöiden myyminen onnistuu vaivattomasti. Meksikon valtion instituutiot, erityisesti Kansallinen alkuperäiskansainstituutti INI (Instituto Nacional Indigenista), ottivat tehtäväkseen edistää nierikojen myyntiä ja esitellä niitä meksikolaisen kansantaiteen kontekstissa. (Arriaga 2019, 50–55.) Nierika-taidetta alettiin pitää koristeellisena ja värikkäänä kansallisena kulttuuriperintönä, ja sen yhteys alkuperäiskansan maailmankuvaan, hengellisyyteen ja materiaalisuuteen hämärtyi. Wirrarikataiteilijoita kutsuttiin tekemään suuria lanka- ja helmimaalauksia julkisiin tiloihin. Nykyisin wirrarikataiteilijoita kutsutaan usein koristelemaan helmikuvioin puolijulkisia kauppakeskuksiin ja hotellien auloihin sijoitettuja suuria veistoksia, joissa nierikan luonnonmateriaalit on vaihdettu teollisiin materiaaleihin.
Meksikolainen kuvataiteilija Juan Negrín keräsi suuren kokoelman nierika-maalauksia ja järjesti niistä näyttelyitä eurooppalaisissa ja yhdysvaltalaisissa taidemuseoissa suorastaan ”lähetyssaarnaajamaisella” innolla (Bowles 2019, 263). Hän nosti esiin erityisesti kuusi eri wirrarikayhteisöistä kotoisin olevaa taiteilijaa, joita hän piti muita taiteilijoita lahjakkaampina (J. Negrín 2019). Heistä varsinkin José Benítez Sánches on laatinut lankamaalauksia museoille ja julkisiin tiloihin. Vuonna 2019 Negrinin keräämä nierika-kokoelma oli esillä Guadalajaran Cabaña-museossa. Näyttelyluettelo Grandes maestros del arte wixarika: acervo Negrin perustuu kuuden wirrarikataiteilijan nierika-maalauksiin ja heidän omiin selostuksiinsa maalausten kuvaamista tapahtumista. Juan Negrínin tyttären, professori Diana Negrín da Silvan toimittamassa luettelossa on mukana kolme Juan Negrínin artikkelia ja useita muita artikkeleita. Kirjoittajat selvittävät wirrarikataiteen ja -taiteilijoiden taustaa, analysoivat wirrarikataiteilijoiden tyyliä ja arvioivat maalausten kompositioita.
Juan Negrín äänitti kokoelmansa kuuden taiteilijan selostuksia omien maalaustensa tarinoista, ja nämä selostukset on painettu näyttelyluetteloon valokuvien viereen kolmella kielellä: wirrarikaksi, espanjaksi ja englanniksi. Näiden kuuden taiteilijan nierikat selostusten mukaan kuvaavat usein wirrarikojen esivanhempien antamia uhreja ja uhraamisen tilanteita. Lukija saa tietää vähintään kuvan esittämien päähenkilöiden nimet ja toiminnan luonteen.
Nierika-maalaukset ja kauttaaltaan helmin koristellut xukuri-kulhot ovat syntyneet vastaamaan kapitalistisen taide- ja turismimarkkinoiden tarpeisiin. Niiden tekeminen on samalla kuitenkin tekijöilleen usein myös kulttuurin ja oman hengellisyytensä harjoittamista (Kindl 2003; Le Mûr 2015). Taiteen kaupallistumiseen suhtaudutaan wirrarikayhteisöissä ambivalentisti. Toisaalta nierikat ja xukurit tuovat wirrarikoille keinon ilmaista kulttuurista identiteettiään, kertoa tarinoita, kehittää näkemisen taitoaan ja kulttuurialaan liittyviä ansiomahdollisuuksia, toisaalta taas mesenaattien tapa valita tukensa kohteiksi vain muutamia wirrarikataiteilijoita, joita he väittävät tyyliltään muita ”persoonallisemmiksi ja esteettisemmiksi” (J. Negrín 2019, 38), luo wirrarikayhteisöihin jännitteitä. Yhteisöllinen nierika on siirtynyt yksilötaiteilijoiden haltuun.
Tutkimuksen lähtökohtia
Olemme vuodesta 1985 lähtien tunteneet wirrarikataiteilijoita ja taideopettajia, seuranneet heidän työskentelyään taiteilija- ja opettajakollegan positiossa ja järjestäneet heidän kanssaan yhteisöllisiä työpajoja ja näyttelyitä (Kantonen & Kantonen: 2017a; 2017b; 2017c; 2019; 2021; L. Kantonen 2017; 2019), joissa on muun muassa toteutettu lankamaalaustekniikalla usean metrin levyisiä nierikoja: muraaleja ja installaatioita. Osa työpajoista on toteutettu yhteisöissä, joissa asuu yksinomaan wirrarikoja, osa on ollut avoinna muillekin kuin wirrarikoille. Vuodesta 2019 lähtien olemme toteuttaneet viisi yhteisöllistä lankamaalaushanketta yhdessä wirrarikataiteiljoiden kanssa.
Tässä ekspositiossa kerron lankamaalaushankkeiden yhteisötaiteellisesta yhteistyöstämme yhteisötaiteilija-tutkijan positiosta käsin tukeutuen mahdollisuuksiemme mukaan sekä taiteellisen tutkimuksen että alkuperäiskansatutkimuksen menetelmiin pohtien sitä, miten taide toimii ja vaikuttaa wirrarikojen yhteisöissä. Taiteellinen työskentelymme pitää sisällään muun muassa työpajojen ja näyttelyiden suunnittelua wirrarikakollegojen, wirrarika-auktoriteettien, koulujen, museoiden ja yliopistojen kanssa, työpajojen ohjaamista ja dokumentoimista, lankamaalausten osien tekemistä, taideteosten hankkimista näyttelyihin, näyttelyjen pystyttämistä ja niiden esittelyä. Samalla jatkuvasti tutkimme yhteistyön prosessia. Luonnehdin yhteistyötämme niin, että teemme taidetta wirrarikakollegojen kanssa rinnakkain, keskenämme keskustellen. Käytän myöhemmin esimerkkinä Tepicissä Nayaritin autonomisessa yliopistossa järjestettyä nykytaiteen työpajaa Yeiyaria.
Kirjoitan tätä ekspositiota väliin minä-muodossa, väliin taas me-muodossa. Me-muodolla viittaan työskentelyyni wirrarikayhteisöissä yhdessä puolisoni Pekka Kantosen, CRASH-kansalaisjärjestön ja vuodesta 2021 lähtien myös Hanna Guttormin ja muiden tutkimushankkeen Otetaan museo takaisin! tutkijoiden kanssa sekä wirrarikataiteilijoiden kanssa. Olemme ohjanneet työpajoissa monenlaista taiteellista työskentelyä, kuten installaation, performanssin ja äänitaiteen tekemistä. Pekka Kantosen erityisalaa on videotaide, Guttormin sanataide ja minun kuvataide, wirrarikakollegojemme genret ovat nierika, rukuri sekä tekstiilitaide. Työpajoissa muodostamme monikielisen ja monimaailmaisen (pluriversal) verkoston, jossa on monenlaisia toimijoita: taiteilijoita, käsityöläisiä, opiskelijoita, opettajia, taide-esineitä ja uhriesineitä. Kun puhun minä-muodossa, puhun työskentelystäni yhteisötaiteilijana ja tämän eksposition kirjoittajana.
Ei-alkuperäiskansaisina taiteilijoina pyrimme tukeutumaan mahdollisimman paljon alkuperäiskansaisten asiantuntijoiden tietoon. Tutkimusryhmässämme on mukana alkuperäiskansaisia tutkijoita. Vaikka olemme (Pekka ja minä) neljän vuosikymmenen aikana pitäneet yhteyttä moniin eri taidealoja edustaviin wirrarikataiteilijoihin, emme ole viipyneet wirrarikayhteisöissä muutamaa viikkoa pidempiä aikoja kerrallaan emmekä oppineet wirrarikakieltä niin hyvin, että pystyisimme keskustelemaan taide-esineistä ja uhreista wirrarikaksi. Osaamme wirrarikakielellä vain jokapäiväisiä tervehdyksiä sekä esi-isiin ja taiteeseen liittyviä termejä, ja keskusteluissa wirrarikojen kanssa liitämme näitä termejä espanjankielisiin lauseisiin.
Kielitaitomme puutteellisuuden takia kykymme tarkastella taidetta wirrarikojen näkökulmasta on rajoittunut. Olemme tutkimuksessamme riippuvaisia aiempien tutkijoiden työstä. 1980-luvulla meitä innoitti San Franciscon taidemuseon julkaisema teos The Art of the Huichol Indians (1978), myöhemmin kiinnostuimme varhaisten tutkimusmatkailijoiden Carl Lumholtzin (1851–1922), Richard Preussin (1869–1938) ja Robert Zinggin (1900–1957) espanjaksi tai englanniksi käännetyistä teoksista. 1990-luvulla tutustuimme Tatuutsi Maxakwaxi -koulun kanssa yhteistyötä tekeviin tutkijoihin Rocio De Aguinagaan, Sarah Corona Berkiniin ja Angelica Rojas Cortesiin sekä heidän tutkimuksiinsa. 2000-luvulla olemme lukeneet Meksikossa asuvan itävaltalaisen taiteesta kirjoittavan antropologin Johannes Neurathin tutkimuksia. Wirrarikakollegoistamme "Hector" on lukenut Neurathin tutkimusta. Koska wirrarikojen taide muuttuu jatkuvasti, emme voi olettaa, että toisessa ajassa tai paikassa tehtyyn kenttätyöhön perustuvan tutkimuksen tulokset pätisivät nykyaikana niissä yhteistyöprojekteissa, joita olemme toteuttaneet 2020-luvulla. Pyrimme siksi mahdollisuuksiemme mukaan keskustelemaan aiempien tutkijoiden tulkinnoista wirrarikakollegojemme kanssa. Neurath on tehnyt kenttätyötä Tuapurien yhteisössä, jossa maissinkiertoon liittyviä seremonioita noudatetaan perinteisemmin ja Meksikon valtion tarjoamia uudistuksia vastustetaan ankarammin kuin niissä yhteisöissä, joissa me olemme työskennelleet. Taiteisiin liittyvät asenteet ja käytännöt vaihtelevat yhteisöissä suuresti, toisaalta eri yhteisöissä toimivat taiteilijat voivat tehdä yhteistyötä ja neuvotella keskenään.
Kohtaamme työskentelyn aikana monia uusia ja arvaamattomia tilanteita. Wirrarikayhteisöissä taide liittyy läheisesti pyhiin paikkoihin ja esivanhemmille uhraamiseen. Jotkut taiteeseen liittyvät toiminnat ovat ei-initioiduille – siis muille kuin maraakameille – kiellettyjä, wirrarikakielellä maiwe. Joudumme siksi useasti kysymään kollegoiltamme, mitä meidän on sopivaa tehdä tai sanoa. Usein nämä keskustelut koskevat jollain tavalla uhraamista tai uhrin käsitettä. Pyrin tässä ekspositiossa ymmärtämään wirrarikojen taiteen ja uhrin yhteyttä samalla tietoisena siitä, että yhteistyökumppanimme säännöstelevät tietoa, jota he jakavat meille. Tarkastelen tässä uhria oman yhteisötaiteilijan työni kautta ja kysyn: Miten uhri liittyy taiteellisen yhteistyömme muodostamaan ihmisten, esivanhempien ja taideteosten suhteiden verkostoon? Toivon, että uhrien liikkeelle sysäämät myönteiset muutokset voisivat siirtyä tässä verkostossa eteenpäin (ks. Neurath 2020, 129) ja koitua wirrarikayhteisöjen hyväksi.
Uhrin käsite on monikielisessä yhteistyössä hankala. Wirrarikakollegamme käyttävät pyhälle paikalle jätettävästä nierikasta espanjan sanaa ofrenda, nierikan kuvaamasta uhraamisen tai uhrautumisen tilanteesta sanaa sacrificio. Emme ole oppineet tai meille ei ole haluttu opettaa yhtään uhria merkitsevää wirrarikankielistä käsitettä, ainoastaan sanan maiwe, joka tarkoittaa ´pyhää, vaarallista tai kiellettyä´. Uhraamisen tapahtumaa hahmottaakseni analysoin tässä ekspositiossa kuvataiteilijan silmin joitakin wirrarikataiteilijoiden nierikoja. Osa näistä nierikoista on taiteilijakollegoidemme laatimia yhteisiä näyttelyjä varten, osa taas on Negrinin esiin nostamien ja nauhoittamien wirrarikataiteilijoiden laatimia.
Wirrarikojen ontologia on jo sinänsä moninainen, ja yhteisessä taidetyöpajassamme ontologioita on vielä useampia. Toimiessani taiteilijana wirrarikakollegoideni kanssa kyselen ja ihmettelen ääneen heidän tekemiään kuvallisia ratkaisuja ja perustelen heille omiani. Heistä on kiinnostavaa kuulla länsimaisten taiteilijoiden näkökulmia heidän taiteeseensa ja meistä on kiinnostavaa tietää, miltä meidän taiteemme tai osallisuutemme heidän taiteeseensa näyttää heidän maailmastaan käsin. Olen ymmärtänyt, että yhteistyössämme meiltä odotetaan jonkinlaista vastavuoroisuutta, mutta uhrin maailmaan meillä ei ole pääsyä, sillä se edellyttäisi initiaatiota mara´akameksi.
Kuva 4. Felicitas Chávez de la Rosan nimetön nierika vuodelta 2024 kuvaa kauriin antautumista uhriksi. Nuoli on juuri osunut kauriiseen. Kauris ja sen kaksi muuta ilmenemismuotoa, maissi ja peyote-kaktus, keskustelevat kauriin alla olevien uhriesineiden kanssa. Keskustelu on nierikassa kuvattu palluroin, pisaroin ja aaltoviivoin. Kuva: LK 2024
Yhteistyön ja jakamisen etiikkaa
Kun aloimme järjestää yhteisöllisiä taidetyöpajoja wirrarikayhteisöjen kutsusta, mieleemme nousi monia kysymyksiä työskentelyn metodologiasta ja etiikasta. Millainen taide on kaunista ja arvokasta wirrarikoille itselleen? Millä lailla voisimme taiteen ammattilaisina osallistua wirrarikojen taiteeseen niin, että työmme ei olisi kulttuurista omimista? Miten osaisimme välttää liian voimakkaita maalauksia niin, ettemme saattaisi yhteistyökumppaneitamme tai itseämme vaaraan? Miten saisimme tietää, mitä kuva- tai keskustelunaiheita voi kuvata videolle ja mitä ei? Yhteistyökumppanimme ja taiteilijakollegamme rauhoittelivat meitä ja sanoivat, että myös ei-wirrarikat voivat tehdä lankamaalauksia – toisin kuin esimerkiksi kaiverrettuja kivilevyjä tepareja. He vakuuttivat, että heidän jumalalliset esivanhempansa eivät ole meitä kohtaan kovin vaativia. Esivanhemmat ymmärtävät, ettemme tunne hyvin heidän tapojaan ja sallivat meidän tehdä taidetta mehiläisvahalla ja langoilla, kunhan emme ansaitse niillä rahaa omaksi hyväksemme. Saamme myös osallistua seremonioihin, vierailla pyhillä paikoilla ja osoittaa paikka-persoonalle kunnioitusta tervehtimällä häntä kynttilällä, oman maamme kolikolla tai jollain muulla haluamallamme tavalla. Mutta jos viemme pyhälle paikalle uhrin, esimerkiksi nierikan, sitoudumme toimimaan hänen kanssaan, ja jos emme toimi sitoumuksen mukaan, se koituu meille vahingoksi. Kollegamme lupasivat neuvoa meitä aina kun se on tarpeellista.
Koska wirrarikojen esivanhemmat usein ottavat paikkojen ja esineiden muodon, olemme taiteellisessa yhteistyössämme väistämättä tekemisissä esivanhempien kanssa riippumatta siitä, mitä itse kukin uskomme tai ajattelemme. Kollegamme ehdottavat meille, miten tervehtisimme paikka-persoonaa ja esittäytyisimme hänelle tai mitä voisimme viedä seremonioihin tuliaisiksi. Eri paikat tuntuvat haluavan erilaisia asioita, ja eri kollegat neuvovat meitä hieman eri tavoin. Opimme vähitellen olemaan tekemättä oletuksia siitä, mitä paikat missäkin tilanteessa haluavat, vaan noudatamme aina niiden yhteistyökumppaniemme ohjeita, joiden kanssa kulloinkin olemme tekemisissä. Olemme saaneet kuvata videolle matkoja pyhille paikoille ja isäntiemme viemiä uhreja, mutta meille on yleensä ehdotettu, että emme näyttäisi julkisesti uhrin antamisen hetkeä. Toisaalta kollegamme Vicente kuitenkin toivoi meidän kuvaavan videolle, kun hän antoi uhriksi rukurin ja puhui paikka-persoonalle. Hän oli myös itse läsnä, kun video näytettiin julkisesti.
Joskus neuvojen antaminen unohtuu. Kun Pekka ja minä lähdimme poikamme Pyry-Pekan kanssa käymään läheisen yhteisön tukissa, Vicenten veljentytär Rosita sanoi, että oli sopivaa ja mahdollista kuvata tukia myös sisältäpäin. Seuraavana päivänä Pyry-Pekalla ja minulla oli migreenin kaltaista päänsärkyä ensimmäistä kertaa elämässämme. Kun kerroimme päänsärystä Rositalle, hän oli vihainen – itselleen. Hän oli unohtanut sanoa meille, että veisimme tukille tervehdykseksi kynttilän. Rosita myönsi, että paikat voivat olla oikukkaita ja arvaamattomia ja aiheuttaa sairauksia.
UAN-yliopistossa työskentelevä wirrarikataiteilija Juan Aurelio Carrillo Rios pitää tärkeänä, että wirrarikat taiteen ja tutkimuksen keinoin kertovat esivanhemmistaan, mutta kaikkea tietoa ei voi jakaa:
Carrillo Rios huomauttaa, että ei ole olemassa mitään kirjallista ohjetta siitä, mitä asioita voi jakaa ja mitä ei, vaan tämä ohje on ”painettu sydämeen”, ja jokainen voi tulla tietoiseksi ohjeesta kuuntelemalla yhteisönsä vanhimpia. Eettinen tietoisuus kehittyy siitä, että wirrarika käy pyhillä paikoilla ”raportoimassa”, mitä tietoja hän on jakanut tai aikoo jakaa ulkopuolisille. Ensiksi hän käy perheensä temppelissä xirikissä, ja jos se ei auta, hän käy yhteisönsä temppelissä tukissa, ja jos sekään ei auta, hän käy niillä pyhillä paikoilla, joilla hänen sukulaisensa ovat tottuneet käymään.
Etenkin Sierra Madren vuoristossa wirrarikojen ydinalueiden yhteisöissä asuvat wirrarikat suhtautuvat epäluuloisesti rikastumiseen, ja he helposti epäilevät ulkomaalaisia ja heidän kanssaan ystävystyviä taiteilijoita epärehellisyydestä (Neurath 2013, 26; 2020, 30). Esimerkiksi köyhä kollegamme Nicolas pyysi meiltä usein pieniä rahasummia, muttei koskaan antamatta meille perheensä valmistamaa käsityötä vastineeksi. Hän perusteli käsityön antamista sillä, että kylän pahat kielet väittävät hänen ottavan meiltä vastaan lahjuksia, ja hän halusi rehellisesti vastata, ettemme ole koskaan antaneet hänelle pesoakaan. Epäluulojen hälventämiseksi pyrimme sen tähden toimimaan tutkimuksessamme yhteistyökumppaneidemme kanssa mahdollisimman läpinäkyvästi niin, että yhteisön auktoriteetit – ja heidän kauttaan koko yhteisö – saavat tietää työskentelymme motiiveista, tarkoituksesta ja rahoituksesta (Kantonen ja Kantonen 2021).
Perinteiset auktoriteetit ja näkemisen lahja
Wirrarikayhteisöissä taide on tärkeässä osassa arkisissa käyttöesineissä sekä rituaaleissa, pyhiinvaelluksissa, hallinnossa ja opetuksessa. Wirrarikahallinnon auktoriteetit tuntevat monipuolisesti oman kansansa taidetta ja osaavat tulkita perinteisten uhriesineiden merkityksiä. Wirrarikayhteisöjen itsehallinto koostuu perinteisistä ja ”agraareista” auktoriteeteista ja lisäksi vanhimpien neuvostosta. Vanhimpien neuvosto valitsee hyvämaineisia pariskuntia viisivuotiskaudeksi perinteisten auktoriteettien yhteisöön xukuriɨkateen. Perinteiset aktoriteetit xukuriɨkamet kantavat xukuri-kulhoja seremonioissa, palvelevat yhteisöä viisivuotisen kauden ajan, tekevät pyhiinvaelluksia ja järjestävät pyöreässä tuki-temppelissä seremonioita maissin viljelykierron eri vaiheissa.
Perinteisten auktoriteettien viisivuotinen palvelukausi toimii myös eräänlaisena parantamis- ja taidekouluna. Sen jäsenet oppivat mara´akamen johdolla valmistamaan ja käyttämään seremonioissa ja pyhiinvaelluksilla tarvittavia lääkkeitä, lauluja sekä uhriesineitä ja johtamaan seremonioita itsekin. Opittu yhteisöllinen tieto on vastavuoroista ja jollain tavalla aina palautuu takaisin yhteisölle. Viisivuotiskauden palvellut ihminen voi saada nierikan eli näkemisen lahjan ja initiaation mara´akameksi. Monet wirrarikataiteilijat ovat palvelleet xukuriɨkatessa yhden tai kaksi viisivuotiskautta (Kantonen & Kantonen 2017c; 2019; 2021). Wirrarikataiteilija voi myös saada initiaation taiteilijaksi tai käsityöläiseksi opettelemalla haluamaansa taidemuotoa vanhemman taiteilijan johdolla (Schaefer 1989; 2015). Hän voi myöhemmin täydentää tietojaan, jos hänet valitaan perinteiseksi auktoriteetiksi.
Mara´akame tarkoittaa wirrarikakielellä ihmistä, joka osaa nähdä unia. Uneksiminen, näkyjen näkeminen ja kyky muistaa ja ymmärtää näkemällä saatua tietoa on olennaista tietäjän ja taiteilijan oppimisprosessissa. Jos xukuriɨkame haluaa palvelutehtävänsä aikana kehittyä taiteilijana, hänen tulee jättää uhreja pyhille paikoille. Mara´akame neuvoo, minkälaisia uhreja hänen on vietävä millekin paikalle. On suositeltavaa, että taiteilija keskittyisi palveluaikanaan omaan hengelliseen ja taiteelliseen kehitykseensä eikä myisi taideteoksiaan kovin usein tai kalliilla hinnalla.
Raskaat pyhiinvaellukset, uhriesineiden valmistaminen, kauriin metsästäminen, paastoaminen ja yhteisön palveleminen muuttavat perinteisiä auktoriteetteja pysyvästi. Catalino ja hänen kanssaan samaan aikaan auktoriteeteiksi valitut Vicente ja Pedro ovat viisivuotiskautensa aikana herkistyneet, ikään kuin murtuneet, heidän työnsä on saanut uudenlaista intensiteettiä ja heidän puheensa on muuttunut tunteellisemmaksi: he itkevät ja nauravat entistä herkemmin.
Näkemisen lahja, nierika, antaa wirrarikataiteilijalle vastustuskykyä taiteeseen liittyviä vaarallisia voimia vastaan (Neurath 2013, 61). Toisaalta nierikaan liittyy suuri vastuu ja se voi olla kuolettavan vaarallinen, jos initioitu mara´akame tai taiteilija käyttää sitä itsekkäästi tai jakaa yhteisönsä tietoa ulkopuolisille. Yhteisö kontrolloi sitä, että initioidut käyttävät saamaansa tietoa ja lahjaa yhteiseksi hyväksi.
Nierikan kuvatila
Nierikassa ihmiset, eläimet, esi-isät ja heidän käyttämänsä esineet on sommiteltu yhteiseen kuvatilaan. Hahmot ovat yleensä kokonaan näkyvissä, ja jokainen erottuu erikseen taustaa vasten. Samalla ne kuitenkin ovat yhteydessä toisiinsa. Ne saattavat katsoa toisiaan tai ojentaa käsiään toisiaan kohti. Elävillä olennoilla on ympärillään kirkasvärinen sädekehä. Joistakin hahmoista lähtee erityisen voimakkaita aallon tai liekin muotoisia kiemuroita tai suoria viivamaisia säteitä, jotka usein ovat taustan vastaväriä ja tuntuvat värikontrastin ansiosta liikkuvan. Kiemurat, säteet ja niiden suunnat kertovat hahmojen keskinäisistä suhteista. Hahmot ovat usein osittain läpinäkyviä, esimerkiksi luut, sisäelimet, sikiöt ja hahmoja ohjaavat näkymättömät voimat voivat näkyä ihon läpi ikään kuin röntgenkuvassa. Hahmojen koot ovat toisistaan riippumattomat, esimerkiksi helistin voi olla samankokoinen kuin sitä soittava ihminen. Monet kuvista esittävät ikään kuin kosmista näyttämöä, jolla aika on pysähtynyt kesken kaikkein jännittävintä hetkeä juuri kun jokin muutos on tapahtumaisillaan. (Ks. Neurath 2020, 38.)
Nierikan tausta hahmojen ympärillä on useimmiten yksivärinen. Esimerkiksi Gregorio Sandovalin lankamaalauksessa Los zopilotes roban a Tatewari harmaat haisunäädät tavoittelevat alareunassa keskellä sijaitsevaa nuotiota. Yksi haisunäädistä kurottaa tulta kohti etukäpälällään, toinen hännällään. Haisunäätien suusta purkautuu liekin muotoisia harmaita puhekuplia. Tarina kertoo, että haisunäätä uhrasi häntänsä varastaessaan tulen ihmisille, mutta maalauksen esittämällä hetkellä häntä ei ole vielä palanut. Tausta on oranssi ja sädekehät hahmojen ympärillä vaaleanpunareunaiset. Maalauksen tila tulee katsojaa lähelle ja haisunäädät tuntuvat leijuvan oranssissa tilassa lähes painottomina. Sen sijaan tunnetun wirrarikataiteilijan José Benitez Sanchezin maalauksissa tausta on usein tumman sininen tai violetti niin, että hahmojen taakse muodostuu syvä avaruudellinen tila (ks. kuva 3).
Alkuperäiskansaisten taiteilijoiden kanssa ohjaamissamme maalaustyöpajoissa värit ja väritilat ovat tärkeässä osassa ja niistä neuvotellaan jatkuvasti. Aluksi päätämme taustan värin yhdessä, jotta nierika saisi yhtenäisen ilmeen. Esimerkiksi Nayaritin yliopistossa nykytaiteen työpajan Yeiyarin (2023) ohjaajana toiminut Sandoval määritteli ilmansuuntiin liittyvät värit, sillä ne ovat wirrarikojen ontologian kannalta tärkeitä. Hän puhui väreistä wirrarikojen perinteen näkökulmasta ja minä taas länsimaisten värioppien näkökulmasta. Värikenttien välistä silmissä vilisevää liikettä, joka on wirrarikojen taiteelle tyypillistä, kutsutaan väriopissa simultaanikontrastiksi. Silmä tuottaa simultaanikontrastin niin, että voimakkaan värisen kuvion päälle tai viereen syntyy sen vastavärinen kuvio. Silmä näkee molemmat samanaikaisesti niin, että kuvion oma väri ja silmän tuottama väri väreilevät keskenään.
Uhri lankamaalauksen kuvatilassa
Suuri osa Negrinin kokoelman nierikoista kertoo uhriesineiden ja uhrien merkityksestä. Guadalupe González Ríosin nierikassa The Pacification of the Rocks (Negrín da Silva 2019, 248) hahmojen ympärillä on monenvärisiä valokehiä niin, että ne tuntuvat leijuvan punaista taivasta vasten eri etäisyyksillä tai tasoilla. Nierika kertoo tarinaa nykyisen maailman alkuajoilta, siitä, kun esivanhemmat nousivat Tyynestä valtamerestä, lähtivät pyhiinvaellukselle itäistä Wirikutaa kohti ja muuttuivat matkan varrella kiviksi ja kallioiksi. He eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä kohtaloonsa, eivät sallineet päällensä astuttavan ja pysyivät vihamielisinä, kunnes kallioille uhrattiin kauris mara´akamen aloitteesta. Siitä lähtien pyhiinvaeltajat ovat aina uhranneet kauriin pyhiinvaelluksellaan, jotteivat pyhät paikat suuttuisi ja sairastuttaisi heitä. González Ríosin nierikassa ensimmäiset pyhiinvaeltajat ovat parhaillaan kivettymässä. Keskellä oleva kivi näyttää ahmaisevan sisäänsä keltahameisen esiäidin, jonka päästä kasvaa keltainen kukka ja harmaata valoa säteilevät sarvet. Vasemmalla valkopäinen kauris on muuttumassa kiveksi, joka kasvaa hänen selästään. Näin esivanhemmat kivettyvät kesken uhrautumisensa ja heidän uhrinsa pysähtyy ajassa (ks. Negrín da Silva 2019, 248–251; Neurath 2020, 41). Eri aikatasot on nierikassa kuvattu erilaisin ääriviivoin. Kauris on piirretty mustalla ääriviivalla, joka tuntuu pysyvän paikallaan, mutta sen selästä ulokkeen tavoin kasvava kallio on piirretty harmaalla ääriviivalla, joka tuntuu väreilevän eri tasossa kuin kauris.
Useat muutkin nierikat esittävät uhrautumisen hetkiä. Benítez Sánchezin teos The Dismemberment of Watákame esittää, miten ensimmäinen ihminen, Watákame, antaa itsensä paloiteltavaksi, jotta hänen ruumiinjäsenistään voisi syntyä uutta elämää. Itsensä uhraava esi-isä on esikuvana mara´akameksi pyrkivälle, initiaatiota tavoittelevalle wirrarikalle, joka paastoaa, metsästää kauriita voidakseen uhrata sen verta seremonioissa, valmistaa uhriesineitä ja ruokaa yhteisön seremonioita varten ja tekee pyhiinvaelluksia voimiensa äärirajoille asti.
Watákamen tavoin kauris antautuu uhriksi vapaaehtoisesti. Metsästäjä saa kauriin saaliiksi, koska se näkee itsensä kauriin näkökulmasta, kun taas kauris antautuessaan näkee itsensä metsästäjän näkökulmasta (Neurath 2013, 51). Nierikan tekijät usein tavoittelevat initiaatiota ja valmistautuvat uhraamaan itsensä yhteisönsä hyväksi. Initioitu wirrarika katsoo maailmaa uhrautuvan esivanhemman näkökulmasta ja muuttuu itsekin esivanhemmaksi, kuolleeksi jo eläessään (Sama, 53). Vastaavasti Eduardo Viveiros de Castro esittää, että Amazonian alkuperäiskansojen ontologiat perustuvat vastavuoroiseen näkemiseen, erilaisten näkökulmien samanaikaisuuteen. Ihmiseksi tullakseen Amazonian intiaanit oppivat näkemään itsensä toisen lajin tai toisen ihmisryhmän näkökulmasta, esimerkiksi uhri näkee itsensä saalistajan näkökulmasta ja saalistaja uhrin (Viveiros de Castro [1998, 2004, 2005] Neurathin [2013] mukaan). Alkuperäiskansan edustaja voi nähdä itsensä antropologin silmin, ja antropologi taas voi opetella näkemään, miten alkuperäiskansan edustaja näkee hänet (Viveiros de Castro 2019). Sekä Neurath että Viveiros de Castro kiinnittyvät poststrukturalistiseen filosofiaan ja osoittavat, että Amerikan alkuperäiskansojen filosofiat ovat moninaisia. Monien erilaisten näkökulmien ja transformaatioiden merkitys on niissä keskeistä.
Kuva 9. Christian Misael Jimenez Navarreten ja Timoteo Ramirez Aguilarin osuus yhteisestä installaatiossa nykytaiteen työpajan lopuksi rakennetussa Yeiyari-näyttelyssä UAN-yliopistossa Tepicissä 2023. Keskellä kulkevalla pyhiinvaellusreitillä on kuvattuna jalanjälki, peyote-kaktus, kynttilä ja mara´akamen työkalu muwieri. Vasemmalla Pekka, Hanna ja Lea ovat pyhällä paikalla Haramarassa ja heidän takanaan näkyy xiriki-temppeli. Kuva: LK 2024.
Työpaja ja esi-isien polku
Wirrarikataiteilijoiden kanssa ohjaamamme lankamaalauksen ja videokuvauksen työpajat on järjestetty taiteilijoille, käsityöläisille, opiskelijoille, koululaisille ja opettajille. Niiden tarkoituksena on jakaa tietoa eri alkuperäiskansojen perinteisestä taiteesta ja nykytaiteesta.
Esimerkiksi Tepicissä UAN-yliopistossa järjestetyssä työpajassa ensimmäisen viikon aikana katselimme kuvia alkuperäiskansaisten taiteilijoiden taiteesta sekä teimme tarinankerronnan, äänitaiteen, videotaiteen, installaation, performanssin ja viidellä eri kielellä kirjoitetun runouden harjoituksia. Suurin osa osallistujista halusi valmistaa nierika-maalauksista koostuvan yhteisen suuren maalauksen. Wirrarikataiteilijat ohjeistivat osallistujia maalaamaan oman polkunsa, yeiyarin, ja sen varrelle itselleen merkityksellisiä tai käänteentekeviä asioita.
Videota varten teimme ensimmäisen viikon lopuksi pienenä ryhmänä kuvausmatkan ja pyhiinvaelluksen Tyynen valtameren rantaan Haramaraan, joka edustaa wirrarikojen rituaalisessa karttakuviossa maailman läntisintä nurkkaa. Koska lankamaalauksen oli tarkoitus kuvata esivanhempien polkua yeiyaria ja polulle jääneitä jalanjälkiä, kuvasimme videolle Haramaran hiekkaan jättämiämme jalanjälkiä.
Ryhmämme wirrarikajäsen perheineen jätti Haramaraan uhriksi xukurin, mutta uhrin jättämisen hetkeä ei editoitu mukaan videoon, ainoastaan matka ja jalanjäljet. Uhrin jättäminen oli hänen mielestään yksityistä.
Wirrarikaosallistujat olivat tottuneet näkemään uhriesineiden, kasvien ja eläinten kuvia kirjottuina omissa ja sukulaistensa puvuissa ja laukuissa. Vaikka harva heistä oli tehnyt nierika-maalauksia aiemmin, he alkoivat heti hahmotella wirrarikojen perinteisiä kuva-aiheita. Kaksi nuorta wirrarikaopiskelijaa, Christian ja Timoteo, olivat kuulleet kuvausmatkastamme Haramaraan. He maalasivat langoilla Haramaran kalliota edustavan suuren kiven ja sille kolme hahmoa: Hannan, Lean ja Pekan. Hanna puolestaan lisäsi vastavuoroisesti Cristianin ja Timoteon omaan tauluunsa. Me työpajan ei-alkuperäiskansaiset jäsenet kuvasimme nierikoissamme oman elämänpolkumme tapahtumia. Näin polun varrelle muodostui pyhiinvaellusreitti, tyyliltään ristiriitainen ja moninainen mutta väreiltään yhtenäinen.
Toisen viikon aikana laadimme yhteisen installaation, jossa eri taidemuodot olivat edustettuina. Kahdeksan nierika-maalausta muodostivat suuren timantin tai vinoneliön ja sen kautta kulkevan yeiyarin, esi-isien polun, jolle oli maalattu jalanjälkiä niin, että niiden värit vastasivat ilmansuuntien värejä. Vinoneliön keskelle oli asetettu rukuri-kulho ja jokaisen neljän kärjen kohdalle pyhää paikkaa esittävä keraaminen veistos sekä uhriesineitä. Lännessä oli video pyhästä Haramara-paikasta, ja sen ääniraidalla mara´akame kertoi paikan merkityksestä.
Pyrin keskusteluissamme pidättäytymään osallistujien kuvien arvottamisesta, sillä en pysty tarkastelemaan wirrarikojen lankamaalauksia samanlaisella asiantuntemuksella kuin länsimaista kuvataidetta, vaan tarkastelen sitä ulkopuolelta käsin. En kuitenkaan aina malttanut olla ihastelematta erityisen kirkkaita simultaanikontrasteja, sillä tiesin omasta kokemuksestani, että niitä ei ole helppo saada aikaan.
Taiteilijan uhri ja muutos
Negrinin näyttelyn taiteilijat olivat kaikki kokeneita kulttuurin asiantuntijoita. Juan Ríos Martínez, Guadalupe González Ríos ja Tutukila kuitenkin toimivat päätoimisina taiteilijoina vain parisen vuotta. Myöhemmin he omistautuivat yhteisönsä palvelemiseen toisissa rooleissa: opettajina ja mara´akameina (Negrín da Silva 2019: 227, 289). Ríos Martínez alkoi nähdä painajaisia kuvaamistaan hahmoista, luopui taide-nierikan tekemisestä mutta jatkoi uhri-nierikan tekemistä (sama, 289). Nierikat muuttuivat hänelle liian eläviksi. Pablo Taizán de la Cruz jatkoi taiteen tekemistä ongelmitta (Negrín da Silva 2019: 147). Hän oli jo ennen taiteilijaksi ryhtymistään saanut initiaation mara´akameksi. Voisi ajatella, että hän oli saanut näkemisen lahjan myötä valmiuksia vaarallisten voimien kohtaamiseen ja pystyi elämään sovussa niiden kanssa.
Tuntemamme wirrarikataiteilijat ovat iältään nuoria tai keski-ikäisiä ja taiteilijoina uransa alussa. Osa heistä on hiljattain valmistunut xukuriɨkatesta, osalla viisivuotiskausi on kesken tai vielä kokonaan aloittamatta. Yksi heistä kuoli nuorena. Hänestä kerrotaan varoittavana esimerkkinä, että hän ansaitsi rahaa ja mainetta antamatta työnsä tuloksia ja palkkioita vastavuoroisesti takaisin yhteisölleen. Niiden, jotka ovat saaneet yhteisöltä taloudellista ja tiedollista hyvää, kuten virallista ja epävirallista koulutusta, odotetaan antavan saamaansa hyvää yhteisölle takaisin. Yhteisön kontrolli tukee vastavuoroisuuden toteutumista. Jos taiteilija pitää saamansa hyvän itsellään, hänen maineensa kärsii. Yhteisö odottaa vastavuoroisuutta mutta ei uhria. Uhrin antaminen on vapaaehtoista.
Jos ajattelen wirrarikataiteilijan elämää vastavuoroisuuden ja uhrin käsittein, alan ymmärtää, miksi Catalino ei halunnut ottaa vastaan näyttelyaikaa. Hän ei halunnut ansaita taiteilijana rahaa ja mainetta vaan päätti omistautua xukuriɨkaten aikana kokonaan yhteisönsä palvelemiseen. Kun keskustelin Catalinon päätöksestä toisen wirrarikataiteilijan, Hectorin, kanssa, tämä vastasi, että Catalino todennäköisesti paastoaa taiteen tekemisestä tullakseen entistä paremmaksi taiteilijaksi. Ymmärsin Hectorin selityksen niin, että Catalino initioituneena taiteilijana toimii suhdejärjestelmässä, joka edellyttää uhria ja hän antaa uhriksi itsensä.
Muutaman vuoden kuluttua tapasin Catalinon sattumalta ja hän kutsui minut kotiinsa. Hän asui jälleen kaupungissa ja työskenteli teollisuuden palveluksessa maksaakseen lastensa opinnot. Hän oli pahoillaan siitä, että hän oli jättänyt vastaamatta meille ja näyttelymahdollisuuden käyttämättä. Hän oli tehnyt viiden vuoden työsopimuksen eikä ehtinyt tehdä lainkaan taidetta. Ennen kaupunkiin muuttamistaan hän oli suorittanut viisivuotiskautensa xukuriɨkatessa: ”Täytin tehtäväni, suoritin palveluni ja olen nyt valmis!”, hän totesi ylpeänä. ”Mutta olen rutiköyhä. Xukuriɨkate vei kaikki voimani ja rahani, menetin galleristini ja kaikki kontaktini”, hän totesi.
Catalinon tarina saa minut tajuamaan, miten vakava asia xukuriɨkaten palvelustehtävä on. Xukuriɨkaten yhteisö tarjoaa viiden vuoden ajan koulutusta, perinnetietoa ja keskinäiseen tukeen perustuvan yhteisöllisen verkoston, mutta sen aikana ihminen menettää varansa ja usein velkaantuu.
Meillä on ollut mahdollisuus toimia sellaisten wirrarikataiteilijoiden kanssa, joille taiteen tekeminen merkitsee enemmän kuin pelkästään yksilötaiteilijan saavutuksia. Harvalla heistä on mahdollisuutta ansaita perheelleen elantoa yksinomaan taiteen tekemisellä. He osallistuvat työelämään ja pyytävät työpaikoiltaan vapaapäiviä voidakseen osallistua yhteisönsä seremonioihin ja pyhiinvaelluksiin. Järjestämällä kanssamme työpajoja wirrarikayhteisöissä he haluavat ennen kaikkea luoda toisille wirrarikoille mahdollisuuksia oppia taiteen tekemistä. Samalla he laajentavat omaa taiteellista osaamistaan.
Oma roolini taiteilijana työpajassa on rakentaa vuorovaikutteisia yhteyksiä wirrarikojen taiteen ja länsimaisen nykytaiteen välille niin, että molemmat otetaan työpajassa huomioon samanaikaisesti. Työpajan aikana me kaikki valmistamme nierikoja, vierailemme pyhillä paikoilla ja jätämme niille uhrin tai tervehdyksen, mutta toimimme eri tavoin ja toiminta merkitsee meille eri asioita. Nierikan tekeminen luo tilapäisen yhteisön ja verkoston, jossa voimme kollegiaalisesti jakaa omia kokemuksiamme ja keskustella taide-esineiden ja uhriesineiden merkityksestä, väreistä, yhteisöjen historiasta ja tulevaisuudesta. Suhteemme on vastavuoroinen muttei symmetrinen. Länsimaisella taiteella on valta-asema globaaleilla taidemarkkinoilla, ja harvoilla wirrarikataiteilijoilla on mahdollisuus päästä siihen osallisiksi.
Alkuperäiskansaisten ja ei-alkuperäiskansaisten, initioitujen ja initioimattomien tekijöiden yhteistyönä syntynyt nierika parhaimmillaan saa aikaan muutoksen työpajan osallistujissa. Osallistujat eivät enää ole wirrarikataustaisia opiskelijoita ja wirrarikojen taiteesta kiinnostuneita käsityöläisiä, vaan he muuttuvat wirrarikataiteen edistäjiksi ja aktiivisiksi harjoittajiksi. Näin nierika otetaan takaisin wirrarikayhteisölle.
Työpajan jälkeen Hector kysyi: ”Miten meni?” Vastasin: ”Hienosti, paremmin kuin viimeksi”. ”Mistä luulet sen johtuvan”, Hector tiedusteli.”Etkö ajattele, että se johtui siitä, että veimme uhrin pyhälle paikalle? Minä ainakin ajattelen, että se johtui siitä”, Hector vakuutti.
Kirjallisuus:
Aguinaga, Rocío de 2015. Bases para una educación apropriada y pertinente en un contexto comunitario. Sarah Corona Berkin & Rozenn Le Mûr (eds.), La cultura wixárika ante los desafíos del mundo actual: La negociación para la comunicación intercultural. México D.F.: Conaculta, 52–93.
Arriaga, Ingrid 2019. La Colección Negrín: Arte en perspectiva. Diana Negrin da Silva (ed.), Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín. Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco, 46–76.
Bowles, John H. [2018] 2019. Blood Rite in a Distant Sierra. Diana Negrin da Silva (ed.), Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín. Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco, 263–277.
Corona Berkin, Sarah (ed.) 2002. Miradas entrevistas: Aproximación a la cultura, comunicación y fotografía huichola. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.
Corona Berkin, Sarah (ed.) 2007. Entre voces… Fragmentos de educación “entrecultural”. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.
Eger, Susan 1978. Huichol Women’s Art. Kathleen Berrin (ed.), Art of the Huichol Indians. San Francisco: The Fine Arts Museums of San Francisco, 35–53.
Elo, Mika 2021. Isabelle Stengersin kosmopolitiikka ja taiteellisen tutkimuksen tiedolliset sitoumukset. Tiede & edistys 4/2021.
Escobar, Arturo 2018. Designs for the Pluriverse. Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds.Durham: Duke University Press.
Furst, Peter 1978. “The Art of Being Huichol.” Art of the Huichol Indians, ed. Kathleen Berrin, 18–34. San Francisco: The Fine Arts Museums of San Francisco.
Guttorm, Hanna; Kantonen, Lea; Kramvig, Britt, & Pyhälä, Aili 2021. Decolonized Research-Storying: Bringing Indigenous Ontologies and Care into the Practices of Research Writing. Pirjo Kristiina Virtanen, Pigga Keskitalo and Torjer Olsen (eds.), Indigenous Research Methodologies in Sámi and Nordic contexts. Leiden: Brill Sense, 113–143.
Hirvonen-Nurmi, Katri 2021. Tiedon monimuotoisuus museoyhteistyössä: Etnografinen tutkimus Meksikon wirrarikayhteisön kanssa toteutetuista hankkeista. Anna Rastas & Leila Koivunen (toim.), Marginaaleista museoihin.Tampere: Vastapaino, 229–248.
Hirvonen-Nurmi, Katri, Lea Kantonen & Kantonen, Pekka 2018. Miten voimme antaa museoesineiden puhua? – osallistavan esityksen dramatisointi. Ruukku 8.
Kantonen, Lea 2019. Revitalization of Oral History in Wixárika Community-based Schools and Museums: Working Towards Decolonization of Art-Education among the Indigenous Peoples of Mexico. Otso Kortekangas, Pigga Keskitalo, Jukka Nyyssönen, Andrej Kotljarchuk, Merja Paksuniemi & David Sjögren (eds.), Sámi Educational History in a Comparative International Perspective. London: Palgrave Macmillan, 265–282.
Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2013. Wirarikojen ja saamelaisten keskusteluja taiteen ja käsityön opettamisesta. Pirjo Kristiina Virtanen, Lea Kantonen & Irja Seurujärvi-Kari (eds.), Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. Helsinki: Finnish Literature Society, 393–424.
Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2015. Enseñando y exhibiendo arte y artesanía en el contexto cultural indígena. Sarah Corona Berkin & Rozenn Le Mûr, (eds.), La cultura wixárika ante los desafíos del mundo actual: La negociación para la comunicación intercultural. México D.F.: Dirección General de Culturas Populares, 94–137.
Kantonen, Lea & Pekka Kantonen 2017a. Historia de cine documental indígena y puntos prácticos para documentación: cine y video sobre, con y por pueblos indígenas. Kantonen, Lea (comp.); Samaria Elizabeth Alonso Orozco & Julián Bernal Juarez (eds.), Ki ti ´utame yu´uximayatɨ – Museos vivos: Experiencias wixárika, na´ayeri y saami. Jalisco: Centro Educativo Intercultural Tatuutsi Maxakwaxi; ´Uweni muyewe, Durango: Bachillerato Intercultural Takutsi Niukieya; Muxatej, Nayrarit: Bachillerato Intercultural Muxatena. Tlaquepaque, Jalisco: ITESO, 92–124.
Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2017b. Tunúwame: Generational Filming in Collaborative Museum Planning. Pekka Kantonen: Generational Filming: A Video Diary as Experimental and Participatory Research. Helsinki: The Academy of Fine Arts at the University of the Arts Helsinki, 229–269.
Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2017c. Living camera in ritual landscape. Teachers of the Tatuutsi Maxakwaxi school, the Wixárika ancestors, and the teiwari negotiate videography. Virtanen, Pirjo Kristiina & Eleanora Sundell (eds.), Contemporary Ritual Landscapes. Journal of Ethnology and Folkloristics 11 (1).
Kantonen Lea & Kantonen Pekka 2019. Indigenous Knowledge, Performance Art, and the Faltering Act of Translation. In How to do Things with Performance, RUUKKU – Studies in Artistic Research 11.
Kantonen Lea & Kantonen Pekka 2021. Wirrarikayhteisöjen, kansalaisjärjestöjen, museoiden ja yliopistojen maaperustainen taideprojekti: eettistä neuvottelua erilaisten tietokäsitysten kesken. Yhteisötaiteen etiikka: Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.), Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Kindl, Olivia 1997. La jícara huichola: un microcosmos mesoamericano. Unpublished MA thesis of Ethnography. México D.F.: Escuela Nacionál de Antroplogía e historia. I.N.A.H.
Kovach, Margaret 2009. Indigenous Methodologies: Characteristics, Conversations, and Contexts. Toronto, Buffalo & London: University of Toronto Press.
Le Mûr, Rozenn 2015. Los cuadros de estambre wixáritari en el circuito turístico. Sarah Corona Berkin & Rozenn Le Mûr, (eds.), La cultura wixárika ante los desafíos del mundo actual: La negociación para la comunicación intercultural.México D.F.: Dirección General de Culturas Populares, 175–215.
Lira, Regina 2014. L´alliance entre la Mère Maïs et le Frère Ainé Cerf: action, chant et image dans un rituel wixárika (huichol) de Mexique. Paris: École Pratique des Hautes Études.
Lumholtz, Carl [1903] 1973. Unknown Mexico – Volume I & II. MacMillan & Company Ltd., London. Reprinted by Rio Grande Press, Inc.
Lunholtz, Carl [1900] 1986. El arte simbólico y decorative de los huicholes. México D. F.: Instituto Nacional Indigenista.
Morris, Kate 2019. Shifting Grounds: Landscape in Contemporary Native American Art. Seattle: University of Washington Press.
Myerhoff, Barbara G. 1974. Peyote Hunt: The Sacred Journey of the Huichol Indians. Ithaca: Cornell University Press.
Negrín, Juan 2019. Reflections of and Unknown Culture: The Wixárika Tradition. Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín (ed. Diana Negrín da Silva). Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco.
Negrín da Silva, Diana 2019. Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín. Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco.
Neurath, Johannes 2011. Ambivalencias del poder y del don en el sistema politico-ritual wixárika. Federico Navarreta & Aberenice Alcántara (eds.), Los pueblos amerindios más allá del estado. Mexíco: Instituto Investigaciones Históricas, Universidad Nacional Autónoma de México.
Neurath, Johannes 2013. La vida de las imágenes: Arte huichol. México D.F.: Artes de México, Consejo Nacional para la Cultura y para las Artes (CONACULTA).
Neurath, Johannes 2020. Someter a los dioses, dudar de los imágenes: Enfoques relacionales en el studio del arte ritual amerindio. Serie Arte, estética e la imagen. Buenos Aires: Sb editorial.
Preuss, Conrad Theodor 1998. Fiesta, literatúra y magia. Ensayos sobre coras, huicholes y mexicaneros. Jesús Jaurequi y Johannes Neurath (dir.). Mexico D.F.: Instituto Nacional Indigenista.
Rojas Cortés, Angélica 2012. Escolaridad y política en interculturalidad: los jóvenes wixaritari en una secundaria de huicholes. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.
Schaefer, Stacy 1989. The Loom as a Sacred Power Object in Huichol Culture. Richard C. Anderson & Karen L. Field (eds.), Art in Small Scale Societes: Contemporary Readings. Englewood Cliffs: Prentice Hall, 118–128.
Schaefer, Stacy 2015. Huichol Women, Weavers, and shamans. Albuquerque: University of New Mexico Press.
Smith, Linda Tuhiwai 2012. Decolonizing Methodologies: Research and Indigenous Peoples. London: Zed books.
Virtanen, Pirjo Kristiina; Keskitalo, Pigga & Olsen, Torjer (eds.) 2021. Indigenous Research Methodologies in Sámi and Global Contexts. Leiden: Brill Sense.
Viveiros de Castro, Eduardo 1998. Cosmological Deixis and Amerindian Perspectivism. Journal of the Royal Anthropological Institute, 4, 469–488.
Viveiros de Castro, Eduardo 2004. Exchanging Perspectives. The Transformation of Objects into Subjects in American Ontologies. Common Knowledge, vol 10, number 3, 463–484.
Viveiros de Castro, Eduardo 2005. Chamanismo y sacrificio: un comentario amazónico. Perspectivas arqueológicas y etnológicas en sociedades indígenas de América del Sur. Bogotá: Instituto Francés de Estudios Andinos, 335–247.
Viveiros de Castro, Eduardo 2010. Metafísicas canibales. Líneas de antropología posestructural. Traducido por Stella Mastrangelo. Buenos Aires: Katz.
Viveiros de Castro, Eduardo 2019. Kannibaalimetafysiikka. Aineksia poststrukturalistiseen antropologiaan.Suomentanut Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
Weigand, Phil & Fikes, Jay 2004. Sensacionalismo y etnografía: El caso de los huicholes de Jalisco. Relaciones 98, primavera 2004, vol. xxv.
Zingg, Robert M. 1982[1938]. Los huicholes. Una tribu de artistas. Vol. I–II, México: Instituto Nacional Indigenista.