Minna Rainio

Globalisaation varjoisat huoneet. Liikkuvan kuvan installaatiot eettisen ja poliittisen kohtaamisen tiloina.

Eurooppaan on kohdistunut viimeisen vuoden aikana muuttoaalto, joka on sekä historiallisesti että mittakaavaltaan erityinen.¹ Sadattuhannet tai jopa miljoonat ihmiset ovat liikkeellä eri puolilla maailmaa: osa on lähtenyt kodeistaan vapaaehtoisesti, osa taas olosuhteiden pakosta, vaikka toisaalta vapaaehtoisuuden tai pakon raja on usein häilyvä. Turvapaikanhakijat pyrkivät henkensä kaupalla Eurooppaan joko kävellen, vaatimattomilla veneillä Välimeren ylittäen tai rekka-autojen kontteihin piiloutuen. Muuttoliike huojuttaa ja horjuttaa perinteisiä käsityksiä kansallisvaltioista, kansallisista identiteeteistä ja kuulumisesta – “asioiden kansallisesta järjestyksestä” (Malkki 2012, 28–29) – ja siirtolaisuuden herättämä pelko on nähtävissä esimerkiksi maahanmuuttovastaisten puolueiden suosion kasvuna eri puolilla Eurooppaa. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat herättävät kysymyksiä vauraiden länsimaiden vastuusta sekä osallisuudesta niihin monitahoisiin historiallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin syihin ja kriiseihin, joiden seurauksena ihmiset joutuvat jättämään kotimaansa (ks. esim. Massey 2008, 23–24).

Artikkelini pohjautuu väitöskirjaani Globalisaation varjoisat huoneet. Kuulumisen ja ulossulkemisen tilat rajanylityksiä käsittelevissä liikkuvan kuvan installaatioissa (Rainio 2015) koostaen ja nostaen siitä esiin rajattuja näkökulmia ja teemoja. Artikkelissani pohdin ­– väitöskirjani kysymyksenasettelua seuraillen – miten taide ja omat installaatiomme osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun kansallisista järjestyksistä, muuttoliikkeistä, rajoista ja globaalista eriarvoisuudesta.²Monikanavaiset liikkuvan kuvan installaatiot – jotka olen toteuttanut yhdessä kuvataiteilija Mark Robertsin kanssa – pohjautuvat perusteelliseen taustatutkimukseen ja käsittelevät prostituutioon kohdistuvaa naiskauppaa, pakolaisuutta, siirtolaisuutta ja monikulttuurista suomalaisuutta. Taideteokset ovat syntyneet pyrkimyksestä ymmärtää kansallisuuteen liittyviä kuulumisen ja ulossulkemisen prosesseja ja halusta tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi tarinoita yhteiskunnan reunoilta, mitkä usein jäävät kertomatta ja kuulematta.

Rajoja ja rajanylityksiä käsittelevä väitöskirjani ylittää tieteenalojen rajoja myös menetelmällisesti ja pyrkii rakentamaan uudenlaisia tutkimuksellisia näkökulmia tieteidenvälisen luovan lainaamisen avulla. Myös taideteokset ovat eräänlaisia hybridejä, jotka yhdistelevät elementtejä eri taiteenalojen traditioista, kuten esimerkiksi dokumentaarisuudesta, valokuvasta, elokuvasta ja liikkuvan kuvan installaatiotaiteesta (vrt. Kivinen 2013, 17).

Väitöstutkimukseni kirjoitettu osuus sijoittuu ensisijaisesti kulttuurintutkimuksen alaan poimien lähtökohtia myös kulttuurihistoriasta, taiteentutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta ja elokuva- ja mediatutkimuksesta. Tutkimuksessani siis sijoitan taideteoksemme, liikkuvan kuvan installaatiot, tieteidenvälisen taiteen- ja kulttuurintutkimuksen kentälle. Keskeistä on taideteosten sisältöjen ja teemojen pohdinta ja syventäminen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta eikä esimerkiksi semioottinen, tekstuaalinen tai narratiivinen analyysi teoksen kerronnasta, editoinnista tai kuvista.³Tutkimukseni keskiössä ovat pikemminkin yhteiskunnalliset kysymykset, joita sekä taideteokset että kirjoitettu tutkimus käsittelevät. Sisältöä, sisällön tarkastelua ja muotoa ei tietenkään kokonaan voi eikä ole tarpeellistakaan erottaa toisistaan. (vrt. Lehtonen 2014, 182; Kivinen 2013, 17). Mikko Lehtosta lainatakseni: "Ajatteleminen ja tekeminen, tulkitseminen ja tuottaminen, käsitteellistäminen ja luominen eivät ole irrallaan toisistaan". (Lehtonen 2014, 322.)

Aluksi esittelen lyhyesti väitöskirjaani liittyvät taideteokset, tarkastelen taiteen ja tutkimuksen vuorovaikutusta työskentelyssäni ja tuon esille muutamia näkökulmia taiteen ja politiikan suhteesta. Sen jälkeen hahmottelen omia teoksiamme esimerkkeinä käyttäen tapaa, jolla liikkuvan kuvan installaatiot voivat luoda kokemuksen politiikkaa. Kokemuksen politiikka syntyy taideteoksen ja sen vastaanottajan kohtaamisessa, kun affektiivinen, ruumiiillinen ja moniaistinen kokemus yhdistyvät käsitteelliseen ja kielelliseen ajatteluun. Lopuksi esitän, että installaatiot voivat luoda poliittisen ja eettisen kohtaamisen tiloja, joissa yleisö voi ottaa osaa yhteiskunnalliseen ajatteluun ja keskusteluun.

Taideteokset

Installaatiot Kohtaamiskulmia (2006), Kahdeksan huonetta (2008) ja Maamme/Vårt Land (2012) muodostavat väitöskirjani taiteellisen osan.⁴

Minna Rainio & Mark Roberts: Kohtaamiskulmia.

Installaationäkymä. Franklin Art Works, Minneapolis, USA 2010. Kuva: Rik Sferra.

Kohtaamiskulmia (2006) kertoo Suomessa asuvien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksista. Installaatio koostuu kolmesta synkronisoidusta liikkuvan kuvan projisoinnista, jotka kuvaavat tiloja turvapaikanhakuprosessin eri vaiheista: raja-asemien ja poliisiasemien haastatteluhuoneita, pakolaisten vastaanottokeskuksia sekä ulkomaalaisvirastoa, jossa päätökset pakolaisten tulevaisuudesta ja oleskeluluvista tehdään. Kuvien tilat näyttävät tavallisilta, mutta juuri näissä tavallisissa tiloissa käytetään valtaa ja tehdään päätöksiä ihmisten elämästä. Jokainen näistä tiloista on osa sitä mutkikasta prosessia, joka pakolaisten on käytävä läpi saapuessaan uuteen maahan ja tullakseen laillisesti hyväksytyksi uuteen yhteiskuntaan. Installaation kuvat rinnastuvat ääniraidalla kuultaviin katkelmiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden haastatteluista. Näissä haastatteluissa he kertovat, kuinka he joutuivat jättämään kotinsa, matkustamaan, odottamaan epävarmuudessa, ja miltä tuntui lopulta saapua Suomeen. Nämä ihmisten eletyt kokemukset muodostavat jyrkän kontrastin tyhjien hallinnollisten tilojen rinnalle.⁵

Minna Rainio & Mark Roberts: Kahdeksan huonetta.

Installaationäkymä. “Bodies, Borders, Crossings”-näyttely. Porin taidemuseo 2013.

Kahdeksan huonetta (2008)käsittelee prostituutioon liittyvää kansainvälistä naiskauppaa. Installaatio koostuu kahdeksasta synkronisoidusta liikkuvan kuvan projisoinnista, jotka on kuvattu hotellihuoneissa. Kahdeksan erillistä liikkuvaa kuvaa on projisoitu samanaikaisesti kahdeksalle seinälle, jotka muodostavat ringin katsojan ympärille. Jokaisessa kuvassa on aluksi tyhjä, siivoamaton hotellihuone – sänky on petaamatta ja pöydillä on roskia. Näyttelijä Riitta Elstelän esittämä siivooja saapuu yhteen huoneeseen (siis yhteen kuvaprojisointiin) ja alkaa siivota huonetta. Kun huone on siivottu, siivooja lähtee huoneesta, ja kuva tyhjästä siististä huoneesta jää ruudulle. Siivooja kävelee seuraavaan huoneeseen (seuraavaan kuvaprojisointiin) ja alkaa siivota huonetta. Tämä prosessi jatkuu – siivooja astuu huoneeseen, siivoaa sen, lähtee huoneesta ja astuu jälleen seuraavaan huoneeseen. Kun siivooja siirtyy projisointipinnalta toiselle, katsojankin täytyy vaihtaa asentoaan nähdäkseen, mitä seuraavassa ruudussa tapahtuu. Yleisön huomaamatta heidän taakseen jäävät huoneet muuttuvat vähitellen jälleen siivoamattomiksi. Siivoojan saapuessa kahdeksanteen huoneeseen ensimmäinen huone on jälleen sekainen, ja hän aloittaa prosessin uudelleen. Teos kiertää loputonta kehää.

Siivoojan siivotessa huonetta teoksen ääniraidalta kuuluu englanninkielistä naisen puhetta. Nainen kertoo kahdeksan lyhyttä tarinaa naiskaupan uhrina prostituutioon joutuneiden naisten kokemuksista. Elokuvan kertojaääni on näyttelijä Nadja Leinosen, joka esittää prostituoituna työskentelevää naista. Jokaisella ruudulla kuultava tarina kertoo yhden näkökulman tai yksityiskohdan naisen kokemuksesta. Tarinat ovat dramatisoituja, ja ne perustuvat tekemäämme taustatutkimukseen, naiskauppaan ja prostituutioon liittyviin tutkimuksiin sekä olemassa oleviin prostituoituina työskentelevien naisten haastatteluihin.⁶

Minna Rainio & Mark Roberts: Maamme/Vårt Land.

Installaationäkymä. Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 2012.

Videoteoksessamme Maamme/Vårt Land (2012) ulkomaalaissyntyiset Suomen kansalaiset laulavat Maamme-laulun, suomeksi ja/tai ruotsiksi. Teos pyrkii tuomaan esille monien kulttuurien Suomen ja korostamaan, kuinka kansallisuuden käsite ja määritelmät ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Teoksessa esiintyvät ihmiset eivät ole syntyneet Suomessa, eikä heillä ole suomalaisia sukujuuria, mutta heille kaikille on myönnetty Suomen kansalaisuus. Teos kokoaa nämä eritaustaiset ihmiset yhteen laulamaan uuden kotimaansa kansallislaulun ja tuo näiden uusien suomalaisten välityksellä esille avaraa kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Teos osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun kansallisuudesta, suomalaisuudesta ja kansallisista identiteeteistä. Teoksen monikanavaisessa installaatioversiossa kukin osallistuja laulaa Maamme-laulun yksin, omalla ruudullaan. Näyttelytilassa installaatio koostuu kuudesta LCD-näytöstä, joissa esiintyvät laulajat muodostavat moniäänisen ja monikulttuurisen suomalaisen kuoron. Teoksesta on olemassa myös yksikanavainen screening-versio.⁷

Teokset liittyvät teemallisesti toisiinsa, sillä ne kertovat ihmisistä, jotka ovat jollain tavoin paikantuneet sivuun ja laidoille valtakulttuurien ytimistä. Installaatiot käsittelevät myös muutoksia, joita ihmiset kohtaavat siirtyessään yhdestä paikasta, ajasta ja tilanteesta toiseen. Samalla ne tarkastelevat kansalliseen kuulumiseen liittyviä kuulumisen ja ulossulkemisen prosesseja ja rajanvetoja. Lähestymistapamme korostaa todellisen maailman ilmiöiden – esimerkiksi juuri kansallisvaltioiden ja niiden välisten rajojen – kulttuurista rakentuneisuutta ja kuviteltua luonnetta ja toisaalta niiden lähtökohtaista monitulkintaisuutta. Haluamme tehdä myös katsojan tietoiseksi suhteestaan sosiaaliseen todellisuuteen ja sen tuottamisen ja katsomisen tapoihin.

Kaikki teokset ovat monikuvaisia ja monikanavaisia liikkuvan kuvan installaatioita. Installaatioiden projisointipinnat tai kuvaruudut luovat teoksen kokijalle tilallisen ja ruumiillis-affektiivisen kokemuksen, joka voi olla teoksen vastaanoton kannalta yhtä merkityksellinen kuin teoksen visuaaliset tai auditiiviset ulottuvuudet. (Kivinen 2013, 44.) Juuri tilan kokemus liikkuvan kuvan installaatioissa onkin keskeisin ero verrattuna perinteiseen elokuvaan. Katsojan astuu sisään installaation tilaan ja asemoituu osaksi taideteoksen muodostamaa tilaa. (Kivinen 2013, 44; Malm 2003, 66; Bishop 2005, 10–11). Kukin katsoja tekee omat tulkintansa ja yhdistelee mosaiikinkaltaiset, fragmentaariset ja mahdollisesti monilta suunnilta tulevat kuvat ja äänet installaatiotilassa eri tavalla. Installaatioteosta voi katsoa fyysisesti ja tilallisestikin monista eri näkökulmista ja eri asennoista riippuen siitä mihin kohtaan teoksen katsoja asemoituu teosta katsomaan ja kokemaan (Bishop 2005, 13; Kivinen 2013, 26).

Minna Rainio & Mark Roberts: Kahdeksan huonetta.

Installaationäkymä. Kulttuuritehdas Korjaamon galleria, Helsinki, 2008.

Väitöstutkimukseni ja niihin liittyvät taideteokset tarkentuvat paikkoihin, jotka olen nimennyt globalisaation varjoisiksi huoneiksi. Ne ovat kulttuurisia ja psyykkisiä välitiloja, joita kuvaavat epävarmuus, väliaikaisuus, odottaminen ja ulossulkeminen. Näitä tutkimukseni – välillä vertauskuvallisia, välillä konkreettisia ja materiaalisia – tiloja asuttavat esimerkiksi pakolaiset, naiskaupan uhrit tai paperittomat turvapaikanhakijat. Nämä ihmiset eivät ole osallisia globalisaation mukanaan tuomiin etuoikeuksiin, kuten vapaisiin rajanylityksiin, eivätkä tiedon ja pääoman vapaasti liikkuvat virrat kosketa heidän elämäänsä (ks. esim. Massey 2008, 118, 120). Valtioiden väliset rajat voivat olla pakolaisille hyvinkin konkreettisia, fyysisiä ja materiaalisia esteitä, joita ylittäessään he joutuvat vaarantamaan kehonsa, henkensä ja terveytensä. Tutkimukseni käsittelee näitä globalisaatioon liittyviä ilmiöitä välillä hyvinkin paikallisesti, yksittäisten ihmisten elämäntarinoiden ja kohtaloiden välityksellä, fyysisiin ja materiaalisiin paikkoihin kiinnittyen (vrt. Ollila & Saarelainen 2013, 24).⁸ Globalisaation varjoisia huoneita tutkimuksessani ovat muun muassa niin poliisiasemien ja rajanylitysasemien haastatteluhuoneet, vastaanottokeskuksen huoneet kuin askeettiset hotellihuoneetkin.

Audiovisuaalista kulttuurintutkimusta tilallisessa muodossa

Omaan taiteelliseen työskentelyprosessiini liittyy keskeisesti syvällinen perehtyminen teosten aiheisiin, monipuolinen taustatutkimus, tutkimuskirjallisuuden lukeminen ja usein myös ihmisten haastatteleminen. Taiteen tekeminen ja tutkimustyö eivät ole irrallisia, vastakkaisia prosesseja, vaan ne lomittuvat, kietoutuvat ja vaikuttavat toisiinsa eri tavoin prosessin eri vaiheissa. Tutkimukselliset kiinnostuksen kohteeni ovat vaikuttaneet taiteelliseen työskentelyyni ja päinvastoin. Taiteellisen työskentelyni rinnalla kulkeneet kulttuurihistorian, sukupuolentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen opinnot ovat myös vaikuttaneet siihen, miten lähestyn aiheita, joita käsittelemme taiteessamme. Kaikki liikkuvan kuvan installaatiomme käsittelevät jotakin yhteiskunnallista aihetta lähestyen sitä usein mikrohistoriallisesta näkökulmasta, yksittäisten ihmisten arjen, muistojen ja kertomusten näkökulmasta. Taideteokset tuovat tutkimusaiheeni akateemista maailmaa laajemman yleisön nähtäväksi, ja samalla ne tuovat esille vaihtoehtoisia tapoja nähdä yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Lähtökohtani on ajatus, että liikkuvan kuvan installaatiomme ovat audiovisuaalista kulttuurintutkimusta tilallisessa muodossa. Teoksemme tarkastelevat yhteiskunnallisia ilmiöitä omilla menetelmillään, joihin kuuluvat liikkuvan kuvan visuaalisuus, kerronnallisuus ja ääni sekä installaation tilallisuus. Taideteoksiamme voisi kuvailla visuaalisen tai pikemminkin moniaistisen ajattelun välineiksi, jotka voivat antaa yhteiskunnan ja kulttuurin kipupisteille uudenlaisen visuaalisen ja affektiivisen muodon ja luoda kriittistä ymmärrystä maailmasta (vrt. van Alphen 2005, xiii). Teokset kutsuvat kokijansa ajattelemaan ja kokemaan kanssaan tarjoten vaihtoehtoisia tapoja jäsentää todellisuutta ja ympäröivää maailmaa. Seuraan yhdysvaltalaisen elokuvatutkija Laura U. Marksin ajatusta siitä, että elokuvat – ja omassa tapauksessani liikkuvan kuvan installaatiomme – ovat jo itsessään teoreettisia esseitä audiovisuaalisessa, kielellisessä ja tilallisessa muodossa.⁹ Kirjoitetussa tutkimuksessa – kuten väitöskirjassani ja akateemisissa artikkeleissa – kiedon ne mukaan dialogiin tutkimuksen ja tutkimuskirjallisuuden kanssa. (Vrt. Marks 2000, xiv-xv.)

Vaikka määrittelenkin taideteoksemme eräänlaiseksi tutkimukseksi audiovisuaalisessa ja tilallisessa muodossa, on paikallaan korostaa sitä, että niiden tapa käsitellä asioita ja tarkastella maailmaa poikkeaa perinteisestä tieteellisestä ja verbaalisesta argumentoinnista (vrt. Kurkela 2008, 54–55). Liikkuvan kuvan installaatio tuottaa lähtökohtaisesti erilaista moniaistiseen affektiivis-ruumiilliseen kokemukseen perustuvaa tietoa verrattuna esimerkiksi kirjoitettuun tutkimukseen, eikä tämä taideteoksen tuottama kokemus ja tieto ole välttämättä ensisijaisesti verbaalista. Taideteoksen vastaanottaja, joka seisoo esimerkiksi Kahdeksan huonetta –installaatiotilan muodostaman kehän keskellä – liikkuvien kuvien, äänien ja hiljaisuuksien ympäröimänä – saa moniaistisen tunnekokemuksen ja muistijäljen taideteoksen kansainvälistä naiskauppaa käsittelevästä aihepiiristä. Teoksen tuottama tieto naiskaupasta poikkeaa esimerkiksi tieteellistä raporttia lukemalla saadusta tiedosta, sillä se ei perustu tieteelliseen ja loogiseen argumentaation vaan moniaistiseen kokemukseen (vrt. Kivinen 2013, 264.)¹⁰

Tutkimukseni sijoittuu taideteoksen tuottaman moniaistisen kokemuksellisen tiedon ja verbaalisen, kirjoitetun tutkimustiedon rajalle.Verbaalinen ja ei-verbaalinen, affektiivinen ja ruumiillinen eivät ole toisistaan irrallisia kategorioita, vaan ne toimivat yhteydessä toisiinsa (Lehtonen 2014, 184). Juuri tähän dialogisuuteen ja yhteenkietoutuneisuuteen kiteytyykin tutkimukseni menetelmällinen ydin: taideteokset ja tutkimusteksti eivät ole keskenään vastakkaisia eivätkä toisaalta toisilleen alisteisia vaan vuorovaikutuksessa keskenään.Kirjoitettu tutkimus syventää taideteosten esille tuomia ilmiöitä muun muassa pakolaisuudesta, kuulumisesta ja ulossulkemisesta ja kansallisista identiteeteistä liittäen teokset laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin ja tutkimuskirjallisuuteen.

Poliittinen taide: Mikrotason muutoksia ja kamppailua merkityksistä

Liikkuvan kuvan installaatiomme käsittelevät ajankohtaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia teemoja kansallisista identiteeteistä, rajoista, kuulumisesta ja ulossulkemisesta. Näkemykseni poliittisuudesta liittyy kulttuurintutkimuksen tapaan ymmärtää poliittisuus laajasti kamppailuksi merkityksistä, jolloin lähes kaikissa yhteiskunnallisissa, sosiaalisissa, yksityisissä ja julkisissa ilmiöissä nähdään sekä poliittisia että ei-poliittisia puolia (Rossi 1999 11–13; Rossi 2010, 262–270). Tämän tulkinnan mukaan arjen valinnat ja monet tyypillisesti yksityisen alueelle rajatut ilmiöt otetaan mukaan poliittisuuden piiriin. Näitä tilanteita, valintoja ja valtasuhteita voi tarkastella, kritisoida ja artikuloida eri tavoin myös taiteen keinoin, jolloin taiteilijat pyrkivät ohjaamaan huomiota sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja siten vaikuttamaan yleisöönsä (Rossi 1999, 10–11).

Kysymys taiteen suhteesta politiikkaan on hiertänyt länsimaista taidemaailmaa etenkin 1900-luvun puolivälistä nykypäivään. Maailmansodat, 1900-luvun väkivaltaiset tapahtumat ja poliittisten järjestelmien mullistukset ovat vaatineet taiteen ja politiikan suhteiden määrittelyä yhä uudelleen (Bal 2010, 17). Välillä taide on haluttu nähdä politiikasta vapaana vyöhykkeenä, ja välillä taiteilijat ovat ottaneet voimakkaasti kantaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämä aaltoliike jatkuu yhä, ja 2000-luvulla kysymys taiteen uudesta politisoitumisesta on noussut keskeiseksi teemaksi sekä suomalaisessa että kansainvälisessä taidekeskustelussa. (Haapala 2008, 108; Kivinen 2013, 261, Papastergiadis 2006, 36–40; Enwezor 2008, 63–83).¹¹ Uuden poliittisen taiteen aallolla viitataan taiteilijoiden kiinnostuksen kohdistumiseen sosiaalisiin ja poliittisiin aiheisiin usein paikallisista näkökulmista ja arkipäivän yhteiskunnallisten ilmiöiden välityksellä.¹² Viime vuosien aikana myös monet suomalaiset taiteilijat ovat ottaneet kantaa muun muassa yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen, kansalaissodan muistamiseen nykypäivässä, suomalaiseen monikulttuurisuuteen, siirtolaisten kokemuksiin, eläinten oikeuksiin ja ympäristökysymyksiin.¹³

Poliittinen taide pelkistetään usein suoraviivaiseksi kannanotoksi tai protestiksi, joka joko tukee tai vastustaa virallista valtiollista politiikkaa. Tähän käsitykseen on kuitenkin piiloutunut artikuloimaton ajatus siitä, että poliittisen taiteen vastakohtana olisi olemassa jonkinlainen universaali, poliittisen ulkopuolella oleva “puhdas” taide. Tämä epäpoliittiseksi nimetty taidelähtöinen, puhtaan esteettinen taide on kuitenkin kulttuuriteoreetikko Mieke Balin mukaan tiedostamattaan kaikessa epäpoliittisuudessaan jo poliittinen kannanotto. (Bal 2007, 102–103.) Kuvataiteilija Alfredo Jaar puolestaan kärjistää, ettei hän edes hyväksy termiä poliittinen taiteilija. Hänen mukaansa kaikki taide on poliittista, kun se esittää tulkintoja maailmasta ja on kriittisessä vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Jos taide ei ole poliittista eikä kriittistä, se on hänen mukaansa pelkkä "koriste".¹⁴

Yksi poliittiseen taiteeseen kohdistuva kritiikki, jota myönnän itsekin joskus esittäneeni, liittyy elitismiin ja taiteen tavoittaman yleisön rajallisuuteen. Silloin esille tulee usein kysymys “jo käännytetyille saarnaamisesta”. Onko esimerkiksi rasismia tai ihmiskauppaa käsittelevällä kriittisellä yhteiskunnallisella taiteella mitään merkitystä, jos oletetaan valtaosan gallerioiden yleisöstä jo lähtökohtaisesti olevan samanmielisiä, suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja monikulttuurisuutta puolustavia ihmisiä?

Taidetta voi kuitenkin kuvailla mikrotason muutosten alueeksi. Kuten Leena-Maija Rossi toteaa, poliittinen toiminta ei aina edellytä kollektiivisuutta, vaan muutos ja vaikutus voi tapahtua myös yksilötasolla. Rossin mukaan “[p]olitiikka voi merkitä muutoshakuisuutta ja valintoja hyvin suppeissakin yhteisöissä ja henkilökohtaisissa suhteissa. Nykytaiteessa voi ajatella olevan kysymys tämänlaatuisesta mikropolitiikasta.” (Rossi 1999, 12.) Rossin tulkintaa mikropolitiikasta voisikin mielestäni käyttää perusteltuna vastauksena taiteen elitismiin kohdistuvaan kritiikkiin. Harva poliittinen toiminta tai aktivismi lopultakaan tavoittaa kaikkia kansalaisia, yhteisöjä tai ihmisryhmiä. On lyhytnäköistä olettaa, että taiteen tulisi tuottaa välittömiä ja mitattavia vaikutuksia. Tärkeämpää on, että taide ja kulttuuri antavat mahdollisuuksia ja tuottavat ja ylläpitävät tiloja kriittiselle ajattelulle ja vastarinnalle (Fusco 2008, 55, 62). Poliittisesti vaikuttava taide ei siis välttämättä tarkoita konkreettista, interventionistista muutosvoimaa. Pikemminkin taiteen poliittinen potentiaali voi ilmetä tavoissa, joilla taide esittää uusia kysymyksiä ja nyrjäyttää totuttuja tapoja katsoa maailmaa. Samalla se luo hienovaraisia muutoksia yhteiskunnallisten ilmiöiden käsitteellistämiseen ja artikuloimiseen – sekä älyllisesti että affektiivisesti (Bal 2007, 101). Bal puhuu visuaalisesta mielikuvituksesta ja kuvailee esimerkiksi taidenäyttelyitä dialogisiksi visuaalisiksi tapahtumiksi, jotka asettuessaan keskusteluun yleisön kanssa ovat jo itsessään potentiaalisia ajattelun muotoja ja välineitä (Bal 2007, 96).

Kokemuksen politiikkaa affektien äärellä

Taideteokset – kuten esimerkiksi valokuvat tai elokuvat – eivät milloinkaan voi välittää tapahtunutta tai toisen ihmisen kokemusta sellaisenaan ja siksi onkin oleellista, että tapahtuma ja teos ymmärretään käsitteellisellä tasolla toisistaan erillisinä. (Hongisto 2008, 5). Mediatutkija Ilona Hongisto siteeraa elokuvatutkija Elisabeth Cowieta: “[T]aiteen ja erityisesti dokumenttielokuvan poliittinen mahdollisuus on siinä, miten se luo kokemuksen politiikasta. Toisin sanoen, poliittinen vääntö ei synny siitä, miten tarkasti ja totuudenmukaisesti tapahtumat tallennetaan ja esitetään, vaan siitä, miten teos tuottaa kokemuksen tapahtumaan liittyvistä jännitteistä [––] [S]itä ainutkertaista tasoa, jolla uudet ajatukset ja mielikuvat tulevat mahdollisiksi, ei rakenna yksinään elokuvan tekijä vaan poliittinen uuden mahdollisuus tuottuu teoksen ja katsojan kohtaamisessa” (Hongisto 2008, 5).

Myös Bennett käyttää termiä kokemuksen politiikka ja toteaa, että teoksen tuottama affektiivinen kokemus ei synny identifikaatiosta vaan suorasta aistisesta kokemuksesta, jonka taideteos voi luoda. Toisin sanoen teos ei ole tapahtuneen toisinto tai representaatio, vaan se tuottaa katsojalle uuden affektiivisen kokemuksen, joka ei ole eikä pyrikään olemaan sama kuin alkuperäinen tapahtuma. Taideteos voi koskettaa meitä, vaikka se ei pyrkisikään välittämään “salaisuutta” toisen ihmisen henkilökohtaisesta kokemuksesta (Bennett 2005, 7, 110–111). Taideteos ikään kuin lavastaa tapahtuneesta uuden todellisuuden, mutta kuten kuvataiteilja Alfredo Jaar huudahtaa: "se ei silti ole fiktiota!" (Phillips 2005, 14). Tämä tulkinnan ja kääntämisen prosessi vaatii eettisyyttä ja vastuullisuutta sekä taiteilijalta että katsojalta. Tällöin esimerkiksi taideteoksen katsoja on avoin sille, että toisen kokemus on itselle vieras ja hyväksyy tämän vieraantuneisuuden tunteen. Taideteos voi täten laajentaa katsojan kokemusta empatiasta, samalla kuitenkin muistuttaen katsojaa empatian rajallisuudesta (Bennett 2005, 9).

Australialainen taideteoreetikko Jill Bennett määrittelee affektiivisen taiteen sellaiseksi, joka ei pyri toisintamaan tai representoimaan maailmaa vaan joka rekisteröi ja tuottaa affekteja. Affektit eivät ole ajattelusta erillisiä tai sille vastakkaisia, vaan niiden avulla tuotetaan ymmärrystä maailmasta. (Bennett 2005, 36.) Affektiivisuus taiteessa voikin nimenomaan ilmentyä moniaistisena tunteen, ruumiillisuuden ja kielen yhdistävänä kokemuksellisuutena (ks. esim. Kivinen 2013, 33).