Research Catalogue

Minna Rainion ekspositio on aiheeltaan ajankohtainen, kun Eurooppa on kokenut mittakaavaltaan suuren turvapaikanhakijoiden muuttovirran. Ekspositiollaan Rainio osallistuu tähän poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taiteen tekemisen avulla kerrotaan yhteiskunnassa usein piilossa olevia tarinoita. Ekspositiossa käytetyt installaatiot avaavat erinomaisen hienosti näitä piiloisia ja marginaalisia tarinoita naiskaupasta, pakolaisuudesta, siirtolaisuudesta ja monikulttuurisesta Suomesta. Lukija pääsee installaatioiden avulla sisään sellaiseen kokemisen tilaan, joka ei ole koettavissa ja nähtävissä jokapäiväisessä arjessa.

Tutkimus kiinnittyy teoreettisesti ja metodologisesti erityisesti kulttuurintutkimukseen, kuitenkin analyyttisessa luennassa on käytetty myös kulttuurihistorian, taiteentutkimuksen, sukupuolentutkimuksen ja elokuva- ja mediatutkimuksen teoreettisia lähestymistapoja. Tämä tieteidenvälisyys syventää aiheen käsittelyä erinomaisesti. Sukupuolentutkimuksen ote jää hieman ohueksi, kun lukee taideteoksien muuten erinomaista analyysia. Sukupuoli tulee esiin ikään kuin välillisesti analyyttisen luennan jäädessä vähäiseksi. Myös tutkimuksen eettisyyttä ja tutkijan eettisiä valintoja olisi voinut tuoda esiin, kun tutkija kertoo tutkimusprosessistaan ja taiteellisesta työskentelystään.

Kokonaisuutena ekspositio on nautittavan eheää luettavaa. Taiteen ja tieteen yhteen kietoutuminen luo kokonaisen kertomuksen, jota ei olisi yksistään ilman toista. Ekspositio tuo äärimmäisen hienosti esiin sen, kuinka taiteen ja tutkimuksen dialogisuus kertoo monenlaisia tarinoita arjesta ja ympäröivästä maailmasta luoden uudenlaista tietoa.

Ekspositio on selkeästi tehty, sitä on helppo seurata, sen argumentaatio on perusteltu ja se etenee ymmärrettävästi asiasta toiseen. Ekspositio onnistuu mielestäni välittämään lukijalle erityisen hyvin kaksi asiaa: yhtäältä monikanavaisen videoinstallaation ja sen mukana tuoman elokuvallisen narratiivin katsomisen muutokset ja näiden muutosten myötä uudenlaisen kerronnan vaikutukset monilla tasoilla, kuten katsojan tilallisen aseman muutoksen etääntyneestä katsojasta teoksen ja täten myös teoksen kuvaaman tapahtuman keskellä. Toisaalta artikkelissa välittyy hyvin ja selkeästi se, kuinka videoteoksen aiheet ja katsojan asema sen keskellä ruumiillisena, aistivana ja ajattelevana kietoutuvat toisiinsa. Tästä seuraa katsojan aiheeseen samastuminen ja täten käsitellyn poliittisen epäkohdan omakohtaisempi ja empaattisempi myötäeläminen ja edelleen katsojan muuttunut suhde tuohon teoksen käsittelemään teemaan.

Taide on keskeisesti osa tutkimusta, johon perinteisellä akateemisella tyylillä kirjoitettu tutkielma lisää selvästi jäsenneltyä ja argumentoitua tietoa ja tulkintaa. Rainion tarkastelemissa ja yhdessä Mark Roberstin kanssa tehdyissä teoksissa välitetään, ja jossain määrin myös tuotetaan tietoa.

Ekspositiossa on selkeästi esitetty tutkimuskysymys, jonka voi kiteyttää tähän sitaattiin:”miten taide – ja omat installaatiomme – osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun kansallisista järjestyksistä, muuttoliikkeistä, rajoista ja globaalista eriarvoisuudesta.” Rainio antaa kirjoituksensa alussa ymmärtää, että tämä artikkeli perustuu hänen viime vuonna ilmestyneeseen väitöstutkimukseensa ja otsikkokin seurailee väitöskirjan otsikkoa. Ongelmallisena tässä kysymyksenasettelussa on se, että Rainio ei selvittänyt eksposition alussa sitä, miten tämä artikkeli on suhteessa väitöskirjaan muuten kuin, että se pohjautuu siihen. Mikä tässä tekstissä on uutta suhteessa väitöstutkimukseen; miten tämä ekspositio jatkaa ja kehittelee väitöskirjan aiheita?

Globalisaation varjoisat huoneet on selkeästi ja visuaalisesti yksinkertaisesti laadittu ekspositio, jossa tekijä osoittaa hallitsevansa laajaa ja monitieteistä tutkimuskirjallisuutta ja –keskustelua ja toisaalta kykenee viemään argumentaationsa eteenpäin uskottavasti. Kokonaisuus vakuuttaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan narratiivin mahdollisuuksia tuoreella tavalla. Näitä samoja kysymyksiä on toki käsitelty aiemmassa tutkimuksessa myös Suomessa. Osan tästä tutkimuskirjallisuudesta Rainio tuokin esille ja osoittaa hallitsevansa. Jäin kaipaamaan Rainion ja Robertsin taiteellista kontekstia – ei vain muodon eli videoinstallaation vaan myös aiheiden tasolla. Siirtolaisuus, prostituutio ja kansallinen identiteetti ovat kaikki ajankohtaisia aiheita, joita monet taiteilijat ovat sivunneet ja käsitelleet työssään. Näiden teosten tuominen mukaan keskusteluun ei toki ollut tämän työn tavoite, mutta jotakin tästä kontekstista olisi hyvä kuitenkin osoittaa tuntevansa oman taiteellisen sisältökontekstinsa.

Rainio voisi myös kuvailla installaatiomuotoisen elokuvan katsomiskokemusta tarkemmin puhuessaan siitä eksposition alkupuolella, jotta asiaa tuntematon lukija hahmottaisi paremmin sen eron perinteiseen lineaariseen kerrontaelokuvaan. Myöhemmin kirjoittaessaan poliittisesta taiteesta, Rainio esittää, että katsoja on osallinen näihin valtasuhteisiin, mutta ei erittele mitä tällä tarkoittaa ja millä tasolla tämä väite tulisi ymmärtää. Myös kodista kirjoittaessaan Rainio tekee mielestäni liian nopeita johtopäätöksiä esittäessään, että koti on staattinen paikka, joka murtuu, kun siihen liitetään kotiutumisen prosessi. Tässä rakennetaan vastakkainasettelua joka mielestäni vahvistaa vastakkainasettelua staattisen ja dynaamisen / ennen ja nyt välille, joka ei välttämättä toisen tutkimusaineiston tai kirjallisuuden perusteella näyttäisi tältä. Toki on ymmärrettävää, että Rainio pyrkii purkamaan kansallisuuden, “juurien”, geneettisen alkuperän ja kodin välistä essentialistista sidettä, mutta toisaalta kodin, subjektin ja kulttuurin väliset sidokset ovat paljon muutakin, eivätkä välttämättä jähmeän staattisia. Lisäksi minua häiritsi eksposition lopussa väite, jonka mukaan videoinstallaatioiden katsojina olemme samoissa huoneissa pakolaisten, naiskaupan uhrien ja monikulttuuristen suomalaisten kanssa. Ehkä olisi kuitenkin syytä lieventää tai täsmentää tätä ilmaisua “samoissa huoneissa”, koska emmehän me ole samoissa huoneissa, emmekä me katsojina tiedä, onko kyse lavastetusta fiktiosta vai dokumentista. Kyse on kuitenkin elokuvallisesta representaatiosta ja vaikka tuo representaatio tulisi affektiivisesti “iholle” emme kuitenkaan saa unohtaa katsovamme esitystä. Videoinstallaatioiden materiaalista puolta ei ekspositiossa tuoda esille lainkaan.