Kohti uudistavaa taiteilijapedagogiikkaa

Minulle oli merkityksellistä saada näyttely juuri Heinolan taidemuseoon. Heinola on vanha kotikaupunkini, josta muutin pois nuorena aikuisena. Vedenalainen elämä kiehtoi minua lapsuudessa, ja vedestä on muodostunut minulle rakas elementti. Vietin paljon aikaa kahlaillen, uiden ja sukeltaen virran rantoja. Näiden tutkimusmatkojen aikana kiinnostuin paikan ekologiasta ja historiasta.

Olen pohtinut vesiaiheisia teoksia pitkään. Niiden toteuttaminen ja tuominen esille Heinolassa tuntuu tärkeältä teolta. Pieni museo ja pikkukaupungin yhteisö ovat praktiikkani näkökulmasta merkityksellinen yleisö. Työpajan tilaaja, Heinolan taidemuseo on tyytyväinen kokonaisinterventioon. Museolle on tärkeää, että he voivat tarjota näyttelytoimintaan liittyviä sisältöjä, vaikka museossa ei ole omaa museopedagogista toimintaa. Taiteilijoiden tuottamat tapahtumat ovat heidän kannaltaan tärkeitä. Intervention koki museossa vajaan kolmen kuukauden aikana noin 4 000 museossa kävijää. Itseäni jännitti, miten näyttely otetaan vastaan. Heinolan taidemuseon ohjelmisto on vuosien saatossa ollut omasta näkökulmastani perinteistä. Vastaanotto oli kuitenkin positiivista. Kävijät kommentoivat vieraskirjassa näyttelyä kiinnostavaksi, jännittäväksi ja yllättäväksi. Paikallislehti teki interventiosta kaksi artikkelia.

Taiteellinen työskentely Veden laki -taidetyöpajassa avasi mahdollisuuden ekologisten suhteiden tunnistamiselle. Yhdessä tutkiminen herätti keskusteluun ja kysymysten asetteluun. Kysyimme muun muassa, kuka omistaa joen ja kuka hallinnoi sitä? Mitä joki meille ihmisille antaa? Mihin joella on oikeus? Pääsimme puhumaan luontevasti erilaisista moraalisista kysymyksistä suhteessa paikan ekologiaan. Emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että tarvitsemme Kymijoen vettä eloomme, mutta samalla käytämme jokea liikaa ja likaamme sitä toiminnallamme. Interventio Heinolan taidemuseossa kokosi yhteen oman henkilökohtaisen kokemukseni paikan ekologisten suhteiden erityisyydestä, työpajaan osallistujien henkilökohtaiset kokemukset sekä kollektiivisen lopputuleman yhteiseksi tietämiseksi.

Ymmärrän intervention kokonaisuutena osaksi metodiani. Interventio on silti myös tutkimuksellinen lopputulema. Sen yksittäiset osat, Veden hienovaraisuus -videoteoksen ja Veden laki -ääniteoksen, olen sijoittanut osaksi eksposition rakennetta.

Johdannossa olen kertonut omavaraistavoitteisen elämän edistäneen omaa ymmärrystäni ekologisen ja kulttuurisen kestävyyden laajakantoisuudesta ja monisyisyydestä. Projektini ei sisältänyt varsinaista konkretiaa omavaraistavoitteista, eikä se ollut sinällään tarkoitus. Tavoitteeni on kuitenkin ylläpitää lähtökohtiani ja ohjata vahvan kestävyysajattelun pariin taiteellisen ajattelun kautta. Projektin aikana jouduin osittain luopumaan itselleni tärkeistä periaatteista, koska hankkeeseen liittyi museolaitos yhteiskunnallisena toimijana. Jouduin tekemään kompromisseja suhteessa tiloihin, rahaan, materiaaleihin, tekniikoihin ja ideoihin. Isoin neuvottelu tapahtui kuitenkin suhteessa arvoihini ja kestävyysajatteluuni.

Ammattitaiteilijan koulutus perustuu pitkälti menetelmällisyyteen, tekniikkaan, materiaaliin ja taiteellisen ajattelun kehittämiseen. Kuvataidekoulutuksen traditiossa on edelleen keskeistä havaintoon pohjautuva työskentely.Tässä mielessä havainnoinnin näkyminen taiteilijapedagogiikkani pohjalla ja tutkimuksen metodina yhdistyy traditioon. Agroekologiset menetelmät ja vahvaan kestävyyteen sitoutuminen ohjaavat havainnoinnin anatomisten ominaisuuksien, mittasuhteiden, visuaalisen dynamiikan ja kolmiulotteisuuden sijaan paikkasidonnaiseen vuorovaikutukseen ja vastavuoroisuuteen (Ilveskorpi, tulossa). Agroekologisen havainnoinnin kautta on mahdollista päästä muodostamaan uusia arvostamisen kohtia ja paikkoja.

Tarkoitukseni ekspositiossa on selvittää, millaisia ristiriitoja taiteilijapedagogisen praktiikan suhteessa kestävyysajatteluun ilmaantuu ja millaisia uusia arvostamisen paikkoja tai kohtia on mahdollista muodostaa sitoutumalla vahvan kestävyyden käsitteeseen. Pidän interventiota ja siihen liittyvää pedagogista tavoitetta kestävämmästä arvostamisen paikasta onnistuneena, vaikka prosessi ei yllä elämänpraktiikkani kestävyysajatteluun. Huomasin, että taiteilijapraktiikan on mahdotonta olla riippumaton yhteiskunnan vaatimuksista ja tavoitteista. Taiteilijapedagogiikalle tämä tarkoittaa omien pedagogisten periaatteiden riitauttamista ja puolustamista sekä esimerkiksi erilaisten materiaalisten ja tilallisten myönnytysten tekemistä. Prosessissa käytetyt taiteellisen työskentelyn materiaalit ja tekniikat eivät ole ekologisesti kestäviä, mutta perustelen näitä valintoja suhteessa paikkasidonnaisuuteen.

Interventio väliintulona pikkukaupungin kesässä on pieni teko ekologisessa jälleenrakennuksessa. Minun on kuitenkin ajateltava praktiikkani maailmaa muuttavana – muuten ei olisi mieltä toteuttaa sen haasteellisuutta. Kokonaiskeskustelun kautta avautuu prosessin kriittisiä kohtia mutta myös mahdollisuus seuraaviin argumentteihin.

Väitän, että taiteellisessa työssä ei ole erivapautta toimia ekologisesti kestämättömällä tavalla. Väitän myös, että vahvan kestävyyden käsitteeseen sitoutumalla on mahdollista perustaa sellaisia uusia arvostamisen paikkoja, joihin muodostuu juuri tietyn paikan pedagogiikka ja joissa ilmenee juuri tietyn paikan etiikka. Paikka itsessään rakentaa syntytietoa, jos annamme sen opettaa meitä.

Neuvottelu

Vesi on mahdollisen asubjektiivisen kokemuksen muodostumisen paikka tai tilanne (Salminen & Vadén, 2018, s. 168; Vadén, 2004, s. 23). Asubjektiivinen kokemus hurmaannuttaa, vavisuttaa ja jopa pelottaa. Se kumoaa aiemmat subjektiivisesti muodostuneet rakenteet. Lapsuudessa vesi oli koulun, kotipihan ja kodin järjestyksen tavoittamattomissa. Vesi on paikka, jossa omaa minuutta oli vaikea erottaa veden minuudesta. Halusin tehdä näyttelyn ja työpajan kautta tämän lumoutumisen kokemuksen mahdolliseksi myös muille, koska se on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni.

Ehdotin näyttelyä Heinolan taidemuseolle vuonna 2020. Museon henkilökunta innostui ehdotuksestani muuttaa normaalisti hyvin perinteisessä taidenäyttelykäytössä ollut tila lumoutumisen paikaksi. Museo toivoi minun järjestävän aiheeseen liittyen myös ohjelmaa. Museon tavoite oli tuottaa tapahtumallista toimintaa Päheet museot -museoviikon hengen mukaisesti. Näin tämän kestävänä tavoitteena, jollaisen tukemisessa halusin olla mukana.

Olen valinnut kirjoittamisen juuri Harjun ja Veden välissä -näyttelystä sekä siihen liittyvästä Veden laki -taidetyöpajasta, koska ne veivät minut pois kotitilan ja kyläyhteisöni jokapäiväisestä ympäristöstä. Tuttuus sinällään ei estä tuoretta näkemystä tutuissa paikoissa. Siirtyminen toisaalle altistaa kuitenkin tarkastelemaan omien pedagogisten lähtökohtien toteutumista ja kehittämistä orastavista näkökulmista, kuten Marja Rastas ja Minna Suominen kirjoittavat artikkelissaan Paikan pedagogiikka: paikka opettajana (Rastas & Suoniemi, 2025). Samalla avautuu mahdollisuus perustaa kestävämpiä arvostamisen kohtia ennestään tuntemattomiin paikkoihin. Taiteellispedagoginen työskentely interventiossa perustuu tälle ajattelulle.

Veden laki -taidetyöpaja pidettiin vuosi ennen Harjun ja veden välissä -näyttelyä. Tuolloin minulla oli alustava idea interventiosta museon näyttelytilassa, mutta yksittäiset teokset olivat vielä tekeillä. Perusajatus kytkeytyi kuitenkin Kymijokeen ja veteen sekä niiden merkitykseen elämän mahdollistajana paikassa. Lähestymistapa perustuu esittämääni metodin mukaiseen havainnointiin sekä kokemukseen paikan ekologisista vuorovaikutus- ja vastavuoroisuussuhteista.

Heinolan kaupunkia kuvaillaan usein ”virran halkomaksi”. Todellisuudessa kaupunki on rakentunut Kymijoen yläjuoksun molemmille rannoille. Muinais-Päijänteen vesimassat mursivat Heinolan harjun noin 6 100 vuotta sitten, jolloin muodostui Jyrängönkoski. Kaupunki ja ihmiset ovat myöhemmin järjestäytynyt tähän elämälle otolliseen paikkaan. Työpaja pyrki luomaan tutkimuksellisen ympäristön ja olosuhteet, joissa osallistujilla on edellytykset muodostaa uudenlainen ymmärrys suhteessa veteen ja paikkaan.

Työpajan järjestelyihin vaikuttivat suurelta osin raha ja museon intressi. Alun perin halusin järjestää joen oikeuksia puolustavan tapahtuman, joka tulisi jollain tavalla osaksi näyttelyä. Heinolaan ja Päijänteen alueeseen on jo vuosia kohdistunut kaivosteollisuuden kiinnostusta. Vihreän siirtymän nimissä tehtävät kaivosteollisuuden investoinnit huolestuttavat minua. Tarkoitukseni oli kutsua yhteistyöhön esimerkiksi Pelastetaan Päijänne -ryhmän aktiiveja. Museo halusi kuitenkin irtaantua isommasta kaivoshankkeisiin kiinnittyvästä tapahtumasta, koska piti aihetta liian poliittisena. Museo ei perääntymisellä pelännyt ”markkinoiden” tai ”voittojen” menettämistä, mikä vaikutti omaan haluuni tehdä myönnytyksiä. Tuossa vaiheessa Heinolan kaupunki ei vain ollut ottanut kantaa malminetsintälupiin. Kyse oli poliittisen puheen mahdollisesta leimahtamisesta. Tämän eksposition työstämisen ajankohtana australialaisomisteinen Stedle Exploration hakee malminetsintälupaa Heinolassa Kuusisuon alueelle ja Pelastetaan Päijänteen, Vesijärven ja Kymijoen vesistö -nimisessä  Facebook-ryhmässä on 6 200 jäsentä.

Kompromissina sovimme työpajan aiheen käsittelevän yleisemmin vettä. Työpajan nimen, ”Veden laki”, voi mieltää viittaavan lakiin tai pintaan. Pyrin ilmentämään nimellä aiheen painottumista veden omalakisuuteen ja vesivarojen hallintaan ihmisen näkökulmasta. Se korostaa praktiikkani käsitystä ekologisesta pääomasta rahassa mitattavaa pääomaa tärkeämpänä. Paikaksi sovimme tilan Heinolan lukiosta, läheltä jokirantaa. Uusi rakennus on avara ja esteetön. Osallistujat mahtuivat työskentelemään kaikki yhteisen ison työpöydän äärellä. Työpajan muoto ja järjestelyt muokkaantuivat lopulta näyttelyn teeman lisäksi tilan käytettävyyden mukaan.

Koska koko ideani muuttui, suunnittelin tapahtumasta perinteisemmän taidetyöpajan, jossa työskenteleminen perustui käsillä tekemiseen. Taiteellinen työskentely on minulle ajattelua materiaalin tai tekniikan läpi, ja usein se stimuloituu käytetystä materiaalista ja työskentelytavasta. Tätä materiaalin kanssa työskentelyn aktivoivaa vaikutusta hain käsin tekemisellä. Valitsin työpajojen materiaaliksi posliinisaven. Se ei ole luonnollista savea, vaan sekoitus kaoliinia, kvartsia ja maasälpää, jotka on kaivettu toiselta puolelta maapalloa. Tiedostan, että posliinin käyttäminen ei ole oman kokonaispraktiikkani näkökulmasta kestävää. Materiaalin tuottamisen ongelmien lisäksi keramiikan polttaminen on energiaa kuluttava tapa työskennellä. Perustelen materiaalivalintaa sillä, että Heinolan taidemuseossa on esillä kokoelma 1700–1900-luvun posliiniesineitä. Mielestäni käsin rakentamani korallien kaltaiset posliiniveistokset keskustelevat mielenkiintoisesti museon kokoelman rönsyävien posliinifiguurien historian kanssa. Olen aiemmin tehnyt veistoksia omasta pellostani kaivamastani villisavesta. Syksyllä 2021 järjestin Turun kaupungin rahoituksella Turun idolit -nimisen villisavityöpajan Turun Taidehallissa. Materiaalina käytimme Turun Toriparkin rakennustyömaalta kaivettua savea. Aiemmissa projekteissa villisavi oli paikan ehdottama looginen materiaalivaihtoehto. Heinola ei kuitenkaan ole savialuetta. Museon posliinikokoelma ohjasi ajatteluani juuri tämän materiaalin ja työtavan suuntaan. Tämän kaltaista keskustelua käyn, kun pohdin mitkä taiteelliset ideat ansaistevat tulla materialisoiduiksi.

Tein päätökset näyttelyn lopullisista teoksista ja työstin niitä eteenpäin itsenäisesti, koska museonäyttelyn prosessi oli pitkä ja epävarma. Työstin samanaikaisesti väitöskirjaani, opetin ja tein kotitilan töitä. Kaikki tämä fyysisen välimatkan lisäksi olisi tehnyt aidosti yhteisöllisestä toiminnasta haastavaa ja ehkä myös kestämätöntä. Alun perin tavoitteeni oli oman taiteellisen ajatteluni esittämisessä näyttelyn muodossa. Yhteisötaiteellista työtä olen tehnyt urani aikana useissa muissa projekteissa.  

Haluan tarkentaa, että yhteisötaiteeseen liittyvästä termistöstä ei ole yhteisesti sovittua tai jaettua käytäntöä (Jussilainen, 2019). Itse ymmärrän yhteisötaiteellisen työskentelyn yhteisölähtöisenä (Kantonen & Karttunen, 2021 s. 26). Siinä koko teos, näyttely tai työpajaidea nousee yhteisön tarpeesta, ongelmista tai huomioista. Olen oppinut, että osallistujien sitouttaminen pitkäaikaiseen prosessiin vaatii taiteilijan jatkuvaa läsnäoloa. Se olisi ollut tässä hankkeessa mahdotonta aikataulujen, etäisyyksien ja taloudellisten tekijöiden vuoksi. Tämän ymmärryksen ja kokemukseni myötä kutsun interventiota osallistavaksi. Siinä taiteilija esittää valmiin idean ja kutsuu osallistujat mukaan (Kaitavuori, 2021, s. 353–354).

Uusiutuva olo+tila

Oivallus kietoutumisesta yhteiseen materiaalisuuteen maailman kanssa herkistää vuoropuhelulle ja vastavuoroisuudelle (Arlander, 2022 s. 221–225; Kallio-Tavin, 2020; Pyyry, 2022; Pusa, et al., 2023; Springgay & Truman, 2016). Uudistavassa pedagogiikassa ei ole niinkään kyse yksilön tekemisestä jotenkin ”paremmaksi”, vaan oivalluksesta osallisuuteen elollisten ja elottomien kanssa. Tähän tietämiseen liittyy taidon hiominen reflektion kautta, oma rajallisuus ymmärtäen. Yhdessä oppiminen uudistavassa pedagogiikassa käsittää enemmän kuin ihmisten kanssa yhdessä oppimisen.

Taiteellinen työskentely on kokonaisvaltaista, subjektiivisuuden kautta tulevaa ja keholliseen perustuvaa. Taiteelliseen työskentelyyn, samoin kuin taiteen kokemiseen, sisältyy myös asubjektiivisia kokemuksia, jotka ovat yksilöllisiä asubjektiivisuudesta huolimatta. Veden laki -taidetyöpajassa työskentely pienessä ryhmässä yhteisen aiheen ja päämäärän puolesta rakensi paikantuneisuuden välityksellä kollektiivista kokonaisuutta, joka sisälsi jokaisen asubjektiiviset kokemukset. Yhteinen tavoite ohjasi pois yksilösuorituksesta kohti sitä kanssataiteilijuutta, johon olin heidät kutsunut, eli tutkimaan paikan ekologiaa elinehtona sekä luomaan osan interventiota museoon. Tämä tavoite on vastakkainen taloustieteen ajatukselle tuottavuudesta, jossa tuottavuus kuvaa pelkistetysti tehokkuutta.

En luopunut ajatuksesta käsitellä kaivosteollisuuden mahdollisia vaikutuksia alueella. Tartuin siihen globaalin alkuperäiskansojen ympäristöliikkeen toiminnan kautta, koska se ilmenee taiteessa tai yhdistyy usein taiteelliseen toimintaan. Esimerkiksi Suomessa ja Norjassa Tenojoki-liikkeen (Ellos Deatnu!) taistelu ilmentyy Outi Pieskin, Jenni Laitin ja Niillas Holmbergin teoksissa (García-Antón, Gaski & Guttorm, toim. 2020 s. 137–152). Ajatus vedestä olemassaoloa määrittävänä elementtinä tai aineena liittyy vahvasti näiden ympäristöliikkeiden kamppailuun samoin kuin interventioni ideaankin. Esitin työpajassa esimerkkinä uusiseelantilaisen Whanganui-joen tapauksen, joka on johtanut jopa lainsäädöllisten muutosten tekemiseen. Joki tunnustettiin vuonna 2017 ”eläväksi olennoksi”, jolle nimitettiin edustajat sekä maan hallinnon että paikallisen alkuperäiskansan parista. Interventiossa voi aistia poliittisen leiman, mutta pyrin tuomaan sen esille epäsuorasti.

Olen käyttänyt työpajan ja näyttelyn yhteydessä sanaa interventio, joka viittaa keskeytykseen, väliintuloon tai sekoittamiseen. Työpajan tarkoitus ei ollut kirjoittaa lakeja konkreettisesti uudestaan, vaan avata työpajaan osallistuneille ja intervention kokijoille olotilan muutos. Ontologisesta tulkinnasta käsin olotilan muutos viittaa oman olemisenymmärryksen rajallisuuden hyväksymiseen (Vadén, 2004, s. 20). Anna Tsing (2015) kuvaa tapahtumassa olevat ympäristökatastrofit kapitalismin tuottamina rauniona, jotka syntyvät vieraantumisen kautta. Tsing kutsuu tätä tilannetta olotilaksi, jossa yksilö on lopettanut ajattelun, kuvittelun ja olennaisten suhteiden ymmärtämisen (Tsing 2015). Globaalissa markkinataloudessa on vaikea tunnistaa ihmisen toiminnan lopullisia vaikutuksia elonkehäämme. Jatkuvan kasvun tavoite häiritsee olotilan muutosta. Olemme ajautuneet erillemme henkisen ja aineellisen olemassaolon riippuvuuksista, kuten Tere Vadén kuvailee (Vadén, 2004 s.32–33; 2016, s.130–139). Useimmilla alkuperäiskansojen kulttuureilla ymmärrys näistä riippuvuuksista on vielä jollakin tavalla tiedossa. Alkuperäiskansojen aktivismi liittyy pitkälti kulttuuriin sidottuun ymmärrykseen elämän turvaavista voimista (García-Antón, Gaski, Guttorm, 2020; Saarikivi ja Virtanen, 2020; Virtanen, 2019). Omavaraistavoitteisuuteni taas perustuu havainnointiin ja sen myötä ymmärrykseen paikan suomista elon edellytyksistä. Veden laki -taidetyöpajan tarkoitus oli paikan suomien mahdollisuuksien piirissä muodostaa tilanne olotilan muutokselle.

Vuorovaikutteinen taiteellinen työskentely ja vertaisoppiminen pohjustivat työpajan lopussa tekstin kirjoittamista Veden laki -ääniteosta varten. Pyysin osallistujia kuvittelemaan tilanteen, jossa Kymijoki on oikeudellinen henkilö, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Osa käsitteistä oli haastavaa ymmärrettävää lapsille. Heidän kanssaan lähestyin kysymystä lasten oikeuksien kautta, joista heille oli puhuttu koulussa. Lapsille Kymijoen ymmärtäminen ”henkilöksi” oli helpompaa, kuin aikuisille. Aikuisen ihmisen olotila on jo vakiintunut, koska heidän ajatteluansa hallitsee vahvasti yhteiskunnan muokkaama arvomaailma. Toivon, että yhteinen veden kuvittelu alkaa jollakin tapaa rakentaa uudenlaista pääomaa osallistujien mielissä.

Kussakin neljässä työpajassa oli mukana maksimissaan kuusi henkilöä. Tunnelma pysyi hyvin kannustavana sekä avoimena keskustelulle ja kysymyksille. Osallistujille tuotti esimerkiksi hämmästystä ymmärtää, että vedessä on mikroskooppisia eläimiä, jotka päätyvä elimistöömme veden mukana. Toiset osallistujat keskittyivät tutkimaan pieniä yksityiskohtia, toiset taas vettä isompana kokonaisuutena. Puhetta syntyi muun muassa sinilevästä lähirannoilla ja karhukaisen (Tardigrada) pulleasta ulkomuodosta. Eri ikäisten työskentely samassa tilassa muodostui monisukupolviseksi kokemukseksi ja tiedon siirroksi, kun paikalla oli isoäitejä, vanhempia ja lapsia. Tapahtumaan osallistuminen ja siellä työskentely oli vapaaehtoista. Kukin osallistuja sai tehdä ja osallistua juuri niin paljon kuin itse halusi. Osa mukana olijoista oli saapunut paikalle kiinnostuksesta aihetta kohtaan, joku oli huomannut ilmoituksen sosiaalisessa mediassa ja tuli paikalle muun tekemisen puutteessa. Osa halusi keskustella aiheista, mutta ei tehdä omaa taideteosta. Yhdessä tekeminen tarjosi vaihtoehdon aikamme yksilökulttuurin henkilökohtaisten voittojen tavoitteluun.

Tarkoitukseni Veden laki -tekstin kirjoittamisessa oli lähinnä johdattaa osallistujia ajattelemaan ensikäden tuntoja työpajan aiheesta itseään varten, ei tuottaa niistä teosta. Työpajan tapahtuessa minulla ei vielä ollut tiedossa, mitä lopulta tulisin tekemään teksteillä. Tämän takia en voinut tehdä ääniteosta osallistujien kanssa. Osallistujat olivat kuitenkin tietoisia siitä, että tulen jollain tavoin käyttämään heidän tekstejään näyttelyssä.

Työpajan aikaisissa keskusteluissa kävi ilmi, että kaikilla osallistujilla oli Kymijokeen jokin suhde. Toisilla se oli uiminen oman kodin läheisessä rannassa, suvun mökkipaikka saaressa, työmatka sillan yli ja eräällä osallistujalla oman puolison kuolema hukkumalla vesistöön. Idea joesta oikeudellisena henkilönä oli mukana olleille vaikea mutta lopulta ajatuksia mullistava. Tämä ilmeni yhteisessä keskustelussa työpajan aikana. Yksi mukana ollut alkoi pohtia suhdettaan jokeen sukunsa historiaan vaikuttaneena asiana. Monelle ymmärrys siitä, että vesi ei ole pelkkää vettä, vaan koti eläinplanktonille, leville ja bakteereille, oli käänteentekevä. Yksinkertaiset suurennetut kuvat vesieliöistä tekivät veden mikroavaruuden näkyväksi. Ymmärryksen lisääntyminen muokkasi ja rakensi jo muodostunutta suhdetta veteen. Useimmat osallistujista kertoivat, etteivät enää koskaan pidä Kymijokea niin itsestään selvänä tai katso sitä yhtä välinpitämättömästi kuin ennen. Yhdessä tutkiminen, vuorovaikutus ja materiaalin kanssa työskentely herkistivät kohtaamaan joen uudella asenteella– ainakin tuossa hetkessä. Tämä on kuultavissa ääniteoksessa ja nähtävillä keramiikkateoksissa.

Ajatus kanssataiteilijuudesta ja näyttelyyn osallistumisesta oli kaikille työpajaan osallistuneille jännittävä ja uusi. Miltei kaikki työpajaan osallistuneet tulivat avajaisiin. Nostin avajaispuheessa esille työpajan ja sen merkityksen näyttelyn teosten muodostumisessa. En ole tietoinen, mitä osallistujat tällä hetkellä ajattelevat, mutta näyttelyn avajaisissa vuosi työpajan jälkeen osallistujista henki vielä sama innostus ja ihmetys. Näyttelyä purkaessani tapasin muutamia osallistujia, kun he hakivat oman teoksensa museosta. He kertoivat käyneensä näyttelyssä useita kertoja ja esitelleen näyttelyä tuttavilleen ja sukulaisilleen. Näiden kokemusten perusteella uskallan sanoa, että kokemus oli heille merkityksellinen. Lopputulema nouseekin Veden laki -työpajan myötä tärkeäksi asiaksi. Osallistujista miltei kaikki tekivät oman teoksen ja halusivat sen osaksi interventiota museossa. Keskusteluissamme tuli selvästi ilmi, että heille onnistuminen omassa työssä ja oman panoksensa esille saaminen on merkityksellistä.

Paikkasidonnainen etiikka

Taidenäyttelyihin liittyvät taidetyöpajat ovat yleisesti käytetty konsepti. Veden Laki -taidetyöpajan tekee uudistavaksi sen pohjautuminen praktiikkani poikkitieteisyyteen sekä paikkasidonnaiseen ja vahvaa kestävyyttä tukevaan ajatteluun. Pedagogisen lähestymistavan nimeämisellä on enemmän tarve osoittaa sitoutuminen käsitteisiin kuin kehittää jotain uutta. On helpompi puhua, kun asialla on nimi. Poikkitieteisyys ohjaa praktiikkaani vapautumaan totutuista tavoista rakentaa tietoa ja luoda uudenlaisia tapoja ajatella. Tätä lähdin tavoittelemaan taiteilijapedagogisin keinoin Veden laki -työpajassa. Poikkitieteisyys ja jokaisen osallistujan oma lähestyminen aiheeseen sanoitti yhteistä lopputulemaa. Syntyi paikkasidonnaista ymmärrystä ja tieto siitä, että Kymijoen ainutkertaisuus mahdollistaa sen ympärille ja sisään kerääntyneen monilajisen elon nyt ja tulevaisuudessa.

Avajaisissa olin hyvin jännittynyt siitä, hyväksyvätkö osallistujat intervention omakseen. Osallistava asenne on vallan jakautumisen näkökulmasta ongelmallinen, koska kutsuja tekee yleensä päätökset yksin ja hänellä on osallistamiseen jokin tarve ja lähtökohta (Kantonen & Karttunen, 2021, s. 27–29). On vaikea arvioida, toteutuiko työpajan päätarkoitus, eli uudenlaisen arvostamisen paikan luominen ja ajattelun uudistaminen sekä inhimillisen että ekologisen kestävyyden kannalta.  Käsitykseni on, että taiteilijapedagogiikan tarkoitus ei ehkä ole tuottaa tai mitata lopputuloksia, vaan opastaa luottamaan taiteellista työskentelyä ympäröivään epämääräisyyteen, epävarmuuteen, keskeneräisyyteen ja yllätyksellisyyteen. Asubjektiiviset kokemuksetkin ovat mahdollisia tilanteissa, joissa edelliset elementit esiintyvät. Erilaiset taidepedagogiset menetelmät pyrkivät usein poisoppimiseen yhdessä maailman kanssa, ei sitä vastaan (Springgay & Truman, 2016). Omavaraistavoitteisuuden myötä olen havainnut, että totutusta arvomaailmasta poisoppiminen saattaa yksilön näkökulmasta olla kivuliasta, koska siihen liittyy paljolti omien edellisiltä sukupolvilta opittujen arvojen kyseenalaistamista. Uudistavassa pedagogiikassa korostuukin mielestäni tärkeys asettua osallistujan vierelle tukemaan häntä matkalla kohti uuden arvostamisen paikkaa.

Erilaiset päätökset, kuten materiaalivalintojen tekeminen, vaikuttavat projektille asettamaani tavoitteeseen. Tämä lisää hankkeen eettistä haastetta. Ymmärrän erilaisten tehtyjen päätöksien ilmentyvän pyrkimyksessä, etenemisessä ja loitontumisessa työni eettisissä tavoitteissa. Nämä siirrot voi nähdä sellaisina toiminnallisina suorituksina (agential cut), jotka taiteellisessa työskentelyssä lopulta materialisoituvat taideteoksena (Barad, 2012 a, s. 52 ja 69). Kun tarkastelen tässä kirjoituksessa tekemiäni päätöksiä toistensa kautta, minulle rakentuu oivallus siitä, että tähän analyysiin liittyy sisäisesti etiikka, joka perustuu asioiden yhteenkietoutumiseen (Barad, 2012 a, s. 50).

Ekspositio havainnollistaa, että materialisoitumisen vuoksi pienimmätkin toiminnalliset suoritukset ovat merkitseviä eettisellä tasolla. Näin taiteellisessakin työskentelyssä teoilla on paitsi materiaalinen tuottava, myös kuluttava luonne. Veden laki -taidetyöpajan kohdalla erilaisia päätöksiä tekivät minun lisäkseni museon henkilökunta ja työpajaosallistujat.

Merkittävin ero perinteiseen taidetyöpajaan verrattuna uudistavassa taiteilijapedagogisessa työskentelyssä on tiedostettu paikkasidonnaisuuden korostuminen pitkäaikaisen havainnoinnin myötä. Anna Tsing sanoo monilajisuuden historian ja sen tarkastelun kietoutuvan juuri paikan suomiin edellytyksiin (Lowenhaupt Tsing, et al., 2019, s.187). Paikan suomien edellytysten tarkastelu on agroekologisten menetelmien, erityisesti permakulttuurin, ytimessä (Utter, et.al, 2021). Niistä saadut vaikutteet näyttäytyvät uudistavassa taiteilijapedagogisessa praktiikassa ei vain paikkaa vaan myös ihmistä muokkaavina olotilan muutoksen kautta.

Intervention sisällölle keskeisiä paikkoja ovat Kymijoki ja Heinolan taidemuseo. Taidemuseon rakennus on keltaiseksi maalattu puurakennus. Tarkemmin tarkasteltuna se henkii hallintaa ja valtaa empiren juhlallisen jäykkään tyyliin. Rakennuksen koristelu toistaa antiikista peräisin olevia elementtejä. Talo on valmistunut teollisen vallankumouksen ja kapitalismin syntyhetkillä. Heinola oli 1800-luvun lopusta lähtien kansainvälisesti tunnettu kylpyläkaupunki. Vuonna 1892 rakennettu kylpylälaitos sijaitsi joen ja Toropoffin talon välisellä paikalla vuoteen 1930 asti, jolloin rakennus paloi. Ajatukseni videoteoksen installoinnista liittyy vahvasti paikkaan. Talo sijaitsee Kymijoen rannassa, ja sen sisäpihan julkisivu aukeaa joelle. Ideani oli tuoda joki rakennuksen sisälle, häivyttää arkkitehtuuri, ihmisen rakentaman kurin ja historian jähmettyneisyys. Intervention tarkoitus oli kyseenalaistaa ja haastaa sitä epookkimaista asetelmaa, joka on muodostunut paikan hengeksi (Vadén, 2004, s. 26).

Asetin tavoitteeksi toteuttaa kokonaisuuden, jossa ajan kerrokset ovat läpinäkyviä suhteessa veteen  ja joka olisi vastakohta vakauden illuusiolle. Mietin, mikä esittämisen tapa nykyajassa olisi sellainen, joka loisi mahdollisuuden interventiolle. Useamman vuoden ajan tapahtunut havainnointi paikassa vahvisti ajatusta videoprojisoinnista. Yksittäiset keramiikkaveistokseni ja osallistujien teokset helpottivat pysähtymistä intervention äärelle. Video saattaa näyttäytyä savea immateriaalisempana, mutta todellisuudessa samaa pohdintaa materialisoitumisen eettisyydestä minun täytyi käydä suhteessa videoon materiaalina. Näyttelyn teokset sisältävät monia henkilöautolla kuljettuja edestakaisia matkoja välillä Kemiönsaari–Heinola–Kemiönsaari. Kuvauksia on tehty useilla eri kameroilla, ja videot on editoitu suorituskykyisellä tietokoneella. Elektroniikan kallisarvoiset materiaalit tuotetaan juuri sen kaltaisista kaivoksista, joita on suunnitteilla Kymijoen vesistön alueelle.

Kokonaisprosessin tarkastelu vahvistaa näkemystäni paikkasidonnaisuuden merkityksellisyydestä uudistavassa ajattelussa. Praktiikassani kotitilalla tekemäni päätökset saattavat materialisoitua toisaalla aivan eri tavalla kuin olin tarkoittanut. Vaikuttaa siltä, että myös kaikessa uudistavassa pedagogisessa toiminnassa ilmenee juuri kyseisen paikan pedagogiikka. Pedagogiikan ongelmien ja ratkaisujen tueksi ei näin ollen voida useinkaan löytää yleisiä toiminnan periaatteita (Rastas & Suoniemi, 2025, s. 172). Tämä tarkoittaa jatkuvaa paikan havainnointia ja päätösten tarkastelua suhteessa siihen, mitä paikka ehdottaa. Uudistavissa pedagogiikan ajattelun ja toiminnan periaatteissa ihmisen menettely yrittää seurata ja jäljitellä ympäristön toimintoja eikä yritä vastustaa ja muuttaa niitä. Näin toimivaa prosessia voidaan ajatella jonkinlaiseksi ympäristön ekologian vuorovaikutussuhteiden kautta manifestoituvaksi harkinnaksi, jossa on sisäänrakennettuna eettinen sävy (Arlander & Elo 2017, s. 10). Lopullista interventiota museossa täytyy siis tarkastella yhteisten siirtojen materialisoitumana ja kokemusten yhteenkietoutumana, josta olemme jonkinlaisessa rakenteettomassa yhteisessä vastuussa (Barad, 2012 a; Latour, 2003; Vadén, 2004, s. 23).

Interventioprosessin tarkastelu osoittaa, että uudistavassa pedagogiikassa kokemukset ja niistä syntyvä tieto muodostuvat monilajisen yhteisön paikkasidonnaisen ajattelun ja toiminnan myötä. Interventiossa eri tilanteet johtivat päätöksiin, jotka loivat intervention oman ”kulttuurin” juuri sen hetkisessä ajassa. Uuden arvostamisen paikan mahdollisuus Harjun ja veden välissä -interventiossa tuli ilmi Kymijoen ainutkertaisuuden muodossa. Uudistavaan ajatteluun ja taiteelliseen praktiikkaan perustuvien havaintojen ja kokemusten kautta muodostuu paikallinen ja ajallinen etiikka, joka ei ole siirrettävissä muualle. Tässä mielessä se on enemmän kuin mikään abstrakti ja universaali eettinen sääntö (Tsing, 2015; Vadén, 2004, s. 35).

Tila arvostamiselle

Uudistavassakin pedagogiikassa toiminta on kanssakäymisessä yhteiskunnan talouden lähtökohtien kanssa. Näiltä sidoksilta on mahdotonta välttyä, koska taiteellinen toiminta omalta osaltaan toteuttaa markkinataloutta. Ekologisen jälleenrakennuksen edistämiseksi on tärkeätä tarkastella, kuinka yhteiskunnan taloudelliset tavoitteet eroavat uudistavan ajattelun periaatteista, sekä pyrkiä kuvittelemaan uusia tapoja arvostaa. Vahvaan kestävyyteen sitoutuneella ajattelulla on kuitenkin herkkyys tunnistaa taiteellisen ja pedagogisen työskentelyn kietoutuneisuus valtaa ylläpitäviin rakenteisiin, erityisesti markkinatalouden elementteihin.

Vahvan kestävyyden näkökulmasta taide on yhtä riippuvaista ekologiasta kuin ihmisen elo. Väitän, että taiteellisessa työssä ei ole erivapautta toimia ekologisesti kestämättömällä tavalla. Pelkkä tietoisuus omien tekojen kuluttavuudesta ei edistä vahvaa kestävyyttä ja ekologista jälleenrakennusta. Tämän takia uudistavassa taiteellisessa työssä ja taiteilijapedagogiikassa tulee pyrkiä toimintaan, jossa minimoidaan toiminnan negatiiviset vaikutukset vahvan kestävyyden ajatteluun tukeutuen. Väitän, että vahvan kestävyyden käsitteeseen sitoutumalla on mahdollista perustaa sellaisia uusia arvostamisen paikkoja, joihin muodostuu juuri tietyn paikan pedagogiikka ja joissa ilmenee juuri tietyn paikan etiikka ja joissa paikka itsessään rakentaa syntytietoa. Tämän ajatuksen kautta taiteen voi nähdä paikallisuuden erilaisuuden (tai samankaltaisuuden) paljastajana (Vadén, 2004, s. 35).

Uudistavassa praktiikassa taiteilijapedagogin on oltava valmis luopumaan subjektiivisesta näkökulmasta, jotta uudistavan ajattelun tavoitteet, parantavat, korjaavat, uudelleen käyttävät ja elvyttävät toimet, voivat toteutua toiminnassa. Prosessissa oppimani mukaan subjektiivisuudesta luopuessa ei tarvitse pelätä asubjektiivisten kokemusten menettämistä. Uudistavassa taiteilijapedagogisessa praktiikassa on hyväksyttävä, että paikan pedagogiikan kautta ilmaantuvat ehdotukset voivat sotia oman praktiikan kestävyysajattelua vastaan. Uudistavassa pedagogiikassa tekijän on pystyttävä hyväksymään, että pedagogiikan arvoperustaa koetellaan jatkuvasti. Pedagogin on oltava valmis jatkuvaan neuvotteluun ja suuntaamaan uudelleen omia pedagogisia arvojaan suhteessa yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ja oppijan henkilökohtaisiin tavoitteisiin sekä perustelemaan niitä. Havaintoni on, että uudistava taiteilijapedagogiikka vaatii tekijältään ymmärrystä monialaisuudesta ja poikkitieteisyydestä. Lisäksi uudistava pedagogiikka edellyttää pedagogilta sensitiivistä tilanteiden aistimista, moninaisten kehollisten ja sanallisten viestien tulkintaa sekä kykyä ja halua vastata niihin.

Interventiossa Heinolan taidemuseossa toteutui koettava lopputulos. Lopputulokselle ei kuitenkaan ole aina tarpeellista luoda odotuksia. Huomioni on, että oppijalle fyysinen lopputulos saattaa kuitenkin nousta tärkeäksi arvoksi, koska se mahdollistaa näkymän tekemisen tuottamien tunnetilojen äärelle. Uudistavassa praktiikassa taiteilijapedagogin on myös hyväksyttävä ajatus lopputuloksen estetiikan muotoutumisesta monilajisen yhteisön aikaansaannoksena.

Omavaraistavoitteisuus elämäntapana ja vahva kestävyys käsitteenä alleviivaavat ihmiseläimen toisenvaraisuutta ja riippuvaisuutta monimutkaisista ekologisista suhteista. Praktiikkani näkökulmasta taide ja taiteilijapraktiikka ovat myös riippuvaisia ympäristöjemme luonnon ekologiasta. Tämän ajattelun kautta taiteellisen erivapauden ottaminen teoksen tai näyttelyn toteutusta varten, asettaa oman praktiikan periaatteet kyseenalaiseksi. Joudun pohtimaan, riittääkö valintojeni oikeutukseksi, että olen tietoinen niiden ongelmallisuudesta.

Vahvan kestävyyden käyttäminen arvioinnin työkaluna linkittää ristiriidat yhteiskuntajärjestelmäämme. Lopputulemana päädyn reflektoimaan markkinatalousajatteluun sitoutuneen yhteiskuntamme luomaa kuvaa varallisuudesta suhteessa praktiikkani ymmärrykseen arvostamisesta. Neuvottelu tapahtuu muutaman arvottamiseen liittyvän käsitteen läpi. Ne luovat mahdollisuuden kiinnittää aihe laajempaan arvostamista ohjaavaan keskusteluun. Ymmärrän neuvottelun jatkuvaksi ja muokkautuvaksi prosessiksi, joka ei pääty tähän ekspositioon. Neuvottelun tuloksena laadin julistuksen, joka on yhtä myötäsyntyinen kuin menetelmäni. Julistusta rajoittaa sen kirjoittaminen omakohtaisesta tulkinnasta käsin. Julistus, samoin kuin muut huomiot ja niistä tehdyt johtopäätökset perustuvat kuitenkin sosiaaliseen ja yhteisölliseen kokemukseen interventiossa. Näin julistuskin edustaa osin yhteisöllistä kieltä (Vadén, 2004, s. 24).

Julistus

Markkinat

Esitän taidettani mielelläni gallerioiden ulkopuolella, sillä se johtaa mielenkiintoisiin kohtaamisiin. En esitä taidetta sellaisissa gallerioissa, joissa taiteilija joutuu maksamaan kalliita vuokria. Pyrin saamaan teoksia esille taiteilijoiden ylläpitämiin gallerioihin tai kokonaan vaihtoehtoisiin tiloihin. Haen ja käytän taiteeseen myönnettäviä apurahoja, mutta koen silti oikeudekseni kyseenalaistaa taiteen organisaatioiden moraalin suhteessa eettisiin, valta- tai ympäristökysymyksiin. Omassa yhteisössäni toimiminen on minulle merkityksellisempää kuin keinotekoinen markkinoiden luominen johonkin muualle.

Tuottavuus

Valikoin tarkkaan mitä ideoita, ajatuksia tai oivalluksia toteutan valmiiksi teoksiksi asti. On tärkeää pohtia, mikä on niin merkityksellistä ja praktiikkani tavoitteita tukevaa, että se ansaitsee tulla materialisoiduksi. Yritän sovittaa taiteellisen tuottavuuden kestävästi käytettävissäni olevaan energiaan. Tavoitteeni on kanavoida tuottavuuteni tukemaan ekologista jälleenrakennusta.

Pääoma

Ekologinen varallisuus on rahan mittareilla toimivaa pääomaa tärkeämpää. Todellinen pääoma on taitojen ja ekologisten suhteiden ymmärtämisen kautta kertyneessä tiedossa. Pyrin praktiikassani rakentamaan arvoja taloudellisen arvon sijaan. Yhteisöllisyys sekä kulttuurinen- ja ekologinen monimuotoisuus ovat praktiikkani pääomaa.

Voiton tavoittelu

Oman praktiikkani ylläpidon ylijäämä on tarkoitettu jaettavaksi muille. Jaan omaa pääomaani esimerkiksi pedagogisen praktiikan kautta. Pyrin tukemaan muiden taiteilijoiden kestäviä tavoitteita.

Jatkuva kasvu

Maapallon ja paikkojen rajatuissa ekologioissa jatkuva kasvu on mahdottomuus, –  myös omassa praktiikassani. Kestävä kehitys ei edistä vahvaa kestävyyttä, jos se perustuu kulutuksen kasvattamiseen, ei edes taiteellisessa työssä. Jatkuvan oppimisen tavoitteeni on esimerkiksi oppia kalastamaan tai tekemään itse keramiikan lasitetta puun tuhkasta, ei vauhdittamaan kilpailukykyä.

Tästä monikäsitteisestä ja ehkä sekavastakin kokemusten, merkitysten ja arvostuksen rihmastosta, yhdistettynä manifestiin, alkaa hahmottua taiteilijapedagoginen näkemys ekologista jälleenrakennusta tukevasta tavasta toteuttaa taiteellista praktiikkaa. Julistus mahdollistaa keskustelun taiteilijapedagogiikasta, taiteilijapraktiikasta ja kestävyystavoitteista selkeytyvin käsittein.

Kutsun tätä oman oppimisprosessini myötä muodostuvaa ajattelua ja toimintatapaa uudistavaksi pedagogiikaksi, koska se osoittaa mahdollisuuden vastata tarpeeseen kasvatuksen uudistamisesta suhteessa länsimaisen yhteiskuntamme luomaan kestämättömään arvopohjaan (Latour et.al, 2018; Värri, 2018).

Lopuksi

Taidepedagogiseen prosessiin luottaminen ohjasi minut perinteisen kasvatusympäristön reunamille. Opin, että taiteilijapedagogisessa työskentelyssä on mahdollista juurtua kriittisiin ja eettisiin arvoihin, kuten syntytiedon rakentamiseen sekä ekosysteemin elvyttämiseen, paikkasidonnaisesta lähtökohdasta. Prosessi on ollut minulle tärkeä ymmärryksessä taiteilijapedagogiikan mahdollisuuksista uudistavalle kasvatukselle. Intervention eteneminen usean vuoden ajan antoi mahdollisuuden ympäristön pitkäaikaiseen tutkimukselliseen havainnointiin ja ajatteluun.Taiteilijapedagogisten kokemusten pohjalta kehittynyt julistus rakentaa tulevaa toimintaani kuvataiteilijana, taidepedagogina, agroekologina ja tutkijana.

Harjun ja veden välissä on esimerkki siitä, miten kokonaispraktiikkani ajattelu toteutuu taiteellisessa työssä ja taiteilijapedagogiikassa. Se osoittaa, kuinka haastavia ja haavoittuvia uudistavalle kasvatukselle asetetut tavoitteet ovat suhteessa yhteiskunnalliseen toimintaan. Vahvan kestävyyden käsitteen avulla on kuitenkin mahdollista arvioida toiminnan kauaskantoisuutta ja eettisiä kietoutumia.

Unescon (International Commission on the Futures of Education, 2021) esittämät uudistavan kasvatuksen tavoitteet vaativat kriittisen tietoisuuden omaksumista. Tämä edellyttää harjaantumista, reflektiivistä dialogia, kriittistä katsetta, tahtoa pitää huolta sekä ihmisyyden voimien ja voimattomuuden tunnistamista. Kyseenalaistaminen vaatii vanhojen ajattelumallien koettelua. Kriittisen tietoisuuden omaksumista edesauttaa, kun pedagogiikka sitoutuu paikan suomiin edellytyksiin globaalien käsitysten sijaan. Havaintoni on, että taiteilijapedagogisesta praktiikasta lähtöisin oleva menetelmä voi tarjota tähän mahdollisuuksia, johon tavanomainen kasvatusympäristö ei taivu. Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että taiteilijan ja taidepedagogin roolissa voi irtaantua yhteiskunnallisen toiminnan ja odotusten kehyksestä. Ekologisen jälleenrakennuksen näkökulmasta on elintärkeää ajatella oman praktiikan kytköksiä ja tuoda esiin niiden sitoutuminen eettisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Havaintoni on, että uudistava praktiikka toistaa ihmiskeskeisiä näkemyksiä käyttämiensä käsitteiden kautta. Suunnittelusta ja muotoilusta puhuttaessa kieli viittaa edelleen ihmisen käsitykseen siitä, miten hän voi muokata ympäristöään. Ehdotan, että uudistavassa oppimisessa tulee uudistaa terminologiaa ja etsiä vaihtoehtoisia tapoja ilmaisuun. Uudistava kasvatuksellinen ajattelu on muotoutunut samanaikaisesti eri maanosissa ja yhteisöissä. Yhdistävä retoriikka edistäisi uudistavan kasvatuksellisen ajattelun ymmärtämistä. Tässä tulee kuitenkin muistaa uudistavan kasvatuksen muotoutuminen paikkasidonnaisista lähtökohdista. Uudistava kasvatus hyötyisi myös vahvan kestävyyden käsitteen istuttamisesta kaikkeen toimintaan.

Kysyn ekspositiossa, millaisia ristiriitoja taiteilijapedagogisen praktiikan suhteessa kestävyysajatteluun ilmaantuu ja millaisia uusia arvostamisen paikkoja, tai kohtia, on mahdollista muodostaa sitoutumalla vahvaan kestävyyden käsitteeseen?

Projektin aikana jouduin osittain luopumaan itselleni tärkeistä ekologisen jälleenrakennuksen eettisistä ja taloudellisista periaatteista. Vaikein neuvottelu tapahtui suhteessa arvoihini. Havaitsin myös, että taiteellisen erivapauden ottaminen teoksen tai näyttelyn toteutusta varten asettaa oman praktiikan periaatteet kyseenalaiseksi. Toisaalta huomasin, että uudistavan praktiikan käsitteiden avulla on mahdollista purkaa ongelmakohtia ja ilmaista kollektiivinen voimavara ja etu sekä päästä uusien paikkasidonnaisten arvostamisten äärelle.

Agroekologiset menetelmät yhdistettynä taiteelliseen työskentelyyn ovat ohjanneet ja innostaneet minua seuraamaan ympäröivää ekosysteemiä, sen vuorovaikutus- ja vastavuoroisuussuhteita sekä muotoilemaan suhdettani ympäristöön hierarkioita purkaen. Omavaraistavoitteisuus on suunnannut elämän reunaehtojen äärelle ja auttanut ymmärtämään omaa paikkaani ekosysteemissä. Kokonaisuudessaan praktiikkani pyrkii luomaan uutta taiteen, taidekasvatuksen, maanviljelyn ja ekologisen ajattelun myötä. Havaintoni mukaan tämä voi paikallisesti olla yhteisöllisyyden ja uskalluksen voimavara myös muille.

Johdanto

Ekspositioni tunnustelee taiteellisen työn suhdetta ekologisiin kysymyksiin kestävyysajatteluun sitoutuneen praktiikkani ja taiteilijapedagogiikan solmukohdassa. Taiteilijapedagoginen praktiikkani pyrkii pedagogiikkaan, joka tukeutuu vahvan kestävyyden periaatteisiin ja arvostaa ekologista jälleenrakennusta. Taiteilijapedagogisen praktiikan ja kestävyysajattelun välillä syntyy kuitenkin konflikteja. Tavoitteeni ekspositiossa on tarkastella, millaisia ristiriitoja praktiikan ja kestävyysajattelun välille ilmaantuu ja millaiset olosuhteet niihin johtavat. Väitän, että arvokeskustelu ekologisessa jälleenrakennuksessa kietoutuu siihen, kuinka ymmärrämme riippuvuutemme elämää ylläpitävistä voimista. Yritän ekspositiossa perustaa kestävämpiä arvostamisen paikkoja uudistavan pedagogiikan myötä.

Eksposition keskiössä on vuosien 2021–2023 väliseen aikaan sijoittuva paikkasidonnainen taiteellinen työskentely Heinolan kaupungissa Päijät-Hämeessä. Työskentelyn aikana tuotin vesiaiheisen osallistavan taidetyöpajan ja näyttelyn Heinolan taidemuseoon. Tarkastelen ekspositiossa tätä prosessia. Ekspositio rakentuu tekstin lisäksi Veden hienovaraisuus -videoteoksesta, osallistavasti toteutetusta Veden laki -ääniteoksesta ja kuvallisesta dokumentaatiosta. Videon, kuvien ja äänen ei ole tarkoitus alleviivata eksposition tekstiä yksiselitteisesti. Tarkoitus on mahdollistaa lukijalle sellaisten tutkimusprosessin aikaisten kokemuksien tavoittaminen, joihin kirjoitettu kieli ei taivu.

Olen kuvataiteilija, taidekasvattaja ja agroekologi. Minulla on puutarhurin koulutus kasvintuotannosta. Olen työskennellyt useita vuosia lähinnä luomutuotantoon erikoistuneilla tiloilla ja puutarhoissa. Asun metsätilalla, jossa viljelen perheelleni ruokaa permakulttuurisin ja uudistavin (regenerative) menetelmin. Kahdenkymmenenviiden vuoden omavaraistavoitteisen elämäntavan myötä elämässäni vaikuttaa vahva sitoutuneisuus paikan ekologisten ja monilajisten vuorovaikutus- ja vastavuoroisuussuhteiden tunnistamiseen ja ymmärtämiseen. Kuvataiteellinen, pedagoginen ja agroekologinen toiminta muodostavat kokonaispraktiikan, joka on edistänyt omaa ymmärrystäni ekologisen ja kulttuurisen kestävyyden laajakantoisuudesta ja monisyisyydestä. Tähän taustaan perustuu kiinnostukseni laajentaa ja uudistaa ekologisen jälleenrakennuksen arvopohjaa poikkitieteisesti. Tähän taiteilijan, pedagogin ja agroekologin risteyskohtaan asetun myös tutkijana.

Ymmärrykseni vahvasta kestävyydestä linkittyy pitkälti jatkuvan talouskasvun unelmaan. Jatkuva talouden kasvun tavoittelu perustuu ajatukseen ihmisen kyvystä pystyä korvaamaan luonnonresurssit teknologian avulla (Heikkurinen & Ruuska, 2022, s.16–26). Tämä käsitys tukee jatkuvaa ja lisääntyvää kuluttamista sekä ihmiskeskeistä maailmankuvaa. Vihreä hyvinvointi ja kestävä kasvu ovat vahvan kestävyyden näkökulmasta osa heikkoa kestävyyttä tukevaa ajattelu- ja toimintamallia. Heikossa kestävyydessä taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen pääoma voivat korvata toisensa. Vahvan kestävyyden näkökulmasta meidän on luotava sellaista vaihtoehtoista toimintaa, joilla voimme kasvaa irti heikkoa kestävyyttä tukevasta kasvutaloudesta (Heikkurinen & Ruuska, 2022, s. 32–33). Sovellan vahvan kestävyyden käsitettä, kun arvioin eksposition kestävyyspuhetta tai tekoja.

Pyrin ekspositiossa jatkamaan ja kehittämään aiempaa tutkimusta taidekasvatuksen kestävyysorientoituneessa kehyksessä (esim. Foster, Salonen, & Sutela, 2022; Suominen, A. [toim.] 2016; Ylirisku, 2021) tuomalla siihen vahvan kestävyyden käsitteen sekä omavaraisuutta tavoittelevan elämäntapa-ajattelun. Uudistavan kasvatuksen on todettu juurtuvan erityisesti kriittisiin ja eettisiin arvoihin, kuten asioiden, materiaalien ja tavaroiden syntytiedon uudelleenrakentamiseen sekä identiteetin, kulttuurien ja ekosysteemien elvyttämiseen (Damus, 2024). Tämän on vastakohta uusliberaalille kasvatuskulttuurille, jonka nähdään kasvattavan ihmisiä markkinarakenteisen yhteiskunnan tuottajiksi ja kuluttajiksi (Bosio & Schattle, 2021; Bosio & Waghid, 2023; Damus, 2024; Värri, 2018). Uudistava kasvatus (regenerative education) on käytössä tuoreena terminä YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon Progress Update of the International Commission on the Futures of Education -julkaisussa (2021). Julkaisun mukaan uudistava kasvatus tapahtuu sellaisten toimien kautta, jotka parantavat, korjaavat, käyttävät uudelleen ja elvyttävät (International Commission on the Futures of Education, 2021.) Siinä ei kuitenkaan määritellä missä, miten ja kenen toimesta uudistavan kasvatuksen tulisi tapahtua.

Käytän ekspositiossa termiä taiteilijapedagogiikka, koska esittämäni esimerkit pedagogisesta työskentelystä perustuvat vahvasti taiteilijapraktiikkaani. Pilvi Porkolan tavoin ajattelen, että yksi keskeisiä taiteilijapedagogisia tavoitteitani on ”luoda tilaa” (Koistinen ja Porkola, 2024). Porkola painottaa, että tuntee olevansa onnistunut opettajana, kun on onnistunut "luomaan tilaa keskustelulle, ajattelulle, tekemiselle, erilaisille näkemyksille ja yhdessä olemiselle jonkin asian äärellä" (Koistinen ja Porkola, 2024, s. 227). Projektissani päämääräni oli synnyttää paikka vuorovaikutukselle ja yhteiselle kokemukselle sekä lumoutumiselle. Yritän toiminnassani tuottaa tapoja, joiden avulla ihmisiä voidaan tukea itsereflektiossa ja kriittisessä ajattelussa sekä keskustelussa (Anttila, 2024). Oman praktiikkani yhteydessä puhun pikemminkin oppimisesta ja kasvamisesta kuin kasvattamisesta. Kasvattamiseen sanana liittyy valtasuhde, jota haluan omassa työssäni purkaa.

Käsitän omavaraisuuden kanssaolemiseksi, jossa filosofi Tere Vadénin mukaan maailmaa ei omisteta kuten esineitä (Vadén, 2004, s. 23). Omavaraisuuden ymmärrys varallisuudesta perustuu kanssaolemiseen, yhdessä kokeilemiseen ja tekemällä oppimiseen. Eksposition pedagoginen työskentely tapahtuu näyttelyssäni ja siihen liittyvän osallistavan taidetapahtuman piirissä. Tarkoitukseni on mahdollistaa osallistujille ja kokijoille ekologisten vuorovaikutussuhteiden ymmärrykseen perustuva kestävämmän arvostamisen paikka.

Kysyn, millaisia ristiriitoja taiteilijapedagogisen praktiikan suhteessa kestävyysajatteluun ilmaantuu? Millaisia uusia arvostamisen paikkoja tai kohtia on mahdollista muodostaa sitoutumalla vahvan kestävyyden käsitteeseen?

Etsin vastausta tutkimuskysymyksiini metodilla, jota kutsun ”myötäsyntyiseksi” (Ilveskorpi, tulossa). Avaan metodia seuraavassa luvussa. Olen kokenut metodin kehittämisen tärkeäksi, koska lähestyn tutkimusaihettani poikkitieteisesti. Joustava ja muuntautumiskykyinen metodi antaa mahdollisuuden kiinnittäytyä tutkimuksen risteymiin ja tuottaa hybridimäistä ymmärrystä. Rajaan aiheeni tutkimuskysymyksillä ja taiteilijapedagogisen työskentelyn esimerkillä. Etsin prosesseista käännekohtia, sattumia, merkkejä ja ilmiöitä, jotka keskustelevat kokonaispraktiikkani hengen kanssa, ja joita on mahdollista arvioida vahvan kestävyyden käsittein.

Lopputuloksena syntyy ”julistus”, jonka myötä on mahdollista vertailla omavaraistumisen muodostamaa kuvaa varallisuudesta suhteessa yhteiskunnalliseen talouskeskusteluun. Aineiston arvioinnin ja kirjallisuuden kanssa käymäni keskustelun perusteella väitän, että taiteellisessa työssä ei ole erivapautta toimia ekologisesti kestämättömällä tavalla. Väitän myös, että vahvan kestävyyden käsitteeseen sitoutumalla on mahdollista perustaa sellaisia uusia arvostamisen paikkoja, joihin muodostuu juuri tietyn paikan pedagogiikka, joissa ilmenee juuri tietyn paikan etiikka ja joissa paikka itsessään rakentaa syntytietoa.

Metodi

Luonnehdin metodiani ”myötäsyntyiseksi”, sillä se kuvastaa praktiikkani ajattelun muotoutumista käytännön kautta (Ilveskorpi, tulossa). Metodini syntyy omavaraistavoitteisen elämäntavan, taiteellisen työskentelyn ja agroekologisten menetelmien hedelmöittämänä. Perheeni viljelee luomupuutarhaa ja pitää eläimiä. Pyrimme tilalla suljettuun kiertoon, jossa erilaisten elintarvikkeiden lisäksi tuotamme myös tarvittavat lannoitteet. Lämmitämme talon metsästä tehdyillä polttopuilla. Vettä saamme omasta kaivosta, ja sauna toimii pesupaikkana. Talon viemäri on liitetty suodatuskenttään, ja käytössä on kompostikäymälä. Taiteellista työtä teen sekä kotona että työhuoneellani Tjuda Pedagogion vanhassa kyläkoulussa, joka sijaitsee lähellä kotitilaamme. Kokonaispraktiikkaani liittyy paljon käsin työskentelyä sekä materiaalien ja tekniikoiden opettelua.

Omavaraisuus ymmärretään yleensä oman ruoan tai energian tuottamiseksi ja länsimaisessa teollistuneessa elämäntavassa hyvin marginaaliseksi ilmiöksi. Erilaiset kriisit ovat kuitenkin tuoneet omavaraisuuden julkiseen keskusteluun. Olen huomannut, että arkipuheessa omavaraisuus ymmärretään usein regressioksi tai paluuksi menneisyyteen. Siihen voidaan myös liittää salaliittoteorioita tai romantisoiva näkökulma, esimerkiksi alkuperäiskansojen ”eläminen omilla ehdoilla” ja voipa omavaraisuuden tavoittelu pahimmillaan realisoitua jopa kolonialismina. Voi kysyä, kuka länsimaissa saa tavoitella omavaraisuutta, ja onko ihminen pakotettu jossain toisaalla elämään omavaraisuudessa? Tietoisena käsitteen ongelmallisuuksista tunnistan omavaraisuuden elämäntapana kovaksi työksi, ponnisteluksi, huolenpidoksi, yhteisöllisyydeksi, realistiseksi toivoksi ja pyrkimykseksi resilienssiin. Omavaraisuus on osa paitsi metodini kehittymistä, myös tutkimuksellinen vastus (Varto, 2017, s.102–105). Ekspositiossa se osoittaa kokemuksellisuuden tärkeyteen oppimisessa ja arvostuksen muodostumisessa.

Taidetyöpaja ja näyttely ovat osa metodia, mutta metodi muotoutuu myös havainnoinnista ja paikkasidonnaisuudesta. Tutkimuksellinen prosessi tapahtuu työssäni kuvataiteilijana, mutta reflektoituu kotitilan toimissa Kemiönsaaressa.

Metodini syvempi teoreettinen tausta kiinnittyy kapitalismin purkamiseen ja uudelleen sanoittamiseen. Tarkoitan kapitalismilla tässä yhteydessä markkinakapitalismia, joka toistuu yhteiskunnan valtarakenteissa. Käytän lähdeaineistona esimerkiksi taloustieteilijöiden Pasi Heikkurisen ja Toni Ruuskan Kestävän elämän manifesti -kirjaa (2022) ja antropologi Anna Tsingin kirjoituksia (Lowenhaupt Tsing, 2015; Tsing, 2012).

Eksposition tutkimusprosessi tapahtui taiteellisessa työskentelyssä vuosien 2021–2023 aikana. Osa prosessia olivat Harjun ja veden välissä -näyttely Heinolan taidemuseossa 11.6.–27.8.2023 sekä näyttelyyn liittyvät neljä Veden laki -taidetyöpajaa 7.–8.7.2022. Taidetyöpajat olivat osa Päijät-Hämeen museoiden yhteistä Päheet museot -museoviikon ohjelmaa, jonka aiheena oli vesi.

Prosessista kerätty tieto perustuu muistiinpanoihin, piirustuksiin, visuaaliseen ja auditiiviseen materiaaliin sekä osallistujien kanssa käytyihin keskusteluihin. Kaikki osallistujat ovat antaneet luvan kuvien, kirjoitusten ja keskusteluiden julkaisemiseen. Käsittelen materiaalia omasta päätöksestäni anonyymisti, sillä osa materiaalista on hyvin henkilökohtaista.

Veden laki -taidetyöpaja osana metodia
Kutsun näyttely- ja työpajakokonaisuutta ekspositiossa ”interventioksi”, koska ajattelen sitä väliintulona, joka pyrkii pedagogisen asenteen myötä vaikuttamaan kokijoiden ja osallistujien suhteeseen kohti maailmaa. Intervention työpajoihin osallistui 22 lasta ja aikuista. Yhdessä kahden tunnin pituisessa työpajassa oli kerrallaan paikalla 4–6 henkilöä. Työpajojen aiheena oli Heinolan kaupungin läpi virtaava Kymijoki. Jokaisella osanottajalla oli mahdollisuus toteuttaa aiheeseen liittyen pieni keramiikkatyö, josta tuli osa lopullista interventiota museossa.

Työpajan sijaitsi Heinolan uuden lukion vapaaseen oleskeluun tarkoitetussa tilassa nuorisopalveluiden yhteydessä. Työpajaa mainostettiin Heinolan taidemuseon ja Päheet museot -viikkojen somejulkaisujen yhteydessä julistein sekä paikallislehden ilmoituksessa. Työpaja oli ilmainen, eikä siihen tarvinnut ilmoittautua ennakkoon. Työpaja soveltui kaikille taidoista riippumatta.

Pyysin osallistujia työpajan alussa esittäytymään haluamallaan tavalla. Kerroin itsestäni ja tulevasta näyttelystä Heinolan taidemuseossa. Selitin, mitä työpajassa oli tarkoitus tehdä kahden tunnin aikana. Olin valmistellut alkuun pienen vuorovaikutukseen pyrkivän esityksen, jonka aiheena oli Kymijoki sekä joen merkitys alueen ihmisten ja eläinten elolle. Tutkimme, millaisia reittejä pitkin muinaiset ihmiset saapuivat alueelle. Tarkastelimme ihmisen toiminnan muodostumista suhteessa alueen geologiseen menneisyyteen. Tutkimme, millaisia eliöitä vedessä elää. Pohdimme pieneliöiden merkitystä ja niiden tärkeyttä vedenlaadun indikaattoreina. Tarkastelimme, mitä vesilaki sanoo veteen kohdistuvista oikeuksista ja vesien käytöstä. Olin etukäteisvalmisteluna tulostanut kuvia, karttoja ja tekstiä A3-papereille, jotka kiinnitin tilan lasiseinään tutkittavaksi.

Aiheena olivat myös ajankohtaiset kaivosvaltaukset Heinolan alueella ja laajemmin Päijänteellä, Kymijoen alkukohdassa. Keskustelimme, mitä kaivokset tarkoittavat yhteiskunnallisesti ja mitä vaikutuksia kaivostoiminnalla on ollut vesiekosysteemeissä. Osallistujat istuivat tilassa sohvilla tai kiertelivät katsomassa kuvia. Tarjolla oli myös pientä syötävää ja juotavaa. Alustuksen osuus oli kestoltaan noin 40 minuuttia riippuen siitä, kuinka paljon keskustelua syntyi.

Alustuksen jälkeen esittelin työpajan materiaalit ja näytin, miten niitä käytetään. Jokainen halukas sai maalata valmiiksi raakapoltetulle pyöreälle ja kuperalle posliinilaatalle ideoimansa vesiaiheisen kuvan. Väriaineena työpajassa oli käytössä sinisävyisiä lasitteita. Vein laatat työhuoneelleni Kemiöön, missä tein niihin lasituspolton keramiikkauunissa. Näyttelyn jälkeen osallistujat saivat teokset itselleen.

Työpajan lopuksi kutsuin osallistujia kirjoittamaan pienen tekstin valmiiksi laatimalleni A4-paperille. Pyysin heitä kuvittelemaan tilanteen, jossa Kymijoki on oikeudellinen henkilö. Siinä joella on oikeuksia ja velvollisuuksia kuten meillä ihmisolennoilla.

Harjun ja veden välissä -näyttely osana metodia
Ennen työpajaa tein poikani kanssa muutaman päivän kenttätutkimuksen lapsuudenkotini rannan vedenalaiseen maailmaan. Kohde sijaitsee aivan Heinolan kaupungin ytimessä, Kymenvirran etelänpuoleisella rannalla. Kuvasimme videomateriaalia GoPro-kameroilla ja äänitimme veden ääniä. Myöhemmin talvella 2023 editoimme materiaalista kolmikanavaisen videoteoksen. Miksasin ääniraidoista erillisen ääniteoksen, johon yhdistin osallistujien tuottamat tekstit ääneen luettuina. Tekstien lukijana toimi ystäväni.

Videoteoksen, ääniteoksen ja osallistavan osuuden keramiikkateosten lisäksi näyttelytilassa oli koettavana omia keramiikkaveistoksiani. Niiden muotteina olen käyttänyt Kymijoen rannan metsän puista pudonneita jäkäliä. Keräsin jäkälät työskennellessäni Heinolassa. Työhuoneellani Kemiössä liotin jäkäliä posliinisavilietteessä. Kuivumisen jälkeen poltin veistokset raakapoltossa 900 asteessa keramiikkauunissa. Tämän jälkeen tein lasituksen ja lasituspolton 1280 asteessa. Kiinnitin veistokset puisiin jalustoihin. Jalustat oli hiilletty mustiksi ennen kiinnittämistä.

Heinolan taidemuseon rakennus on valmistunut vuonna 1830 kodiksi kauppias Alexander Toropoffille, joka oli aikansa mesenaatti ja taiteen keräilijä. Empiretalo sijaitsee Kymijoen rannassa. Taidemuseorakennus on entisöity mahdollisimman lähelle sen alkuperäistä tyyliä. Installoin valmiit teokset rakennuksen isoon saliin, joka pimennettiin. Veden hienovaraisuus -videoteos projisoitiin kolmikanavaisesti salin kattoon, yhteen ikkuna-aukkoon ja yhdelle seinälle. Jokainen laite heijasti rakenteisiin 3–4 minuutin pituista äänetöntä videota. Rakennuksen salissa on vanha kaakeliuuni, jota on ennen käytetty lämmitykseen. Sijoitin uunin sisälle äänentoistolaitteen, joka toisti ääniteosta. Osallistujien tekemät keramiikkateokset sijoitin uunin eteen matalalle jalustalle. Omat keramiikkateokseni sijoitin kahdelle jalustalle salin ikkunaseinälle. Kulkeakseen rakennuksen huoneista toisiin tai sisään ja ulos rakennuksesta, kokijoiden oli ensin sukellettava jonkin kolmea oviaukkoa suojaavan verhon läpi ja pysähdyttävä hetkeksi totuttamaan silmiään tilan pimeyteen.

Havainnoinnista metodina
Kokonaispraktiikkani ytimessä on tarkoituksellinen ja monitasoinen havainnointi. Se pohjaa agroekologiseen, erityisesti permakulttuuriseen suunnitteluun. Olen perustanut intervention teosten ja osallistavan työpajan ideoinnin tälle havainnoinnille.

Permakulttuuri rakentuu kahdentoista suunnitteluperiaatteen ympärille. Periaatteissa korostuu havainnointi: 1) ole vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, 2) kerää ja varastoi energiaa, 3) tuota ja kerää satoa, 4) sovella itsesääntelyä ja toimi vastuullisesti, 5) suosi uusiutuvia resursseja, 6) kierrätä jätteet, 7) hyödynnä ja jäljittele luonnon malleja suunnittelussa, 8) sulauta erottelun sijaan, 9) suosi pieniä ja hitaita toimia, 10) vaali monimuotoisuutta, 11) käytä ja arvosta reuna-alueita, 12) reagoi muutoksiin ja hyödynnä niitä luovasti (Holmgren, 2015). Toteutuakseen periaatteet vaativat havainnoinnin lisäksi toimintaa.

Havainto on tarkoitettu myös haptiseksi. Esimerkiksi maaperää voi tutkia koskettamalla ja haistamalla. Ajatuksena on pohtia, mitä ympäristössä tapahtuu ja mihin nämä tapahtumat liittyvät sekä tunnistaa ympäristön ekologiset verkostot. Havainto paljastaa ympäristön erilaiset mallit ja niiden dynamiikan. Hidas havainnointi ympäri vuoden on tarpeen esimerkiksi maisemia, rakennuksia tai ympäristöön sijoittuvaa taidetta suunniteltaessa. Pitkäjänteinen havainnointi ja suunnittelu paljastaa erilaisia toteutukseen liittyviä vastuita paitsi paikallisten poikkeavuuksien yhteydessä, myös globaalista näkökulmasta. Hidas havainnointi antaa aikaa pohtia maiseman monimuotoisuutta ja hahmottaa sen ilmastoa, auringon ja varjon paikkoja, maaperän tyyppiä, veden kertymistä ja niin edelleen. On myös tärkeää viedä havainto eri aikatasoille, nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Metodin paikkasidonnainen kehys
Metodini kehys on paikkasidonnainen. Tunnistan paikkasidonnaisen taiteellisen työskentelyni pyrkivän samankaltaiseen vuorovaikutukseen ja vastavuoroisuuteen paikan ekologian kanssa kuin mihin agroekologinen praktiikkanikin pyrkii. Eksposition teoreettinen tausta keskustelee sellaisten teoreettisten ja pedagogisten ajattelun tapojen kanssa, jotka ovat kietoutuneet paikkasidonnaisiin ekologisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin.

Agroekologisissa menetelmissä paikalla tarkoitetaan fyysistä kohdetta tai aluetta. Paikka ei määrity tiukkojen rajojen sisälle, vaan se näyttäytyy vyöhykkeinä (Glotfelty & Quesnel, 2014; Helenius, Wezel & Francis, 2019; Holmgren, 2015; Ilveskorpi, tulossa). Tämä ilmentyminen voi tapahtua esimerkiksi kyseisessä paikassa tehtävien toimintojen mukaan. Toiminnot sekoittuvat ja laimentuvat toisiin toimintoihin vyöhykkeiden rajoilla. Paikan tarkastelu tapahtuu lopulta laajasta näkökulmasta, kun siellä tapahtuvat toiminnot ymmärretään osaksi isoa kokonaisuutta. Käsite sisältää paikassa olevat elolliset ja elottomat olennot, maaperän sekä yksilölliset vesi- ja sääolosuhteet. Posthumanistisesta näkökulmasta erityisesti tutut paikat tunnistetaan monilajisen vuorovaikutuksen arvostamisen alkukohtina (Tsing, 2012, s. 142). Paikka voi olla myös asubjektiivisen kokemuksen alue, joka on ihmisen toiminnasta riippumaton (Vadén, 2004 s. 50). Taiteen kontekstissa paikkasidonnaisuus voi sisältyä kaupunki-, ympäristö- tai yhteisötaiteeseen. Taide voi olla riippuvainen paikasta, se voi kommentoida paikkaa tai korostaa sen erityisyyttä (Kantonen, 2010). Taideteoreetikko Grant Kester ehdottaa että, paikkasidonnainen taide on vuoropuhelua ja vuorovaikutusta paikan elementtien kanssa (Kester, 2004). 

Nykytaidekasvatuksessa paikka kohdataan esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, kriittisen taidekasvatuksen ja kuulumisen (belonging) näkökulmasta. Paikka voi taidekasvatuksessa olla opettaja (Rastas & Suoniemi, 2024), se voi toimia kulttuurin uudistamisen ja vahvistamisen paikkana (Hiltunen, Kallio-Tavin, Sohlman, 2021) ja sitä voidaan hyödyntää resurssina (Sesigür & Edeer, 2020). Paikka voi myös muodostaa pedagogiikalle affektiiviset ääriviivat (Truman & Springgay, 2019).

Tutkimus tapahtuu taiteellisen tutkimuksen kehyksessä (Borgdorff, 2011; Varto, 2017). Luen tässä tekstissä tutkimusaineistoani, eli syntyneitä teoksia, muistiinpanoja, tekstejä ja visuaalista materiaalia poikkitieteisestä näkökulmasta, teoreettisia keskusteluja vasten, haastaen ja rakentaen käsityksillä ja termeillä toisiaan. Käytän lähdemateriaalina aiheen mukaan kuratoimaani kirjallisuutta, jonka kanssa käyn tutkimustuloksia lähemmin arvioivaa keskustelua. Vahvan kestävyyden kautta pääsen käsiksi ilmiöihin, jotka tuottavat konflikteja taiteilijapedagogisen työn ja kestävyysajattelun suhteessa.

Lähteet

Alderslowe, L., Amus, G. & Devapriya, D. A. (2018) (eds.). Earth Care, People Care and Fair Share in Education. The Children in Permaculture Manual. The Children in Permaculture.

Anttila, E. (2024). Taidealojen yliopistopedagogiikka: alkuja, juuria ja juonteita. Teoksessa: Rouhiainen, L., & Kauppila, H. (toim.) (2024). Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus 10-vuotta: Näkökulmia taide- ja taiteilijapedagogiikkaan = 10-years of university pedagogy in the arts : perspectives on arts and artist pedagogy. Taideyliopiston Tutkimusinstituutti ja Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus (Avoin kampus).

Antliff, M. & Leighten, P. (1996). Primitive. Critical Terms for Art History. Robert Nelson and Richard Shiff (eds.). The University of Chicago Press, Chicago.

Arlander, A. (2022). Performing and thinking with trees. Art theoretical writings from the Academy of Fine Arts 15. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.

Arlander, A., & Elo, M. (2017). Ekologinen näkökulma taidetutkimukseen. Tiede & Edistys, 42(4), 335–346. https://doi.org/10.51809/te.105271

Barad, K. (2012 a). Matter feels, converses, suffers, desires, yeans and remembers. Interview with Karen Barad. Teoksessa: R. Dolphijn and I. Van der Tuin (toim.). New Materialism: Interviews & Cartographies. University of Michigan Library, Ann Arbor. Open Humanities Press, s. 48–70.

Bennett, J. 2001. The enchantment of modern life: Attachments, crossings, and ethics. Princeton, NJ: Princeton University Press. https://doi.org/10.1515/9781400884537

Bosio, E. & Waghid, Y. (2023). Global citizenship education as a living ethical philosophy for social justice. Special Issue: ‘Philosophical, Ethical and Pedagogical Visions of Global Citizenship Education: Critical Perspectives from International Educators’, Citizenship Teaching & Learning, 18:2, s. 151–58, https://doi.org/10.1386/ctl_00117_2

Damus, O. (2024). Regenerative and restorative pedagogy: The foundation of a new contract for cognitive justice. Prospects 54, s. 441–449. https://doi.org/10.1007/s11125-024-09683-y

Foster, R., Salonen, A.O. & Sutela, K. (2022). Taidekasvatuksen ekososiaalinenkehys: kohti kestävyystietoista elämänorientaatiota. Kasvatus 53 (2), s. 118–129. https://doi.org/10.33348/kvt.115918

García-Antón, K., Gaski H., Guttorm, G. (2020). Let The River Flow. An Indigenous Uprising and its Legacy in Art, Ecology and Politics. Nederlands: OCA/Valiz.

Glotfelty, C. & Quesnel, E. (2014) (toim.). The Biosphere and the Bioregion Essential Writings of Peter Berg. Las Vegas, NV: Routledge.

Haapalainen, R., Pusa, T., Rastas, M., Sederholm, H., Slotte Dufva, T., Suoniemi, M., Tuovinen, T., & Ylirisku, H. (2021). Erinomaisen jouheva. Kuvataidekasvatuksen sanakirja. (Aalto-yliopiston julkaisusarja TAIDE + MUOTOILU + ARKKITEHTUURI; Vuosikerta 2021, Nro 4). Aalto ARTS Books.

Heikkurinen, P. & Ruuska, T. (2022). Kestävän elämän manifesti. Vaasa: Vihreän elämänsuojelun liitto, Elonkehä-kirjat.

Helenius, J., Wezel, A. & Francis, C. (2019). The Science of Agroecology. Oxford Research Encyclopedia of Environmental Science. https://doi.org/10.1093/acrefore/9780199389414.013.297

Hiltunen, M., Kallio-Tavin, M. & Sohlman, A. (2021). Toward Place Specific and Situational Arctic Visual Culture Learning in Finnish Art Teacher Education. Studies in Art Education, 62:3, s. 266–285. https://doi.org/10.1080/00393541.2021.1936428

Hohti, R., Haapalainen, R., El Haronyi, N., Halli, J., Kanko, M., Orenius, M., Ramadani, S., Rinne, S., & Wiikari, L. (2022). Egyptin loiston varjo – antikoloniaalinen museotyö antroposeenin hetkellä. Kasvatus & Aika, 16(3), 100-123. https://doi.org/10.33350/ka.111726

Holmgren, D. (2015). Permaculture: Principles and pathways beyond sustainability. Melliodora Publishing.

Ilveskorpi, S. (tulossa). Place-bound Aesthetics with the Aim of Self-sufficiency.

International Commission on the Futures of Education Progress Update. March 2021. Viitattu 5.9.2024, from https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000375746

Kaitavuori, K. (2021). Sopimisen etiikasta: Osallistavan taiteen haasteet taiteen tuottamisen ja esittämisen käytännöille. Teoksessa: Kantonen, L. & Karttunen, S. (toim.), Yhteisötaiteen etiikka. Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Hansaprint, 2021.

Kallio-Tavin, M. (2020). Art education beyond anthropocentricism: The question of nonhuman animals in contemporary art and its education. Studies in Art Education, 61(4), s. 298–311. https://doi.org/10.1080/00393541.2020.1820832

Kantonen, L. (2010) (toim.). Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Helsinki: Kuvataideakatemian julkaisuja.

Kantonen, L. & Karttunen, S. (2021) (toim.). Yhteisötaiteen etiikka. Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle.Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Hansaprint, 2021.

Kester, G.H. (2004). Conversation Pieces: Community and Communication in Modern Art. Berkeley: University of California Press. 

Kortelainen, A. (1999). Japan and Eros. Axel Gallén's Icons of Youth, in Looking at other cultures. Works of art as icons of memory. Studies in Art History 22. Taidehistorian Seura, Helsinki.

Latour, B. (2003). Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä. Teoksessa: Y. Haila & V. Lähde (toim.), Luonnon politiikka. Tampere: Vastapaino.

Latour, B., Stengers, I., Tsing, A. & Bubandt, N. (2018). Anthropologists Are Talking – About Capitalism, Ecology, and Apocalypse. Ethnos, 83:3, s. 587–606. https://doi.org/10.1080/00141844.2018.1457703

Lowenhaupt Tsing, A. (2015). The Mushroom at the End of the World. On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton: Princeton University Press.

Lowenhaupt Tsing, A., Mathews, A.S. & Bubandt, N. (2019). Patchy Anthropocene: Landscape Structure, Multispecies History, and the Retooling of Anthropology: An Introduction to Supplement. 20 Article in Current Anthropology. https://doi.org/10.1086/703391

Lummaa, K., & Rojola, L. (2014) (toim.). Posthumanismi. Eetos.

Mills, M. F. (2018). Preparing for the unknown… unknowns: ‘doomsday’ prepping and disaster risk anxiety in the United States. Journal of Risk Research, 22(10), 1267–1279. https://doi.org/10.1080/13669877.2018.1466825

Parkkinen, M. (2021). Engagements with uncertain futures – Analysing survivalist preparedness. Futures, Volume 133, 2021. http://dx.doi.org/10.1016/j.futures.2021.102822

Koistinen, A-K. ja Porkola, P. (2024). Dear Donna – taidepedagogisia kirjeitä Donna Harawaylle. Teoksessa: Rouhiainen, L., & Kauppila, H. (2024) (toim.). Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus 10-vuotta: Näkökulmia taide- ja taiteilijapedagogiikkaan = 10-years of university pedagogy in the arts : perspectives on arts and artist pedagogy. Taideyliopiston Tutkimusinstituutti ja Taidealojen yliopistopedagoginen koulutus (Avoin kampus).

Pusa, T., Haapalainen, R. & Sederholm, H. (2023). In the Bogs of Joukahainen and Väinämöinen – The Alchemies of Peat from Sacred to Profane and Back. Research in Arts and Education, 2023(1), 55–68. https://doi.org/10.54916/rae.126192

Pyyry, N. (2022). Kasvatusmaantiede antroposeenin tutkimussuuntana: Ihmiskeskeisyydestä kohti lumoutumisen pedagogisia tiloja. Kasvatus & Aika, 16(3), 70–84. https://doi.org/10.33350/ka.111742

Rastas, M. & Suoniemi, M. (2025). Paikan pedagogiikka: Paikka opettajana. Research in Arts and Education, 2025(1), 165–183. https://doi.org/10.54916/rae.145815

Saarikivi, J. & Virtanen, P. K. (2020). Alkuperäiskansojen kielet ja kulttuurinen tieto. Kulttuurintutkimus, 37(1-2), 2–17. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/98102

Salminen, A. & Vadén, T. (2018). Elo ja anergia. niin & näin -kirjat.

Sesigür, A. & Edeer, S. (2020). Place-based critical art education: An action research. International Journal of Education & the Arts, 21(25). http://doi.org/10.26209/ijea21n25.

Sher, A., Li, Y., Ullah, A., Hamid, Y., Nasir, B. and Zhang, J. (2024). Importance of regenerative agriculture: climate, soil health, biodiversity and its socioecological impact. Discover Sustainability (2024) 5:462. https://doi.org/10.1007/s43621-024-00662-z

Siivonen, K. (2022). Tulevaisuusperintö kulttuurisen kestävyysmurroksen välineenä. Teoksessa: Aalto, H.-K., Heikkilä, K., Keski-Pukkila, P., Mäki, M. & Pöllänen, M. (toim.), Tulevaisuudentutkimus tutuksi – Perusteita ja menetelmiä. Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian julkaisuja 1/2022, 444–458. Viitattu 3.1.2025, from Tulevaisuudentutkimus tutuksi – Perusteita ja menetelmiä

Springgay, S. & Truman, S.E. (2016). Stone Walks: inhuman animacies and queer archives of feeling. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 38(6), s. 851–863. https://doi.org/10.1080/01596306.2016.1226777

Suominen Guyas, A. (2016) (Toim.). Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella: avauksia, suuntia mahdollisuuksia. Aalto ARTS Books.

Truman, S. E., & Springgay, S. (2019). Queer Walking Tours and the affective contours of place. Cultural Geographies, 26(4), 527–534. https://www.jstor.org/stable/26979400 Viitattu 20.8.2025

Tsing, A. (2012). Unruly Edges: Mushrooms as Companion Species. Environmental Humanities 1 (2012), s. 141–154. https://doi.org/10.1215/22011919-3610012

Utter, A., White, A., Méndez, V.E. and Morris, K. (2019). Co-creation of knowledge in agroecology. Elem Sci Anth, 9: 1. DOI: https://doi.org/10.1525/elementa.2021.00026

Vadén, T. (2004). Luonnot ja jumalat. Research in Arts and Education, 2004(1), 20–37. https://doi.org/10.54916/rae.118610

Vaden, T. (2004). Mitä on paikallinen ajattelu? niin & näin, 2004(1).

Vadén, T. (2016). Modernin yksilön harhat ja ympäristötaidekasvatus. Teoksessa: A. Suominen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella— avauksia, suuntia, mahdollisuuksia. Helsinki: Aalto ARTS Books.

Varto, J. (2017). Taiteellinen tutkimus. Mitä se on? Kuka sitä tekee? Miksi? Aalto ARTS Books.

Virtanen, P.K. (2019). Ancestors’ times and protection of Amazonian Indigenous biocultural heritage. AlterNative 2019, Vol. 15(4) 330 –339. https://doi.org/10.1177/1177180119893132

Värri, V-M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Vastapaino.

Ylirisku, H. (2021). Reorienting environmental art education. [Väitöskirja, Aalto-yliopisto]. Helsinki: Aalto ARTS Books.

Ylirisku, H. (2022). Monialaisen opetuksen eri ulottuvuudet - Monitieteistä, tieteidenvälistä ja poikkitieteellistä yhteistyötä. Teoksessa: Saarnio, M (ed.) & Vepsä, J (ed.) 2022, Oppiainerajat ylittävä oppiminen lukiossa: Kokemuksia ja tuloksia OROL-hankkeesta. Tampereen yliopisto.

Verkkolähteet

Ekologinen jälleenrakennus » BIOS: Ekologinen jälleenrakennus Viitattu 5.11.2024

Kulttuurialan huoltovarmuus Viitattu 27.6.2025

Omavaraistalous | Facebook Viitattu 10.7.2025

https://opinto-opas.tukuamk.fi/21642/fi/0/21674/1679 Viitattu 10.7.2025

OVELA (Omavaraisen verkoston laajentaminen) | Facebook Viitattu 10.7.2025

https://www.theguardian.com/world/2019/nov/30/saving-the-whanganui-can-personhood-rescue-a-river Viitattu 20.7.2025

Ekspositio on osa Sara Ilveskorven väitöskirjatutkimusta Aalto-yliopistossa, taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, taiteen ja median laitoksella. Tutkimuksen aihe on paikkasidonnaisen ja vahvaan kestävyyteen sitoutuvan taidepedagogiikan potentiaali ekologisessa jälleenrakennuksessa. Tutkimus on monitieteinen yhdistäen taiteellista tutkimusta, agroekologisia menetelmiä ja ympäristötieteitä.