KÄYTÄNNÖLLINEN UTOPIA

Linkki artikkelin englanninkieliseen versioon: A Practical Utopia


3.1.2011–12.7.20141


 

Mikä on maailman tila?

Mikä on taiteen tehtävä?

Onko taiteella todellista yhteiskunnallista merkitystä?

 

TEEMU MÄKI, www.teemumaki.com

 



 

ALKUSANAT


“Mikä on taiteen tehtävä?” Kysymykseen ei tietenkään ole mitään objektiivista, kiistatonta ja lopullista vastausta. Sen sijaan on monia keskenään kilpailevia näkemyksiä siitä, mitä tehtäviä taiteelle on mielekästä antaa. Kyse ei kuitenkaan ole makuasiasta, sillä taide voi olla ratkaisevan tärkeää ja hedelmällistä tai sitten hyvin vähäpätöistä ja jopa vahingollista. Kumpaa näistä ääripäistä taide kulloinkin on lähempänä riippuu usein siitä, mitä taiteella yritetään, mikä tehtävä sille annetaan. Yritän tässä kuvata ja perustella oman näkemykseni taiteen luonteesta ja tehtävästä.


Sitä ennen minun on kuitenkin puhuttava hieman yhteiskunnasta ja maailman tilasta tässä ja nyt, sillä näkemys taiteesta on niin elimellisesti osa laajempaa maailmankatsomusta, ettei mielestäni ole mielekästä puhua erikseen vain taiteesta. Siksi lauon ensin suorasukaisesti ja yksinkertaisesti käsitykseni maailman tilasta, antaakseni taustaa, tehdäkseni ymmärrettäväksi sen jälkeen esittämäni näkemykset taiteesta. Alkuosassa puhun ikään kuin suuni puhtaaksi yleispoliittisista kysymyksistä, sillä tavoin kuin puhuisin, jos minun pitäisi viidessä minuutissa selittää lapselle tai avaruusoliolle mitä maa-planeetalla ihmislajin osalta on meneillään. Minulle on sanottu, että tämä poliittinen paasausjohdanto karkottaa lukijoita ja kuulostaa katkelmalta Monty Python -ryhmän How to Do It -sketsisarjasta. Toivon, että se ei karkota lukijoita, vaan valaisee sitä miten ja miksi olen päätynyt ajattelemaan taiteesta niin kuin ajattelen. Ja mitä Monty Pythoniin tulee, minusta on hienoa, jos heikeläiset tulevat retorisesta retkeilystäni mieleen: ihanteeni on, että tekstini alkuosan poliittinen ohjelmajulistus – ja oikeastaan koko artikkelini – vaikuttaisi yleisöön samalla tavalla kuin kissanhämmennysoperaatio kissaan Monty Pythonin sketsissä “Confuse-a-Cat”2.


Taiteen tehtävästä kirjoittaessani ehdotan taiteelle neljä perustehtävää, jotka ehkä melkein kaikki ihmiset voivat periaatteessa hyväksyä, vaikka olisimme jyrkästi eri mieltä käytännössä siitä, mitkä teokset ja miten näitä tehtäviä parhaiten toteuttavat. Etsin siis yhteistä kieltä ja aaltopituutta. Artikkelin keskivaiheilla, kun olen jo esittänyt näkemykseni, siitä mihin tehtäviin taiteen kannattaa keskittyä, missä taide on parhaimmillaan, pohdin sitä, miten taide on niissä tehtävissä onnistunut niin sanotun avantgarden ja kriittisen taiteen puitteissa. Artikkelin loppuosassa yritän arvioida taiteen – erityisesti vaikeana pidetyn, haastavan ja suhteellisen vähälukuiseen yleisömäärään yltävän taiteen – vaikuttavuutta, tehoa ja yhteiskunnallista merkitystä. 





MILLAISTA ON?


Meidän maailmamme olennaisimmat piirteet ovat:

1) tuotannon ja kulutuksen ennennäkemätön kasvu
2) luonnonvarojen kiihtyvä ehtyminen
3) ihmiskelpoisen ekosysteemin kiihtyvä tuhoutuminen
4) globaalin epätasa-arvon kasvu
5) poliittisen vallan lipuminen kansalaisilta ja heidän demokraattisesti valitsemiltaan edustajilta upporikkaalle eliitille, ylikansallisille yrityksille ja omalakisesti toimiville rahoitusmarkkinoille...

 

...ja toisaalta


6) ennennäkemätön vauraus, tavaroiden, palveluiden ja usein myös vapaa-ajan ylenpalttinen määrä, josta globaalin talouden ensimmäisessä luokassa matkustava suuri vähemmistö — sadat miljoonat uutterat kuluttajakansalaiset — pääsevät osallisiksi, sekä
7) tätä ulkoisesti hyvinvoivaa vähemmistöä kannustavat pelot, pettymykset ja puutteen tuntu, jotka pitävät tämän ensimmäisen säädyn ja kuluttavan luokan ahkerana ja kuuliaisena, vaikka se miten tiedostaisi oman toimintansa tuhoisuuden ja pettyisi puurtamisensa hedelmiin.

 

Vielä konkreettisemmin ahdinkoamme voi kuvata numeroilla:

A)

Ihmisiä kuolee nyt nälkään samaa vauhtia kuin toisessa maailmansodassa kuoli sotaan: noin 26 000 ihmistä päivässä. Eikä nälkä suinkaan ole aiheuttamamme kärsimyksen ja kuoleman lajeista yleisin.

B)

Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja yhtä paljon kuin suomalaiset, tarvittaisiin noin neljä ja puoli maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Eestiläisten kulutustasolla neljä Tellusta olisi tarpeeksi, yhdysvaltalaisten kulutustasolla tarvittaisiin noin kuusi. Jos taas kaikki eläisivät kuten keskivertointialainen, maapallon puolikaskin riittäisi. Ihmiskunta kokonaisuudessaan ylitti kuitenkin luonnon uusiutumiskyvyn jo 1980-luvulla. Tällä hetkellä ihmislajin ekologinen jalanjälki on 1,4 kertaa maapallon biokapasiteetti3.

 

C)

Onnellisuustutkimusten mukaan me suomalaiset emme ole olennaisesti onnellisempia tai tyytyväisempiä kuin esimerkiksi beniniläiset4. Se on kiusallista, sillä suomalaisen bruttokansantuote on kuusikymmentäkuusi kertaa suurempi kuin beniniläisen5 ja suomalainen elää yli kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi kuin beniniläinen6. Ekologisessa vertailussa Benin silti voittaa, sillä suomalaisen ekologinen jalanjälki on seitsemän kertaa beniniläistä suurempi7.

 



 

MITÄ ON TEHTÄVÄ?

 

Valtioiden pitää:

1) Lisätä veroja! Ekokatastrofi pysähtyy, kun kaiken tuotannon todelliset kustannukset laitetaan haittaveroilla näkymään tuotteiden hinnoissa. Julkiset hyödykkeet ja palvelut — koulutus, sosiaaliturva, terveydenhoito ja kulttuuri — saadaan rahoitettua, kun suljetaan veroparatiisit ja suitsitaan finanssitransaktioveroilla rahoitusmarkkinat. Maankäyttö muuttuu ekologiseksi, kun se hinnoitellaan toiminnan ympäristövaikutusten mukaan. Tasa-arvo etenee, kun pääoma- ja palkkatuloille määrätään sama veroaste ja progressio.
2) Antaa köyhimpien maiden velat anteeksi ja kannustaa niitä omavaraisuuteen ja sisämarkkinoiden kehittämiseen, ei vientitulojen keräämiseen hinnalla millä hyvänsä.
3) Ottaa käyttöön vastikkeeton kansalaispalkka, jotta työn ja pääoman neuvottelusuhteesta tulee tasa-arvoinen.
4) Taata kaikille kansalaisille varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta yhtä hyvä koulutus, terveydenhoito ja oikeusturva. 
5) Rajoittaa mainontaa ankarasti, jotta välttämätön siirtymä kulutuskilpavarustelusta (= konsumerismi8) aseistariisuntaan tapahtuu ennen kuin on ekologisesti liian myöhäistä.
6) Tehdä koulureformi. Nykykoulu koulii ihmistä lähinnä vain työmarkkinakilpailua, ei elämää varten. Tarvitaan uusi, kokonaiseen elämään valmentava koulu, jossa aineet on jaettu neljään keskenään yhtä tärkeään ryhmään: a) Arvot, b) Ruumiinkulttuuri, c) Taide ja itseilmaisu, ja d) Tekniset tiedot ja taidot.
7) Poistaa ilmaisuvapauden rajoitukset. Mitä tahansa saa ajatella, myös ääneen. Ja jotta rikkaimmat ja vahvimmat eivät yksipuolisesti hallitsisi julkista keskustelua, on valtion lisäksi pidettävä yllä epäkaupallisia tiedotusvälineitä, yliopistoja ja kulttuurilaitoksia ja tuettava epäkaupallisia, vaikeatajuisia tai vähemmistöjä edustavia tutkijoita, taiteilijoita ja foorumeita.

 

Sinun pitää:

1) Äänestää.
2) Olla aktivisti — äänestäminen ja ostaminen eivät ole ainoat keinosi muuttaa maailmaa.
3) Käydä reilua kauppaa.
4) Suosia paikallista.
5) Elää ilman henkilöautoa.
6) Opetella vapaaehtoista köyhyyttä.
7) Uurastaa nautinnoissa enemmän kuin nautinnon ulkoisten edellytysten hankkimisen parissa. Yhteiskuntaa ja sinua ylläpitävä työ on välttämätöntä ja vaatii ponnisteluja, mutta nautinnot, varsinkin ei-itsetuhoiset, ei-turruttavat nautinnot, vaativat vähintään yhtä suuria ponnisteluja, uutteruutta, opettelua ja keskittymistä. Jos keskittyy vain edelliseen (työhön), ei opi jälkimmäistä (nautintoa), vaan juoksee nautinnon ulkoisten edellytysten perässä, jahtaa tavaravaurauden kangastusta — ja aiheuttaa ongelmistamme vakavimmat.

 

Entä mikä on taiteen tehtävä tässä maailmassa?

 

 



TAITEEN NELJÄ PERUSTEHTÄVÄÄ

 

Onko taide A) ajantappoväline, eli keino irtautua todellisuudesta hetkeksi lepäämään, vai B) todellisuuden kohtaamisen muoto ja yhteiskunnallinen muutosvoima?

 

Sekä että. Taiteen määritelmästä, tehtävästä ja laadusta kiistellään iäti, mutta eripurasta huolimatta jokainen toivoo taiteelta yhtä tai useampaa seuraavista asioista:

 

1. 

Nautinto

 

Taiteellista nautintoa on kahta vastakkaista lajia: todellisuuspakoista ja todellisuushakuista. Jos taide auttaa ihmistä hetkeksi unohtamaan omat murheensa ja yhteiskuntansa ongelmat, on se viihdettä. Sen vastakohta on kriittinen taide, joka pakottaa tai viettelee ihmisen kohtaamaan itsensä ja yhteiskuntansa ongelmat poikkeuksellisen intensiivisesti sekä pohtimaan koko elämänsä mielekkyyttä. Pyrkimykset ovat vastakkaiset, mutta unohdusta kaipaavia ja ymmärrystä etsiviä yhdistää pyrkimys nauttia taidetta tekemällä ja kuluttamalla.

 

Todellisuuspakoinen fantasia, eskapismi, on usein vahingollista. Ajattele sellaista siivoojaa, puhelinmyyjää tai banaaninpoimijaa, jolla on kehnot työehdot ja vielä kehnompi palkka ja jota hänen asemansa vuoksi joka käänteessä esineellistetään, väheksytään ja luuseriksi leimataan.9 Hän on taloudellisesti ja poliittisesti riistetty ihminen, tiedosti hän sitä itse tai ei. Mitä hän tekee taiteella? Ehkä pakenee romanttisiin fantasioihin, joissa yhteiskunnallisia ongelmia ei ole, on vain pahoja äitipuolia, verenhimoisia lohikäärmeitä tai saita ja julma kartanonherra, joiden kaikkien kynsistä rikas prinssi hänet pelastaa ikuiseen parisuhdeonneen. Sellaiset fantasiat voivat lohduttaa ja viihdyttää, mutta niistä ei ole emansipaation tai voimautumisen lähteeksi. Niiden nauttiminen on vieraantumista ja tappioon alistumista, todellisuuden sietämistä, ei sen muuttamista.

 

Suurin osa taiteesta lienee eskapismia ja vaikuttaa kuin pullollinen viinaa. Taide pystyy kuitenkin tarjoamaan muitakin nautintoja. Todellisuuden voimallinen kohtaaminen voi olla vielä nautinnollisempaa kuin eskapismi. Ymmärtäminen ja olennaisen äärelle pääseminen voivat olla valtavia nautintoja ja voimistaa olemassaolonkokemusta myös silloin, kun se mitä ymmärretään ja se olennainen mikä taiteen kautta paljastuu, on synkkää, raadollista ja meitä nöyryyttävää.

 

Käytännössä viihteen ja kriittisen taiteen ero on kuitenkin usein epäselvä, tulkinnanvarainen ja käyttäjästä kiinni. Yhtä ja samaa taideteosta joku käyttää eskapismiin ja joku toinen yhteiskunta- ja itsekriittiseen pohdintaan. William Shakespearen (1564—1616) verisimmät näytelmät voi nauttia silkkana splatter-viihteenä ja Sylvester Stallonen (1946—) Rambo- ja Rocky-elokuvista voi löytää tahattoman, rivien väliin kirjoitetun, mutta yhteiskunnallisesti terävän kuvauksen amerikkalaisen "omin käsin onneen" -unelman ajautumisesta umpikujaan. 

 

Eskapismin ja kriittisen taiteen raja ei noudata lajityyppijakoja eikä yrityksiä luokitella taidetta karkeasti korkea- ja populaarikulttuuriin. Eivätkä kaikki fantasiat suinkaan ole eskapistisia. Fantasiat voivat olla todellisuuden käsittelyä ja kohtaamista, sillä ihminen käyttää unelmiaan ja painajaisiaan todellisuutensa tienviittoina ja muovaamiskeinoina. Todellisuudella on sitä paitsi monia puolia, esimerkiksi fysikaalis-objektiivinen, yhteisön sosiaalinen ja yksilön sisäinen. 

 

Asiaa mutkistaa vielä sekin, että eskapistinen nautinto ja todellisuuden voimallisen kohtaamisen nautinto elävät usein rinta rinnan, toisiaan neutraloimatta. Voit katsoa taideteosta samanaikaisesti joitakin elämäsi haasteita unohtaaksesi ja joitakin toisia haasteita kohdataksesi. Saatat nauttia gangsterielokuvasta, koska sen mukana jännittäessäsi pääset pakoon arkesi laiskanpulskaa laimeutta, mutta voit käyttää samaa elokuvaa samanaikaisesti myös poliittisen analyysin alustana: miettiä verenvuodatuksen ja rakenteellisen väkivallan eroja, yhtäläisyyksiä ja syitä sekä talouden moraalia ja vaikkapa maailmanpolitiikan ajankohtaisia kysymyksiä. Joku pystyy tähän kaksinaisuuteen Brian de Palman (1940—) yliampuvan dramaattisen gangsterimyytin, Scarfacen (1983), äärellä, joku toinen David Simonin (1960—) nuhjuisen arkirealismin, televisiosarja The Wiren (2002—2008), äärellä. 

 

Eskapismi ja kriittisyys ovat kaikessa taiteessa läsnä olevia potentiaaleja. Kumpi niistä kulloinkin toteutuu tai kumpi potentiaali kulloinkin painottuu, on teos- ja kuluttajakohtainen kysymys.

 

Valaiseva esimerkki tästä kaksinaisuudesta on Geto Boysin kappale "Mind of a Lunatic" (199010). Tässä gansteriräpin äärimuotoa edustavassa kappaleessa heitetään vihaista läppää naapurin tytön raiskaamisesta ja sadistisesta murhaamisesta, poliisien tappamisesta ja lopulta poliisien luoteihin kuolemisesta. Jossain mielessä kappale on tietenkin tyylipuhdas eskapistinen fantasia. Biisin teki neljä köyhää, kouluttamatonta ja rumaa tummaihoista luuseria Texasin Houstonista, jotka yrittivät paeta todellisuuttaan sadistisiin ja suisidaalisiin päiväuniin — samalla tavoitteena epäilemättä oli myös amerikkalaisen unelman toteuttaminen, eli rikastuminen.

 

Mutta toisaalta biisia voi pitää myös mielekkäänä reaktiona ja kommenttina todellisuutta kohtaan. Biisi sanoo riviensä välissä: "Ne minua koskevat ennakkoluuloiset pelot, joita sinulla on, ne minä nappaan tähän räppiin ja paisuttelen niin pitkälle, että alan saada sinulta lopulta aitoa, kauhunsekaista kunnioitusta." Kappale on tavallaan myös hyvin realistinen, koska se tuo voimallisesti kuuluville sen, miltä gettopojista todella tuntuu.

 

Biisin voi kuulla myös ironisena ja humoristisena kuvauksena länsimaisesta luokkayhteiskunnasta ja kapitalismista, American psykon tyyliin, mutta jo vuotta ennen Brett Easton Ellisin (1964—) romaania. Koko albumi on täynnä seikkailuistaan louskuttavia psykopaattihahmoja, joita voi pitää ilkeinä parodioina juppisankareista, uupumattomista ja fanaattisista uraohjuksista, joille koko elämä on olemassaolon taistelua, henkilökohtaisen, kulutuskulttuurisen nautinnon tavoittelua ja säälimättömyys hyve. Näin tulkittuna biisi ei suinkaan ole todellisuuden pakenemista, vaan poliittisen todellisuuden ytimen paljastamista ja siten ymmärryksen lisäämistä.

 

2. 

Keskustelun sytyttäminen

 

Kysymällä hyviä kysymyksiä taide usuttaa ihmisen havaitsemaan ja ratkaisemaan hankalia ongelmia ja luomaan uutta elämää / arvoja / tekniikkaa / yhteiskuntaa.

 

Tämä on ehkä nykyisen taidepuheen suosituin väite. Keskustelun lietsomiseen liittyy kuitenkin ainakin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, voiko keskustelua sytyttää jotenkin neutraalisti, ottamatta väkevästi kantaa keskustelun aiheeseen? Monet taiteilijat korostavat, ettei heillä ole tarjota vastauksia esiin nostamiinsa kysymyksiin, että he haluavat vain yllyttää ihmisiä ajattelemaan itse. Voivatko nämä taiteilijat onnistua? Eikö keskustelu yleensä syty vasta, kun joku nostaa kissan pöydälle jollain kantaaottavalla tavalla, joka järkyttää tai viettelee ihmiset muodostamaan oman kantansa ja pohtimaan sitä?

 

Toiseksi, onko keskustelun sytyttäminen tärkeä tehtävä nyky-yhteiskunnassa, joka muutenkin on täynnä pölinää, lörpötystä ja myös vakavaa dialogia, joka sekin vain harvoin johtaa päätöksiin ja tekoihin?

 

3. 

Viisauden tavoittelu

 

Taide voi olla filosofian ja politiikan joustava ja laajennettu muoto. Taiteen ei tarvitse tyytyä vain "kysymään hyviä kysymyksiä" — se voi yrittää myös vastata niihin.

 

Kuulemme heti skeptisiä kysymyksiä: Millä lihaksilla taide muka pystyy vastaamaan "esittämiinsä hyviin kysymyksiin"? Eivätkö vastaukset kuitenkin synny jossain muualla, vaikkapa tieteessä, tekniikassa tai filosofis-poliittisessa teoriassa? Jos taide yrittää astua tiedon ja moraalin kentälle, pystyykö se ottamaan siellä itselleen muuta kuin tiedottajan ja mainoksentekijän roolin? Taide sopii kyllä valistus- tai ihmisoikeusfilosofian kuvittajaksi, kommunikointivälineeksi ja suostuttelutekniikaksi, mutta onko siitä sen enempään, mihinkään juoksupojan roolia kummempaan?

 

Jotta vastaus olisi kyllä, jotta taidetta voisi pitää kriittisen ajattelun ja toiminnan varteenotettavana muotona, on taiteen suhde tietoon, arvoihin, maailmankatsomukseen ja nautintoon määriteltävä uudelleen, vaikkapa näin:

 

A)

Taide luo, testaa ja levittää myös aivan tavanomaista tietoa, sitä jonka voi sanallistaa, todistaa ja täsmällisesti välittää. Tässä tarkoituksessa taide voi käyttää sekä yleisiä että vain taiteelle ominaisia keinoja. Jälkimmäisten, taiteen omien, erityisten menetelmien ansiosta taide voi luoda sellaistakin tietoa, jota muuten ei ehkä lainkaan syntyisi. Esimerkiksi haastattelututkimuksen tieteellistä metodiikkaa voidaan käyttää myös taiteessa ja taideteosta varten voidaan tehdä vaikkapa tilastotieteellistä taustatutkimusta, mutta niiden lisäksi ja sijaan taiteessa saatetaan käyttää metodina vaikka osallistavaa interventiota julkisessa tilassa, performanssia tai valemainosta, joiden avulla myös voidaan hankkia tietoa ihmisten käytöksestä ja arvoista tai toisaalta kommunikoida heille näkemyksiä ja niiden perusteluja. Usein myönnetään taiteen voivan olla tehokas kommunikaation muoto, joka voi välittää tietoa ja arvoja erityisen tiivistetyssä ja sydämeenkäyvässä muodossa, mutta yhtä lailla pitäisi tunnustaa taiteen voivan olla ei vain tiedonvälityksen vaan myös tiedon ja ymmärryksen luomisen menetelmä. Osa niin sanotusta yhteiskunnallisesta taiteesta on tässä mielessä pyrkimyksiltään ja päämääriltään aivan arkista journalismia, keskustelua ja politiikkaa.

 

B)

Taide levittää tavanomaista, sanallistettavissa olevaa tietoa erityisen tiiviissä ja iskevässä muodossa ja voi siksi olla tiedon jakelun tehokas muoto.

 

...mutta vielä arvokkaampaa ja erityisempää on se, että:

 

C)

Taide tekee kokemuksellisesti todeksi myös sitä tietoa ja niitä arvoja, jotka muuten usein omaksumme vain näennäisesti.

 

Meillä voi esimerkiksi olla matemaattisrationaalista faktatietoa siitä, miten vastavuoroista luottamusta ja rakkautta luodaan ja vaalitaan ihmissuhteissa, miten ja missä määrin Reilun kaupan banaanien ostaminen vähentää riistoa11 ja miten ilmastonmuutosta voi torjua, mutta tämä tieto ei välttämättä johda tekoihin. Miksi? Normaali selitys on, että tieto ei riitä, jos ihmisellä ei ole rohkeutta, ahkeruutta ja moraalista intoa toteuttaa käytännössä sitä, mitä periaatteessa haluaa. Tieto ei riitä, jos tunteet jyräävät sen. Voimme kuitenkin myös laajentaa tiedon määritelmää ja sanoa, että sanallistettu matemaattisrationaalinen tieto on vain yksi tiedon laji ja että edellä mainittu passiivisuus ei ole niinkään tiedon käyttämättä jättämistä vaan tiedon jäämistä tyngäksi, pelkäksi informaation tai periaatteiden listaksi, jota emme ota vakavasti, koska se ei ole kunnolla imeytynyt meihin.

 

Suuren osan siitä, minkä tiedämme, olemme omaksuneet vain näennäisesti. Ja niistä arvoista, joihin periaatteessa olemme sitoutuneet, toteutamme käytännössä vain pientä osaa. Tiedot ja arvojen raaka-aineet tuppaavat kulkemaan henkisen ruoansulatusjärjestelmämme läpi sulamatta, jälkiä jättämättä ja tekoihimme vaikuttamatta. Tämän virheen korjaaminen on eräs taiteen perustehtävä. Se voi tapahtua esimerkiksi niin, että hyve-etiikan oppien mukaisesti harjoittelemme ja voimistamme taiteen äärellä hyviä tunteitamme ja luonteenpiirteitämme: filosofitaiteilija Claude Lanzmannin (1925—) dokumenttielokuva Shoah (1985) pakottaa katsojan pohtimaan holokaustia ruumiillisemmalla, kokemuksellisemmalla tavalla kuin historiankirjat ja Aiskhyloksen (525—456 eaa.) Oresteia-trilogian (Agamemnon, Hautauhrintuojat ja Eumenidit, 458 eaa.) parissa saattaa myötätuntoisuus ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuuden ymmärtäminen voimistua tehokkaammin kuin taiteettomilla menetelmillä.

 

Nämä teokset johdattelevat meitä myötäelämään kaikkien henkilöhahmojensa roolit ja siten ymmärtämään käsittelemäänsä konfliktia monesta näkökulmasta samanaikaisesti. Toisaalta ne myös etäännyttävät meidät näistä yksilöllisistä näkökulmista ja mielenkuohuista ja haastavat meitä pohtimaan konfliktia järjen voimin. Tällaiset teokset ovat moraalifilosofian tärkeä muoto, koska niissä ruumiillistuu arvopohdiskelu, joka on samaan aikaan intohimoista, myötäelävää ja yksilön näkökulmaan syventyvää, että toisaalta viileän analyyttistä, kokonaisuutta ikään kuin lintuperspektiivistä tarkastelevaa.

 

D)

Taide luo ja levittää sellaista hiljaista, kehollista ja kokemuksellista tietoa ja arvoja, jotka ovat vain osittain sanallistettavissa. Taide (ja filosofia) ovat välttämättömiä, koska arvoja ei voi johtaa pelkistä faktoista. Toisin sanoen: siitä miten asiat ovat ei voi suoraan tehdä mitään johtopäätöksiä siitä miten asioiden pitäisi olla. David Hume (1717–1776) kiteytti tämän idean lauseeseen "There is no ought from is." teoksessaan A Treatise of Human Nature (1739–1740). Toki esimerkiksi moraalirealistit, eettiset naturalistit ja monet utilitaristit ovat toista mieltä, mutta silti voidaan hyvällä syyllä väittää, että monille tai useimmille nykyfilosofiassa ja politiikassa keskeinen ongelma on: miten tehdä loikka faktoista arvoihin? Mihin voi arvopohdiskelu perustua, miten voimme tehdä moraalisia valintoja teeskentelemättä että niiden tueksi riittää pelkkä objektiivisilla faktoilla järkeily? Ja toisaalta, miten estää moraalipohdiskelua luhistumasta kiistelyksi pelkistä makuasioista? Haaste on erityisen voimakas juuri nyt, kun keskenään ristiriitaiset moraalijärjestelmät ja traditiot törmäävät globalisoituneessa maailmassamme yhä useammin ilman mitään yhteistä tai objektiivista mittatikkua, jolla niiden erimielisyyksiä voisi ratkaista. Arvokeskustelu on tarpeellisempaa kuin koskaan, mutta valitettavasti se väistetään yhä useammin delegoimalla arvovalintojen tekeminen markkinavoimien "sokealle kädelle".


Arvot kelluvat jossain faktojen ja subjektiivisten väitteiden välillä, joten niitä testatessa ja luodessa ei voi turvautua pelkkään tunteeseen eikä toisaalta myöskään vain tunteettomaan järkeilyyn. Taide operoi tällä epäselvällä alueella märehtien sellaisia kysymyksiä kuten: "Miltä tuntuu?", "Millaista on?", "Mitä oikeastaan pelkään ja mitä haluan?", "Mitä syytä meillä on jatkaa elämistä ja mikä tekee minun elämästäni elämisen väärttiä?", "Miten todella elää, eikä vain pysyä hengissä?", "Miten meidän pitäisi elää?", "Miten olla mies tai nainen. Ja miksi?" ja "Mitä on hyvä elämä?".


Taide sisältää roppakaupalla sanallistettua tai sanallistettavissa olevaa järkeilyä, mutta taiteen suurin voima on ajattelun laajentamisessa sanallistetun järkeilyn tuolle puolen. Tietenkään ‘sanallistettu tai sanallistettavissa oleva järkeily’ ei ole koko totuus siitä, mihin järkeily ja sanat pystyvät. Esimerkiksi runous on lähes aina pyrkimystä ‘sanojen tuolle puolen’, eli sellaiseen kieleen, jossa merkitykset eivät ole yksiselitteisiä ja lukittuja, ja sellaiseen järkeilyyn, jonka keinot ja päämäärät ovat avoimet. Ja toisaalta monet ei-sanalliset ilmaisut ovat yhtä yksiselitteistä kuin lakiteksti.


Erityisesti arvojen hahmottamisessa, testaamisessa ja luomisessa sanojen tuolle puolen yltäminen on joka tapauksessa välttämätöntä, sillä kyky arvostaa asioita, elämänhalu ja elämänilo ovat lähinnä kokemuksia, eivät rationaalisen pohdiskelun johtopäätöksiä. Taide on tehokkain (vaikkakaan ei käytetyin) kokemusmaailmamme muokkausväline ja siten erinomainen uutta luovan, ruumiillisen moraalipohdiskelun muoto.

 

E)

Taide on maailmankatsomuksen muovaamista sen kokonaisimmassa, täyteläisimmässä muodossa. Ihmisen filosofis-poliittinen vakaumus ei ole vain sanallistettujen väitteiden ja perustelujen muodostama lista, vaan jotain laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa: se on maailmankatsomus, näkemys elämästä, jonkinlainen moniaistinen visio siitä millaista on ollut, millaista voisi olla ja millaiseksi ja miten haluaisi maailman ja minän tulevan.

 

Kun tämä filosofis-poliittisen vakaumuksen visionäärinen ja kokonaisvaltainen muoto sanallistetaan läpikotaisin ja taltutetaan neutraalin asialliseksi väitelauseargumantaatioksi, syntyy maailmankatsomuksen toissijainen muoto. Se on yritys tiivistää katsannon varsinainen muoto joksikin helpommin hallittavaksi ja joksikin, jonka voi kommunikoida vähemmin väärinymmärryksin ja helpommin perustella.

 

Taiteessa on tilaa suorasanaiselle argumentaatiolle, mutta vielä tärkeämpää siinä on maailmankatsomuksen luominen, testaaminen ja ilmaiseminen taiteellisten visioiden muodossa, ilman pakottavaa tarvetta ontuvasti kääntää niitä kohta kohdalta sanalliseksi argumentaatioksi. Korostan vielä, etten suinkaan tarkoita, että taiteen pitäisi välttää suoraa, sanallistettua järkeilyä. Sen sijaan totean vain, että taiteessa, taiteellisessa ilmaisussa ja taiteellisessa järkeilyssä on tilaa sekä sille, minkä voi sanallistaa, että sille mitä ei voi, mutta  painopiste olkoon jälkimmäisessä, vaikka usein onkin niin, että yltääkseen pätevään ei-sanalliseen maailmankatsomukselliseen pohdiskeluun on kuljettava sanallisen kautta tai kuljetettava sanallista pähkäilyä siinä rinnalla koko matkan.

 

F)

Taide on hyvä tapa käsitellä kysymyksiä ja ongelmia, joihin ei löydy lopullista vastausta, mutta jotka on silti pakko jotenkin kohdata.

 

Esimerkiksi edellä mainittu kysymys; "Mitä on hyvä elämä?"; on kysymys, jota ei voi ratkaista kuin matemaattista yhtälöä. Kuolevaisuus on toinen, samantapainen haaste. Yhtäältä kuolevaisuus on yksinkertaisesti vihollinen, jota vastaan taistelemme yrittäessämme vähentää lapsikuolleisuutta. Toisaalta se on jotain aivan muuta. Voimme filosofisesti järkeillä, että kuolevaisuus on osa elämää, ei elämän vihollinen, ja että elääkseen hyvin ihmisen on jotenkin tultava toimeen kuolevaisuutensa kanssa, ehkä jopa opittava ylistämään kuolevaisuutta kaiken intohimon ja arvojen luomisen alkulähteenä.

 

Tästä huolimatta, vaikka puurtaisin älyllisesti näiden kuolevaisuuden molempien ulottuvuuksien kanssa, ei kuolevaisuuden haaste raukea. En voi ratkaista sitä kuin ristisanatehtävää — edes lapsikuolleisuutta ei voi kokonaan poistaa — koska suhteemme kuolemaan on niin perustavanlaatuisella tavalla ristiriitainen ja jännitteinen.

 

Taiteessa me yritämme säätää ja sommitella tätä suhdetta ja jännitettä niin nautinnolliseksi, mielekkääksi ja elähdyttäväksi kuin mahdollista. Tietenkään taide ei ole ainoa tähän käyttämämme keino. Toki myös politiikassa on usein kysymys sellaisten asioiden kohtaamisesta, joita ei voida pysyvästi ratkaista toisin kuin teknisten esteiden aiheuttamat ongelmat voidaan. Polio voidaan täysin hävittää maailmasta, mutta oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainottelu on pysyvä haaste yhteiskunnille ja yksilöille myös. Taiteessa tämä elämän säätäminen yltää usein kaikkein monimutkaisimpaan muotoonsa: siihen jossa kyse ei ole enää pelkästään ongelmien ratkaisemisesta, eikä myöskään sommittelusta sanan siinä yksinkertaisessa mielessä, jossa vain asetellaan muutama elementti yksinkertaiseen horisontaaliseen tasapainoon kuin vaa'alla tai kiikkulaudalla, vaan jossa kyse on koko elämän sommittelusta, ilman konkreettisia sääntöjä ja ilman mitään muuta selvää päämäärää kuin hyvä elämä — jonka kriteerit ovat pysyvästi auki.

 

G)

On vaikeampaa lukea hyvä runo kuin kirjoittaa se.12 Tällä säkeellä alkaa eräs runoni ja olen kirjaimellisesti sitä mieltä, että taiteen eräs arvokas erityisominaisuus on se, että taiteen kuluttaminen on usein yhtä vaikeaa kuin taiteen tekeminen, vaatii yhtä suuria ponnistuksia, perehtyneisyyttä, kärsivällisyyttä ja intoa. Siksi kolme asiaa; työ, työn hedelmät ja niistä nauttiminen; sekoittuvat, yhdistyvät taiteessa toisella tavalla kuin normaalissa tuotannossa ja kulutuksessa. Omistamis- ja kuluttamiskeskeisessä kulttuurissa nämä kolme nimittäin eriytetään jyrkästi toisistaan: työn mielekkyys on sen tekemisestä maksettavassa rahassa, työn hedelmät ovat ne joita rahalla saa, ja niistä nauttiminen on lentävällä matolla lekottelua — eli ponnistelun vastakohta.

 

Taiteessa tämä jaottelu kumotaan. Taiteessa yritämme opetella elämään toisin: rakastamaan olemista ja henkistä ponnistelua, ja hyväksymään, että nautintovälineiden ja nautinnon ulkoisten edellytysten rakentaminen ja omistaminen on vasta korkeintaan puolimatka, että vähintään yhtä paljon ponnistuksia vaatii nautinto itsessään ja nautintotaitojen harjoittelu.

 

4. 

Tunne-elämän kehittäminen ja kokemusmaailman voimistaminen ja monipuolistaminen

 

Tunne-elämän kehittäminen on yhtä mahdollista ja aiheellista kuin rationaalisen ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen. Pyrkimys on sekä välineellinen että itsetarkoituksellinen. Välineellistä on se, kun pyrimme tiedostamaan mitä tunnemme ja miksi ja opettelemme tämän itseymmärryksen kautta säätelemään tunne-elämäämme ja viljelemään sitä haluamaamme suuntaan, esimerkiksi voimistamaan taipumustamme myötätuntoon toisia kohtaan. Päämäärämme ovat silloin järkeilyn, hyödyntavoittelun ja moraalin määrittelemiä.

 

Vielä tärkeämpi on kuitenkin itsetarkoituksellinen ja nautintokeskeinen päämäärä, pyrkimys olla niin elossa kuin suinkin. Taiteessa(kin) tavoittelemme dynamiikaltaan mahdollisimman laajaa ja lajirunsaudeltaan mahdollisimman rikasta kokemusmaailmaa. Venyttelemme tunne-elämämme reviiriä yhä laajemmaksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain jännittävien ääritilojen etsinnästä, sillä samalla opettelemme nauttimaan mahdollisimman monenlaisista kokemuksista ja kokemaan mielekkäiksi mahdollisimman monenlaisia tunnetiloja, arvostamaan tunnetilaintensiteettien koko skaalaa tuskin havaittavasta mielenliikutuksesta raivoisasti huutavaan saakka ja arvostamaan sekä kirkkaan yksiselitteisiä tunnetiloja että monenkirjavia sekoituksia.

 

Nykytaiteen ansiosta saatamme kyetä kokemaan kauniiksi tai muuten palkitseviksi monia sellaisia ilmiöitä ja kokemuksia, joita aiemmin — esimerkiksi klassisen baletin kapeassa estetiikassa — pidettiin poikkeuksetta vastenmielisinä. Kun vaikkapa menemme teatteri- tai tanssiesitykseen, jonka esiintyjät eivä osoita mitään ilmeistä motorista taituruutta, esitykseen joka monin kohdin tahallaan ankarasti pitkästyttää, ärsyttää ja nöyryyttää meitä tai väittää elämäntapaamme tuhoon tuomituksi, esitykseen, jonka muoto on tyylipuhtaan ja koherentin sijaan riitasointuinen ja etenee entropiaa kohti, on mahdollista että näistä piirteistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi koemme esityksen hykerryttävän hauskaksi, herkulliseksi, liikuttavaksi, nautinnolliseksi ja elinvoimaa antavaksi.

 

Käytännössä taiteen neljä funktiota — nautinto, keskustelun herättäminen, viisaus ja tunne-elämän kehittäminen — eivät ole erillisiä, vaan kietoutuvat tiukasti toisiinsa. Esimerkiksi tunne-elämää/kokemusmaailmaa ei ole hyvä kehittää erikseen, vaan älyn kanssa rinta rinnan, sillä älyvapaa tunne-elämä pysyy laihana tynkänä, jolloin ihminen kyllästyy ja turtuu helposti. Monet tunteet ja kokemukset — sellaisetkin, joita on vaikea sanoin kuvata ja käsitellä — tulevat sitä paitsi mahdollisiksi, syntyvät, voimistuvat ja monimuotoistuvat nimenomaan älyllisen pohdinnan kautta.



 

 

KRIITTINEN TAIDE (o.s. AVANTGARDE)

 

Jos taide ei tyydy olemaan vain ajanvietettä, vaan lietsoo riitaa, kommentoi kriittisesti maailman menoa ja venyttelee kokemusmaailmaamme uuteen uskoon (eli toteuttaa kaikkia neljää taiteen tehtävää), on sitä usein kutsuttu avantgardeksi. Tämä joko ulkoiseen tai sisäiseen mullistukseen pyrkivä taide jakautuu kahdeksi traditioksi, jotka ovat estetistinen avantgarde ja poliittinen(/yhteiskunnallinen) avantgarde. Jälkimmäistä kutsutaan joskus myös poliittiseksi taiteeksi ja nyttemmin yleensä kriittiseksi taiteeksi.

 

Yhteiskunnallisen aktiivisuuden ja tekstini alussa listattujen suurten uhkien, eräänlaisen globaalin hätätilan näkökulmasta, taidetta on periaatteessa kahta lajia: vallitsevaa maailmankatsomusta ylläpitävää (konformistista / sopeuttavaa) ja sen vastalääkettä (nonkonformistista / kriittistä taidetta), jonka tavoitteena on maailman muuttaminen.

 

Molemmat avantgarden traditiot uskovat voivansa muuttaa ihmistä ratkaisevalla tavalla.

 

Estetistinen avantgarde pyrkii puhdistamaan taiteen kaikista yhteiskunnallisista viitteistä ja luomaan oman esteettisen sfäärinsä, joka olisi riippumaton yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja samalla vaihtoehto sille. "Käännän selkäni maailmalle ja maalaan", totesi Agnes Martin (1912—2004)  taiteellisesta työstään13.

 

Onko estetismi sitten eskapismia, jonkinlainen huonon fantasiakirjallisuuden tai konsolipeliviihteen korkeakulttuurinen vastine? Oman uskomuksensa mukaan ei, sillä estetismi katsoo eroavansa eskapismista kahdella tavalla. Ensinnäkin, se uskoo että esteettinen sfääri tai vaihtoehtoinen todellisuus, johon se asettuu, ei ole eskapistinen harhatila, vaan arkitodellisuutta syvempää todellisuutta. Toiseksi, se katsoo, että puhtaan esteettinen sfääri on niin voimallisten kokemusten paikka, ettei sitä ole järkevää verrata peliviihteen tai päihteiden tarjoamaan hetkelliseen lohtuun. Estetisti uskoo myös, että hänen nautintoaineensa jälkivaikutus ei ole krapula tai uupumus, vaan kohottunut mieli.

 

Vaikka estetismi on vaatinut taidetta irtautumaan politiikasta, on se kuitenkin havitellut yhteiskunnallista merkitystä eräänlaisen negaation kautta. Se on usein olettanut, että vaikkapa puhtaaseen värimaalaukseen hurahtanut ihminen löytää värien kautta sellaista puhtaiden abstraktien elementtien (väri/viiva/muoto) keskinäiseen peliin kirjoitettua henkisyyttä — joka ei mitenkään viittaa taiteen ulkopuoliseen maailmaan — henkisyyttä, josta hän yhtäältä nauttii sinällään, intressitöntä mielihyvää latkien, toisaalta myös kääntää oman intuitionsa salakieliavaimella — sellaiseksi arjen politiikaksi, jolla hänestä tulee humaanimpi kansalainen. Tai että intohimo värien, muotojen ja rytmien abstraktiin universumiin vapauttaa ihmisen maallisen mammonan ja muiden ulkokohtaisten arvojen tavoittelusta ja toimii siten radikaalin politiikan moottorina paradoksaalisesti juuri näennäisen epäpoliittisuutensa kautta.

 

Yhteiskunnallinen avantgarde / Kriittinen taide puolestaan on halunnut taiteen luopuvan koristelun ja tyynnyttävän viihdyttämisen tehtävistä sekä vallitsevien arvojen orjallisesta toistelusta. Niiden tilalle se on ehdottanut konkreettista yhteiskunnallista aktiivisuutta, maailman menon kommentointia sanoin, sävelin, kuvin ja tanssien — sekä vallankumousta, jonka visionäärinä ja etujoukkona taiteen pitäisi toimia. Tätä lajia ovat esimerkiksi nuorisoryhmien kanssa tekemäni kollektiivimaalaukset, kuten Home Alone / Yksin kotona (2006—2007)14.

 

Estetistinen avantgarde on usein jäänyt kauas tavoitteistaan, surkastunut parfyyminkaltaiseksi viihdykkeeksi, joka ei ole pystynyt tarjoamaan yhteiskunnalliselle todellisuudelle eskapistisia fantasioita ravistelevampaa vaihtoehtoa. Eikä se yleensä ole pystynyt siirtämään seurakuntansa jäseniä niin voimallisesti puhtaan esteettisen kontemplaation sfääreihin, että jäsenten elämä ja tottumukset taiteen ulkopuolella mitenkään olennaisesti olisivat muuttuneet. Onko Wassily Kandinskyn (1866—1944), Agnes Martinin, Jackson Pollockin (1912—1956), Frank Stellan (1936—) tai Cy Twomblyn (1928—2011) estetistisellä avantgardella voimaa muuttaa meitä tai yhteiskuntaa vai jäävätkö ne tyynnyttäviksi seinäpapereiksi ja kultivoituneen maun prenikoiksi?

 

Yksiselitteistä vastausta ei tietenkään ole, lopputulema riippuu yhtä lailla katsojasta kuin teoksesta. Esimerkiksi Martinin minimalistisen maalaustaiteen voi kokea radikaaliksi haasteeksi keskittymiskyvylle, taidolle havaita vaimeimpiakin sävy- ja rytmieroja ja kyvylle nauttia niistä. Ja eittämättä tämä haaste on kulutuskapitalistisen ahminnan, hälyn ja räikeyden askeettinen antiteesi. Toisaalta lienee kuitenkin niin, että harva katsoja kokee nämä maalaukset porvarillisen rohmuamisen ja välitöntä tyydytystä metsästävän viihtymiskulttuurin kritiikkinä tai vaativan häneltä mitään radikaalia elämänmuutosta. Tavallisempaa sen sijaan on kokea Martinin teokset mukavan rauhoittaviksi ja häiritsemättömiksi — ikään kuin Rolls-Royce -tason muzakiksi. Kun käy jälkimmäisellä tavalla, teokset päätyvät tukemaan vastakohtaansa, toimimaan lepohetkinä, jotka auttavat kuluttajaa keräämään voimia uuteen kulutushurman puuskaan.

 

Yhteiskunnallinen avantgarde puolestaan on välitöntä poliittista vaikutusta tavoitellessaan usein päätynyt lukkoon lyödyn ideologian orjaksi, kuvitukseksi ja markkinointivälineeksi. Ideologian, eli ideoiden järjestelmän, ei tietenkään automaattisesti tarvitse luutua sellaiseksi oppijärjestelmäksi, jossa ajattelu lakkaa ja korvautuu ulkoa opetelluilla asenteilla ja iskulauseilla, mutta usein taiteessakin on käynyt juuri niin.

 

Kahden avantgarden eroista ei pidä tehdä mustavalkoista vastakkainasettelua. Olennaisempaa on todeta, ettei poliittisesti neutraalia taidetta ole. Jokainen taideteos ilmaisee ja olennoi jotain ihmiskäsitystä ja maailmankatsomusta asettuen samalla vastustamaan monia muita käsityksiä ja katsomuksia. Näin tekevät myös niin sanotut abstraktit teokset; niiden kieli on vain vähemmän mimeettistä, vähemmän jäljittelyyn perustuvaa, kuin esittävämpien tai jopa realistisina pidettyjen teosten. Esimerkiksi Luigi Nonon (1924—1990), Iannis Xenakiksen (1922—2001), Borah Bergmanin (1933—) ja Evan Parkerin (1944—) musiikki on tinkimättömän abstraktia, mutta kuitenkin filosofis-poliittisesti jyrkän kantaa ottavaa, hauraudestamme ja kuolevaisuudestamme muistuttavaa ja psykofyysiseltä muodoltaan niin haastavaa, ettei se missään olosuhteissa sovi koristeeksi tai taustahälyksi, eikä kannusta shoppailuun tai ajattelemattomuuteen.

 

Molempien avantgarde-traditioiden haaste joka tapauksessa on: miten tehdä yksilöä ja yhteiskuntaa muuttavaa taidetta, miten yhdistää runous ja politiikka, utopia ja käytäntö? Mitä tehdä, jotta ei päätyisi suoltamaan joko ylevänkuuloista hissimusiikkia tai seminaariesitelmän kuvitusta?

 

Haluan todistella kahden avantgarden samansukuisuutta ja sekoittuneisuutta ekumeenisesti vielä parilla esimerkillä. Teatteriohjaaja ja journalisti Susanna Kuparinen (1974—) on tehnyt kolme näytelmää (Valtuusto 1—3, Helsingin ylioppilasteatteri 2008—2009) Helsingin kaupunginvaltuuston kokousten pohjalta ja kaksi Suomen Eduskunnan täysistuntopöytäkirjojen pohjalta (Eduskunta — Poliittinen satiiri vaurauden uusjaosta, Ryhmäteatteri, Helsinki, 2011, ja Eduskunta 2 — Satiiri veljeskuntien Suomesta, Ryhmäteatteri, Helsinki, 2012). Esitykset ovat eräänlaisia draamadokumentteja, joissa puhuttu teksti on sanasta sanaan peräisin kokouspöytäkirjoista. Teokset ovat poikkeuksellisen suorasukaisesti kantaaottavaa poliittista taidetta, joka aitojen yksittäistapausten kautta analysoi yhteiskunnan valtasuhteita ja vaatii muutosta.

 

Teatteriohjaaja, professori ja teoreetikko Esa Kirkkopelto (1965—) sen sijaan on päätynyt päinvastaiseen menetelmään: hän kannattaa jopa eräänlaista radikaalia formalismia ja pitää suoraa politiikan kommentointia taiteessa hyödyttömänä. Ymmärtääkseni hän ajattelee, että taideteoksessa radikaaleinta on yksinkertaisesti se, ettei se ole rakenteeltaan kone eikä organismi, vaan osiensa vapaa yhteisö, joka omalla rakenteellaan haastaa meidät miettimään nykyisestä yhdessä olemisen tavasta jyrkästi poikkeavia yhteisöllisyyden malleja ja vaihtoehtoja sille porvarilliselle subjektiudelle, jota kulutuskapitalismi edellyttää15. Näin Kirkkopelto tavallaan rehabilitoi tinkimättömimmänkin abstraktion ja antaa sille mahdollisuuden irtautua maailmalle selkäänsä kääntävästä estetismistä ja tulla osaksi kriittistä taidetta.

 

Kuparinen ja Kirkkopelto ovat periaatteessa jyrkästi eri mieltä hyvästä taiteellisesta metodista, mutta heidän teoksensa eivät niinkään. Esimerkiksi Kuparisen näytelmissä on sekä hänen tavoittelemaansa suoran vaikuttamisen politiikkaa että Kirkkopellon päämääriä toteuttavaa vallitsevan ihmiskäsityksen ja yhteiskuntasopimuksen filosofista kritiikkiä. Edellinen toteutuu ensisijaisesti esitysten sisältämissä keskusteluissa ja niiden teatterillisessa värityksessä, jälkimmäinen puolestaan esiintyjien ruumiinkielessä, joka on mahdollisimman kaukana porvarillisen subjektin ihanteista tai tekee parodiaa niistä.

 

Kuparisen teoksissa on terävä välittömän poliittinen särmä, mutta usein esitystaiteessa, musiikissa ja vaikkapa maalaustaiteessa poliittisinta on se, millaista ruumiillisuutta ja millaista käsitystä minuudesta teos olennoi.

 

Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan. Tämä pätee sekä suoraan yhteiskuntaa kommentoivaan ja ihmistä kuvaavaan että epäsuoremmin esittävään taiteeseen. Edellinen keskittyy siihen millaista on, jälkimmäinen siihen miltä tuntuu, mutta molemmat vatvovat ihmisenä olemista tässä maailmassa. Niiden välinen ero on lähinnä taktinen, vähän kuin objektiivisen ja subjektiivisen kamerakulman ero.

 

Tämä vasemmistolainen eetos näkyy yhtä lailla Sanna Kekäläisen (1962—) groteskissa tanssitaiteessa ja Edward Vesalan (1945—1999) ja hänen seuraajiensa vapaassa jatsissa kuin niissä Rafael Wardin (1928—) muotokuvapiirustuksissa, joissa yksilö hajoaa jonkinlaiseksi kuolevaisuuttaan kontemploivaksi viivaryteiköksi.

 

Taideteos voi sisältää eriteltyä ja yksiselitteisesti sanallistettua poliittisen tilanteen analyysiä ja kritiikkiä, mutta samanaikaisesti operoida yhtä vakavissaan filosofisemmalla ja ruumiillisemmalla tasolla. Runouden ja politiikan yhdistäminen ei ole nollasummapeliä. Tähän olen itse pyrkinyt esimerkiksi tanssiteatteriteoksessani All Matters — No Escape (2011)16, jossa  yhdistin pakolaisten ja riistettyjen haastatteluja, tilastotietojen lausuntaa ja dokumenttivideoita abstraktiin ja sanallistettavan tuolle puolen kurottavaan musiikkiin ja liikeilmaisuun.

 



 

ONKO TAITEELLA TODELLISTA YHTEISKUNNALLISTA MERKITYSTÄ?

 

Taide saattaa olla hieno pohdiskelun, nautinnon ja ihmisenä kasvamisen muoto, kuten edellä esitin, mutta onko sillä todellista yhteiskunnallista merkitystä? Useimpien taideteosten saavuttama yleisöhän on tilastollisesti ottaen häviävän pieni. Onko siis niin, että vain massaviihteellä tai muuten miljoonayleisöön yltävällä taiteella on poliittista ja yhteiskunnallista merkitystä?

 

Väitän että pienenkin yleisön taiteella voi olla suurta yhteiskunnallista voimaa.  Ja sille, joka väittää, ettei vaikeatajuinen, tulkinnanvarainen ja vain harvoja koskettava taide voi olla yhteiskunnallisesti merkittävää, latelen seuraavat teesit.

 

1.

Taidetta, tieteellistä perustutkimusta ja filosofiaa voi tehdä hyvin vain, jos osaa olla liikoja murehtimatta, onko työn tuloksilla jotain käyttöä tänään tai huomenna tai minkä suuruinen niiden pitkän tähtäimen vaikutus mahtaa olla. Taiteen ei pidä nöyrtyä seikkaperäisesti todistelemaan omaa välitöntä vaikuttavuuttaan ja hyödyllisyyttään.

 

2.

Jos taideteos tavoittaa vain pienen joukon ihmisiä, mutta koskettaa heitä voimakkaasti ja muuttaa pysyvästi, voi teoksen yhteiskunnallinen vaikutus olla suurempi kuin sellaisella teoksella, joka tavoittaa valtavan yleisömäärän, mutta koskettaa sitä vain lievästi ja hetkellisesti. Tähän mahdollisuuteen – mielestäni hyvin perustein – on perinteisesti laittanut toivonsa se taide, joka vaatii yleisöltään erityistä perehtyneisyyttä, pitkälle kehittynyttä taiteellista lukutaitoa, tai joka jotenkin muuten on haastavaa ja siksi saavuttaa suhteellisen pienen, mutta mahdollisesti hyvin innokkaan ja ahkeran yleisön. Toki on kuitenkin niin, että jos taide saavuttaa vain hyvin pienen yleisön, ei se välttämättä johda laajaan, ‘tilastollisesti merkittävään’ yhteiskunnalliseen vaikutukseen, vaikka se miten voimallisesti sitä pientä innokasta yleisöään ravistelisi, mutta mahdollista se aina kiistatta on.


Osallistava taide on nykytaiteen alalaji, joka on kehittänyt oman muunnelmansa ajatuksesta, jonka mukaan pienikin yleisö voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä. Osallistavassa taiteessa koko kysymys yleisöstä ja riittävästä yleisömäärästä tavallaan katoaa. Osallistavassa taiteessa  taideteos ja taidekokemus syntyy kirjaimellisesti taiteilijoiden ja osallistujien yhteisten ponnistelujen tuloksena ja vaikka tulokset joissakin tapauksissa voidaan näyttää ulkopuolisillekin (eli yleisölle, sivustakatsojille), yleensä on mielekästä ajatella, että toden teolla antoisaa sellainen taide on vain prosessiin osallistuneille. Osallistujien määrä on käytännön syistä yleensä melko rajallinen, mutta silti on mielekästä ajatella, että jos moinen taide vaikuttaa osallistujiinsa voimakkaasti kuin ryhmäterapia (mutta ehkä vielä demokraattisemmin), ei se ole vain pienen porukan yksityisasia, vaan merkittävää yhteiskunnallista aktiivisuutta, jossa pienen porukan sisäinen muutos leviää heidän kauttaan myös laajemmalle.

 

3.

Taiteen ei tarvitse tavoittaa massoja ollakseen yhteiskunnallisesti vaikuttavaa; riittää, että se tavoittaa yhteiskunnan avainhenkilöt tai etujoukon.

 

Ennen filosofille ja taiteilijalle riitti kunkun ja hoviväen päiden kääntäminen, nyt kohdeyleisönä ovat usein esimerkiksi nuoret tai jo valmiiksi yhteiskunnallisesti aktiiviset.

 

4.

Enemmistön väheksymäkin taide vaikuttaa usein enemmistöön vaivihkaa, totuttamalla enemmistöä uusiin ajatuksiin, jotka aluksi tuntuvat sietämättömiltä.

 

Esimerkiksi ympäristönsuojeluaatteen ja eläinoikeusaktivismin suosio kasvaa tasaisesti, vaikka väestön enemmistö vastustaa niitä. Eteneminen johtuu siitä, että aatteen puolesta liputtava aktiivinen vähemmistö on karismaattinen niiden silmissä, joiden näkemys on vasta muotoutumassa, mutta myös siitä, että vähemmistön aktiivisuus on jonkinlaista siedätyshoitoa, joka tekee pelottavan aatteen omaksumisesta askel askeleelta mahdollisempaa myös vastahakoiselle enemmistölle.

 

5.

Valumaefekti. 

 

Immanuel Kantin (1724—1804) kategorinen imperatiivi ("Kohtele toista ihmistä päämääränä sinänsä, älä välineenä.") on muodossa tai toisessa kaikille tuttu, vaikka vain hyvin harvat ovat lukeneet Kantia, tai edes Kantista. Hänen filosofiaansa on vain hiljalleen tihkunut koko yhteiskunnan elimistöön. Tämä on rohkaiseva esimerkki jokaiselle taiteilijalle, filosofille, vapaa-ajattelijalle ja taidekasvattajalle. Jos Kant, Friedrich Nietzsche (1844—1900), Pier Paolo Pasolini (1922—1975) ja Michel Foucault (1926—1984) olisivat ajatelleet, että kirjoituksella (tai taiteella) voi olla merkittävää vaikutusta vain, jos se on kadunmiehelle ymmärrettävää ja saavuttaa massojen suosion, ei kukaan heistä olisi voinut kirjoittaa sitä mitä kirjoittivat. He eivät olisi pystyneet luomaan niitä teorioita, visioita ja ajatuskulkuja, joiden vuoksi he ovat monelle nytkin hengen jättiläisiä, ja joilla he ovat välillisesti muuttaneet niidenkin elämää, joille he ovat pysyneet tuntemattomina.

 

6.

Koko vaikuttavuuskysymyksen voi kääntää nurin toteamalla, että yksi katsoja riittää. 

 

Yhteiskunnallisessa puheessa on tapana ajatella, että merkittävää on vain tilastollisesti havaittava muutos massasubjektissa, eli kansassa. Ihmisarvoisempaa olisi kuitenkin ottaa vakavasti myös yhden ihmisen kokoinen maanjäristys. 

 

Kuvittele alkoholisoitunut työtön, joka häpeää ja pitää itseään taakkana ja luuserina. Kuvittele sitten, että joku runo, laulu tai taulu muuttaa hänen käsitystään omasta yhteiskunnallisesta roolistaan. Hän alkaa ajatella, ettei hän ole taakka, sillä suuri tai suurin osa työssä käyvistä ihmisistä ei suinkaan kanna kortta yhteiseen kekoon vaan rapauttaa yhteishyvää olemalla mukana ekologisesti tuhoisassa tai ihmisoikeuksia haavoittavassa tuotannossa. Niinpä hänen moraalinen velvollisuutensa on kieltäytyä hänelle tarjotuista töistä, jos ne ovat yhteishyvän vastaista työtä tai jos niitä tarjotaan niin huonoilla ehdoilla, että niiden hyväksyminen olisi kanssaihmisiäkin vahingoittavaa työvoiman polkumyyntiä. 

 

Tämä maailmankatsomuksellinen muutos on valtava, vaikka se tapahtuu vain yhden yksilön päässä ja vaikka ulkoisesti ei ehkä tapahdu yhtään mitään — tämä henkilö on edelleen työtön, eikä alkoholismikaan noin vain hellitä. Mutta silti yhden ihmisen poliittinen näkemys ja olemassaolonkokemus on tyystin muuttunut. Se on merkittävä saavutus.

 

7.

Taide on kuin erityisruokavalio: yksittäinen taideteos ei välttämättä muuta mitään, aivan kuten ei yksittäinen ateriakaan, mutta vuosien altistus kriittiselle taiteelle varmasti muuttaa. Se tekee ihmisestä todennäköisesti suvaitsevamman, moniarvoisemman, voimistaa hänen taipumustaan kriittiseen ajatteluun ja laajentaa sekä voimistaa hänen tunne-elämäänsä. Tämä muutos on niin todellinen ja perustavanlaatuinen, että sitä voi pitää sosiaalisesti ja poliittisesti merkittävänä silloinkin kun se tapahtuu vain pienessä osassa väestöä.

 

8.

Taide vaikuttaa usein käytäntöön utopian kautta, muokkaamalla tekijän ja katsojan ihmiskäsitystä, elämänasennetta ja maailmankatsomusta, joihin kaikki konkreettiset poliittiset valinnat perustuvat.

 

Tämän vuoksi sellaisellakin taiteella, joka ei tunnu sanovan mitään konkreettista mistään ajankohtaisesta poliittisesta yksityiskohdasta, on usein voimakas yhteiskunnallinen vaikutus. Kirjoitukseni alussa yritin mahdollisimman konkreettisesti listata maailmamme hälyttäviä ongelmia ja mahdollisia valtiollisia sekä yksilökohtaisia vastalääkkeitä niihin. Konkreettisten ongelmien näkeminen ja ratkaisujen löytäminen on välttämätöntä ja kuuluu myös taiteen tehtäviin, mutta vielä tärkeämpää on olemuksemme ja tottumustemme ylätason muovaaminen.

 

Maailma muuttuu, jos ajoissa tajuamme muuttaa elämäntapaamme. Muutos on lähempänä, jos muutumme omasta halusta, emme vain olosuhteiden pakosta. Umpikujamme perimmäinen syy on tämänhetkisessä ihmiskäsityksessämme, onnellisuuskäsityksessämme, maailmankatsomuksessamme (sanan aistimellisimmassa merkityksessä) ja hyvää elämää koskevissa uskomuksissamme. Siksi kriittinen taide, joka päivänpolitiikan lisäksi tai sijaan kokonaisvaltaisesti käsittelee näitä kysymyksiä ja luo uusia käsityksiä hyvästä elämästä, on tärkeää ja tehokasta.

 

Taide on radikaalia toimintaa, jossa kulutuskulttuurille ominaiset työn ja vapaa-ajan, vaivan ja suussa sulavan nautinnon, ongelmanratkaisun ja ratkaisun hedelmistä nauttimisen erilliset kategoriat luhistuvat.

 

Taide on myönteistä vaivaa, nautinnollista ponnistelua, jossa yhtäältä pyrimme ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, poistamaan onnemme esteitä, ja toisaalta yhtä lailla muokkaamme itseämme, maailmankatsomustamme ja harjoittelemme elämästä nauttimisen taitoja.



 

 

MINÄ USKON17

 

Minä uskon tyhjyyteen

joka meidät ympäröi ja järsii

raivaa vapaudelle tilat

ja minä uskon varjoon

joka on valoa nopeampaa

pimeää ainetta, aina perillä.

 

Minä uskon epäoikeudenmukaisuuteen

joka kirkastaa ja voitelee silmät

pyyhkii hämmennyksen hetkeksi pois

ja minä uskon oikeudenmukaisuuteen

joka on haurasta, epämääräistä

ja laintauluille uskotonta.

 

Minä uskon harmoniaan

joka on itsepetoksen ja riidan

sointuva sekasikiö

ja minä uskon niitä näitä, että elämme hämärästä puutteesta

jota jumalankuvatukset ja ihmisoikeuksien julistukset 

eivät täytä.

 

Minä uskon rahan voimaan

joka siirtää vuoria ja tekee sinusta

oman elämäsi sivuhenkilön

ja minä uskon ettei sosialismiin tarvita rakkautta

riittää että egomme turpoavat

kunnes poksahtavat yhteishyvän tajuksi.

 

Minä uskon että hyvä on ihmisen keksimää

välttämätöntä kangastusta

ja onnea on löytää joku vitun hupi tämän keksimistyön loputtomuudesta

joku hupi, eli lempi, johon uskon kuin Juudas Jeesukseen

kuin kuolema, joka sokeasti uskoo ja luottaa minuun

hiipiessään lävitseni lärvillään elämän naamari.

 

Minä uskon kodittomuuteen

joka pakottaa askeltemme rytmistä musiikkia

laittaa tanssimaan vesiliirrossa uusin elkein

ja minä uskon rakkauteen, hengen kiimaan olla kahta

haluun jakaa ja aueta, joka on jokaisessa

yhtä väkevä kuin into nujertaa ja nöyryyttää.

 

Minä uskon, että kosmos rakastaa meitä joka tapauksessa

vaikka raiskaamme sademetsät ja sylivauvat, vaikka julistamme 

rakenteellisen köyhyyden olevan talouskasvun ja hyvinvoinnin reaalihinta

niin kosmos rakastaa jokaista hiekanjyvää, pikseliä ja ihmishippua

niin kuin se rakastaa kaiken aineen ja energian

väliaikaisuutta ja kiertoa ruumiissaan.

 

Minä uskon uskomisen performatiiviseen tehoon

itseripustetun porkkanan

taikaan

ja minä uskon että ihmiskunnan saavutuksista suurin on

Don Pullenin soolopianolevy

Evidence of Things Unseen:

 

joka Raamattua nimellään siteeraten väittää uskon todistavan

että yliluonnollista on

mutta lihassaan ei todisteista tai niiden puutteesta piittaa

vaan vaikenee raivokkaasti siitä mistä ei voi puhua

antaa epäilyn soida ja

uskon kasvaa toden kohduksi.

 

Minä uskon että lapsissa on epäonnistumisteni tulevaisuus

hyvä tai huono, ja että traumoistaan pääsee vain

vuolemalla niistä viestikapulaa tai matkaevästä seuraavalle

ja minä tiedän, että henki vinkuu 

vain siinä toivossa, joka kersaan tarttuu

ja ettei se riitä.

 




VIITTEET

 

1 Tämän artikkelin/eksposition esi-isä, “Käytännöllisen utopian alkeet”, julkaistiin vuonna 2011 Jan Liesahon ja Vaula Tuomaalan kokoamassa kirjassa Ilman Lenin-setää huom. — Kulttuurivasemmiston vastaisku (Into kustannus, s. 9–31). Tuo esiversio oli puolta lyhyempi kuin nyt käsillä oleva, eikä sisältänyt lainkaan kuva-, video- tai äänimateriaaleja. 

2 Monty Python's Flying Circus, Season 1 - Episode 05 - Man's Crisis Of Identity: “Confuse-a-Cat”, tallennettu 3.10.1969, ensilähetys 16.11.1969: https://www.youtube.com/watch?v=B2Je1CEPkUM

3 Global Footprint Network: 2010 AND BEYOND — Rising to the biodiversity challenge, http://www.footprintnetwork.org/images/uploads/CBD_2010_and_Beyond.pdf 

New Economics Foundation / Nic Marks, Andrew Simms, Sam Thompson and Saamah Abdallah: The Happy Planet Index: An index of human well-being and environmental impact, 2006, http://www.neweconomics.org

Ruut Veenhoven: World Database of Happiness, Distributional Findings in Nations, 2000—2005, Erasmus University Rotterdam, www.worlddatabaseofhappiness.eur.nl.

5 Kansainvälisen valuuttarahaston tilastojen mukaan Beninin nimellinen bruttokansantuote (nominal GDP) henkeä kohden vuonna 2007 oli 708 ja Suomen 46 856 Yhdysvaltain dollaria. Ostovoimakorjattu bruttokansantuote (GDP PPP), joka kertoo lähinnä kansalaisten keskimääräisestä ostovoimasta sisämarkkinoilla oli vastaavasti 1 547 dollaria Beninissä ja 35 349 dollaria Suomessa. Lähde: IMF / International Monetary Fund, World Economic Outlook Database, October 2008: Nominal GDP list of countries. Data for the year 2007, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2008/02/weodata/index.aspx.

6 Suomalaisen eliniänodote vuonna 2008 on 78,82 ja beniniläisen 58,56 vuotta. Lähde: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu, CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/.

7 Suomen Gini-indeksi on 26, Beninin 36,5. Indeksi mittaa tuloerojen suuruutta asteikolla 0—100, jossa 0 edustaa absoluuttista tasajakoa (kaikilla samat tulot), 100 absoluuttista epätasajakoa (yhdellä kaikki tulot, muilla ei mitään). Tuloerot Suomessa ovat siis selvästi pienemmät kuin tuloerot Beninissä — mutta on hyvä tietää myös, että tuloerot Beninissä ovat kuitenkin selvästi pienemmät kuin tuloerot Nigeriassa (GINI 43,7) tai Yhdysvalloissa (GINI 45). Lähde: CIA World Factbook 2008, https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/.

Mitä tarkoitan konsumerismilla tässä? Tätä: konsumerismi on yhteiskunta- ja talousjärjestelmä, joka perustuu siihen, että kansalaisia kannustetaan kuluttamaan yhä enemmän ja enemmän — ja uskoon että tämä itsetarkoituksellinen tuotannon ja kulutuksen kiihdyttäminen on paras tapa lisätä hyvinvointia ja vauhdittaa kehitystä.

9 Vaikka käytän tässä siivoojaa, puhelinmyyjää ja banaaninpoimijaa esimerkkinä ammateista, joissa ihmistä usein riistetään, en suinkaan väitä, että tämäntyyppisissä ammateissa työskentelevät olisivat välttämättä taipuvaisempia eskapismiin kuin paremmin koulutetut, enemmän tienaavat ja arvostetummat. Käytän näitä ammatteja esimerkkeinä tässä, koska riisto on niissä erityisen ilmeistä ja koska ne ovat ammatteja, joissa ihminen usein tulee väheksytyksi ja ylenkatsotuksi (‘luuseriksi leimataan’) ammattinsa vuoksi – toisin kuin vaikkapa pörssimeklari, joka hänkin voi olla suuri eskapisti ja mahdollisesti myös riistetty.

10 "Mind of a Lunatic", albumilta Geto Boys: Geto Boys, 1990, Def American Records.

11 Reilu kauppa tarkoittaa tässä esimerkiksi FLO:n, Fairtrade Labelling Organizations Internationalin (http://www.fairtrade.net, http://www.flo-cert.net) määrittelemällä tavalla oikeudenmukaista kauppaa, josta Fairtrade-tavaramerkki on takeena.

12 Säe on runosta "Horisontti on minua", joka löytyy runokokoelmastani Kuolevainen (WSOY, 2008).

13 "I paint with my back to the world." Agnes Martin Mary Lancen dokumenttielokuvassa Agnes Martin: With My Back to the World (2002).

14 Yksin kotona / Home Alone, 2006, akryyli kankaalle, triptyykki, 300 x 600 cm, kollektiivimaalaus, Teemu Mäki & ryhmä 15—19 vuotiaita nuoria: Hanna Aav, Meri Ahlfors, Susanna Alanne, Antti Auvinen, Krista Heikkinen, Elise Hujanen, Juuli Jyrkänkoski, Saija Sipilä, Oona Suikkanen ja Ville Vilhunen. http://www.teemumaki.com/coll-home-alone.html 

15 Esa Kirkkopelto: "Vaadimme vähemmän", esitelmä VATAKin Taiteesta politiikkaan -keskustelusarjassa, Nykytaiteen museo Kiasma 6.5.2010, http://vatak.wordpress.com/2010/06/20/kiasman-keskustelujen-videot. Kirkkopellon metodilla tehdyistä teoksista löytyy esimerkkejä hänen vetämänsä eistystaideryhmän, Toisissa tiloissa / Other Spaces, tuotannosta: http://www.toisissatiloissa.net.

16 Teemu Mäki & Arja Tiili (1972—): All Matters — No Escape, kaksituntinen tanssiteatteriteos, ensi-ilta Pietarissa Body-Word festivaaleilla 2011, http://www.teemumaki.com/theater-all-matters-no-escape.html 

17 Arseni Tarkovskille (1907—1989), sillä runoni syntyi erään hänen runonsa innoittamana: 

Nyt on kesä mennyt

kuin ei sitä olisi koskaan ollut.

Auringossa on vielä lämmintä.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Kaikki on loppumassa, 

kaikki putoaa käteeni

kuin viisisorminen lehti.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Mitään pahaa ei menetetty,

mikään hyvä ei ollut turhaa.

Kaikki palaa kirkkaasti.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Elämä kokosi minut

suojaavien siipien alle.

Onni oli aina kanssani.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Ei yksikään lehti palanut,

ei yksikään oksa taittunut.

Päivä on puhdas kuin ikkuna.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Tarkovskin runo kuullaan hänen poikansa, Andrei Tarkovskin (1932—1986) elokuvan Stalker (1976) ääniraidalla. 







Rafael Wardi (1928-): Pastellipiirustus, 75 x 55 cm.

Louise Bourgeois (1911–2010): No Escape / Ei pakotietä, installaatio, 244 x 252 x 305 cm, 1989, Kouri kokoelma, Kiasma. No Exit / Ei ulospääsyä.

Matthias Grünewald (1475–1528): Isenheimin alttaritaulu, öljy puulle, 1510–1515, Musée d'Unterlinden, Colmar, Saksa.

Minna Havukainen (1969–), Kädet / Hands, valokuva, 2009.

("Taide vaikuttaa usein käytäntöön utopian kautta, muokkaamalla tekijän ja katsojan ihmiskäsitystä, elämänasennetta ja maailmankatsomusta, joihin kaikki konkreettiset poliittiset valinnat perustuvat.")

(Onko taide todellisuuden kohtaamista vai pakenemista?)

Geto Boys: Mind Of A Lunatic, katkelma kappaleesta, albumilta Geto Boys (1990, Def American Records).

(Keskustelua ruokkiva tai herättävä taide.)

(Taide viisauden tavoitteluna, eli tiedonvälityksenä, tutkimuksena, maailmankatsomuksen kiteytyksenä ja testinä – tai maailmankatsomuksen kokonaisvaltaisimpana muotona.

Taide pyrkimyksenä ulottaa ajattelu sanojen tuolle puolen.

Taide yrityksenä kohdata ne ongelmat, joita ei voi ratkaista, mutta jotka on pakko kohdata.)

(Taide tunne-elämän viljelynä. Ja tämän kaksi alalajia:

 

1. Moraalinen, joka pyrkii tunne-elämän tiedostamiseen, ymmärtämiseen, hallitsemiseen ja ohjaamiseen.

 

2. Ei-moraalinen, joka pyrkii voimistamaan ja monipuolistamaan tunne-elämää ja kokemusmaailmaa silkasta elämänjanosta ja nautinnonhalusta.)


Bertolt Brecht (1898–1956): Me ajoimme mukavassa vaunussa

 

Me ajoimme mukavassa vaunussa

sateista maantietä

kun illansuussa näimme ryysyisen ihmisen

joka syvään kumartaen viittoi päästäkseen

                        mukaan.

Meillä oli katto ja meillä oli tilaa ja me ajoimme

                        ohi

ja me kuulimme minun sanovan äreällä äänellä:

                        ei

ketään ei voida ottaa mukaan.

Me olimme jo kaukana, ehkä päivämarssin päässä

kun minä äkkiä pelästyin tätä ääntäni

tätä suhtautumistani ja koko

tätä maailmaa.

(Kaksi avantgarden perinnettä: abstrakti ja yhteiskunnallinen.)

Agnes Martin (1912–2004): nimetön maalaus. Jackson Pollock (1912–1956): Yksi: Numero 31 (1950), öljy ja alkydi kankaalle, Modernin taiteen museo (MOMA), New York, USA, 2011. Timo Aalto (1941–2003): Murrettujen värien kontrasti (1974), öljy kankaalle, 62 x 53,5 cm. Frank Stella: Khurasan Gate I (1968), akryyli kankaalle, 240 x 720 cm, Kunsthalle Bielefeld, Saksa. Cy Twombly (1928–2011): Nimetön maalaus (1970), 405 x 640 cm, öljypohjainen talomaali ja väriliitu kankaalle, Modernin taiteen museo (MOMA), New York, USA.

Home Alone / Yksin kotona

Kollektiivimaalaus. Tekijät: Ryhmä 15–19 vuotiaita nuoria, Teemu Mäen ohjauksessa. Nuoret: Hanna Aav, Meri Ahlfors, Susanna Alanne, Antti Auvinen, Krista Heikkinen, Elise Hujanen, Juuli Jyrkänkoski, Saija Sipilä, Oona Suikkanen ja Ville Vilhunen. Teos syntyi nuorille tarkoitetussa Kesäduuni-projektissa, jonka Kiasma-teatteri järjesti osana URB06-tapahtumaa Helsingissä vuonna 2006. Akryyli kankaalle, 2006–2007, triptyykki, 300 x 600 cm.

Kuvia Esa Kirkkopellon vetämän Toisissa Tiloissa -ryhmän esityksestä Golem-variaatioita / Golem Variations, Kiasma-teatteri, Helsinki, 2011. www.toisissatiloissa.net

(All Matters – No Escape, tanssi/teatteriesitys, jossa yritin yhdistää runouden ja politiikan, tilastofaktat ja yksityiset kokemukset.)

(Todellisuushakuinen nautinto ja eskapistinen nautinto eivät välttämättä sulje toisiaan pois, sillä ne voivat elää kokemuksessamme rinnakkain, toisiaan pilaamatta.)

Kaksi videoklippiä Voina/Sota-ryhmän aktivistitaiteesta. Ryhmän oma tallenne penis-graffitista Liteinin siltaan Pietarissa. Sen vieressä televisiouutinen samasta teoksesta ja sen saamasta innovaatiopalkinnosta.

Borah Bergman (1933–2012, piano) & Evan Parker (1944–, sopraanosaksofoni): "Ascent Through the Vortex", kaksiminuuttinen katkelma kappaleesta (koko kappaleen kesto olisi 17 min 39 s), albumilta The Fire Tale, Soul Note Records, äänitetty 18.–20.3.1990.

All Matters – No Escape / Kaikki vaikuttaa

 

Käsikirjoitus, koreografia ja ohjaus: Teemu Mäki & Arja Tiili. Tanssijat: Elina Häyrynen, Ima Iduozee, Olle Söderström, Laura Vesterinen. Musiikki & räppi: Kasperi Laine & …. Valot: Meri Ekola. Ensi-ilta: Body Word Festival Pietari, Venäjä, 17.5.2011. Suomen ensi-ilta: Kultuuriareena Gloria Helsinki, 20.8.2011.

Alla: Esityksen juliste, traileri, joitakin esityksessä lausuttuja tilastofaktoja, muutamia videoklippejä esityksestä ja kaksi katkelmaa esitysta varten tehdyistä ja siihen sisällytetyistä videohaastatteluista. Lisätietoa: http://www.teemumaki.com/theater-all-matters-no-escape.html


Viimeinen ehtoollinen / The Last Supper, kollektiivimaalaus, öljy kankaalle, 9.8.2011–9.4.2012, 210 x 400 cm.

Tekijät: Perkele Collective (Teemu Mäki & Anniina Ala-Ruona, Elizabeth Buset, Niina Cochran, Aleksandra Farazin, Sampsa Indrén, Asao Kodama, Claire Mirocha, Yu-Wen Huang). http://www.teemumaki.com/teemumakipaintingdrawingcollectives.html

Eero Järnefelt (1863–1937): Raatajat rahanalaiset (Kaski), 1893, 131 x 168 cm, Ateneumin taidemuseo Helsinki. Onko tämä maalaus isänmaallista sentimentalismia ja köyhyyspornoa vai emansipatorista vasemmistolaisrealismia?

Teemu Mäki: Lasse Svartsrömin muotokuva, kvartetti, neljä valokuvaa, digital print Proofsec, 330 x 270 cm (160 x 128 cm kukin), 2013 (kuvattu 23.3.2011).


Lassen muotokuva kuuluu sarjaan Miten olla mies tai nainen? / How to Be a Woman or a Man? Yllä yleiskuva Valokuvagalleria Hippolytestä, vuodelta 2013, jossa esitin kolmasosan sarjan teoksista. http://www.teemumaki.com/teemumakiphotography.html

Nanna Susi (1967–): Tuulen viemää / Gone with the Wind, 2003, öljy kankaalle, 150 x 190 cm. www.nannasusi.fi Puhdasta eskapismia?

Jennifer Allora (1974–) & Guillermo Calzadilla (1971–): Track and Field / Yleisurheilu (2011), osa Allora & Calzadillan näyttelyä nimeltä Gloria, Venetsian biennaali, Italia, 2011. (Teemu Mäen kuvaama dokumenttivideoklippi teoksesta.)

Jumala tekee sateenkaaren / God Makes the Rainbow, 2006–2007, akryyli kankaalle, triptyykki, 300 x 600 cm.

Tekijät: Teemu Mäki & ryhmä 15–19 vuotiaita: Hanna Aav, Susanna Alanne, Anu Auvinen, Katja Bohm, Elise Hujanen, Juuli Jyrkänkoski, Sikri Lehko, Saija Sipilä, Oona Suikkanen, Lotta Maija Vilajoki. Tehty osana Kiasma-teatterin Kesäduuniprojektia URB06-tapahtumassa kuukauden aikana kesällä 2006 (+ pientä jälkisäätöä 2007). http://www.teemumaki.com/teemumakipaintingdrawingcollectives.html

Fiktiokirjallisuus (proosa) pärjää nykyään ehkä vain harvoin parhaalle ei-fiktiolle (jota myös tietokirjallisuudeksi kutsutaan, mutta mielestäni se on liian kapea termi), jollaisena pidän esimerkiksi Naomi Kleinin (1970–) teosta Tuhokapitalismi / Shock Doctrine (2007). Paras ei-fiktio valaisee nykyään usein maailman tilaa ja kertoo ihmiskunnan mentaalisestakin tilanteesta paljon fiktiota paremmin ja myös koskettavammin kuin juuri mikään taide.


Alfred Döblin (1878–1957) kirjoitti ensyklopedisen ja sekä taloudellisesti että psykologisesti pätevän analyysin saksalaisen (tai yleisemmin: porvarillisen) luokkayhteiskunnan tilasta romaanissaan Berlin Alexanderplatz (1929) ja R.W. Fassbinder (1945–1982) teki samaisesti romaanista yhtä hyvän elokuvan (1980). Minulle on epäselvää, voisiko "puhdas" fiktio yhä yltää kaunokirjallisuudessa samaan.

Keith Haring (1958–1990): Nyrkkeilijät, 1987, teräsveistos. http://www.haring.com

Teemu Mäki: Vera Nevanlinnan, tyttärensä Rebeckan ja äitinsä Kaarinan muotokuva. Triptyykki, kolme valokuvaa, digital print Proofsec, 100 x 80 cm kukin, 2013 (kuvattu 2009), sarjasta Miten olla mies tai nainen? /  How to Be a Woman or a Man?.

Fahrend in einem bequemen Wagen


Fahrend in einem bequemen Wagen

Auf einer regnerischen Landstraße

Sahen wir einen zerlumpten Menschen bei Nachtanbruch

Der uns winkte, ihn mitzunehmen, sich tief verbeugend.

Wir hatten ein Dach und wir hatten Platz und wir fuhren vorüber

Und wir hörten mich sagen, mit einer grämlichen Stimme: Nein

Wir können niemand mitnehmen.

Wir waren schon weit voraus, einen Tagesmarsch vielleicht

Als ich plötzlich erschrak über diese meine Stimme

Dies mein Verhalten und diese

Ganze Welt.

David Simon (1960–, käsikirjoittaja): The Wire, televisiosarja, 2002-2008 still-kuva ja osa toisesta still-kuvasta. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Wire, http://www.hbo.com/the-wire

Brian de Palma (1940–): Scarface (1983), still-kuva elokuvasta.

Minna Havukainen (1969–): Mio ja äidit / Mio and Mothers, diptyykki, sarjasta Puerperium, 2008, valokuvia, 112 x 90 cm kukin. www.poppoo.info/Minna-Havukainen

Kaksi humoristista videoklippiä Toisissa tiloissa -ryhmän kehittämistä harjoitteista. "Toisissa tiloissa ryhmän harjoitteet on suunniteltu helpottamaan ihmisten keskinäistä oleskelua maan olosuhteissa, lisäämään todellisuuden tuntua sekä edistämään eri oliolajien välistä kommunikaatiota."

www.toisissatiloissa.net

http://stadi.tv/ohjelma/harjoitellaan-osa-5-elainrata?page=52&quicktabs_2=2&quicktabs_4=1

http://stadi.tv/ohjelma/harjoitellaan-osa-2-kotilot

Teemu Mäki: Ursula leikkimökissään, 2006, kromogeeninen digitaalituloste pohjustettu alumiinille, 83 x 103 cm. Sarjasta Miten olla mies tai nainen? (kamera-assistenttina Kenneth Bamberg) http://www.teemumaki.com/teemumakiphotography.html

Traveling in a comfortable car / 


Traveling in a comfortable car

Down a rainy road in the country

We saw a ragged fellow at nightfall

Signal to us for a ride, with a low bow.

We had a roof and we had room and we drove on

And we heard me say, in a grumpy voice: No,

we can’t take anyone with us.

We had gone on a long way, perhaps a day’s march

When suddenly I was shocked by this voice of mine

This behavior of mine and this

Whole world.

Taiteilija/aktivistiryhmä Voina

(Venäjäksi Война = Sota. Perustajat: Oleg Vorotnikov & Natalia Sokol).


Ryhmän tunnettuja teoksia ovat esimerkiksi:

  1. Penis SFB:lle, performanssi/aktio (14.6.2010, Pietari, Venäjä), jossa ryhmä maalasi jättiläispeniksen Liteinin nostosiltaan FSB:n (ent. KGB) Pietarin päämajan lähelle.
  2. Missä pehmoleluni on?, performanssi/aktio (15.11.2010, Pietari, Venäjä), jossa ryhmä käänsi muutaman poliisiauton katolleen ja pidätettäessä väitti vain etsineensä kadonneita lelujaan.
  3. Työläisten päivä Mäkkärissä, (Workers' Day at McDonalds), performanssi/aktio (Pietari, Venäjä), jossa ryhmä heitti eläviä kissoja tiskin yli työntekijöiden päälle ja ohi, oman sanomansa mukaan "lievittääkseen turruttavan paskatyön aiheuttamaa pitkästystä".


Penissiltateoksesta ryhmä sai Venäjän Kulttuuriministeriöltä Innovaatiopalkinnon (2010 Innovation Prize) vuonna 2010.


Lisätietoa haastattelussa: http://www.vice.com/en_uk/read/russias-art-war.

Eemil Karila (1978–) & Kalle Lampela (1973–) eli C.S.C.A.A. / Contemporary Santa Claus Artist Association: Herra Sokerileipuri / Mr. Confectioner, 2008–2009, betoni, metalli, terva, höyhenet, korkeus 300 cm, Lapin Yliopisto, Rovaniemi. 

http://www.eemilkarila.net/works_2007_confectioner_1.html

http://julkisetteokset.rovaniemi.fi/teokset/mr_confectioner.htm


Me kaikki tiedämme, että kulutuskapitalistinen joulu on irvokkaalla tavalla Jeesuksen oppien vastainen, mutta Karilan & Lampelan löylyttämä joulupukki voi saada meidät todella pysähtymään miettimään tätä paradoksia – ja muuttamaan käyttäytymistämme.

Otto Dix (1891–1969): Sota-triptyykki / Der Krieg Triptychon / War Triptych (1929–1932). Öljy puulle, keskuspaneeli 204 x 204 cm, sivupaneelit 204 x 102 cm, predella 60 x 204 cm. Galerie Neue Meister, Staatliche Kunstsammlungen Dresden.

Kukka Ranta (1982-): Romaniperhe sillan alla / Roma Family Under The Bridge ja Romaniperhe odottaa häätöä / Roma Family Waiting for Eviction, sarjasta Minne Romanien pitäisi mennä? / Where Should the Roma People Go?, 2009–2011. Moniosainen, valokuvista, videoista ja teksteistä koostuva teos, jota on esitetty taidegallerioissa, aikakauslehdissä ja internetissä. http://kukkaranta.blogspot.fi/search/label/roma

Brechtin runo pyrkii kehittämään tunne-elämäämme ja tietoisuuttamme, eli muistamaan maailman tilan, oman elämäntapamme seuraukset ja lisäämään taipumustamme myötätuntoon. Siten se on paitsi maailmankatsomuksellista runoutta, niin myös tunne-elämän moraalista viljelyä, eli pyrkimystä niiden tunne-elämämme tendenssien voimistamiseen, joita järki pitää hyvinä, eli rakentavina, elämää voimistavina ja harmonista yhteiseloa edistävinä.


Kitty Krausin (1976-) nimetön, moottoroitu veistos (kuva ja videoklippi oikealla) puolestaan on tunne-elämän venyttelyä ja viljelyä ilman mitään moraalista päämäärää. Krausin teoksen äärellä pyrimme vain opettelemaan herkkyyttä, tarkkaavaisuutta ja taitoa nauttia entistä moninaisemmista aistiärsykkeistä. Krausin veistoksen liikekieli on yhtäältä orjamaisen monotoninen ja ennalta-arvattava, mutta toisaalta hetkahduksiltaan oikukas ja jääräpäisen vapaa. Se olennoi säännönmukaisuuden ja sattumanvaraisuuden eripuraista ja loppumatonta rinnakkaiseloa ja symbioosia, mikä on omallekin olemisellemme syvästi ominaista. Kun opettelemme näkemään Krausin veistoksen kapulan pyörimisessä ja nyrjähdyksissä kiehtovaa dynamiikkaa ja kun opettelemme kokemaan jännittävänä, koskettavana, eloisana ja huvittavana sen, miten hypnoottisen toisteinen rytmi ja sitä särkevät retkahdukset veistoksen liikkeessä vuorottelevat, opettelemme samalla tietenkin sietämään ja nauttimaan omasta olemisestamme (lastuna elämän lainehilla). Voi tietysti ajatella, että tämä kilvoittelu ja siihen sisältyvä elämännäkemys ovat filosofis-poliittisestisesti merkittäviä toimia, niin kuin ovatkin, mutta tässä artikkelissani käyttämässäni jaottelussa on ehkä silti parempi nähdä tämä teos ensisijaisesti ei-moraalisena, ei-hyötyyn tähtäävänä yrityksenä opetella nautinnon taitoja nautinnon itsensä vuoksi.


Dokumenttikuvasin Krausin teosta Hamburger Bahnhofilla, Berliinissä 2011. Kraus oli mm. tällä teoksella juuri saanut Nuoren taiteen valtionpalkinnon / Preis der Nationalgalerie für junge Kunst 2011. http://www.galerieneu.net/artists/show/id/8

Teemu Mäki & Kollektiivi: Jouluntorjuntamaalaus / Painting to Exorcise the Xmas with. Kollektiivimaalaus, 210 x 400 cm, 6.12.2009 (Maalarit: Teemu Mäki & Sampsa Indrén, Anna-Liisa Kankaanmäki, Katariina Katla, Maija Ojanen, Nelli Penna, Kukka Ranta + Marsu). http://www.teemumaki.com/teemumakipaintingdrawingcollectives.html

Lucian Freud (1922–2011): Tyttö ja valkoinen koira / Girl with a White Dog, 1951–1952, öljy kankaalle, 76 x 102 cm Tate Gallery, Lontoo. Halpamaista seksismiä ja pehmopornoa vai oivaltavaa eksistentialismia ja elinvoimaistavaa kuolevaisuuden tunnustamista?

Michelangelo Merisi da Caravaggio (1571–1610): Bacchus (1595) ja Bacchino Malato (sairas Bacchus, omakuva, 1594).

Lisa Erdman: Homotroll ja Abstinen, julisteita (antimainos)sarjasta Pharmas, 2011. http://www.lisaerdman.com

NUMEROITA

 

(päivitetty 13.5.2014)

 

SUOMI

 

– Vuonna 1917 Suomalaisia oli 3,1 miljoonaa1.

– Heistä yli prosentti, eli 37 tuhatta, tapettiin kansalaissodassa vuonna 1918.

– Kolmasosa uhreista kuoli taisteluissa, loput teloituksissa tai vankileireillä2.

 

– Vuonna 1938 Suomalaisia oli 3,7 miljoonaa3.

– Talvisodassa, Jatkosodassa ja Lapin sodassa 2,4 prosenttia suomalaisista tapettiin: 86 tuhatta sotilasta ja 2 500 siviiliä4.

– Suomalaiset tappoivat näissä sodissa 400 tuhatta venäläistä. Se oli kaksi promillea Venäjän väestöstä5.

 

IRAK

 

– USA hyökkäsi Irakiin vuonna 1990 ja uudestaan vuonna 2003. USA:n joukot vetäytyivät Irakista (ja sodasta) lopulta 18.12.2011.

– Ennen jälkimmäistä sotaa Irakin asukasluku oli 28 miljoonaa ja USA:n 303 miljoonaa6.

– Sodissa kuoli 45 000 irakilaissotilasta.

– Kaksi sotaa ja ensimmäistä sotaa seuranneet talouspakotteet ja jälkimmäistä seurannut miehitys ovat johtaneet 1,7 miljoonan irakilaissiviilin kuolemaan. Se on 6 prosenttia Irakin väestöstä7.

– USA:n sotilaita sodassa ja miehityksessä tapettiin 4486. Se on promillen sadasosa USA:n väestöstä8.

 

TŠETŠENIA

 

– Venäjä hyökkäsi Tšetšeniaan vuonna 1994 ja uudestaan vuonna 1999. Jälkimmäinen sota jatkuu edelleen.

– Ennen sotia Tšetšenian asukasluku oli hieman toista miljoonaa ja koko Venäjän 145 miljoonaa9.

– Tähän mennessä tšetšeeneistä joka neljäs on tapettu: 200 0000 siviiliä ja 40 000 sissiä10.

– Venäläisiä sotilaita toisessa Tšetšenian sodassa on tapettu 40 000. Se on neljäsosapromille Venäjän väestöstä.

– Sota on ollut Tšetšenialle myös ympäristökatastrofi, esimerkiksi pohjavedet ovat saastuneet ihmiselle vaarallisiksi aina 250 metrin syvyyteen saakka11.


















Kaksi katkelmaa ja traileri Lanzmannin 9-tuntisesta dokumenttielokuvasta, joka yhdistää – tai paremminkin käyttää rinnakkain – taiteen, filosofian, politiikan ja historiantutkimuksen keinoja. Katkelmat ovat "Jan Karskin haastattelu" ja “Treblinkan kuolemanleiri – entinen SS-sotilas tunnustaa”.

Otto Dix: Suurkaupunki / Großstadt / Metropolis, 1928, triptyykki, sekateniikka puulle, 181 cm x 402 cm. 

Susanna Kuparisen (1974–) Eduskunta — Poliittinen satiiri vaurauden uusjaosta / Parliament — A Political Satire of the Redistribution of Wealth, (Ryhmäteatteri, Helsinki, 2011) perustui kokonaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoihin ja esitystä valmistelleen työryhmän tekemiin haastatteluihin. Lähes kaikki esityksessä puhutut tekstit ja dialogit olivat sanasta sanaan peräisin näistä dokumenteista. Ennen Eduskunta-esitystä – ja sen jatko-osaa, Eduskunta kakkosta – Kuparinen teki kolme Valtuusto-näytelmää Helsingin ylioppilasteatterissa samalla metodilla.

Teemu Mäki: Tytti ja Jaana Patronen (eräs tytär ja hänen äitinsä)

Valokuvadiptyykki sarjasta Miten olla mies tai nainen? / How to Be a Woman or a Man?, Diasec, 160 x 250 cm (160 x 120 cm kukin), 2006. http://www.teemumaki.com/teemumakiphotography.html

Vasemmalla:


Paul McCarthyn (1945–) puhallettavia ulkoilmaveistoksia: Siat, Pullollinen Kapteeni Morgania, George Bush Jr. ja Paskakasa. Utrecht, Hollanti, 2009.


Nämä voi nähdä kauneuden evoluution tuloksena. Teoksissa on myös poliittinen viesti tai ainakin yritys sytyttää keskustelua – väkivaltaisuudestamme, eroistamme ja samankaltaisuuksista suhteessa muihin eläinlajeihin, sivilisaatiomme saavutusten todellisesta luonteesta, ja niin edelleen – mutta yhtä lailla nämä teokset yrittävät tuottaa silkkaa, epämoraalista mielihyvää, jota syntyy kun tunnistamme olemisemme järjettömyyden ja pyrkimyksiimme sisältyvän itsepetoksen ja ontuvuuden. Tosiasioiden tunnistamisen lisäksi opimme toivottavasti myös nauramaan niille, itsellemme ja kaikelle, ottamaan ilon irti synkimmistäkin elon puolista. Kyse on siis sekä tiedostavan ihmisen yrityksestä kohdata tosiasiat ja emansipoitua että naurun emansipaatiosta sinällään, ihmisen kohtalosta piittaamatta, ihmistä vapauttavan ja itseään vapauttavan naurun itsensä vuoksi.


McCarthyn teokset ovat siis omalla tavallaan kirjaimellisesti kauniita. Sama pätee aiemmin mainitsemaani Mimosa Palen Mobile Female Monument -teokseen, jota sitäkään ei pidä typistää pelkäksi "keskustelunherättämistaiteeksi", vaan nähdä senkin teoksen yhtä lailla operoivan tunne-elämän kehittämisen ja venyttelyn areenalla tunne-elämän runsastuttamisen itsensä vuoksi.

1 Tilastokeskuksen mukaan Suomen väkiluku vuoden 1917 lopulla oli 3 134 300 (http://www.stat.fi/org/index.html).

2 Suomen Kansallisarkiston (http://www.arkisto.fi/fi/arkistolaitos/kansallisarkisto/ ,  http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2) mukaan 36 640 suomalaista tapettiin Kansalaissodassa (27.1.–15.5.1918. Heistä 9 403 kuoli taisteluissa, 9 720 teloitettiin tai murhattiin, 13 446 kuoli vankileireillä, 613 niiltä vapauduttuaan, 2 193 katosi ja 1 265 tapettiin muilla tavoin.

3 31.12.1938 Suomen väkiluku oli 3 672 100 (http://www.stat.fi/org/index.html)

4 Talvisodassa, Jatkosodassa ja Lapin sodassa tapettiin 86 413 suomalaista sotilasta ja 2 500 siviiliä. Se oli 2,42 % väestöstä (http://www.stat.fi/org/index.html).

5 Suomalaisten tappamat 400 000 venäläistä sotilasta ja 7 000 siviiliä olivat noin 0,21 % Venäjän (/Neuvostoliiton) silloisesta väestöstä.

6 CIA World Factbook https://www.cia.gov.

7 USA painosti YK:n asettamaan Irakin kauppasaartoon vuonna 1990. Pakotteet olivat voimassa 6.8.1990–22.5.2003 ja niillä oli katastrofaalinen vaikutus Irakin talouteen ja yhteiskuntaan (http://www.casi.org.uk/info/undocs/sanct31.pdf). Esimerkiksi lapsikuolleisuus alkoi nousta jyrkästi (Iraq Child and Maternal Mortality Surveys, UNICEF 1999. http://www.fas.org/news/iraq/1999/08/990812-unicef.htm). On epäselvää kuinka monta irakilaista kuoli pakotteiden vuoksi, mutta varovaistenkin arvioiden vuoksi jo vuoteen 1999 mennessä pakotteet olivat aiheuttaneet 300 000 tuhannen lapsen kuoleman (Richard Garfield: The Impact of Economic Sanctions on Health and Well-being,  s.31).

Arviot pakotteiden vuoksi kuolleiden kokonaismäärästä vaihtelevat 500 000 ja 1,7 miljoonan välillä. Ramsey Clark, International Commission of Inquiry on Economic Sanctionsin varajohtaja ja USA:n entinen oikeusministeri väitti jo vuonna 1996 pakotteiden aiheuttaneen 1,7 miljoonan irakilaisen kuoleman (http://www.twf.org/News/Y1997/Ramsey.html).

Lääketieteen aikakauslehti Lancet julkaisi vuonna vertaisarvioidun 2003 tutkimuksen Irakin jälkimmäisen sodan irakilaisuhreista ja päivitti tutkimuksensa vuonna 2006. Heidän 11.10.2006 julkaistun arvionsa mukaan 2003 alkaneessa sodassa ja miehityksessä oli kuollut 654 965 irakilaista.

UNICEF julkaisi tammikuussa 2008 tutkimuksen jälkimmäisen sodan ja miehityksen vaikutuksista: Iraq Child and Maternal Mortality Surveys, UNICEF 1999, http://www.fas.org/news/iraq/1999/08/990812-unicef.htm. Sen mukaan tutkimuksen mukaan siihen mennessä, sodan alusta lukien (20.3.2003), 1 033 000 irakilaista oli kuollut sodan tai miehityksen vuoksi. Irakin väkiluku huhtikuussa 2008 oli 28 221 181.

8 USA:n armeijan mukaan se oli 19.7.2010 mennessä 4 416 sen sotilasta oli tapettu toisen Irakin sodan ja miehityksen aikana (http://www.defense.gov/news/casualty.pdf / http://icasualties.org / http://www.globalsecurity.org/military/ops/iraq_casualties.htm). Se on noin Se on 0,00141 % USA:n väestöstä, sillä vuonna 2008 USA:n asukasluku oli 304 289 000.

9 Venäjän vuoden 2002 väestölaskennassa Tšetšenian väkiluku oli 1 103 686 ja koko Venäjän 145 166 731.

10 Kahdessa viimeisimmässä Tšetšenian sodassa (1994–1996 & 1999–) on tapettu 150 000 – 200 000 tšetšeenisiviiliä ja 20 000 – 40 000 tšetšeenikapinallista. Se on 15 – 22 % Tšetšenian väestöstä. Tarkkoja lukuja ei tiedetä. Numerot kertovat missä haarukassa muun muassa seuraavien tahojen arviot liikkuvat: Amnesty International (http://www.amnesty.org/), Jane's Information Group (http://www.janes.com/), Prague Watchdog (http://www.watchdog.cz) ja Russian-Chechen Friendship Society (RCFS, http://en.wikipedia.org/wiki/Russian-Chechen_Friendship_Society)

11 Vuonna 2004 Venäjän Terveysministeriö julisti kolmasosan Tšetšenian pinta-alasta "ympäristökatastrofialueeksi" ja lisäksi 40 % Tšetšeniasta "äärimmäisen ympäristörasituksen alueeksi".


The Consumer / Kuluttaja ja Unknown Neighbour / Tuntematon naapuri, vastamainoksia. Tekijät: Tristan Chijinyman, Simo Haanpää, Henna Inkinen, Katariina Katla, Tirza Ben Porat ja Laura Ukkonen, Markku Hakurin (1946–) & Teemu Mäen opettamalla "Image and Context / Kuva ja konteksti“ -kurssilla Aalto-yliopistossa, Helsingissä 2009. Teokset ovat olleet esillä muutamissa Teemu Mäen kuratoimissa ANTIDOTE-näyttelyissä. http://www.antidote.fi

Susanna Kuparinen / Helsingin ylioppilasteatteri: videoklippi, jota käytettiin osana Valtuusto 3 -esitystä. Video on dokumentti teatteriesityksen tekijäryhmän interventiosta Talin golfkentälle 1.9.2010. Videota käytettiin elävän teatteriesityksen epilogina sellaisenaan. Interventiossa teatteri-aktivistit tunkeutuvat ilman lupaa Talin golfkentälle ja vaativat, että tontti, jolla golfkenttä on, pitää kaavoittaa uudelleen, asuinalueeksi joka hyödyttää monia eikä vain niitä harvoja, jotka nyt pelaavat siellä kaupungin subventoimaa golfia. http://fifi.voima.fi/artikkeli/2010/joulukuu/luokkaretki-talin-viheriolle http://eduskuntaesitys.blogspot.fi/2010/12/luokkaretki-taliin.html

Francisco Goya (1746–1828): Toukokuun kolmannen päivän teloitukset 1808 / Los fusilamientos del tres de mayo 1808, (1814), öljy kankaalle, 260 x 340 cm, Museo del Prado, Madrid, Espanja.

Teemu Mäki: Vittupää / The Pussyhead, 2002–1.12.2006, öljy kankaalle, 360 x 782 cm. http://www.teemumaki.com/alleg_pussyhead.html

Mimosa Pale (1980–): Liikkuva naisellinen monumentti / Mobile Female Monument, 2007.


Interaktiivinen, liikkuva performanssiveistos. Esillä toukokuussa 2007 Helsingin Kaupungin Taidemuseossa (Tennispalatsi). Taiteilija vei veistoksensa kävelylle museosta joka toinen päivä. Ohikulkijat saivat mennä veistoksen sisään, missä oli tarpeeksi tilaa aikuiselle asettua makaamaan. 


Sai Suomen estetiikan seuran Vuoden esteettinen teko -palkinnon 2007. 


http://mimosapale.com

Vasemmalla:


Keith Haring (1958–1990): Nimetön, 1986, muovimuste pressulle, Tate Gallery, Lontoo. Haringin maalauksen voi nähdä/lukea dystopiana, jossa koko maailma on pelkkä hyperaktiivinen väkivallan ja riiston koneisto – pienistä lemmenpilkahduksista huolimatta – mutta antoisampaa lienee keskittyä maalauksen siihen puoleen, joka ihastelee ja ylistää elämän-maailman-luonnon kuhinaa, luonnonkierron surkuhupaisaa raivokkuutta, kiistämättä sitä, että siinä kurimuksessa yksilön osa on usein tuskaisa, mutta hakien lohtua siitä, että kokonaisuus on niin täynnä elinvoimaa. Näin ajatellen tämä maalaus on tunne-elämän ei-moraalista venyttelyä ja turboahtamista uhkeamman olemassaolonkokemuksen saavuttamiseksi.

Juha Sääski (1952–): Iloista antajaa jumala rakastaa God Loves the Merry Filantropist, 2008, öljy kankaalle, 200 x 320 cm.

Kuvat: Agamemnonin pää (tai sellaiseksi luultu), kreikkalainen kuolinnaamio, 1550–1500 eaa. / Xenakis: Oresteïa, äänitteen kansikuva.


Musiikki: Iannis Xenakiksen (1922–2001) Oresteïa, 2 minuutin musiikkinäyte teoksen osasta Kassandra. Sävellys 1966/1987/1992. Äänitys 1966/1987: Spiros Sakkas, Sylvio Gualda, Choeur de Département musical de l'Université de Strasbourg, Maïtrise de Colmar, Ensemble Vocal d'Anjou, Ensemble de Basse-Normandie, Dominique Debart (Salabert Actuels Records 1987).

 

Agamemnon on henkilöhahmo Oresteïassa, Aiskhyloksen (525–456 eaa.) näytelmätrilogiassa (458 eaa.): Agamemnon, Hautauhrintuojat (Choephoroe) ja Eumenidit.

Kari Vehosalo (1969–): Neuroosi / Neurosis, sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko / Fear of Violent Death, öljy kankaalle, 145 x 195 cm, 2010.