Muistin kartta ja reitti
Kun toukokuussa 2017 illansuussa katselimme Juha Salmisen kanssa Kuusankosken vanhan hautausmaan vierestä alas siihen suuntaan, jossa teloituspaikkana käytetty soramonttu oli joskus sijainnut, edessämme näkyi asfaltoitu tie ja sen toisella puolella koulun piha, jota ympäröi nurmialue. Ajattelimme, että soramontun oli täytynyt sijaita joitakin metrejä tien ja nurmialueen yläpuolella. Vaihtoehtoisesti voisi ajatella, että soramonttu löytyi ympäriinsä levitettynä kaikista niistä paikoista, jonne hiekkaa oli siirretty, niin kuin kaikki ne ruumiit, joita siirrettiin ainakin kahdelle eri hautausmaalle.
Miksi on niin tärkeää tietää ja osoittaa se paikka, jossa teloitukset tapahtuivat? Mitä muistin paikat oikeastaan ovat? Ulla-Maija Peltosen mukaan paikan tehtävänä on säilyttää muisto ja tehdä muistosta kuolematon (Peltonen 2003, 238). Mutta miten paikka säilyttää muiston ja tekee siitä kuolemattoman?
Puhekielinen ilmaisu pitää ”muistinvaraisia” asioita epäilyttävinä. Yritetäänkö paikan avulla vakuuttaa, ettei kyse ole pelkästään muistinvaraisesta ilmiöstä? Kuitenkin mennyt tapahtuma on kadottanut aistittavuutensa ja siksi se ikään kuin hakee aistittavasta todellisuudesta kosketuspintaa. Menneet tapahtumat piileskelevät nimittäin virtuaalisina aktuaalisesti läsnäolevien asioiden taakse kätkeytyneinä, muotoa vailla.6 Muistin paikan käsitteellinen ongelma on siinä, ettei aistittava tila pysy aloillaan, vaan muuttuu jatkuvasti.
Muistin paikka on yritys aktuaalistaa poissaoleva tapahtuma aistittavaan todellisuuteen. Paikan avulla voidaan osoittaa se, ettei kysymys ole pelkästään muistissa häilyvästä ilmiöstä. Ulla-Maija Peltosen mukaan muistin paikan merkitys suhteessa menneeseen tapahtumaan on symbolinen ja siksi paikalla on tärkeä rooli osana muistelukertomusta (Peltonen 2003, 238). Esimerkiksi paperisalista löytyneen laudan palan tapauksessa tieto, että laudan pala löydettiin paperisalista, jonne punaisten puolella olleet vangittiin, on tärkeä osa tuon laudankappaleen todistusarvoa.
Ilmiön kääntöpuolena on se, että paikat ovat loppujen lopuksi aina kertomuksia. Ne luovat merkityksiä havaintokyvyn ylittävälle todellisuudelle, joka olisi muuten käsittämätön. Michel de Certeaun mukaan kertomus on ”tilan reitti” (de Certeau 2013, 170) ja ”tilan käytäntö” (De Certeau 2013, 171). Kertomukset muuttavat paikkoja tiloiksi ja tiloja paikoiksi (de Certeau 2013, 174). Kivipaasi, joka kertoo teloituksista, osoittaa paikan, johon kertomus liittyy. Näin kertomus muuttuu paikaksi. Teksti kivipaasissa muuttaa merkityn paikan kertomukseksi.
De Certeau erottaa kaksi toisistaan poikkeava keinoa, joita kertomukset käyttävät silloin, kun ne toimittavat tiloja paikoiksi ja paikkoja tiloiksi: kartan ja reitin (de Certeau 2013, 174).7 Kun kertomus toimii karttana, se auttaa hahmottamaan tilan (ibid.). Esimerkiksi Kuusankoskelle vuonna 2011 pystytetty kivipaasi osoittaa teloituspaikan sijainnin siitä huolimatta, etteivät mitkään yksityiskohdat maisemassa enää muistuta teloituspaikkana käytetystä soramontusta. Paateen kiinnitetty laatta kartoittaa näkymättömän tapahtuman ilmaisulla ”[t]ällä paikalla...”.
Reiteiksi kutsutut kertomukset toimittavat hieman toisenlaista tehtävää. Ne ”tekevät matkan jo ennen kuin jalat tekevät sen” (de Certeau 2013, 171). Reitti-kertomukset kytkevät kertomuksen kulkijan aistihavaintoihin. Vaikka reitti-kertomuksen aiheena oleva matka ei enää olisikaan mahdollista toisintaa, kertomus pyrkii kuvaamaan sen niin, että kuulija kykenisi kuvittelemaan matkan mielessään.
Kävelyn jaettu ruumiillisuus
Kaikkein tärkein kehollinen kosketuspinta toukokuun kymmenentenä päivänä vuonna 1918 tapahtuneeseen kävelymatkaan oli itse käveleminen ruumiillisena toimintana. Kävelymatka oli myös Verner Granqvistin muistelukertomuksen aihe, joka taas oli meille ainoa todistus tuosta päivästä. Usein kertomukset kävelymatkoista koostuvat katkonaisista muistikuvista, jotka koskevat niitä asioita, joihin kertoja on kiinnittänyt huomion matkansa varrella. Kävelymatka on myös ruumiillisena kokemuksena katkoksellinen tapahtuma. Sen aistillisuuteen kuuluvat hapuilevat katseen liikkeet maisemassa ja silmän räpäykset. Onhan tunnettua, että hajamielinen kulkija voi kävellä pitkänkin matkan aivan huomaamattaan.
Meidän elokuvassamme kävelijän havaintojen katkonaisuutta ilmentävät katkonaisiksi leikatut otokset niistä näkymistä, jotka tulevat vastaan kuljettavan matkan varrella. Toinen kuvanäkymien katkoksellisuuden merkitys elokuvassamme on niiden muistikuvien hajanaisuus, joihin kuvatun elokuvan viitteinä toimineet kertomukset perustuivat. Esimerkiksi puiden latvojen välistä näkyvä taivas kehystää Vernerin kertomusta siitä, millaisissa mielentiloissa vangit kävelivät. Kaupan kivijalka kehystää Laura Viljanderia edustavan kertojan muistelua Lauran isästä. Kun näkymät vaihtuvat, myös puheen aiheet ja kertojat vaihtuvat. Puheen aiheiden rinnastuminen maisemaan esittää kävelyn tekstuaalisena ja keskustelevana tapahtumana.
Kertomus kytkettiin maisemaan sekä elokuvan leikkauksessa tehtyjen rinnastusten kautta että myös kertomusten tekstin avulla. Esimerkiksi elokuvan kohdassa 8 min 45 sekuntia Laura Viljanderin fiktiivinen kertojaääni sanoo: ”Mie juoksisin tästä kotiin viies minuutis. Tost tehtaan kentän poikki linjalle ja kaupan ohi mäelle.” Juha Salmisen kirjoittama teksti antaa tarkan kuvauksen siitä, missä Laura Viljanderin tiedettiin asuneen. Kertomusta paikantavia lauseita löytyi myös Vernerin kertomuksesta ja toimittaja Niilo Ihamäen kysymyksistä. ”No, tultiin metsään, mitä sitten tapahtui?”, toimittaja kysyi. Tarkastelen seuraavissa luvuissa lähemmin sitä, millaisista puheista elokuva muodostui ja miten nuo puheet rakentuivat.
[1]Venäjän armeijan topografisten joukkojen pitäjänkartta vuodelta 1876 ja Kuusankosken pitäjänkartta vuodelta 1931 (KA).
[2]Väinö Niinivaara muistetaan paikkakunnalla osallistumisestaan Valkoisen armeijan perustamaan tutkijalautakuntaan, joka valitsi toukokuussa 1918 teloitettavat (Aalto 2018, 304).
[3]Seppo Aalto kirjoittaa paikan nimen muodossa ”Stöörinkangas” (Aalto 2018, 320), kun taas Ulla-Maija Peltonen kirjoittaa ”Töörin kankaasta” (Peltonen 2003, 196).
[4]Ks. SKS 1966: ”Saloranta”.
[5]Ulla-Maija Peltosen mukaan muistokivi säilyi teloituspaikalla 1940-luvulle saakka, kunnes se vajosi sorakuopan pohjalle ja upposi pohjaveteen (Peltonen 2003, 200).Aimo Aartelon mukaan kivi haudattiin Naukion koulun perustusten alle 1950-luvulla (Aartelo 1978, numeroimaton kuvateksti).
[6] Tarkastelen irtikytkentää Gilles Deleuzen virtuaalisuuden käsitteen näkökulmasta Elisenvaara–Pieksämäki – hajonnut kone -tutkielman (2021) alaluvussa Irtikytkennän ajallisuus.
[7] Tässä hän viittaa Charlotte Linden ja William Labovin tutkimuksiin siitä, miten New Yorkin asukkaat kertovat kodeistaan (de Certeau 2013, 174).
Sorakuopalle
Ryhdyimme etsimään sitä reittiä, jota pitkin teloituskulkue laahusti Kuusaansaaresta Töörin kankaalle. Vertasimme kahta vanhaa karttaa toisiinsa.1 Niistä selvisi, että kulkueen oli täytynyt mennä teloituspaikalle Mäenpääntien kautta. Nykyisin tuo tie, joka on merkitty karttoihin jo vuonna 1876, johtaa asfaltoituna omakotitaloalueen poikki. Voisiko tuo tie olla se reitti, jota pitkin vangit vietiin Töörin kankaalle? Meille selvisi, että tien linjausta oli muutettu sen jälkeen, kun seudulle rakennettiin vuosina 1919 ja 1920 rautatie ja Naukion asuinalue (Niinikoski, E., & Starast, P. 1997, 562). Löysimme tonttien välistä vanhan kärrypolun, joka johti ylemmäs rinteeseen omakotitalojen taakse, jossa se jatkui Mäenpääntien suuntaisena. On tietenkin mahdollista, että se oli vain jokin vanha pihatie, mutta me haaveilimme, että tuo miltei tunnistamattomaksi metsittynyt polku saattaisi olla osa vanhaa Mäenpääntien linjausta. Kuvatessamme elokuvaa poikkesimme tuolle polulle.
Mihin paikkaan päättäisimme elokuvan? Ainoa löytämämme kertomus teloitusryhmän matkasta oli Verner Granqvistin silminnäkijän todistus. Verner kertoi tarinansa Kansanrunousarkiston muistitiedon kerääjälle vuonna 1966, ja vihdoin vuonna 1967 hän kertoi tapahtumista yleisradion toimittajalle. Yleisradion toimittaja Niilo Ihamäelle antamassaan haastattelussa hän kertoi, miten kulkue saapui metsään. Vangit pysäytettiin vierumäkeen sorakuopan reunalle. Kansanrunousarkiston muistitiedon kerääjälle antamassaan haastattelussa Verner Granqvist kertoi, että kulkue pysähtyi ”Kuusankosken vanhan hautausmaan portin kohdalla” (Granqvist 1966). Hautausmaata ei tuolloin vielä ollut perustettu, joten lausunnot eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään. Paikallinen työväenliikkeen aktiivi Tuure Nyberg, joka tunsi hyvin työväenyhdistyksen vanhojen jäsenten kertomukset, väitti Juha Salmiselle, että Laura ja 12 muuta olisi ammuttu siinä paikassa, jossa nykyisin sijaitsee Väinö Niinivaaran hauta.2 Se paikka, johon vangitut ammuttiin toukokuun 10. päivä, on jäänyt vähän epäselväksi.
Sorakuoppa
Vuoden 1918 toukokuussa Töörin kankaalla3 suoritettujen teloitusten varsinainen muistin paikka oli sorakuoppa, joka tunnettiin yleisemmin siksi, että 12.5.1918 sinne vietiin 42 vankia teloitettaviksi keskellä päivää (Aalto 2018, 319). Aili Saloranta, joka oli noihin aikoihin 15-vuotias, muisti, että omaiset toivat teloituspaikalle kukkia ja nimilappuja siitä huolimatta, että kaikenlainen ammuttujen muistaminen oli kiellettyä.4 Jo samana kesänä sorakuopan joukkohaudalle ilmestyi muistokivi, joka kuitenkin hävitettiin, mutta hävitetyn muistokiven tilalle omaiset pystyttivät salaa toisen muistokiven (Aartelo 1978, numeroimaton kuvateksti). Tuo kivi sai olla sijoillaan joko 1940-luvulle tai 1950-luvulle asti.5
Teloitettujen ruumiit kaivettiin esiin joukkohaudoista maaliskuussa vuonna 1919 (Aalto 2018, 335). Operaatio suoritettiin julkisuutta välttäen. Omaisten annettiin käydä joukkohaudalla tunnistamassa läheistensä ruumiit keskiyöllä (ibid.). Sitten viranomaiset siirsivät ruumiit Valkealan ja Iitin hautausmaille (ibid.). Sen jälkeen teloituspaikan viereen perustettiin Kuusankosken vanha hautausmaa. Sinne ei kuitenkaan haudattu teloitettuja (ibid., 336).
Yksi syy ruumiiden siirtämiseen saattoi olla se, että Kymiyhtiö aloitti soramontun poikki kulkevan junaradan rakentamisen ja soraa tarvittiin muihinkin rakennushankkeisiin (Peltonen 2003, 200). Toinen syy saattoi olla se, että Kymintehtaan suojeluskuntalaiset halusivat unohtaa massateloitukset. Esimerkiksi Kymintehtaitten suojeluskunnan vaiheista vapaussodassa -muistelmateoksessaan (Polin 1928) Kymintehtaan konttoripäällikkö Julius Polin jättää kokonaan mainitsematta teloitukset. Kirjaa varten hän haastatteli myös Töörin kankaan teloituksista komentajana vastannutta suojeluskuntalaista, Emil B. Eklundia. Eklund ei ”erinäisistä syistä kerro siitä vaivalloisesta ja epäkiitollisesta tehtävästä, joka alkoi sen jälkeen, kun Suojeluskunta saapui Kuusankoskelle” (Aalto 2018, 339).
Ulla-Maija Peltosen mukaan vainajien jäännösten siirtäminen toisille paikkakunnille tuhosi Töörin kankaan elävänä muistin paikkana (Peltonen 2003, 237). Vaikenemisesta jäi pitkä varjo. Kun haastattelimme Laura Viljanderin lapsenlapsia Jukka Aaltosta, Kalle Aaltosta ja Eeva Piristä, selvisi, etteivät he tienneet, minne heidän isoäitinsä luut oli haudattu. Heidän isänsä, Lauran poika Heikki ei koskaan puhunut äidistään, eikä Kuusankosken tapahtumista sisällissodassa puhuttu koulussakaan.
Kesti siis pitkän aikaa, ennen kuin Töörin kankaan tapahtumat taas muistettiin yleisesti. Jonkinlainen käsitys tapahtumista säilyi varmasti työväen muistelukertomuksissa. Siitä kielii esimerkiksi paikallisen työväenyhdistyksen yksityisessä arkistossa säilytetty laudan kappale, johon oli kirjoitettu: ”56 miestä vietiin täältä ammuttavaksi 9/5 Kajander Hjalmar”. Paikallisen työväenyhdistyksen muistitiedon mukaan se löytyi vangitsemispaikkana toukokuussa 1918 käytetystä paperitehtaan salista. Meille laudan palan esitteli Timo Nyberg, Kuusankoski-Seuran vanhan aktiivin Tuure Nybergin poika. Laudan palaa oli säilytetty työväenyhdistyksen yksityisessä arkistossa.
Kuusankosken sosiaalidemokraatit pystyttivät ensimmäisen virallisen muistomerkin sisällissodan punaisille vuonna 1946 Kuusankosken vanhalle hautausmaalle. Muistomerkki on osoitettu yleisesti ”punaisten puolella henkensä antaneiden muistolle”. On merkille pantavaa, ettei siinä kerrota Töörin kankaalla tapahtuneista teloituksista mitään. Sellainen tieto olisi voinut vaikuttaa paikkakuntalaisten käsityksiin omasta kotiseudusta. Esimerkiksi elokuvassamme Laura Viljanderin kertojaäänen esittänyt Noora Dadu asui lapsena lähellä teloituspaikkaa. Kun haastattelimme häntä, hän ei muistanut, että koulussa 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa olisi puhuttu sisällissodan tapahtumista. Sen sijaan hän muisti kauhukertomukset Töörin kankaalla hautausmaan vieressä sijaitsevasta metsiköstä. Kerrottiin, että maasta olisi noussut noilla sijoilla esiin käsiä.
Vuonna 2006 Kuusankoskella esitettiin Juha Salmisen käsikirjoittama ja Piia Kleimolan ohjaama näytelmä Nurmilinnut. Kuusankosken tapahtumia sisällissodassa käsitellyt näytelmä herätti laajaa keskustelua paikkakunnalla. Näytelmä osoittautui niin suosituksi, että sitä esitettiin peräti 33 kertaa. Viisi vuotta myöhemmin Kuusaantien varteen nurmikentälle pystytettiin vaatimaton kivipaasi. Sen kylkeen kiinnitetyssä laatassa lukee: ”Tällä paikalla Ströörinkankaalla teloitettiin vuoden 1918 sisällissodassa punaisten puolella olleita.”
Elokuva reitti-kertomuksena
Yhdessä Juha Salmisen kanssa tekemäni elokuva Min nimi on Laura Viljander (2018) toimittaa reitti-kertomuksen tehtävää. Elokuvassa kuljettiin Kuusaansaaren paperitehtaan hylätystä rakennuksesta Töörin kankaalle. Kun kuvasimme elokuvaa, jouduimme pohtimaan sitä, miten Kuusankosken nykyistä miljöötä pitäisi kuvata niin, että elokuvan katsoja voisi saada elokuvasta tuntuman siihen kävelymatkaan, joka tehtiin toukokuun kymmenentenä päivänä vuonna 1918 illansuussa.
Aistittavia kosketuspintoja menneisyyteen olivat vuodesta 1918 saakka säilyneet rakennukset ja puut. Tosin niidenkin ulkonäkö oli muuttunut. Toisenlaisia kosketuspintoja olivat tehdasrakennuksen seinistä kaikuvat askelten napsahdukset ja narina soratiellä. Jotkin kasvit, kuten pihlajat ja kielot, kasvoivat myös vuonna 1918 metsissä ja pusikoissa. Elokuvallisesti tärkeä kehollinen kosketuspinta oli vuodenajalle ja vuorokauden ajalle ominainen valo, jota tavoittelimme kuvaamalla elokuvan toukokuussa ”illansuussa siinä kymmenen aikaan, mitä se nyt oli”, niin kuin Verner Granqvist oli kertonut yleisradion toimittajalle. Joesta iltaisin nouseva usva ja leveysasteelle ominainen auringon kulma sekä paikallinen ilmasto tekivät tuosta valosta erityislaatuisen.
”Vanhuuttaan häviävällä polulla kysyimme tietä piikkipensaan tyngältä, lahonneelta puun rungolta, kellarin raunioilta, takapihoilta ja vitikoista [...]” (Baibulat & al. 2019, 188). Näin kuvailin eräässä yhteiskirjoituksessa sitä, miten me Juha Salmisen kanssa etsimme kulkueen reittiä. Kuvarajauksia koskeviin ratkaisuihin vaikuttivat oleellisesti paikkojen herättämät tuntemukset. Vaikka vuosia sitten polulle kasvaneella piikkipensaalla ei kasvina ole mitään suoraa yhteyttä toukokuussa 99 vuotta aikaisemmin suoritettuun kävelymatkaan, tien pohjalla kasvava piikkipensas herätti mielleyhtymän kivusta. Lisäksi polun metsittyminen kieli siitä, että polku oli unohdettu.
Monet yksityiskohdat kulkureitin maisemissa olivat kuitenkin muuttuneet. Kerrostalot, parkkipaikat, asfaltoidut tiet ja kävelykadut sekä peltiseinäiset supermarketit ovat paikan tunnusmerkkejä seudun nykyisille asukkaille. Kun halusimme elokuvassa esittää sen, mistä kulkue oli kerran mennyt, reitti täytyi sijoittaa siihen maisemaan, joka seudulla vallitsee nykyisin.
Elokuva päättyy Kuusankosken vanhan hautausmaan vieressä sijaitsevaan pieneen metsikköön. Mitkään tuntemamme kertomukset eivät sijoittaneet Verner Granqvistin kertomuksen sorakuoppaa siihen erityiseen paikkaan. Saavutettavan tiedon valossa elokuva olisi voinut päättyä vieressä sijainneelle hautausmaalle. Kuitenkin hautausmaa oli perustettu vasta sen jälkeen, kun teloitettujen ruumiit oli kaivettu ylös sorakuopasta. Niinpä reitti-kertomuksen aistittavuuden kannalta oli tärkeämpää päättää elokuva metsikköön. Katveeseen jäänyt pieni joutomaan kaistale muistutti enemmän kuin hautausmaa tai asfaltoitu Kuusaantie sitä paikkaa, josta Verner Granqvist puhui haastattelussa toimittaja Niilo Ihamäelle: ”Siin oli sellainee vierumäki, ku tultiin kuopan reunalle.”
Noora Dadun haastattelu (6 min 50 sek.)
Noora Dadu esitti elokuvassamme Laura Viljanderin kertojaäänen. Hän asui lapsuudessaan Kuusankoskella lähellä sitä paikkaa, jonne Laura Viljander ammuttiin.
