Kadonnut isoäiti
Pitelen käsissäni Laura Viljanderista otettua valokuvaa, jonka olin saanut hänen pojanpojaltaan Kalle Aaltoselta. Kun ensin katsoin kuvaa, häivähtävän hetken luulin nähneeni Lauran ikään kuin elävänä tai sellaisena, millainen hän kerran oli. Yritin nähdä kasvot paremmin saadakseni vihjeitä siitä, mitä hän mahtoi kuvaushetkellä ajatella. Kasvot katosivat. Näkökenttääni piirtyy vain naarmuinen kuvapinta, jossa on tummuneita hopeakiteitä ja kuvapinnan halkeamia paperin päällä. Poissaoleva esiintyy usein tällä tavalla, kopistelee läsnäolevan todellisuuden eteisessä, mutta ei astu sisään. Voisiko kuvan katsomisen aiheuttamaa häkellyttävää tuntemusta selventää pohtimalla valokuvan fysiologiaa? Kokeillaan.
Valo heijastui kerran kasvoista kameran optiikkaan ja linssin läpi hopeakiteisiin. Kun lasilevylle kiinnitetty hopeaemulsio kehitettiin, valolle altistuneet kiteet tummuivat, muut kiteet huuhtoutuivat pois. Syntyi negatiivi, jossa näkyy jälki siitä valosta, joka kosketti kasvoja. Kuva, jota pitelen kädessäni, ei kuitenkaan ole negatiivi. Pimiössä valo lävisti lasinegatiivin ja osui valokuvapaperille kiinnitetyille hopeakiteille, tosin vain ne kohdat paperista, jotka saavuttivat valokuvapaperin lasinegatiivin läpi. Niinpä valokuvapaperille ilmestyvät kasvot eivät ole saaneet hahmoaan siitä valosta, joka heijastui kuvatun ihmisen kasvoista negatiiville, vaan niistä negatiivin kohdista kuvattavan ihmisen kasvoilla, joista valoa heijastui vähemmän. Ehkäpä siksi näkökenttääni ilmestyy valokuvapaperin materiaalinen pinta silloin, kun yritän tavoittaa kuvassa esiintyneen ihmisen kasvot.
Tapasimme Lauran lapsenlapset Jukka Aaltosen, Kalle Aaltosen ja Eeva Pirisen, kun ryhdyimme tutkimaan, millaisia muistoja Laura Viljanderista oli jäljellä. Eeva Pirinen muisti lapsuudestaan pöydällä tai kirjahyllyllä pidetyn valokuvan, jossa oli Laura Viljander. Hän ihaili Lauran pitkiä palmikoituja lettejä. Laurasta ei kuitenkaan puhuttu.
Omalta isältään lapset kuulivat vain äijämäisen sutkauksen, että ”he eivät ole mistään kotoisin, kun isoäiti on ammuttu ja isän ovat sudet syöneet”. Siinä kaikki. Laurasta vaikenivat myös heidän tätinsä Kerttu ja Kaisa, jotka olivat Lauran siskoja.
Kalle Aaltosen mukaan Laura oli heille ”ihminen, jota ei koskaan ollut olemassa”, tai ”vain valokuva”. Lapsina he eivät tienneet edes isoäitinsä sukunimeä. Heidän isänsä Heikki kantoi heidän isoisänsä sukunimeä, siis miehen, joita he eivät liioin olleet koskaan tavanneet. Lauran veli muutti sukunimensä Astoksi. Kalle Aaltosen muistitiedon mukaan syynä oli Viljander-sukunimen ”kirous”.1
Laura Viljanderista ei tullut merkittävää muistelukertomusten aihetta Kymintehtaan työväen muistelukertomuksissakaan.2 Hänet saatettiin mainita sivulauseissa. Esimerkiksi työväen näyttämötoimintaan osallistunut Verner Granqvistin lanko Eino Hannuniemi muisti kyllä Lauran, kun häneltä kysyttiin Vernerin pakomatkasta (TY 1964). Hänellä oli sellainen käsitys, että Laura olisi ollut ”avosuinen”, mutta lisäsi, ettei se ollut mikään syy häntä ampua. Hän totesi etteivät Laura ja Senja olleet tehneet mitään, miksi heidät olisi pitänyt ampua (ibid.). Eräs muisto Laurasta sentään jäi. Toukokuussa Kuusankoskella vangittujen teloituksista päättäneeseen tutkijalautakuntaan osallistunut opettaja Väinö Valkama syytti omissa painamattomissa muistelmissaan Lauran kiduttaneen punakaartin vangitsemia ihmisiä Kouvolan esikunnassa (Valkama 1938–1948). Tällainen syytös vaikuttaa olleen perusteeton, mutta ei suinkaan poikkeuksellinen.3 Valkoisen armeijan propagandassa punakaarteihin liittyneet naiset esitettiin usein ihmishirviöinä (Pekkalainen 2011, 181–183). Valkaman esittämä syytös saattoi oikeuttaa sen, että Valkama itse osallistui päätöksentekoon teloituksista.
Käsitys Laurasta piti muodostaa pienistä tiedon sirpaleista. Ennen sisällissotaa Laura lauloi Kymintehtaan kuorossa (Ylikangas 1937). Lauran isä Viktor Viljander, joka oli ammatiltaan rautasorvari, oli eläessään kuoron sihteeri (ibid.).4 Elimäen seurakunnan kirkonkirjojen mukaan Lauran poika Heikki syntyi joulukuussa 1912. Laura meni naimisiin Heikin isän Edward Aaltosen kanssa vain puolitoista kuukautta ennen pojan syntymää. Edward lähti Yhdysvaltoihin tai Kanadaan ennen kuin Heikki syntyi. Se paljastui vuonna 1915 kirjatuista pöytäkirjoista, jotka liittyivät Elimäen ja Anjalan syyskäräjillä käsiteltyyn Laura Viljanderin anomukseen avioerosta.
Lauran pojantyttäreltä saimme kuulla, ettei Lauran äiti Maria pitänyt siitä, miten Laura huolehti pojastaan. Löysimme vuonna 1912 otetun valokuvan, joka esittää Kymintehtaan sosiaali-demokraattisten nuorten yhdistysten jäseniä (Aartelo 1978, kuvaliite). Kuvassa Laura istuu Impi Piirikkälän sylissä. Työväenliikkeeseen osallistuminen saattoi äidin mielestä olla epäsopivaa, olihan Laura laulanut aikaisemmin tehtaan kuorossa. Työväen naisliike oli tuolloin kuitenkin ainoa poliittinen liike, joka puolusti Laura Viljanderin kaltaisten työväenluokkaisten yksinhuoltajien asemaa.5
Tällaisiin tiedon sirpaleisiin perustuen Juha Salminen kirjoitti Laura Viljanderin fiktiivisen kertojaäänen. Kertojaäänen mallina käytimme kirjeitä, joita Sisällissodassa vangitut punaiset lähettivät omaisilleen.6
Asetelma, jossa kaksi miestä kirjoittaa naiselle kertomusta, tuntui kuitenkin ongelmalliselta. Esittelin naiskollegoilleni noita kirjeitä, joita kuolevat olivat kirjoittaneet omaisilleen. Kerroin lyhyesti, mitä tiesimme Laura Viljanderista. Pyysin kollegoitani pohtimaan sitä, mistä asioista Laura olisi voinut kirjoittaa.7 Juha pyysi lisäksi tuntemiaan kuusaalaisia naisia lukemaan luonnostelemaansa tekstiä ääneen ja kuunteli heidän palautettaan tekstiin.8 Viimeisen palautteen tekstiin antoi näyttelijä Noora Dadu, joka esitti elokuvassa Laura Viljanderin kertojaäänen.9
Taiteilija-tutkija Elina Saloranta on käyttänyt hieman samankaltaista menetelmää taiteellisessa tutkimuksessaan. Tutkimustapahtumissa hän luki yleisölle Elli Forssell-Rozentālen vuonna 1909 kirjoittaman kirjeen ja pyysi sitten tapahtuman yleisöä keksimään vastauskirjeen jo kauan sitten kuolleelle Elli Forssell-Rozentālelle. Hän esitteli menetelmän Research Pavillion #3 Info Lab -näyttelyssä, joka järjestettiin 25.10–17.11.2019 Kuva/Tila-galleriassa, Helsingissä.
Ulla-Maija Peltosen mukaan muistelukertomukset ovat todistuksia erityisesti siitä, mitä menneet tapahtumat merkitsevät muistelijalle siitä hetkestä käsin, jossa hän tapahtumia muistelee (Peltonen 1996, 285). Vaikka elokuvamme fiktiivinen kertojaääni ei olekaan varsinaisesti omakohtainen muistelma, siihen sisältyy joitakin muistitiedon kaltaisia piirteitä. Laura Viljanderin fiktiiviseen kertomukseen on kietoutunut niitä merkityksiä, joita ihmiset tässä ajassa antavat Viljanderin tarinalle. Elokuvassa fiktiivinen kertomus esitetään rinnakkain Verner Granqvistin muistelukertomuksen kanssa. Kun kertomukset elokuvassa kohtaavat toisensa, rinnastus paljastaa joitakin Vernerin kertomuksen katveita eli jotain siitä, mitä Yleisradion toimittajalle on syytä kertoa, ja erityisesti jotakin siitä, mitä Vernerin mielestä ei ehkä ollut syytä mainita.
[1]Kalle Aaltosen sähköposti 4.3.2023.
[2]Kouvolan punakaartin naiskomppanian päällikkönä toiminutta Elli Kokkoa muisteltiin työväen julkisuudessa sankarina ja marttyyrinä (Turunen 2005, 320). Myös hänet teloitettiin, niin kuin Laura (ibid., 182–184).
[3]Myös Elli Kokkoa syytettiin aiheettomasti vankien kiduttamisesta Kouvolan esikunnassa (Turunen 2005, 182).
[4]Kuoron johtajana toimi opettaja Väinö Niinivaara (ibid.). Myös hän osallistui toukokuussa1918 siihen tutkijaryhmään, joka ratkaisi Laura Viljanderin rangaistuksen (Aalto 2018, 300).
[5]Esimerkiksi Työläisnainen-lehden numerossa 45 vuodelta 1912 Sosiaalidemokraattinen naisasialiitto esitti puolueohjelmaan vaatimuksen, että kunnat järjestäisivät kesäsiirtoloita ja lastentarhoja sekä huolehtisivat muutenkin varattomien äitien ja lasten toimeentulosta (Ks. Työläisnainen-lehti, 14.11.1912).
[6]Vrt. Peltonen (2003), s. 37–44.
[7]Pyysin palautetta tohtorikoulutukseeni kuuluvassa luovan kirjoittamisen seminaarissa. Palautetta antoivat eri vaiheessa Niran Baibulat, Tuire Colliander, Anni Laakso, Henna Laininen, Maija Närhinen sekä kurssin ohjaajat Helena Sinervo ja Lea Kantonen.
[8]Tekstiä lukivat Sanna Halme, Minna Ollikainen, Elina Perälä ja Maija Raikamo.
[9]Myös Noora Dadu on kotoisin Kuusankoskelta.
Laura Viljanderin lastenlasten haastattelu (12 min)
Kuvakkeen taustakuva on Laura Viljanderin perhealbumista.
Kuvassa Lauran poika Heikki Aaltonen istuu Lauran sylissä.