Tällaisten taiteellisten pyristelyjen kautta jäsentyi tämän taiteellisen tutkimuksen kysymys: kuinka ruumiiden välisyyden kokemus voisi rakentua paikattomuuteen eli tilaan, jossa ei ole sellaista yhteistä paikkaa, jonne ihmiset kokoontuisivat yhdessä? Ryhdyin tutkimaan tätä ongelmaa elämäntilanteessa, jossa olin juuri lopettanut vanhempainvapaani. Ennen vanhempainvapaatani olimme Toisissa tiloissa -kollektiivissa toimivien kollegoideni Timo Jokitalon ja Kati Korosuon kanssa kehittäneet taiteellisia kokeen järjestelyjä tutkiaksemme irtikytkennän kokemuksellisuutta käytöstä poistetun junaradan miljöössä. Palattuani tutkimuksen ääreen tapasin heidät ja esittelin kohtaamani ongelman. Fyysisen etäisyyden kurinormin vallitessa tapasimme ulkona.
Ryhdyimme tutkimaan osallistavan esityksen menetelmin, miten ruumiiden välisyyden kokemus voitaisiin tavoittaa tilanteessa, jossa ihmiset eivät pandemian takia voi kokoontua samaan paikkaan samanaikaisesti. Tuohon aikaan me emme tienneet, koska ihmisjoukkojen kokoontumiset olisivat sallittuja. Emme liioin halunneet kehittää digitaalisiin etäyhteyksiin perustuvaa esitystä. Miten siis yhteen kokoontuminen olisi mahdollista? Silloin muistin kulkureiden käyttämät salaiset merkit, joita kutsutaan symboleita esittelevässä kirjallisuudessa usein ”hobomerkeiksi”.4
Hobomerkit yhdistetään yleensä Yhdysvalloissa junapummeina ristiin rastiin matkustaneisiin kulkureihin eli hoboihin, jotka olivat sosiaalisena ilmiönä yleisimmillään 1900-luvun taitteesta 1930-luvun suuren laman loppuun saakka.5
Urbaanin legendan mukaan he piirsivät salaisia merkkejä liidulla tai hiilellä erilaisiin urbaanin julkisen tilan pintoihin, kuten seiniin, oviin, portteihin, aitoihin ja myös rautatieasemien lastausalueille ja junien tavaravaunujen seiniin. Merkkiensä avulla he kykenivät neuvomaan ja varoittamaan toisiaan. On kiistanalaista, käyttivätkö todelliset hobot kaduille piirrettävien merkkien järjestelmää oikeasti, mutta yhtä kaikki tuota järjestelmää kutsutaan usein hobomerkistöksi.
Minua hobomerkit kiehtoivat erityisesti siksi, että niiden avulla samojen paikkojen poikki eri aikoina kulkevat ihmiset saattoivat viestiä toisilleen ympäristöä koskevista asioista. Vuosina 2020–2021 kehitimme yhdessä Timo Jokitalon ja Kati Korosuon kanssa hobojen merkkijärjestelmään perustuvan harjoitteen. Yksinkertaistettuna harjoite perustui seuraavanlaiseen huomioon kulkureiden merkeistä: jos tunnistaa kadulle piirretyn merkin ja seuraa merkin antamaa neuvoa tai viestiä, tulee samalla seuranneeksi toisen ihmisen askeleita ja silmän hapuilua kaupungin pinnoilla. Halusimme kokeilla, voisiko näin syntyä kokemus yhteisestä ruumiillisesta tilasta.
Kun harjoite lopulta sai muotonsa ja pääsimme koettelemaan sitä, elettiin kesää 2021, jolloin koronapandemian sulkutilan aikaisista rajoituksista oli jo luovuttu. Vaihtoehtoiselle tavalle saavuttaa yhteisen tilan kokemus ei ollut enää sellaista tarvetta, johon ratkaisuksi harjoite alun perin kehitettiin. Ajattelen, ettei kehitetty harjoite ollut siksi kuitenkaan hyödytön, sillä kehittämämme harjoite muuttaa kaupungilla kuljeskelun väliaikaisesti yksinäisen harhailun tilaksi, ja harjoite myös tarjoaa keinoja tarkastella kaupunkitilaa poikkeavista näkökulmista.
Harjoitteessa osallistujat suorittavat yksityisiä tutkimusmatkoja jossakin etukäteen valitussa kaupunginosassa. Harjoitteen aikana he pidättäytyvät kohtaamasta toisiaan kasvotusten ja kokoontumasta samoihin paikkoihin samanaikaisesti. Näin harjoite muuttaa yksityiset tutkimusmatkat yhteiseksi kävelyharjoitteeksi. Sen aikana osallistujat merkitsevät kulkureittinsä merkeillä ja kirjoittavat toisilleen viestejä. Viestit kätketään kulkureittien varrelle. Seuraavaksi osallistujat vierailevat itsekseen toinen toistensa reiteillä, he lukevat toistensa viestejä ja kirjoittavat niihin vastauksia. Näin syntyy paikkoja koskeva kirjeenvaihto ja itseohjautuva tapahtuma6, jossa osallistujat vaikuttavat toinen toistensa kokemuksiin kaupunkitilasta valitsemalla sen, millaisille reiteille he toisiaan johdattavat, ja päättämällä sen, miten he kirjoittavat havainnoistaan. Näin harjoitteessa yksinäinen kuljeskelu muutetaan yhteisesti jaetuksi tilakokemukseksi.
Vertailukohtia harjoitteeseen löytyy erityisesti paikkasidonnaisesta taiteesta (site-specific art), jossa erilaisia osallistamisen käytäntöjä on sovellettu lukuisin eri tavoin (Kwon 2002; Bishop 2012). Tunnetuin kävelemiseen perustuva kaupungin kokemuksellisuuden tutkimusmenetelmä lienee Lettristien ja Kansainvälisten situationistien kehittämä ajelehtiminen (dérive), johon perustui myös psykomaantieteellinen tutkimus. Myös Georges Perecin tilaa koskevat havainnot ovat inspiroineet lukuisia kävelemällä toteutettuja taiteellisia tutkimuksia. Esimerkiksi taiteilijatutkija Lena Séraphin sovelsi Perecin teosta An Attempt at Exhausting a Place in Paris yhteiskirjoittamisen menetelmään nimeltä Wording (Séraphin 2019). Suomalaisia kävelyä tutkimuksessaan soveltavia taiteilija-tutkijoita ovat myös Niran Baibulat (2015), Minna Heikinaho (2021) ja Mari Martin (2020).
Tähän tutkimukseen kiinnostava vertailukohta voisi olla Lena Séraphinin ja Emma Cockerin tutkimus Site-reading – Site Specific Writing and Reading (2022), jossa he pohtivat, kuinka yhteiset tilat rakentuvat tekstiin ja tekstin keinoin. Käytännössä vertailu on kuitenkin hankalaa, sillä heidän kehittämänsä menetelmä site-reading perustuu eri paikoissa samanaikaisesti julkista tilaa havainnoiviin kirjoitustehtäviin, kun taas tässä tutkimuksessa osallistujat vierailevat ja kirjoittavat samoissa paikoissa, tosin eriaikaisesti. Vaikka ero voi luettuna näyttää pieneltä, menetelmien käytännölliset poikkeavuudet tuottavat kokemuksellisesti merkittäviä eroja tilan hahmotuksessa. Siksi en vertaa tätä tutkimusta enempää muihin tutkimuksiin.7
Tässä kuljeskelevassa tutkielmassa tarkastelen nimittäin urbaania tilaa kulkurin näkökulmasta. Ajattelen kulkurin nyt käsitteelliseksi henkilöksi. En siis varsinaisesti sosiologiseksi tai historialliseksi ilmiöksi.8 Kulkurin käsitteellisyys tulee esiin esimerkiksi siinä, miten sanat kulkuri, maankiertäjä ja kiertolainen viittaavat liikkeellä olemiseen. ’Maankiertäjänä’, ’kiertolaisena’ tai ’irtolaisena’ kulkuri saatetaan nähdä vaarallisen luokan eli ryysyköyhälistön edustajana (Lumpenproletariat).9 Esimerkiksi irtolainen muodostaa kurinpidollisen näkökulman kulkureihin. Termiä käytettiin esimerkiksi Suomessa osana irtolaislakia, jolla pyrittiin rajoittamaan heikossa asemassa elävien ihmisten liikkumisen vapautta. Sanalla kiertolainen on viitattu laajemmin kiertävään elämäntapaan ja ammatteihin, joita on harjoitettu osana tätä elämäntapaa. ’Kiertotyöläisenä’, ’junapummina’ tai ’hoopona’ kulkuri paikantuu työväenluokkaan.10 Kaikkia näitä ominaisuuksia luonnehtii kulkurin paikattomuus eli se, ettei kulkuri pysyttele paikoillaan.
Tässä tutkielmassa kulkuri käsitteellistää toiminnan kahden vaihtoehtoisen tilan jäsennyksen, paikat nimeävän jäsennyksen ja paikattomuuden, rajalla. Kaupungissa vallitseva järjestys, jota kutsun tässä tutkielmassa yksinkertaistaen paikallisuudeksi, määrittää itse kullekin urbaanissa järjestelmässä oman paikkansa paitsi erilaisten yhteiskunnallisten tehtävien ja työsuoritusten suhteen, mutta myös omistussuhteina. Lisäksi kurinpidon ja hallinnan käytännöt pyrkivät luokittelemaan yksilöt ja osoittamaan itse kullekin nimitystä vastaavan paikan11. Kulkurilla ei ole omaa sijaa kaupungin vallitsevassa järjestyksessä (paitsi kurinpidon kohteena), mihin viittaa myös se, että hänet tunnistetaan kulkevaksi.
Paikoilleen asettunutta elämäntapaa kutsutaan kulttuuriantropologiassa ja arkeologiassa sedentaariseksi.12 Sedentaarisuuden rinnakkaiskäsitteenä taas käytetään termiä nomadismi. 13 Tyypillinen sedentaarisen elämän muoto on esimerkiksi maanviljely ja nomadisen elämän muoto taas on esimerkiksi paimentolaisuus. Tutkielmani kulkuri on kuitenkin hieman poikkeuksellinen nomadi.
Seuraavissa luvuissa tarkastelen tarkemmin kulkurin merkityksiä erilaisten tilaa tutkivien teoreettisten käsitteiden avulla, kuten Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin uurteisen ja sileän tilan käsiteparin avulla (Deleuze & Guattari 2005), Jacques Rancièren aistisen jaon (Rancière 2009) sekä Michel de Certeaun taktiikan käsitteen avulla (De Certeau 2013). Ohitan tässä tutkielmassa monet tärkeät tilaa koskevat teoriat.14 Yritän nimittäin hahmottaa tilan kulkurin näkökulmasta vaihtoehtoisten tilan jäsennysten leikkauspisteissä: aistittavan ja tekstuaalisen tilan rajalla sekä paikallisen ja paikattoman tilan rajalla.
Lähestyn sitä paitsi tässä tutkielmassa teorioita niin kuin ne olisivat kulkureittejä. Voin seurata jotakin teoriaa kappaleen matkan, mutta kääntyä sitten sivupolulle. Halutessasi voit poiketa tämän tutkielman reitiltä jonnekin sen viitoittamiin ajatuksen haaroihin ja löytää sieltä uusia kiehtovia paikkoja, joissa en itse ole vieraillut.
On vielä syytä muistuttaa, että käsillä oleva tutkielma perustuu luentoon, jonka tarkoituksena oli johdattaa osallistujat tekemään harjoitetta. Luento esitettiin johdatuksena harjoitteeseen.15
Harjoitteen yhteydessä esitetty luento on muuttunut eri aikoina toteutettujen esitysten välillä silloin, kun aihetta koskeva tutkimukseni on edistynyt. Ensimmäinen julkinen esitys, jossa harjoitetta kokeiltiin, järjestettiin 20.6.2021 osana Taideyliopiston Tutkimuspaviljonkia Helsingin Töölössä. Esityksissä luentoa seurasi harjoitteen ohjeistus, harjoitteen toteutus (noin neljän tunnin mittaisena tapahtumana) ja sitä seurannut kokoontuminen, jossa harjoitteesta syntyneitä tekstejä luettiin osallistujien kanssa yhdessä ääneen. Ennen luentoa jaoin osallistujille kirjoitusalustat, kirjoitustehtävät, kynät, katuliidut (jokaiselle eri värinen) sekä minigrip-pussin, jossa on märkä pesusieni. Jos haluat hankkia itsellesi sellaiset, voit tehdä sen myöhemmin. Seuraavien lukujen aikana et kuitenkaan tarvitse niitä.
Tämän tutkielman seuraavassa luvussa esittelen luennon laajennetussa muodossa. Luennossa yritän hahmottaa, miten paikattomuus rakentuu kaupungin kielelliseen järjestykseen, ja tutkin, miten kulkureiden salaisista merkeistä muodostuu vaihtoehtoinen tilan jäsennys kaupunkiin.
[1] Väite ruton roolista tulee selkeämmin esiin englanninkielisessä käännöksessä (ks. Foucault 1995, 198).
[2] Ks. Al Arabiya 12.4.2020: ”Coronavirus: Is it a plane? Siberian city disinfects streets with aircraft engine”.
[3] Yksinäisellä metsäkävelyllä toisten ihmisten katseet ovat poissa, mutta metsäkin on harvoin yksinäisen kuljeskelun tila, sillä siellä kävelijä on alituisesti toisten olentojen katsottuna ja kuultuna.
[4] Ks. esimerkiksi Dreyfus (1972) ja Liungman (1991).
[5] Kodittomina elävistä kulkureista tuli Yhdysvalloissa vuoden 1873 finanssikriisin jälkeen niin yleinen ilmiö, että alettiin puhua "kulkuriongelmasta" (De Pastino 2005, 3–5). Ennen pitkää näitä junissa pummilla matkustavia kulkureita alettiin kutsua ’hoboiksi’. On kiistanalaista, mistä nimitys "hobo" on peräisin.
[6] Osallistujien itseohjautuminen on tunnusomaista myös Toisissa tiloissa -kollektiivin aikaisemmille osallistaville esityksille. Esimerkiksi Porosafari -esityksessä (2010) osallistujat muodostavat itseohjautuen liikkuvan porotokan. Taiteilijatutkija ja filosofi Esa Kirkkopelto on tarkastellut esitystä artikkelissaan "Erään poron tunnustuksia. Laumaeläin esityksen toisena"(Kirkkopelto 2018).
[7] Esimerkiksi Minna Heikinaho tuntuu käsittävän paikan teostensa Paikkaruumis (2013) ja Paikkayhteisö (2016) yhteydessä erityisesti johonkin fyysiseen sijaintiin paikantuvana ilmiönä (Heikinaho 2021). Tässä tutkimuksessa paikka käsitetään tilan järjestäväksi periaatteeksi.
[8] Gilles Deleuze ja Felix Guattari ovat antaneet käsitteelliselle henkilölle erityisen määritelmän, jonka mukaan se eroaa taiteessa esiintyvistä esteettisistä figuureista (Deleuze 1994, 65–66), ja myös sosiologiassa esiintyvistä psykososiaalisista tyypittelyistä (Ibid., 67). Käsitteellisillä henkilöillä on kuitenkin omat historialliset esikuvansa jotka auttavat ymmärtämään sitä, miten käsitteet rakentuvat. Niinpä käsitteellisillä henkilöillä on taipumus sekoittua niiden esikuvina oleviin historiallisiin ilmiöihin, joita sosiologiassa tarkastellaan psykososiaalisina tyyppeinä (Ibid. 70).
[9] Karl Marx käytti käsitettä artikkelissaan Louis Bonaparten Brumairekuun kahdestoista, jonka aiheena oli Napoleonin kapina. Ks. Marx & Engels (1973), s.400.
[10] Elsi Hyttinen käyttää junapummia synonyyminä hoboille käsitellessään Matti Herneshuhdan pienoisromaania Trämmejä (Hyttinen 2020). Herneshuhdan romaanissa taas päähenkilöt kutsuvat itseään myös hoopoveikoiksi ja hoopoiksi (Herneshuhta 1911, 7–9). Ilmaisu junapummi esiintyy hobon synonyyminä myös Jenni Stammeierin kirjassa Suomalaiset junapummit (Stammeier 2019).
[11]Michel Foucault’n mukaan yritykset hallita ruttoa toimivat perustana tällaisen kurinpidon muodon rakentumiselle (Foucault 1995, 198).
[12] Sedentaarisuuden käsitteen merkityksistä, katso esim. Kelly (1992), s. 49.
[13] Mielenkiintoinen esimerkki nomadismin ja sedentaarisuuden yhteentörmäyksestä on Satyajit Rayn elokuva Agantuk (1991), jossa kumma muukalainen saapuu yllättäen erään keskiluokkaisen perheen kotiin esiintyen perheen äidin kadonneena enona. Muukalainen haastaa perheen arvot, identiteetin ja uskomukset, joiden perustaksi muukalainen osoittaa nurkkakuntaisen paikallisuuden.
[14] Esimerkiksi Henri Lefebvre esittää tilan tuottamista käsittelevässä tutkielmassaan Production de l'espace (1974), että urbaania tilaa tulisi tarkastella tekstuurina eikä tekstinä (Lefebvre 1991, 222). Hän kyseenalaistaa näkökulman, jossa urbaani tila hahmotetaan tekstinä, koska silloin tila näyttäytyy luettavana eikä toiminnan alueena (ibid., 7, 132). Tässä tutkielmassa urbaania tilaa on kuitenkin ensisijaista tarkastella tekstinä, sillä kulkureiden salaiset merkit muuttavat urbaanin tilan luettavaksi tekstiksi ja lisäksi ne käyvät vuoropuhelua urbaanin tilan kanssa.
[15] Tällainen menetelmä, jossa kehitettyyn tekniikkaan perustuvaa harjoitetta edeltää luento, on tyypillinen Toisissa tiloissa -kollektiivin harjoitteille. Harjoite alkaa lyhyellä tutkittavan ilmiön esittelyllä. Harjoitteessa käytettävä tekniikka perustuu kuvatun ilmiön kokemuksellisuuteen. Tästä asiasta saa hyvän käsityksen katsomalla esimerkiksi jakson Cycle of Water Toisissa tiloissa -kollektiivin nettivideoina julkaistusta teossarjasta Veden kulma 104,45˚.
Johdanto
Käytöstä poistetun junaradan syrjäinen seutu, jossa tuuli heiluttaa radalle kasvaneita pusikoita, on luontevaa hahmottaa irtikytketyksi tilaksi. Paljon vaikeampaa on kuvitella se, että irtikytkentä voisi tapahtua nykyaikaisen kaupungin urbaanissa tilassa. Ajattelen kaupungin nyt sellaiseksi paikaksi, joka Doreen Masseyn mukaan muodostaa polttopisteen taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen sosiaalisten suhteiden konstellaatioille ja sekoittaa paikalliset ja laajemmat suhteet toisiinsa (Massey 2008, 29–31). Koska kaupunki on näiden suhteiden fyysinen paikka, se näyttäytyy liikkuvien ihmisruumiiden polttopisteenä. Tässä taiteellisessa tutkimuksessa irtikytkentä sittenkin esiintyy kaupungin urbaanissa tilassa. Vaikka ihmisten välisten kytköksien monimutkaiset verkostot eivät koronapandemiassa täysin hajonneetkaan, koronapandemia hajotti kaupungin ruumiidenvälisten kohtaamisten paikkana. Sulkutilaan ajautunut kaupunki muuttui yksinäisen päämäärättömän kuljeskelun tilaksi.
Miten ruumiiden välisyys voidaan tavoittaa kaupungissa silloin, kun ihmiset eivät voi kokoontua yhteisiin paikkoihin samanaikaisesti? Tähän kysymykseen etsin ratkaisua erityisen paikattoman toimijan, nimittäin kulkurin, käytännöistä. Näkökulmani kulkurin käytäntöihin selviää kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olen ensin kuvannut tarkemmin sitä, miten pandemia muutti kaupungin kokemuksellisuutta.
Vaikka koronapandemia saattaa tuntua jo menneen talven lumilta, otaksun että se muutti kokonaisvaltaisesti, eikä vain tilapäisesti, elämän järjestystä kaupungeissa. Esimerkiksi Michel Foucault osoitti tutkielmassaan Tarkkailla ja rangaista, kuinka ruton seurauksena kaupunkien hallinnointiin omaksuttiin uusia kurinpidollisia käytäntöjä (Foucault 2014, 269–272)1. Hiljattain julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että paiserutto muutti itse asiassa myös geeniperimäämme (Klunk ym. 2022) . Nämä kaksi havaintoa ruttoepidemiasta vihjaavat, että myös koronapandemia muutti jotakin elämässämme. Artikkelissa ”Poliittinen epidemologia: virusajan poikkeus ja normi” (Tiede & edistys 4/2021) oikeusfilosofi Ari Hirvonen (1960–2021) totesi koronapandemiasta, että virus vääntää sijoiltaan paitsi ruumiin, myös subjektin ja yhteiskunnan (Hirvonen 2021, 323).
Pandemian ensimmäisessä aallossa keväällä 2020 viruksen vaikutuksia ja toimintaa ei kunnolla tunnettu. Näkymättömän vaaran uhka tarttui ruumiisiin ja sai useimmat meistä välttelemään kasvokkain kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Näin syntyi ruumiillisia kohtaamisia välttelemään käskevä normi, jota Ari Hirvonen kutsui ”fyysisen etäisyyden kurinormiksi” (Hirvonen 2021, 325).
Kohtasin tuon normin palatessani vanhempainvapaalta takaisin tohtorinopintojen pariin. Väitöstutkimusta pidetään muutenkin yksinäisenä puurtamisena, mutta silloin siitä tuli vieläkin yksinäisempää. Sain huomata, miten sisäistetyt totunnaiset käsitykset ihmisten välisestä tilasta muuttuivat.
Taiteilija-tutkijana kiinnitin huomioni siihen, millaisia esteettisiä ilmiöitä ja esityksellisiä tapahtumia pandemia toi mukanaan. Huomasin, että fyysisen etäisyyden kurinormilla oli oma performatiivisuutensa. Esimerkiksi Kiinasta kantautuvissa uutiskuvissa kauttaaltaan suojavaatteisiin pukeutuneet ihmiset ruiskuttivat desinfiointiainetta julkisten tilojen pinnoille. Julkisuudessa äänessä olleet terveydenhuollon asiantuntijat pitivät tällaisen toiminnan hyödyllisyyttä kyseenalaisena. Minulle valkoiset suojapuvut ja desinfiointiaineen sumuttaminen näyttäytyivät esityksellisenä tapahtumana, jolla osoitettiin, että julkisessa tilassa oli näkymätön vaara. Eräässä uutiskatsauksessa näytettiin, kuinka Tšeljabinskissa Venäjällä suihkuhävittäjän moottoria käytettiin kokonaisten katujen desinfiointiin.2 Esitys tuntui ehdottavan, että sotateknologia olisi ratkaisu pandemiaan.
Ennen pitkää myös kotikaupunkiini Helsinkiin julistettiin sulkutila ja sitten Uusimaa kokonaisuudessaan kytkettiin irti muista maakunnista. Monet taiteen tilat, kuten museot, galleriat, teatterit, konserttisalit ja elokuvateatterit suljettiin. Korvaavaksi tilaksi taiteelle ehdotettiin erilaisia digitaalisiin etäyhteyksiin perustuvia sovellusalustoja (kuten Zoom) ja suoratoistopalveluja (kuten Vimeo). Ari Hirvosen mukaan etäyhteyksien avulla tavoiteltiin digitaalista läheisyyttä, joka käytännössä ”mitätöi ruumiin mielen ja painon, kehon ilmeet ja katseen kosketukset” (Hirvonen 2021, 326). Esitystaiteen parissa työskentelevänä minulle aistimukset ruumiin painosta, kehon ilmeistä ja katseen kosketuksista ovat hyvin keskeinen osa esittävän taiteen estetiikkaa, enkä ehkä siksi kiinnostunut Zoom-esityksistä tai virtuaalisista taidenäyttelyistä.
Maurice Merleau-Ponty tarkasteli keskeneräiseksi jääneessä tutkielmassaan Le Visible & l’invisible (1964) sitä, miten näkevät silmät ovat myös nähtäviä ja koskettavat kädet ovat kosketettavissa (Merleau-Ponty 1968, 123). Hän havaitsi, että tämän lihallisen kudelman ansiosta on mahdollista nähdä oma näkyvyys silloin, kun näkee toisen katseen ja itsensä siinä näkyvänä (ibid., 143). Kun sulkutilan aikana väkijoukot katosivat kaduilta, ne harvojen vastaan tulevien ihmisten kasvot, joita kaduilla ja joukkoliikennevälineissä kohtasin, kätkeytyivät maskien taakse. Ruumiiden välisyys hajosi siinä erityisessä merkityksessä, jossa se esiintyy kaupungin tilassa, onhan kaupunki juuri se paikka, jossa me ihmisinä olemme toinen toisillemme näkeviä/nähtyjä.3 Tyhjillä kaduilla kun ei nähty juuri toisia, ei kukaan tullut nähdyksi.
Henkilökohtaista elämääni pandemia rajoitti myös toisella tavalla. Kun keväällä 2020 lasten päivähoito keskeytettiin, lapset jäivät päiviksi kotiin. Hoidimme lapsia puolisoni kanssa vuorotellen. Silloin sosiaalinen eristys muista ihmisistä kuin lapsistani syveni. Työhuoneellakaan en tavannut toisia ihmisiä, sillä olimme sopineet työvuoroista. Sietääkseni poikkeustilanteen aiheuttamaa stressiä lähdin iltaisin yksinäisille kävelyretkille kantakaupunkiin. Halusin nähdä muita ihmisiä. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Kaduilla vastaan saattoi tulla satunnaisia ohikulkijoita. Kävelemisestä tuli päämäärätöntä kuljeskelua kaupungin tilassa, joka oli muuttunut paikattomaksi.
Pikkuhiljaa kävelylenkeistä kehkeytyi toistuvia kierroksia. Niistä tuli ikään kuin eräänlaisia metsästäjän pyyntipolkuja. Selkeän kuvauksen pyyntipoluista ja eränkäynnistä antaa Lennart Meren etnografinen elokuva Vesilinnun kansa (1974). Yhdessä elokuvan kohtauksessa komilainen metsästäjä kiertää pyyntipolkujaan metsästysmailla, jotka käsittävät lähes 1 000 neliökilometrin kokoisen alueen eli suuremman kuin Helsingin kokoisen alueen. Kertojan mukaan tuo metsästäjä kulkee päivittäin noin 30 kilometrin mittaisen matkan. Kohtauksessa näytetään, kuinka pyyntipolku merkitään pilkalla eli puun kuoreen tehtävällä jäljellä.
Omat sulkutilan aikaiset iltakävelyni käsittivät yleensä noin seitsemästä kymmeneen kilometriin pituisia lenkkejä. Kuvittelen, että se tila, jossa silloin kävelin, oli jonkinlainen erämaa. Joskus sana erämaa on tarkoittanut erillään, irrallaan olevaa seutua, jossa eränkävijä kävi kokemassa pyydyksiään (Häkkinen 2004, 130). Siksi myös erämaan voisi ajatella irtikytketyksi alueeksi.
Aloin kantamaan mukanani kameraa. Halusin kokeilla, voisiko kamera muuttaa yhteisiksi sellaiset havainnot, jotka muuten jäisivät yksityisiksi, ja voisiko valokuva tuottaa näin kokemuksen yhteisestä. Hakeuduin paikkoihin, joissa voisin päätyä yllättäviin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Sellaisia paikkoja olivat aikaisemmin olleet Jätkäsaaren ja Ruoholahden välisen kanaalin reunustamat kadut ja esimerkiksi Helsingin kauppatori.
Satunnaisissa kohtaamisissa ohikulkijoiden kanssa ihmisten kuvaaminen läheltä tuntui tungettelevalta. Tunsin itseni muukalaiseksi heidän katseessaan ja ajattelin, että valokuvaamisen motiivi voisi tuntua heistä epäilyttävältä. Kaupungin järjestys oli pandemiassa muuttunut, eikä paikoilla saati niiden poikki kulkevilla ihmisillä tuntunut olevan helposti tunnistettavaa identiteettiä. Noilla kävelymatkoilla ottamissani valokuvissa ihmiset esiintyvät siksi usein epäsuorasti, viitteellisinä. Tästä valokuvan esteettisestä motiivista rakentui eräänlainen takaisin kytkentä, joka johdatti minut syvemmälle yksinäisyyden kokemukseen. Toisten viitteellisyys valokuvan aiheena korosti kuvan rajaamisen aktia ja muistutti minua siitä, kuinka sulkeutunut olin itseeni.
Aloitin japanilaisen ystäväni Seiji Mizunon kanssa kirjeenvaihdon, joka perustui kävelymatkoilla otettaviin valokuviin. Pikaviestipalvelussa (Messenger) lähetimme toisillemme kuvia päiväkävelyiltämme. Valokuvilla käyty kirjeenvaihto ei kuitenkaan hälventänyt sitä yksinäisyyden kokemusta, joka johtui kasvokkaisten kohtaamisten puutteesta.
Jaakko Ruuska:
IRTIKYTKETYISSÄ TILOISSA
– poissaolevan kosketuksia katveessa
Kuvataiteen tohtorin opinnäyte
Taideyliopiston Kuvataideakatemia, 2024
