3. OSA: HAVAINTOJA JA HARHAPOLKUJA
Irtikytketty tila -harjoite toteutettiin useita kertoja. Harjoitteeseen osallistui taiteilija-tutkijoita, Toisissa tiloissa -kollektiivin jäseniä ja muita taiteilijoita. Yleensä jotkut osallistujista tunsivat jotenkin toisensa, mutta käsitykseni mukaan yhdessäkään harjoitteessa kaikki osallistujat eivät tunteneet toisiaan. Vaikka toisensa tuntevat ihmiset saattavat käyttää toisilleen tunnistettavia ilmaisuja ja he saattavat myös tuntea toistensa käyttämien ilmaisujen merkitykset, en havainnut viitteitä tällaisista jaetuista ilmaisuista, enkä ole osannut tarkastella niitä tutkimusaineistosta.
Jotkut osallistuivat harjoitteeseen peitenimeä käyttäen, ja toiset taas halusivat osallistua omalla nimellään. Jälkimmäinen ryhmä toivoi lisäksi, että heidän sanomisensa ja kirjoituksensa julkaistaisiin heidän nimissään. Seuraavissa tutkielman luvuissa olen sijoittanut osallistujien nimet tai pseudonimet alaviitteisiin siksi, että lukija hahmottaisi paremmin harjoituksessa syntyneen omalaatuisen intertekstuaalisuuden.
Harjoite synnyttää ulkopuolisuuden kokemuksen
Silloin kun Irtikytketty tila -esitys toteutettiin Tutkimuspaviljongilla kesäkuussa 2022, oli poikkeuksellisen helteinen sunnuntaipäivä. Harjoite toteutettiin Etu-Töölössä. Kun Timo Jokitalo ja Kati Korosuo olivat ohjeistaneet harjoitteen aurinkoisessa Nervanderin puistikossa, lähdin muiden osallistujien tavoin omalle tutkimusmatkalleni kävelemään pitkin kivettyjä ja asfaltoituja katuja.
Osallistuminen harjoitteeseen herätti ristiriitaisia tuntemuksia. En halunnut millään tavoin ujuttaa kirjoitettaviin teksteihin sellaisia merkityksiä, joita harjoite ei itsessään aiheuttaisi. Tunsin kuitenkin harjoitteen koollekutsujana vastuuta siitä, että tapahtuma olisi osallistujille mielekäs, ja lisäksi olin tietoinen siitäkin, että osallistumiseni tapa vaikuttaisi väistämättä jotenkin. Tätä tutkimuksen integriteettiä koskevaa paradoksia aprikoiden aloitin matkani.
Huomasin talojen takaa kirkontornin. Muistin nähneeni sen vuosia aikaisemmin kaukaa erään rakennuksen ikkunasta. En ollut koskaan vieraillut siellä, joten päätin tarttua tilaisuuteen ja etsiä tuon rakennuksen. Käännyin kujalle, jonka seinässä oli kellarin tasolla ikkunasyvennys. Se oli oikeastaan ainoa paikka kadulla, johon polkua opastavan merkin saattoi piirtää niin, etteivät ulkopuoliset huomaisi sitä. Sitten havaitsin, että hieman kauempana seisoskeli mies, joka tarkkaili tekemisiäni varsin avoimesti. Jäin odottamaan ja esitin kömpelösti, että katselisin muka papereitani. Odotin, että mies poistuisi paikalta. Pian niin tapahtuikin. Ryhdyin piirtämään ”poliisi valvoo” -merkkiä viestittääkseni muille osallistujille minua tarkkailevasta miehestä. Silloin mies yllättäen astui nurkan takaa ja katsoi minua merkitsevästi. Paljastuin! Olimme suorittaneet harjoitteen viikkoa aikaisemmin samassa kaupunginosassa, ja se oli selvästi pantu merkille.
Jatkoin matkaani ja saavuin rakennuksen luokse, joka paljastui Olaus Petrin kirkoksi. Sen vieressä oli muuri ja muurin keskellä portti, jonka kupeeseen jäin kirjoittamaan ensimmäisen kirjoitustehtäväni. Silloin portin takana avautui ovi, ja ulos astui perhe juhlavasti pukeutuneena. Astuessaan ulos portista he huomasivat minut. Seurasi lyhyt vaimealla äänellä käyty keskustelu, jossa pohdittiin sitä, pitäisikö ovi lukita vai ei. Toinen keskustelija piti lukitsemista tarpeettomana, mutta hänen keskustelukumppaninsa kävi lukitsemassa oven. Kohdatessani ohikulkijoiden kummeksuvan katseen tunsin olevani paikaton eli ulkopuolinen.
Kohtaamiset ulkopuolisten kanssa olivat tärkeä osa harjoitteen kokemuksellisuutta. Eräs harjoitteeseen osallistunut kuvasi tilanteen, jossa hän löysi Temppeliaukion kirkon lähistöltä joltakin ihmiseltä pudonneet avaimet. Hän huomasi, että kirkossa pidettiin jotakin tilaisuutta, ja päätteli, että avaimet kuuluisivat jollekulle tilaisuuteen osallistuvalle. Hän päätti viedä avaimet kirkkoon. Kirkon ovella hän luovutti avaimet jollekulle tilaisuuteen osallistuneelle. Silloin hän havahtui siihen, ettei ollutkaan tilanteessa ihan oma itsensä, vaan omien sanojensa mukaan ”hetken jotenkin lievästi kulkuri”.1
Harjoitteessa käytettävä merkkijärjestelmä kokosi osallistujat hänen mielestään omaksi porukakseen. Samalla harjoite synnytti ”yksinäisyyden”, ”erillisyyden” ja ”eksyksissä olemisen” kokemuksen.
Vastaavanlainen kokemus heijastuu toisen samalla kertaa harjoitteeseen osallistuneen kokemuksista. Myös hän reflektoi harjoitteen synnyttämää kokemuksellista tilaa suhteessa ulkopuolisiin: ”et on irti, et normikaupunkilaiset menetti merkityksensä, et oli [– –] hyvällä tavalla yksin, kun sä tiedät, että on niitä merkkejä, ja on jotain, mitä sä voit lukee".2
Myös merkit vaikuttivat käsityksiimme ulkopuolisista. Kun osallistuin harjoitteeseen toukokuussa 2022 Herttoniemen teollisuusalueella, löysin ”Häivy äkkiä! ” -lausumaa ilmaisevan merkin yllättäen kadulta. Merkin välittömässä läheisyydessä kohtasin kolme kaljupäistä, bodattua miestä, jotka keskustelivat jostakin asiasta keskenään. Silloin välitön mielleyhtymäni oli, että he saattaisivat olla vaarallisia. Eräs harjoitteeseen osallistunut yritti lukea roskiksista, pylväistä ja muista paikoista löytyviä tarroja ja tägejä, niin kuin ne olisivat hänelle osoitettuja viestejä.3 Toinen osallistuja päätteli, että ”ilmeisesti myös toiset ihmiset leikkivät samanlaista leikkiään, emmekä me tienneet siitä mitään”.4
[1]Mikko Lehtonen 13.6.2021. [2]Paula Tella 13.6.2021. [3]Riikka Takala 13.6.2021. [4]Pseudonyymi: ”Z”, 20.6.2021.
Jäljillä ja eksyksissä
Harjoitteen toisessa vaiheessa etsittiin toisten osallistujien kulkureittejä. Kaikilla niillä neljällä kerralla, jolloin osallistuin harjoitteeseen, kadotin jossakin vaiheessa jonkin seuraamani reitin. Aina silloin minun täytyi palata taaksepäin edelliseen merkkiin löytääkseni reitin uudestaan. Tällaisissa tilanteissa pohdin kaikkia niitä asioita, jotka jäivät minulta havaitsematta. Reittien etsiminen oli työlästä puurtamista. Yrittäminen kuitenkin palkitsi ja ison vaivannäön jälkeen löydetty merkki tuntui silloin aarteelta. Merkitsemisen ja merkkien lukemisen tekniikka kuitenkin kehittyy, kun harjoitetta toistetaan. Kun osallistuin harjoitteeseen neljännen kerran (6.11.2022 Itä-Pasilassa), olin oppinut lukemaan merkkejä ja seuraamaan osallistujien reittejä. Oli helppoa seurata erityisesti sellaisten osallistujien reittejä, jotka olivat harjoittaneet harjoitetta useamman kerran.
Niillä reiteillä, joilla merkkien seuraaminen oli helppoa, tuntui kuin keskustelisi reitin merkitsijän kanssa. Kerrankin eräs piirretty merkki tuntui viestivän: ”Katsopa tuota sadevesikaivoa, se näyttää ihan siltä, kuin sinne voisi sukeltaa”. Merkkien seurattavuus ei tuntunut riippuvan siitä, kuinka tiheästi niitä oli merkitty. Yksittäinen merkki saattoi johdattaa huolettomasti usean korttelin matkan. Tuntui, että merkkijärjestelmään vihkiytyneet voisivat viestiä toisilleen hyvinkin harvoilla merkeillä lukuisia asioita, jos tällaista käytäntöä olisi harjoitettu vuosien ajan.
Useimmille harjoitteeseen ensimmäistä kertaa osallistuville merkkien seuraaminen on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi eräs harjoitteeseen osallistunut oli asunut alueella vuosikymmeniä. Hänelle harjoite muutti kotikulmat ”hieman tuntemattomaksi alueeksi”.1 Tähän kokemukseen vaikutti hänen mielestään merkkien seuraaminen: ”Alan seurata [merkkejä] ja kun kadotan polun, ja yritän uudestaan, pohdin, ovatko nämä jotain vanhoja merkkejä? [– –] Tiedän kyllä, missä olen, mutta en löydä niistä ainuttakaan.” Kykenemättömyys seurata merkkejä aiheutti hänelle sellaisen tunteen, ettei hän hallinnut ympäristöään.
Reittien hakeminen ja edestakaisin kuljeskelu pienellä alueella alkoi uuvuttaa erästä osallistujaa, joka kertoi, että tilanteessa kohdatut asiat alkoivat tuntua hänestä ”mielettömiltä” (senseless).2 Toisten osallistujien kirjoitusten lukeminen tuntui hänestä oudolta ja harjoitteen edetessä hänelle kävi yhä vaikeammaksi löytää mitään järjellistä kirjoitettavaa. Hän alkoi haaveilla siitä, että olisi jokin paikka, jossa hän olisi voinut jakaa kokemuksiaan toisten osallistujien kanssa. Merkit eivät tyydyttäneet tätä tarvetta. Kun sellaista paikkaa ei ollut, mielettömyyden tunne syveni. Silloin hän koki menettävänsä ympäristönsä hallinnan ja omien sanojensa mukaan ”etuoikeutetun aseman, joka hänellä tavallisesti on”. Peliä muistuttava tekniikka piti hänet kuitenkin liikkeessä: ”Täytyy jatkaa matkaa ja lukea uusi teksti. Ajaudun siihen. Sitten kirjoitan uuden tekstin.” Tällainen yritys johdatti hänet kummalliseen mielentilaan, jossa hän ei voinut käsittää sitä, miksi oli juuri siellä, missä oli, ja siinä hetkessä (I cannot make sense out of me being here for that time). Kuitenkin hänen harjoitteessa kirjoittamansa tekstit olivat humoristisia ja leikkisiä, mikä tuntuu kielivän siitä, ettei hän tyystin kadottanut järkeään.
Ajattelen, että harjoitteessa syntyneet tuntemukset hallinnan tai ”järjen” (sense) menettämisestä ovat kiehtovia tapahtumia, sillä ne kielivät siitä, että tilan totunnaisesti koettu järjestys eli aistisen jako (Rancière 2009, 52) luhistuu. Tällaisen kokemuksellisen tilan harjoite kykeni tuottamaan kuitenkin vain väliaikaisesti. Harjoitteessa syntyneet kirjoitukset kuvaavat tarkemmin noita väliaikaisesti syntyneitä toisia tilakokemuksia.
[1]Pseudonyymi: ”J” 20.6.2021. [2]Pseudonyymi: ”Arolina Aucia”, 20.6.2021.
Urbaanin tekstin hahmotelmia
”Kun olin vieraillut kolmessa kirjoituspaikassa ja lukenut kaikki ne erilaiset kirjoitukset, niistä syntyi yhdistelmiä, täysin sattumanvaraisten paikkojen ja asioiden välille. [– –] Kertomukset antoivat merkityksiä aikaisemmin lukemilleni kertomuksille. Kolmas paikka antoi selityksen sille, mitä olin kirjoittanut ensimmäisessä paikassa, sille mitä en ollut vielä silloin siellä ensimmäisessä paikassa tajunnut tekeväni.” 1
Yllä esitetty lainaus erään osallistujan antamasta palautteesta kuvaa osuvasti sitä, miten kirjoitustehtävät toimivat harjoitteessa. Yksittäisistä kirjoituksista muodostui yhteiskirjoitusta, josta tuli harjoitteen aikana, vaikkakin väliaikaisesti, kaupunkitilan tekstuaalinen kehys. Tilakokemuksen muutos oli järisyttävä. Yksi osallistuja kertoi eläytyneensä toisten kirjoittamiin tarinoihin niin perinpohjaisesti, että niitä oli vaikeaa karistaa mielestä harjoitteen lopettamisen jälkeenkään.2
Se, miten toisten kirjoitukset vaikuttivat toisiinsa, tulee selkeästi esiin kirjoituksista, jotka kirjoitettiin 20.6.2021 erään töölöläisen kerrostalon sisäpihalla. Siellä ensimmäinen kirjoitettu teksti kuului näin:
”Sisäpiha. Portti oli auki. Ei julkinen tila. Hiivin sinne. Ovi kolahtaa. Kuulen ääniä yksityisasunnoista. Joku on lopettelemassa syömistä. Joku yskii. Lukuisat ikkunat ovat auki, on kuuma päivä. Pihalle kuuluu yksityiselämän ääniä. Linnut lentelevät katon yläpuolella. Kattoremontti, rakennusteline, lohkareita ja kattopellin palasia. Kuollut rotta toisessa kulmauksessa. Täällä on hyvä olla. Tunne, että joku katselee minua. Minun ei pitäisi olla täällä. En asu täällä. Laivan sireenit kutsuvat.”
Seuraava kirjoituspaikalle saapunut mainitsee kirjoituksessaan ensimmäisestä kirjeestä kuolleen rotan ja laulavan naisen:
”Löysin paikan, jonka joku osoitti minulle. Sisäpiha, jossa nainen laulaa. Millaista olisikaan jäädä tänne, nähdä kuinka kasvit kasvavat ja valo kiertää. Kuulla naisen laulavan yöllä pimeässä, sillä sellaista elämä on tällaisissa paikoissa. Eikö niin? Ovet, joku yskii. Hiljaista. Odotan, että nainen laulaisi uudestaan. Joku näki täällä kuolleen rotan, mutta minä en halua löytää sitä.”
Myös kolmas paikalle saapunut mainitsee kirjoituksessaan kuolleen rotan ja laulavan naisen:
Neljäs paikalle saapunut tarttuu edellisessä kirjeessä mainittuun hampaiden narskutteluun, joka sekin liittyy aikaisemmissa kirjoituksissa mainittuihin rottiin:
”SvvupaaaFfwellmpyhBgglgaantnaaiillmprvvtvgvfrivvvaaammmpvvtvvtvvvvvvttpvvprtttnyyyyy Hetkinen siihen meni, että sain hampaani valmiiksi [– –] Jotain pureskeltavaa, sanojen pureskelua. Läpireikiä. Hyttynen, taas. Heidän mielestään rotilla on tarpeeksi vaivoja, kuten hyttyset ja ruoansulatusvaivoja sen jälkeen kun on syönyt ison kirjan, jossa on kultaisia kirjaimia.”
Tällaisista yksittäisistä havainnoista (kuollut rotta, laulava nainen) syntyi jaettuja kertomuksia, jotka alkoivat luonnehtia kirjoituksen paikkoja. Ne vaikuttivat kuvitelmiin ja kuljettivat mielikuvitusta noissa paikoissa urbaanilegendojen3 kaltaisesti. Toisinaan tällaiset yksittäiset havainnot myös siirtyivät paikoista toisiin. Yksi tällainen kirjoituksen aihe oli Kimi Räikkönen. Räikköstä esittävä pahvikyltti löytyi erään kirjoituspaikan välittömästä läheisyydestä, mutta ”Kimi” mainittiin myös eduskuntatalon edessä kirjoitetussa tekstissä. Ensimmäisessä tekstissä ”Kimi” mainittiin vain ohimennen, mutta seuraava vierailija huomasi, miten Kimi oli alkanut matkustaa paikoista toisiin:
” – – Laulavat naiset, kuolleet rotat ja Kimi Räikkönen. Ehkäpä erehdyin hänestä. Hänellä on avain kaulassaan. Niin. Luulin ensin että hän halusi lukita asioita. Mutta hänellähän olikin avain näihin paikkoihin. En olisi osannut arvata, että hän toimisi viestin tuojana ja oppaanani tällä matkalla.”
[katkelma kirjoituksesta]
Kun jossakin erityisessä paikassa tehty havainto henkilöhahmosta (laulava nainen) tai vaikkapa ei-inhimillisestä toimijasta (rotta) siirtyy kirjoituksiin, jotka on kirjoitettu toisissa paikoissa (Kimi), näistä kertomuksien toimijoista tulee paikattomia. Tai pikemminkin tulee ajatella, että siitä tekstistä, jossa nämä olennot ja elottomat toimijat liikkuvat, tulee paikaton tila, joka on myös yhteinen tila harjoitteen osallistujille.
Koska kirjoituksilla tässä harjoitteessa kuitenkin on omat (merkityt) paikkansa, tekstin paikattomat toimijat muodostavat kytköksiä paikkojen välille, ja noihin kytköksiin avautuu tila. Tuo osallistujille yhteinen tila on samanaikaisesti paikaton, mutta myös aistittava tila, sillä se on kytkeytynyt kaikista merkityistä reiteistä ja niihin liittyvistä havainnoista. Esimerkiksi jostakin kadun kulmasta löytyy pieni nuoli. Nähdessäni sen tunnen samalla, kuinka joku on kumartunut piirtämään nuolen. Tai kallion päällä kulkee kivinen muuri, ja tuo nuoli viittaa siihen, että joku on kulkenut muurin päällä. ”Kuollut rotta”, ”Kimi” ja ”laulava nainen” kuuluvat samaan tilaan kuin kivimuuri. Tämän asian voi ilmaista yksinkertaisemmin niin, että harjoitteessamme paikaton yhteinen tila rakentuu tekstien välisyyteen, joka on samalla ruumiiden välinen tila.
Tekstienvälisyys ei näyttäydy harjoitteessa vain henkilöiden, olentojen ja elottomien toimijoiden hahmossa, sillä myös kirjoitusten aiheista tuli yhteisiä. Näin tapahtui esimerkiksi kirjoituksissa, jotka löytyivät toimistorakennuksen pihalla sijanneesta parkkiruudusta Herttoniemen teollisuusalueella toukokuun 21. 2022. Ensimmäinen vierailija mainitsi lyhyesti, että ”tuulee”. Lisäksi hän totesi: ”jotkut kulkisivat tästä ohi mitään sanomatta”. ”Tuuli” tarttui seuraavaan kirjoitukseen:
”Kalsea tuuli läpäisee keinokuituisen retropusakan,
Neuvosto-Karjalassa valmistetun keinokuituisen kauluspaidan,
41 vuotta sitten alkunsa saaneen ihmisen ihon
ja osuu ikävästi tuntohermoon.”
Myös kolmas tuossa paikassa vieraillut valitsi tuulen kirjoituksensa aiheeksi:
”Korjaan tarinan.
Vihlovan tuulen huulille
"jotakin sanottavaa", "malkit", "malkit"? Moottorit huutavat, linnut voittavat!”
Kahden viimeksi mainitun tekstin välille rakentuu toinenkin yhteys. Ensimmäisessä tekstissä mainitaan oletettu parkkipaikan omistaja, joka kertojan mukaan tarkkailee kirjoittajaa ikkunasta. Jälkimmäisen tekstin kirjoittaja tuntuu kehittelevän tätä ajatusta, kun hän kirjoittaa: ”sinä katsot vitriinin takaa, silmäsi aikapommit kynä” (katkelma kirjoituksesta).
Tällainen tekstien välisyys rakentui myös merkkien ja kirjoitusten suhteisiin. Esimerkiksi seuratessani erästä kulkureittiä Herttoniemessä törmäsin yhtäkkiä keskelle autotietä piirrettyyn, lepopaikkaa tarkoittavaan merkkiin. Tämä kirjoitus vaikutti kommentoivan juuri tuota merkkiä:
”Hei! Jos makaisin vieressä
maassa, kun tuntematon
todennäköisesti onneaan paljastamaton
lakaisukoneen kuljettaja ajaisi ohi
kevään symbolina.
Ja jos silloin pitäisin suuta auki pölyn tulla,
ja vielä niin kivaa ois mulla,
että hihkuisin, huutaisin
Ai, kuinka hyvää ruokaa!””
Kirjoituksen paikka ja kirjoittajan mielentila
Harjoitteen kolmannessa vaiheessa osallistujat lukivat ääneen löytämänsä kirjoitukset ja yrittivät päätellä teksteistä, mitkä niistä oli kirjoitettu missäkin paikassa. Kirjoituspaikkojen tunnistusta helpottaa se, että osallistujat usein muistavat sen, mistä paikasta mikäkin teksti on löytynyt. Tehtävänä on kuitenkin tunnistaa se, mitkä tekstit on kirjoitettu samoissa paikoissa, ja sen kysymyksen ratkaisemiseksi huomio täytyy suunnata teksteistä löytyviin paikkojen kuvauksiin. Yhdessä tehtävässä lukuharjoitus aloitetaan niistä teksteistä, jotka tehtävänannossa on nimetty ensimmäisiksi kirjoitustehtäviksi. Kun jotakin tällaista tekstiä luetaan ääneen, kuulijat pyrkivät tunnistamaan kirjoituspaikan niistä teksteistä, jotka he ovat löytäneet.
Halusin tutkia sitä, millaisia tekstien välisyyksiä kirjoituksista löytyy. Kokosin Tutkimuspaviljongilla toteutetun harjoitteen tekstit yhteen ja muutin kirjoituksia niin, ettei niistä löytyisi suoria paikkojen tunnistetietoja. Esittelin muunnellut tekstit tohtoriopintoihini kuuluneessa Praktikum-seminaarissa, johon osallistuneista kukaan ei ollut osallistunut siihen harjoitteeseen, jossa kirjoitukset syntyivät.1 Järjestin tohtorikoulutettaville leikkimielisen tehtävän. Sekoitin tekstit ja pyysin heitä lukemaan tekstit sitten ääneen. Tehtävänä oli tunnistaa se, mitkä luetuista teksteistä oli kirjoitettu samoissa paikoissa. Tilanteessa, jossa kukaan ei tuntenut kirjoitusten paikkoja, kaikenlaiset samankaltaisuudet tekstien välillä tulkittiin viitteiksi siitä, että tekstit olisi kirjoitettu samassa paikassa. Koe osoitti, kuinka paikatonta teksti on silloin, kun sen viitekohtaa ei tunneta.
Samalla koe osoitti sen, kuinka merkittävää roolia aistittava tila esittää harjoitteessamme. Kirjoitus löydetään joko siitä paikasta, jossa se on kirjoitettu, tai se sisältää ajatuksia, jotka ovat syntyneet sen reitin varrella, jota pitkin tekstin lukija saapuu kirjoituspaikalle. Koska käsitys paikasta jaetaan ruumiillisesti, sitä ei tarvitse kuvailla kirjoituksessa. Tässä tarjoutuu tilaisuus laajentaa sitä kokemuksellista kenttää, jonka alueella harjoitetta koetellaan. Eräs Herttoniemen teollisuusalueella kirjoitettu teksti ilmentää kiehtovasti sitä suhdetta, joka tekstin ja kirjoituksen paikan välille harjoitteessa muodostuu:
Tänään asun tässä, vaikka tämä alue ei kuulu minun piiriin
Etsin reittiä, mieluummin lämpimään kuin kylmään kohtaan,
sinne missä sanat (vitun sanat) ei painaisi niin, liian paljon...
Mietin mikä on sanojen ihannepaino
ja mikä olisi hyvä esimerkkisana, missä tämä toteutuu
Monta tavua? Monta kirjainta?
Ja sitten törmäsin metsään, se tuli ensin tuoksuna, sitten ääninä
ja kun avasin silmäni, ne olivat samaa mieltä muiden aistien kanssa,
poikkean reitiltä, istuudun kalliolle, kevyttä istumista
Kirjoittaisin sinulle leppäkerttu, jos osaisin
ilo painaa enemmän kuin pilkkusi.2
Edellinen teksti viittaa monissa kohdissa harjoitteeseen kuuluvaan kuljeskelemiseen (”etsin reittiä...”, ”poikkean reitiltä...”, tai ”istuudun kalliolle”). Kirjoittaja pohtii suhdettaan paikkaan (”alue ei kuulu minun piiriin”). Hän kertoo tekniikasta, jolla hän teki havaintoja: (”ensin tuoksuna, sitten ääninä ja kun avasin silmäni...”) ja lisäksi hän perustelee reitin valintansa (”mieluummin lämpimään kuin kylmään kohtaan”). Tämän kirjoituksen tuntu on erityisesti kysymyksessä ”mikä on sanojen ihannepaino”.
Edellä esitetyssä kirjoituksessa päädytään metsään. Myös leppäkerttu, jota kertoja kirjoituksessa puhuttelee, kytkee kirjoituksen luonnon ilmiöiden yhteyteen. Itse asiassa useissa kirjoituksissa osallistujat paikansivat sijaintinsa havaintoihin ei-inhimillisistä toimijoista. Esimerkiksi erään teollisuusrakennuksen takana sijaitsevan lautakasan vierestä löytyneissä kirjoituksissa osallistujat määrittelivät sijaintinsa suhteessa luonnonolijoihin. Ensimmäinen vierailija kiinnittää huomionsa luonnon ääniin: ”Peippo [– –] naapurinani, varis raakkuu jossain kauempana”. Toinen vierailija kiinnittää huomionsa maanpintaan: ”puun taimien seassa luultavasti punkkeja kuhisevassa pusikossa”. Myös kolmas paikalle saapunut tarkastelee maan pintaa: ”Tossa kulkee tie, selkäni takana, putken alla, muurahaispesästä kaakkoon.” Kyseinen kirjoituspaikka sijaitsi erään liiketilan takapihalla. Arkisissa tilanteissa paikan sijainti olisi todennäköisesti kerrottu mainitsemalla kyseinen liiketila ja se, että paikka löytyy kyseisen liiketilan takaa. Havainnossa ei-inhimillisistä olioista (peippo, varis, punkit, muurahaispesä...) kirjoittajat irrottautuvat arkisesta tilan hahmotuksesta ja kytkeytyvät toisenlaiseen tilan hahmotukseen. Arkisen tilan irtikytkemisiä tapahtui myös toisilla tavoilla:
Seurueessa kulkeva mies jolla oli aurinkolasit ja siisti olemus
katsoi maassa olevia välineitäni puiston reunassa.
Yksi nainen samassa ryhmässä kääntyi, vielä tovin päästä katsomaan suuntaani.
Tätäkin on tämä paikka, paljastumista, joskus rauhaa.
Ison rakennuksen ilmastointi humisee minun takana,
pyöräilijän renkaat ropisevat hiekkaa vasten minun edessä.
Pieniä paloja, palojen paloja, tästä elämästä, tästä päivästä.
Käytetyt mutta puhtaat vaatteet,
ja melkein hymy, ilme, että olen mukana,
niin saan vältettyä huomion aaltoja,
koettua vain huomion laineita, tyyntä joukosta
yksi tapa selvitä asiasta nimeltä elämä.
Tekstissä kirjoittaja todistaa erillisyytensä muista ihmisistä kertomalla, kuinka muut (seurue) kiinnittivät häneen huomionsa. ”Käytetyt, mutta puhtaat vaatteet” ja ” ilme, että olen mukana” ovat hänen keinojaan soluttautua ryhmään, mutta korostavat samalla entisestään hänen erillisyyttään.
Samankaltaisia poikkeamia totunnaisesta järjestyksestä viestivät monet kirjoituspaikat, jotka sijaitsivat epätavallisissa kohteissa. Jotkin niistä olivat paikkoja, joissa ”asiaton oleskelu on kielletty”, tai paikkoja, joissa ei jostakin muusta syystä yleensä oleskella. Jotkin näistä paikoista olivat kiehtoneet myös muita ihmisiä. Esimerkiksi Herttoniemen teollisuusalueella toukokuussa 2022 löysin kirjoituspaikan, joka sijaitsi erään varastorakennuksen takapihalla. Myös graffitimaalarit pitivät tätä teräsromun varastointiin käytettyä paikkaa kiehtovana.
[1]Seminaari pidettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa 27.10.2021.
[2]Herttoniemen teollisuusalue 21.5.2022.
LOPUKSI
Tämä tutkimus sai alkunsa siitä irtikytkennän kokemuksesta, kun koronapandemian sulkutilan aikana kaupunki muuttui yksinäisen päämäärättömän harhailun tilaksi. Kaipuu ruumiillisesti toisten ihmisten kanssa jaettuun tilaan toimi kimmokkeena harjoitteelle, jossa yhteisen tilan kokemusta etsittiin jaetuista kulkureiteistä ja yhteiskirjoittamisesta. Johdatusta ongelmaan, miten yhteinen tila voisi rakentua paikattomuuteen, etsin kulkurin käsitteellisyydestä ja kulkureiden joskus käyttämien salaisten merkkien käytännöstä.
Syntyneessä harjoitteessa irtikytkentä omaksuttiin taiteellisen tutkimusmenetelmän käsitteelliseksi lähtökohdaksi. Näin se kääntyi keinoksi, jolla höllennetään arkisen eli totunnaisen kokemuksen jäsennystä. Harjoitteessa osallistujat pidättäytyivät väliaikaisesti arkisesta vuorovaikutuksesta toistensa ja muiden ohikulkijoiden kanssa. Näin voitiin tutkia sitä, miten kulkureiden merkit voisivat suhteutua kaupungin tilaan. Pidättäytyminen kasvokkain kohtaamisista toisten osallistujien kanssa motivoi myös yhteiskirjoittamista, joka toimi mediumina kaupungin tekstuaalisuudelle. Esittämilläni havainnoilla kulkurin käsitteellisyydestä haastoin osallistujat tarkastelemaan kaupungin tekstuaalista jäsentymistä vieraana ilmiönä.
Gilles Deleuze ja Felix Guattari kutsuvat uurteiseksi tilaksi järjestystä, joka ”osittaa ihmiset rajalliseen tilaan, jossa jokainen saa osansa ja jokaisen osaa säännöstellään” (Deleuze & Guattari 2005, 380). Kaupungit ovat uurteisia tiloja (ibid.481), ja siksi kulkuri, joka on käsitteellisesti paikaton, ei taivu kaupungin järjestykseen. Jacques Rancière kutsuu poliisiksi periaatetta, joka ”sulkee ulos” aistittavan piiristä kaikki sellaiset tekijät, jotka eivät kuulu annettuun paikkojen ja tehtävien jakoon (Rancière 2010, 36). Rinnakkain tarkasteltuna nämä kaksi teoriaa auttavat hahmottamaan, kuinka käsitys tilan rajallisuudesta järjestää kaupungin aistittavana tilana, joka esiintyy samalla myös tekstinä, sillä uurteisen tilan ja poliisin käsitteissä erottelu paikkojen ja tehtävien suhteen perustuu järkeilyyn (logos), joka toisessa merkityksessään näyttäytyy myös puheena.1
Esseessä ”Kävelyllä kaupungilla” Michel de Certeau vertaa kaupungin tilallista järjestystä kielioppisääntöjen ja puhekielen suhteeseen (De Certeau 2013, 142–169). Hän tulkitsee kaupungilla kuljeskelijan harhailevat kiertotiet ja uppiniskaiset oikopolut antitekstiksi (ibid.,161), joka haastaa urbaanin tilan vallitsevan tekstuaalisen järjestyksen. Tässä tutkielmassa tarkastelin kulkureiden salaisten merkkien järjestelmää2 antitekstin käytäntönä, joka piirtyy vaihtoehtoiseksi järjestykseksi kaupungin uurteisiin pintoihin. Sovelsin kulkureiden merkkijärjestelmää kokeen järjestelyyn, jonka kehitin yhdessä Timo Jokitalon ja Kati Korosuon kanssa.
Kehittämämme Irtikytketty tila -harjoite ei tarkastellut sitä, millainen merkitys salaisilla merkeillä oli kulkureiden yhteisöissä, eikä harjoitteen ohjeistuksessa kannustettu osallistujia eläytymään kulkurin psykososiaaliseen rooliin. Kehittämämme harjoite tulkitsi käytännöllisesti sitä, miten merkkijärjestelmä voisi suhteutua kaupungilla kuljeskeluun, ja sitä, millainen tilan kokemus merkkijärjestelmää soveltamalla syntyisi. Osallistavassa kokeen järjestelyssä merkkijärjestelmä yhdistyi osaksi yhteiskirjoittamisen harjoitetta.
Annetuissa kirjoitustehtävissä osallistujat havainnoivat kulkureittejään ja valitsemiaan kirjoituspaikkoja. Näihin yksityisiin havaintoihin viitattiin toisissa kirjoituksissa. Jotakin paikkaa koskevat viitteet siirtyivät myös toisissa paikoissa kirjoitettuihin teksteihin. Koska lukija ei aina voinut tietää sitä, missä paikoissa tehtyihin havaintoihin teksti kulloinkin viittasi, paikoista toisiin vaeltaneet kirjoitusten aiheet oli mahdollista tulkita myös havainnoiksi sellaisista paikoista, joissa niitä ei ollut kirjoitettu. Lukija saattoi käsittää kirjoituksen viittaavan myös havaintoihin kulkureitistä, joka johti kirjoituspaikalle. Tämän harjoitteen teknisen ominaisuuden takia kirjoitetut tekstit ja kuljetut reitit muodostivat yhteisen tilan kudelman, joka näyttäytyi ruumiillisesti aistittavana tilana ja tekstinä.
Intertekstuaalisuuteen paikan ominaisuutena on törmätty myös psykomaantieteellisessä kirjallisuudessa (Mudie 2016, 282). Ella Mudie kutsuu tätä ilmiötä paikan sitatoitumiseksi (ibid., 283). Meidän harjoitteessamme paikan sitatoituminen tapahtui osana prosessia, jossa kaupungin tilaan rakentui vaihtoehtoinen yhteisen tilan jäsennys, joka oli luonteeltaan leikkisä.
Avoin tehtävänanto tarjosi mahdollisuuden käyttää laajasti erilaisia kielellisen ilmaisun keinoja, ja myös itse keksittyjä ikoneja ja symboleita. Tehtävien kirjoittamisen muotoa ei määritelty juuri muilla tavoin kuin sillä perusteella, että kirjoittaminen tapahtuisi ensisijaisesti kynällä paperille ja liidulla kadun pintoihin. Tehtävänantoa rajaamalla olisi voitu tutkia esimerkiksi nimeämisen suhdetta paikkoihin. Harjoitteessa olisi voitu tutkia esimerkiksi murteen, jargonin ja slangin erilaisia suhteita tilaan. Harjoitteen ohjeistuksessa ei huomioitu osallistujien suhdetta valittuun kaupunginosaan.
Jos osallistujia olisi ohjeistettu kirjoittamaan omasta henkilökohtaisesta suhteestaan valittuun ympäristöön, harjoitteen avulla olisi mahdollista tutkia esimerkiksi kollektiivisten käsitysten ja julkisen muistin katveita yksityisessä muistissa ja yksityisissä kokemuksissa. Kollektiivisten käsitysten katveita tarkastelen hieman toisesta näkökulmasta tutkielmassa Kadonnut isoäiti (2023). Vaikka harjoitteen ohjeistusta tarkentamalla olisi voitu saavuttaa tarkkapiirteisempiä havaintoja, pelkään, että jotain harjoitteen tutkimuksellisesta potentiaalista olisi silloin voitu menettää.
Ohjeistuksen epämääräisyys tarjosi tilaisuuksia tulkinnoille ja osallistujien leikkisille kokeiluille. Kun leikinomainen harjoite toimii, se tempaisee mukaansa ja sysää osallistujan samalla irti totutuista hahmottamisen tavoista.
Irtikytketty tila -harjoitteen tuottamista kokemuksen muutoksista kielivät harjoitteeseen osallistuneiden lausunnot harjoitteen tuottamista yksinäisyyden, erillisyyden ja eksyksissä olon tuntemuksista. Eräälle osallistujalle kokemuksen muutos ilmeni mielettömyyden (senselessness) kohtaamisena, jossa hän alkoi kadottaa käsityksensä omasta suhteestaan paikkaan ja tilanteeseen. Toinen osallistuja koki eksyneensä ympäristöön, jossa hän oli asunut vuosikaudet. Tulkitsen tällaiset kokemukset aistisen jaon eli aistittavan tilan jäsennyksen (logos) tilapäiseksi luhistumiseksi.
Leikkisän tutkimusmenetelmän merkitys riippuu myös siitä, miten osallistujat koettelevat harjoitetta. Monet Irtikytketty tila -harjoitteeseen osallistuneista olivat joko taiteilijoita tai taiteilija-tutkijoita. Lisäksi harjoitteeseen osallistui myös muita töitä tekeviä ihmisiä ja sellaisiakin ihmisiä, jotka työskentelivät vain hyvin satunnaisesti. Monille heistä näennäisen päämäärätön kuljeskelu kaupungilla oli tuttu käytäntö, johon sisältyi paljon sellaista kokemuksellista tietoa, jota ei tavallisesti jaeta. Avoin tehtävänanto tarjosi tilan sellaisen tiedon esiin tulemiseen, jota en tutkijana olisi osannut ennakoida.
Taiteilijana pohdin harjoitteen tuottamien kokemusten valossa sitä, voisiko yksinäisen kaupungilla kuljeskelun muuttaa harjoitteen avulla uudenlaiseksi yhteiseksi harrastukseksi, jossa kaupunkilaiset kirjoittaisivat toisilleen anonyymejä viestejä. Jos harjoitetta toistettaisiin riittävän usein, alkaisiko katukuvaan ilmaantua nahjustelevia ihmisiä, jotka lorvisivat ja tappaisivat aikaa kummallisissa paikoissa omaksi huvikseen ja kirjoittaisivat siitä toisilleen? Millaisia motiiveja kirjoituksiin ilmaantuisi? Vaarana voisi tietysti olla, että anonyymin kirjoittelun alustaa käytettäisiin kiusaamiseen ja uhkailuun.
Voisiko harjoitetta kuitenkin käyttää äänitorvena sellaisille kaupunkilaisuuden kokemuksille, jotka jäävät kollektiivisten käsitysten katveisiin? Millaisia paikkoja kaupungista silloin löytyisi?
[1]Ks. Deleuze & Guattari 2005, 374–375; Rancière 2009, 50–52.
[2]Hobomerkkeinä usein esiteltävän järjestelmän (ks. Dreyfus 1972; Liungman 1991) alkuperä saattaa olla ns. zinken-merkeissä (Puchner 2020, 6).
So this is the place of dead rats and singing ladies. I am sitting on a cool stone step and try to focus on hearing the rat’s voice. Rats’ teeth that are constantly growing, causes rats to gnaw any items, to sharpen their teeth to be ready for their next meal. I find that I start to grit my teeth. I hear the approaching steps (maybe one of the singing ladies)
I found a place someone pointed to me. The inner yard with a lady singing. I wonder how it would be to stay here, to see how the plants are growing and the light changes its place. To hear lady singing during the night, when it’s dark, because that’s it how the life is in places like this, right. The doors, the coughing. Silence. I am waiting for the lady to sing again. Someone saw a dead rat here, but I guess I am not willing to find it.
Inner yard. Gate was open. Not a place of public access. Sneaking in. A door slamming. I hear noises from private apartments. Someone finishes eating. Someone is coughing. Many windows are open on a hot day. The yard collects private noises. Birds fly on the roof top. Roof replacement renovation, scaffolding, nice bits, and pieces of sheets of metal. A dead rat on the other end. I like to stay here. Feel some eyes on me. I am not supposed to be here. I do not live here. Boat sirens are calling.
