AVARUUDESTA
Avaruudesta on keskustelu, jossa koreografi, tutkija Simo Kellokumpu ja filosofi Tuukka Perhoniemi pohtivat millaisia lähtökohtia tähtitiede tällä hetkellä avaa niin taiteilijalle kuin filosofille. Keskustelun motivaationa on käsitellä ihmisenä olemisen, elämän ja taiteen tekemisen ehtoja nykyisen astronomisen tietämyksen valossa. Kummankin tekijän tavoitteena on löytää uusia näkökulmia inhimilliseen kokemukseen maailmankaikkeudesta.
_
Simo: Aluksi on varmaan hyvä avata mistä keskustelumme on saanut alkunsa. Tein vuonna 2015-2016 projektin Seasons as Choreographers: Where Over the World is Astronaut Scott Kelly?, joka oli osa tohtorintutkintoon johtanutta taiteellista tutkimusprojektiani Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Lyhyesti sanoen projekti vei minut tarkastelemaan niitä havaintoani haastavia liikkeitä, joiden osana ruumiini jo on. Näitä ovat esimerkiksi Maa –planeetan kierto oman akselinsa tai Auringon ympäri. Olen siitä lähtien oikeastaan työskennellyt sellaisen liikkeellisen maailman kanssa, joka pakenee hallintaa ja jota ei voi välittömästi havaita. Avaruus ja tähtitiede ovat sitä kautta saapuneet työhöni. Tämä työ jatkuu tällä hetkellä post.doc -projektissani xeno/exo/astro-choreoreadings, jota teen vierailevana tutkijana Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Miten sinä olet ajautunut näiden alueiden äärelle?
Seasons as Choreographers: Where Over the World is Astronaut Scott Kelly? Kuvat avautuvat toiseen ikkunaan kun klikkaat tästä.
Tuukka: Opiskellessani filosofiaa yliopistolla suoritin kaikenlaisia mielestäni mielenkiintoisia ja sivistäviä kursseja eri aloilta. Kävin myös tähtitieteen kahdella ensimmäisellä kurssilla, joiden kautta kulkeuduin Ursaan töihin. Vuosien varrella olen tehnyt filosofisen tutkimuksen ohella kaikenlaista tähtitieteeseen ja kansanvalistukseen liittyvää ja pohtinut ja kokeillut erilaisia tapoja tehdä vaikeita avaruudellisia suhteita ja mittakaavoja edes jotenkin käsitettäviksi. Niinpä, kun otit minuun yhteyttä ja ehdotit yhteistyötä, aavistin siinä mielenkiintoisen mahdollisuuden laajentaa omia opetusorientoituneita näkökulmiani.
Simo: Osallistuessani kurssillesi Tähtitieteellisessä yhdistyksessä Ursassa motiivini oli samansuuntainen; löytää ymmärrystäni moninaistava keskustelukumppani taiteellisiin prosesseihin. Taiteellista työtäni ajatellen välitöntä havaintoa haastavien liikkeiden parissa työskentelyn lisäksi toinen tärkeä praktinen seikka on ‘paikan’ ja ‘tilan’ käsitteet. Olen pitkään työskennellyt näiden moninaisten termien parissa esimerkiksi seuraavanlaisen hyvin avoimen kysymyksen kautta: “Miten paikannun, jos kaikki liikkuu?” tai “Miten valittu kulttuurinen konteksti toimii koreografisena apparaattina?” Kysymykset ovat saaneet minut pohtimaan työssäni lopulta sitä miten liike, paikka, tila ja aika ovat suhteessa toisiinsa ja miten ne muodostavat liikkeellisen sfäärin, jossa ruumiini paikantuu osana sitä. Tämä lähtökohta käy dialogia samanaikaisesti kehollisen tilaa ja paikkaa luovan praktiikan kanssa myös teostasolle saakka kysymyksiin siitä miten taideteos luo paikkaansa, tilaansa ja kontekstiaan. Käynnissä olevassa projektissani tilan ja paikan käsitteet ulottuvat avaruuteen ja hahmottelen taiteellani sitä millaista mielikuvitteellista ruumiilisuutta ja paikkasidonnaista taidetta tätä kautta syntyy, ja kuinka taiteellisen praktiikan ‘paikkasidonnainen’ muuttuu ja mitä se aiheuttaa, kun termi ulottuu sen Maa-keskeisen historian yli.
Tuukka: Myös filosofiassa nämä paikantumiset ovat tuttuja teemoja. Tähtitieteen ja aika-avaruuden rakenteen yhteydessä ne johtavat kysymyksiin, joilla on paljon teoreettista ja inhimillistä kosketuspintaa (missä sijaitsemme maailmankaikkeudessa, miten sijaintimme ja liikkeemme on aina suhteellista, mikä on ihmisen paikka kosmoksessa), mutta jotka jäävät kauas kehollisesta tai kokemuksellisesta tasosta. Siksi näiden kysymysten kanssa työskentely nimenomaan kehollisessa mielessä tuo mukaan sellaista konkretiaa, jota ei avaruusuutisia lukemalla tai maailmankaikkeutta hahmottamalla yleensä saa. “Miten juuri minä asetun maailmankaikkeuteen?” jakaantuu pakostakin osakysymyksiin: Missä sijaitsen maapallolla? Miten se vaikuttaa minuun? Miten maapallon ajallinen kehitys on tuottanut minut ja kokemukseni ympäristöstä? Voinko kokea maailmankaikkeuden alati käynnissä olevaa muutosta?
Simo: Merkityksellistä tässä prosessissa on ollut muutos, joka on tapahtunut liikkeen ymmärryksessäni. Työskentelin aiemmin pääasiassa sellaisen liikekäsityksen kanssa, jossa liike on ymmärretty materiaalina, jota koreografi voi mestaroida ja hallita. Nykyään ymmärrän liikkeen ilmiönä, jonka parissa työskentelen. Tämä ilmiö pakenee inhimillistä hallintaa, joten muutos keholliseen ja koreografiseen praktiikkaani on ollut merkittävä.
Tuukka: Voisitko vielä Simo avata tuota muutosta vaikka parin esimerkin avulla? Jos ajattelee liikkeen ilmiönä, joka on paljon omalakisempi ilmiö eikä sitä voi manipuloida niin ronskisti kuin jos se on muokattavaa ainesta, miten se näkyy koreografiassa? Keskittymisenä hienovaraisiin muutoksiin? Laajempana kontekstin huomioimisena?
Simo: Kyse on liikkeeseen kytkeytymisen prosessista ja orientaatiosta toisin kuin mestaroivalla asenteella sekä paikantumisesta johonkin muualle kuin keskelle (näyttämöä esimerkiksi). Yksi esimerkki on alussa mainitsemani Seasons as Choreographer: Where Over the World is Astronaut Scott Kelly (2015) työ, jossa kävelin yhden vuoden ajan ympäri yhtä reittiä ja työskentelin sellaisen makroliikkeen kanssa, joka aiheuttaa vuodenajat; maapallon kiertoliike Auringon ympäri. Kävelyprojektin rinnalla seurasin kansainvälisellä avaruusasemalla yhden vuoden mittaisella tehtävällä olevan NASA-astronautti Scott Kellyn Twitter-tiliä. Kiertäessään Maata Kelly laati ja jakoi twiittejään ja sen seurauksena aloin koota twiittejä kävelyiltäni ikään kuin etäisessä dialogissa hänen twiiittiensä kanssa. Näissä twiiteissä kehollinen, kokemuksellinen ja liikkeellinen ilmiö kietoutuvat yhteen ja ne ovat yritys sanallistaa kehollista praktiikkaa, joka alkoi kehittyä aloittamani kävelyprojektin parissa. Toinen esimerkki on tekemäni Oumuamua_Painovoimapako -teos (2021), jossa mielikuvittelen otsikossa nimetyn tähtienvälisen kappaleen liikettä, jonka kanssa olen tekemisissä. Työssä seurasin ensimmäisestä Aurinkokunnassa havaitusta tähtienvälisestä kappaleesta Oumuamuasta julkaistuja artikkeleita ja keräsin myös visuaalista dataa, joka pyöri kappaleen uutisoinnissa. Sen perusteella työstin teoksen yhdessä kollegani Vincent Roumagnacin kanssa. Pimeään ja punaisella mattomateriaalilla katettuun tilaan asetettu installaatio koostuu 10-minuuttisesta videosta ja käsintehdystä laavamaisesta ja lautamaisesta kappaleesta, jonka muoto jäljittelee niitä Oumuamuan kuvauksia, joita löysin tieteellisistä artikkeleista. Se on siis eräänlainen tähtienvälinen surffilauta, joka saattaa eräänlaisena humoristisena ja teatraalisena pienoismallina muistuttaa Oumuamuaa.
Taiteellinen työni perustuu lähtökohtaisesti myös kontekstin huomioimiseen ja kontekstualisoimiseen eli siihen miten jokin taiteellinen materiaali sitten asettuu mihinkin. Tässä työvaiheessa ne liikkeet, jotka muodostavat jonkin paikan kietoutuvat yhteen paikantumisen ruumiillisen prosessin liikkeiden kanssa. Hyvä esimerkki liikkeen ja paikantumisen kysymyksistä on minusta yhteistyömme kosmosomsok, joka kutsuu katsojan maailmankaikkeuteen neljässä näytöksessä. Teoksen näytökset koostuvat näyttelijä Outi Conditin kertomasta 25 -minuutin audiokävelystä, kuvataiteilija Thomas Westphalin valmistamien pienoisveistosten havainnollistamasta johdannosta planeettojen muotoutumiseen, lyhyestä elämän historian luennosta maapallolla sekä tulevaisuuksiin avautuvista ruumiillisen harjoitteen hetkistä.
Tuukka: Aivan. kosmosomsok on siitä jännittävä esitys, että sen ytimessä oleva aika tulee koetuksi vahvasti liikkeenä. Tämä onkin valaiseva tapa ajatella esitystä kokonaisuutena. Koko homma on yritys tuoda universumin pituinen (!) ajallinen kehitys koettavaksi edes jotenkin aikana. 13,8 miljardia vuotta ei tietenkään voi kokea, mutta siihen sisältyvien kehitysvaiheiden ajalliset suhteet voi kokea aikana: ensimmäisten tähtien syntyyn menee vain joitakin sekunteja ja aurinkokunnan syntyä saadaan odotella parikymmentä minuuttia. Aikaa voi kokea odottamisena mutta myös liikkeenä - molemmat ovat kehollisia toimintoja - ja tässä on kosketuskohta niin Aristoteleen pohdintaan liikkeestä/muutoksesta (kinesis) aikana kuin myös Bergsonin ja häntä seuranneen nykyajattelun nostamaan kestoon (durée) ajan kokemuksellisena luonteena.
Kummastakin näkökulmasta aikaa/liikettä voi kyllä yrittää manipuloida, mutta se on paljon hienovaraisempaa toimintaa kuin jonkin sellaisen luominen, minkä minä kuvittelen esimerkiksi perinteiseksi koreografiaksi. Keston tunteeseen voi yrittää vaikuttaa luomalla erilaisia odotuksia esim. “pitkästä kestosta” tai harhautuksia, joiden ansiosta “aika kuluu nopeasti”. Hauskaa muuten, kuinka monista yrityksistä huolimatta ajalle ei ole kehittynyt omaa kielenkäyttöään, joka ei olisi sidottu tilaan ja siitä puhutaan “pitkänä” tai “lyhyenä” ja se voi “kulua” aivan kuin se olisi jotain ainetta. Voisiko se johtua ajan luonteesta liikkeenä?
Simo: Hyvä kysymys! kosmosomsok on näkökulmastani yhdenlainen jatkumo tuolle mainitsemalleni yhden vuoden kävelykierrokselle ja kaksintanssilleni avaruudessa kiertävän astronautin kanssa. Vaikka kosmosomsok voidaan sovittaa oikeastaan mihin paikkaan vain, siinä on ollut tärkeää työskennellä ulkona niin että on mahdollista havainnoida taivasta tai esim. sitä miten kauas katseen voi kohdistaa. Etäisyyksien ja liikkeiden kokemista lähestytään siinä yksinkertaisin havainnon harjoittein, joissa paikantuminen johonkin kietoutuu yhteen samanaikaisesti monisuuntaisen ja monen eri ajallisuuden maailmojen kanssa. kosmosomsokissa olemme käsitelleet myös lineaarisuuden haastetta; sitä, että teoksessa ei kuljeta pitkin aikajanaa. Selventäisitkö miten liikettä ja aikaa voi ajatella filosofian parista tästä näkökulmasta kosmosomsokissa?
Tuukka: Melkein aina koko maailmankaikkeuden ikää eli aikaa havainnollistetaan aikajanalla, jossa 13.8 miljardia vuotta on joko viivan tai kartion muotoinen kuvio, joka etenee vasemmalta oikealle. Vasemmalla on alkuräjähdys ja oikealla nykyhetki. Olen monesti tehnyt tällaisia aikajanoja, jotka ovat olleet lyhimmillään 1,4 metriä ja pisimmillään 1,4 kilometriä. Aikajanan hyvä puoli on siinä, että sen avulla on helppo hahmottaa ajallisia suhteita: kuinka pitkään maailmankaikkeus on ollut olemassa ennen kuin Aurinko syntyy tai miten pitkään elämä maapallolla oli yksisoluista ennen kuin se alkoi kehittyä monisoluiseksi. Koska kyse on miljardeista ja sadoista miljoonista vuosista, niiden suuruuserojen hahmottaminen numeroina on mahdotonta, mutta muuttamalla ne viivaksi se on mahdollista. Viivalle on myös helppo kuvata tapahtumien järjestys. Kuitenkin viivan lineaarisuus on haaste: onko aika lineaarista?
Lineaarisuuteen liitän kaksi piirrettä: että se etenee vain yhteen suuntaan eikä sillä ole päätepistettä. Onko aika tällaista, on vaikea kysymys. Lineaarisuuden vaihtoehtona tai vastinparina esitetään syklinen aikakäsitys: syklinen aika palaa aina tavalla tai toisella samaan (kohtaan), josta alkaa uusi sykli. Nähdäkseni kosmosomsokille mielenkiintoisemmat aikapohdinnat eivät kuitenkaan liiku aivan tällä perinteisellä akselilla, vaan keskitymme kokemukseen. Riippumatta siitä hahmotammeko ajan lineaarisena vai syklisenä, aikajana (kuten myös aikasykli) tekee ajasta tilaa (viivan tai ympyrän). Myöskään kokemuksellisesti aika ei ole täysin yhdenmukaista, mihin lineaarisuus/syklisyys ei ota kantaa. Kokemuksissa aika tuntuu välillä etenevän nopeammin ja välillä hitaammin, yhdelle kokijalle yhdellä ja toiselle toisella tavalla. (Itse asiassa myös fysikaalisesti aika on suhteellisuusteorian mukaan monisyisempi todellisuutta luonnehtiva piirre kuin pelkkä viiva.)
kosmosomsokissa universumin aika muuntuu nimenomaan koetuksi ajaksi - ei siis tilaksi, viivaksi, aikajanaksi - joka muodostuu useiden kokijoiden aikakokemuksista. Toki tapahtumilla on (sama) järjestys ja toivottavasti eri jaksojen kestoilla on eri kokijoille jokseenkin samanlaiset ajalliset suhteet. Kaiken tämän kanssa olemme jo aika perustavien ja hankalien kysymysten äärellä: Mitä aika oikeastaan on? Miten sitä voi representoida eri tavoin? Miten kokemuksellinen aika suhteutuu ”aikaan sellaisena, mitä se oikeastaan on” ja sen eri representaatioihin?
Simo: Niin, ymmärtääkseni inhimillisen ajan historian on arveltu alkavan auringon ja kuun liikkeistä taivaankannella, joita seuraamalla esimerkiksi kuljettuja etäisyyksiä voitiin mitata. Kulkeminen pisteestä a pisteeseen b tapahtuu näin ajateltuna paikantumisena monen samanaikasen liikkeellisen elementin suhteisuuteen. Koetaanko tämä sitten lineaarisena on ehkä toisenlainen orientaation, havainnon ja fokuksen kysymys.
Tuukka: Onneksi meidän ei tarvitse ratkaista näitä kysymyksiä teoreettisessa mielessä, vaan voimme käsitellä niitä tekemällä teokseen osallistujille väljästi ohjatun koreografian, joka jättää vapauden oman kokemuksen muotoutumiselle eri tavoin. Tämä koreografia sitten sisältää keksimiämme keinoja ohjailla osallistujien ajallista kokemusta siten, että maailmankaikkeuden kestot ja rytmit tulisivat lähemmäs heitä. Yritän tässä kohdin välttää sanoja kuten ”ymmärtää” tai ”käsittää”. Mielestäni kyllä osallistujilla on hyvät mahdollisuudet käsittää enemmän maailmankaikkeuden kehityksestä esityksemme ansiosta, mutta se ei ole esityksen ensisijainen tarkoitus, ei sen tavoite, eikä myöskään kriteeri, jolla sen onnistumista pitäisi arvioida. Niiden sijaan ajattelen, että kosmosomsok on yritys tuoda maailmankaikkeuden mittakaavasta juuri tuo ”kaava” eli ajalliset suhteet koettaviksi ja samalla haastaa osallistujia pohtimaan ympärillämme olevia erilaisia aikoja ja kestoja. Ja koska ovelasti asetamme heidät samalla kehollisiksi toimijoiksi, ne tulevat koetuiksi kunkin omana ja toisten liikkeenä. Tai näin siis ainakin ajattelen esityksen kehittäjänä ja toteuttajana.
Simo: Totta. Kiinnostavaa mitä sanot väljän koreografian tekemisestä. Koen, että olemme pyrkineet ensisijaisesti löytämään keinoja kytkeytyä inhimillistä hallintaa pakenevaan liikkeellisiin maailmoihin. Tämä on itse asiassa saanut minut ajattelemaan miten ‘koreografia’ termi tarjoaisi riittävästi etymologisia tai praktisia keinoja saavuttaa sellaista liikkeellistä maailmaa, jonka parissa haluan työskennellä. Ajattelen työssäni niin, että liike, tila ja aika operoivat samalla ontologisella tasolla, jolloin liike ei ole jotain joka kulkee tilan tai ajan läpi vaan kaikki kolme konstituoivat toisiaan. Tällainen lähestymistapa kytkeytyä liikkeeseen sai minut tohtorintutkintoon johtaneessa taiteellisen tutkimuksen prosessissa kehittämään termin koreolukeminen, jolla kuvailen taiteellista praktiikkaani. Lyhyesti avaten siinä on kyse välitöntä havaintoa pakenevien liikkeiden parissa työskentelystä kineettisiin olosuhteisiinsa jatkuvasti reagoivan ruumisorganismin kanssa. Olemme myös käyneet kanssasi jonkin verran läpi länsimaisen liikkeen filosofiaa ja olen tutustunut muun muassa filosofi Thomas Nailin ajatuksiin. Hän pyrkii siirtämään liikkeen käsitteen aivan filosofian ytimeen ja avaamaan myös sen historiaa tästä näkökulmasta. Koreografina tällainen näkökulma vahvistaa paikka- ja kontekstiresponsiivisessa työssäni sitä, että paikat, tilat ja kontekstit ovat dynaamisia liikkeellisiä kokonaisuuksia. Esim. jos työskentelisin teatterissa niin teatterin arkkitehtonikseksi näyttämöksi kutsuttu musta laatikko koostuu monesta eri liikkeellisestä toimijasta, ja työni koreografina perustuu tällä hetkellä näiden liikkeellisten toimijoiden kanssa työskentelyyn, jotta jonkinlaisen havainnollinen ja kokemuksellinen muodonmuutos olisi katsojalle avoinna ja mahdollinen. Useimmiten työskentelen kuitenkin ulkotiloissa, mutta työt voidaan tietysti tuoda esille sisätiloihin esimerkiksi esitysinstallaatioina. Työni avaruuden ja sci-fin parissa on tuonut taiteellisiin prosesseihin mukaan myös eksoplanetaariset materiaalisuudet ja ajallisuudet. Mitä ajattelet tästä, miten ihmisen paikka on sitten muuttunut eksoplanetaarisesta näkökulmasta?
Tuukka: Voi hyvinkin olla, että käytän sanaa “koreografia” tuossa liian heppoisin perustein. En minäkään sanoisi, että koitamme hallita liikettä, mutta annamme sille tarkoin harkittuja virikkeitä, joiden vaikutusta emme voi tietää, mutta joilla olemme spekuloineet ja joita olemme koetelleet. Onko siis väärin todeta, että se on jonkinlaista ohjailua? Kun ehdotamme osallistujalle, että hän kääntäisi katseensa taivaalle tai koittaisi löytää eri ikäisiä kohtia ympäristöstään, se ohjaa heitä eri tavalla kuin jos ehdottaisimme heitä tekemään kuperkeikan tai ottamaan hiekkaa käteensä.
Eksoplanetaarinen näkökulma on todella jännittävä asia, sillä se on nähdäkseni avautunut todella vasta viimeisen 25 vuoden aikana ja minun on helpompi ajatella, että se muotoutuu kunnolla vasta tämän vuosisadan kuluessa. Eli saattaa olla, että vielä on liian aikaista sanoa siitä paljoakaan. Kuitenkin jotkut piirteet ovat jo nyt selkeitä. Esimerkiksi se, että nykyisin voimme ajatella maailmankaikkeudessa olevan todella erilaisia planeettakuntia kuin omamme, on jo selvää. Tähtitieteilijät ovat havainneet toinen toistaan ihmeellisempiä kokonaisuuksia ja toinen toistaan kummallisempia planeettoja, joita kukaan ei osannut edes kuvitella ennen kuin niitä havaittiin. Ne ovat myös eri ikäisiä ja eri kehitysvaiheessa, mikä johtaa seuraavankaltaiseen ajatukseen reflektoitaessa itseämme ja planeettaamme ja aurinkokuntaamme: olemme tällaisia ja tällaisessa paikassa tällä hetkellä. Aiemmin oli toisin ja tulevaisuudessa tulee olemaan toisin. Aurinkokunta tulee olemaan toisenlainen. Maapallo tulee olemaan toisenlainen. Ihminen tulee olemaan toisenlainen. Tämähän on oikeastaan vain evoluution perusajatus, joka on jo 150 vuotta vanha, mutta hämmästyttävästi sitä ei ole osattu tai uskallettu ajatella vieläkään kaikkien asioiden kohdalla. Käytännöllinen platonismi, eli että asiat ovat meille jotain tiettyä eivätkä vain muuttuvia hahmoja, jyrää yhä kaiken muun niin helposti ja sanomme mielellämme, että aurinkokunta on tällainen ja ihminen tällainen, kun kaikkeen pitäisi lisätä ”tällä hetkellä”. Tässäkin on siis kyse ajasta…
Simo: Eksoplanetaarisuus on relevanttia myös paikkasidonnaisen taiteen näkökulmasta ja se herättää kysymyksen siitä mitä ekso-ruumiillisuus voisi tarkoittaa. Ehkä kosmosomsok paneutuu kuitenkin enemmän siihen, että mitä Maan planetaarisuus ja sen asuttaminen voisi tarkoittaa ruumiillisesti isommassa tähtitieteellisessä mittakaavassa. Millaista on Maan ruumiillisuus? Vauhti, joka tälläkin hetkellä on läsnä… tosiaan… Vielä viimeinen kysymys: mitä tarkoitat tuolla ettei evoluutiota ole osattu ajatella vielä kaikkien asioiden kohdalla?
Tuukka: Darwinin ajatus oli, että lajit kehittyvät luonnonvalinnan myötä, johon ympäristön muuttuvat olosuhteet vaikuttavat. Eli olosuhteiden jatkuva muuttuminen on evoluution ydinajatus ja perusta. Darwinin radikaaliutta oli sanoa, että eliölajit muuttuvat ja että ihmislajikin muuttuu. Moni aikalainen ei pystynyt tai halunnut ajatella, että näin voisi olla - oli mukavampi ajatella, että esimerkiksi ihmislaji on pysyvä, että on olemassa ikuinen ihmisyys tai jotain sellaista. Jälkikäteen tuntuu ilmeiseltä, että ajatus muutoksesta koskee kaikkea mitä on maailmankaikkeudessa. Eli tässä tapauksessa että myös planeettakunnat ovat muutoksessa ja me havaitsemme niistä vain nykytilanteen. Ennen on ollut jotain muuta ja tulevaisuudessa on jotain muuta. Kuitenkin vasta 2000-luvulla näin on alettu ajatella aurinkokunnasta ja planeetoista ylipäätään. Tämä on nähdäkseni osa eksoplanetaarista näkökulmaa. Ja vaikka se ehkä näin muotoiltuna ole niin ihmeellistä, niin emme kuitenkaan ole useinkaan taipuvaisia ajattelemaan omaa olemistamme tai maailmaamme miljardien vuosien kehityskulussa tai tuntemaan lähiympäristöämme satojen miljoonien kilometrien säteellä - vaikka kaikki kehossamme olevat vetyatomit ovatkin peräisin alkuräjähdyksestä ja ihollamme tuntuva Auringon lämpö tulee 150 miljoonan kilometrin päästä...
Simo: Niin, siinä lämmön tunnussa materialisoituu runsas kahdeksan minuuttia.
_
Referenssit
NAIL, Thomas: Being and Motion, Oxford University Press, 2019
KELLY, Scott Kelly: Twitter account https://twitter.com/stationcdrkelly
_
Biot
Simo Kellokumpu on Helsingissä asuva koreografi, tutkija ja Pengerkatu 7 – Työhuone –taidetilan toinen ylläpitäjä. Hän on suorittanut Doctor of Arts -tutkinnon Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa vuonna 2019 taiteellisella tutkimusprojektillaan Choreography as Reading Practice. Hänen taiteellinen työnsä muotoutuu spekulatiivisen fiktion, interplanetaarisen kulttuurin ja queer(-ing) tilojen yhteenkietoutumista. Tällä hetkellä hän työskentelee vierailevana tutkijana väitöstutkimuksen jälkeisen taiteellisen tutkimusprojektinsa xeno/exo/astro -choreoreadings parissa Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Tuukka Perhoniemi on helsinkiläinen tieteen kansantajuistaja, joka työskentelee Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:ssä. Hän on kirjoittanut demokratian keskeisistä ideoista teoksen Demokraattinen perintömme (yhdessä Kai Alhasen kanssa, Vastapaino 2017) sekä mittaamisen historiasta ja filosofiasta selvitellyt teoksen Mitan muunnelmat (Vastapaino 2014). Perhoniemi on myös suomentanut yli kymmenen teosta filosofian klassikoista tieteen uusimpiin saavutuksiin. Tällä hetkellä hän viimeistelee teosta sellaisen demokratian suuntaviivoista, jossa huomioidaan myös planeetan nykyinen tila ja otetaan ihmisen lisäksi muutkin eliöt osaksi poliittista järjestelmää.
/
/
/
/
/