Tässä tekstissa siis yhdessäajattelun ja -ääneenihmettelyn olemisen, tulemisen ja syntymisen annetaan "näyttää itsensä sellaisena kuin se on". Tässä tekstissä ei ikään kuin suostuta akateemiselle tiedonesittämisen teknologialle, jonka mukaisesti asiat esitettäisiin tietyssä järjestyksessä ja kuhunkin artikkeliin rajattaisiin vain jokin tietty olio tai ilmiö. Tieteellisiä esityksiä luetaan ja arvioidaan usein laskevan ajattelun mukaisesti tarkkaillen esimerkiksi, tehdäänkö artikkelissa sitä, mitä tutkijat esittävät tekevänsä ja onko aihetta käsitelty järjestelmällisesti ja tavoitteellisesti. Tämä ekspositio sen sijaan jättää mietiskelevän ajattelun ja ihmettelyn – tai sen sanoiksi materiaalistuneen muodon – silleensä ja antaa sen poukkoilla sinne kaikkialle, minne se tätä ääneenajattelun ketjua kirjoittaessa on poukkoillut, ilman, että laskeva ajattelu jälkikäteen määrittäisi, mikä on keskeistä ja mikä menee sivuun aiheesta. Esimerkiksi tässä lepään ja lepäämme yhdessä silleen jättäen. Että tällaista kaikenlaista mietiskelemme/mietiskelimme. Ja että yhä elämä ja oleminen jatkuu. Ja näyttelykin on vasta tulossa. Ja taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen rajamailla ja konteksteissa, teknologioissakin, pyristelemme silmät puoliksi kiinni, puoliksi auki. Myös hämmennyksen silleen jättäminen on tarkoituksellista. 

Ihminen on vaarallisessa asemassa maan päällä. … Se pätee niin kauan kuin atomiajassa jatkuva tekninen vallankumous voi kahlehtia, lumota, sokaista ja häikäistä ihmistä niin, että jonakin päivänä laskeva ajattelu jää ainoaksi arvoksi ja tottumukseksi. (Heidegger 2002/1959, 27.)

Mutta – olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle eivät tapahdu koskaan itsestään. Ne eivät ole satunnaisia. Molemmat onnistuvat vain rohkean ajattelemisen myötä. (Mt., 28.)

Johdannoksi Leea ja Hanna kirjoittivat lopuksi  

Hanna ja Leea alkoivat kirjoittaa tätä ekspositiota helmikuussa 2024 Puerto Escondidossa Meksikossa, kun olimme juuri palanneet Läntisestä Sierra Madren vuoristosta Puwarikan yhteisöstä, jossa olimme pitäneet työpajan, ja sen tunnelmat olivat vielä elävänä mielessä. Kirjoitimme kumpikin samaan aikaan ja lähetimme kirjoitukset toisillemme ja kommentoimme toistemme kirjoituksia sähköpostitse. Editoimme kirjeenvaihdosta eksposition ensimmäisen luonnoksen, jonka Leea käänsi kirjallisesti Juanille espanjaksi ja johon Juan vastasi suullisesti. Leea käänsi Juanin vastaukset suomeksi ja sijoitti ne osaksi Hannan ja Leean keskustelua. Hanna ja Leea yhdessä editoivat eksposition toisen luonnoksen maaliskuussa, ja Leea lähetti sen Juanille ja työpajan järjestelyyn osallistuneelle Neikamelle. Pekka kuvasi keskusteluja koko prosessin ajan, osallistui niihin toisinaan itsekin ja editoi keskustelunpätkiä osaksi ekspositiota. Näin eksposition prosessissa kirjallinen ja suullinen keskustelu ruokkivat toisiaan.

Hankkeen Otetaan museo takaisin! Yhteisömuseoiden avaaminen alkuperäiskansojen taiteelle¹  lankamaalaustyöpajoja sekä Saamenmaalla että wirrarikayhteisöissä vetäneinä tutkija-taiteilijoina makustelemme tässä vuorokeskustelukirjoituksessa, mitä olemme tulleet työpajojen aikana luoneeksi ja tutkineeksi yhdessä. Kirjoitus lähtee (varsinkin Hannan epäilevistä ja itsekriittisistä) kysymyksistä, oliko yhteistyömme relevanttia/kyllin-hyvää/hedelmällistä/oikeutettua vai oliko kyse vain projektitapaistuneesta valtameriä ylittävästä matkustelusta.

Tässä artikkelissa keskustellaan ja kosketellaan tai sivutaan erityisesti seuraavia teemoja: taiteellinen tutkimus, taiteen etiikka, yhteisötaide, alkuperäiskansojen taide, alkuperäiskansatutkimus, alkuperäiskansojen pedagogia, alkuperäiskansan itsemääräämisoikeus, tiedon omistajuus, yhteiskirjoittaminen ja silleen jättäminen. Silleen jättäminen inspiroituu mm. Heideggeristä (2002/1959)².

Keskustelu dekolonisaatosta, alkuperäiskansojen itsehallinnosta sekä taiteesta vuotavat kirjeenvaihtomme, samoin henkilökohtaiset suhteemme toisiimme ja tutkimushankkeen Otetaan museo takaisin tutkijoihin Stephanie Misaan, Katri Hirvonen-Nurmeen, sekä sen ohjausryhmän jäseniin Irja Seurujärvi-Kariin ja Jelena Porsangeriin. Misa ja Seurujärvi-Kari olivat mukana Puwarikassa pidetyissä työpajoissa. Wirrarikalingvisti PhD Neikame Julio Ramirez osallistui koulutarkastajan ominaisuudessa Puwarikan työpajan järjestelyihin, aloitukseen ja näyttelyn avajaisiin. Keskusteluissa viittaamme myös hankkeemme muissa wirrarikayhteisöissä järjestämiin työpajoihin.

NIERIKA-TYÖPAJA YHTEISÖLLISENÄ VÄLITTYMISENÄ – MITÄ JA MILLAISTA SYNTYY?

Hanna Ellen Guttorm

Lea Kantonen

Pekka Kantonen

Juan A. Carrillo Rios

Videot: Pekka Kantonen

Kuvat, joissa ei mainintaa:

Hanna Ellen Guttorm

Visuaalinen suunnittelu:

Hanna Ellen Guttorm

LUKUOHJE: Keskusteluja voi lukea sekä ylhäältä alas että vasemmalta oikealle. Carrillo Riosin espanjasta suomeksi käännetyt reflektiot on merkitty kursiivilla.

Kuva: Juan Carrillo Rios.

Leea: Työpajan kuvaus 7.2.2024

Lankamaalaus eli nierika on wirrarikojen 1950-luvulla kehittämä taidegenre (Arriaga 2019), jossa eri värisiä lankoja kiinnitetään mehiläisvahalla pohjustetulle puualustalle. Olemme järjestäneet ja ohjanneet lankamaalaustyöpajoja yhteistyössä koulujen, yliopistojen ja museoiden kanssa Kaarasjoella Norjan Saamenmaassa, sekä Tepicissä, Puwarikassa ja Tsikwaitassa Meksikossa¹.

Wirrarikakylä Puwarika sijaitsee kolmen tunnin ajomatkan päässä Nayaritin osavaltion pääkaupungista Tepicistä. Järjestimme Puwarika-yhteisön Emiliano Zapata -koulussa lankamaalaustyöpajan El pasado, presente y futuro en mi comunidad. Wirrarikakielen käyttö on Puwarikassa yhden sukupolven aikana vähentynyt niin, että koko koulussa vain viisi oppilasta puhuu sitä sujuvasti. Tästä huolimatta Nierika-maalauksissaan koululaiset osoittivat tuntevansa hyvin wirrarikojen kuvastoa ja symboleja. Lasten töissä toistuivat samat kuvat ja kuviot: Tuki-temppeli, maxa eli wirrarikojen pyhä eläin peura sekä niwetsika, viiden erivärisen maissintähkän kimppu, jota seremonioiden aikana kannetaan kurpitsankuorisissa kulhoissa².

Menneisyyttä kuvaavat maalaukset olivat tyypillisesti vuoristomaisemia, joihin oli kuvattu perinteisiä taloja, temppeli, paalujen varaan rakennettuja varastorakennuksia, eläimiä, nuotio ja uhriesineitä. Nykyisyyttä kuvaavat maisemat olivat hyvin samanlaisia, mutta niihin oli kuvattu myös maantie. Tulevaisuutta kuvaavissa maisemissa oli myös temppeli ja uhriesineitä sekä niiden lisäksi kerrostaloja, kaksikaistainen päällystetty maantie, yhdessä maalauksessa myös suihkulähde. Kun koululaiset kertoivat maalauksistaan, he suhtautuivat tulevaisuuteen useimmiten toiveikkaasti: kodit, koulu ja tiet ovat tulevaisuudessa entistä parempia ja kestävämpiä ja perinteisiä seremonioita vietetään temppelissä edelleen.

Useimmat lapset sommittelivat lankamaalauksensa itsenäisesti, ja vanhemmat auttoivat lapsia teknisessä toteutuksessa: he täyttivät lasten suunnittelemia kuvioita langoilla. Kahdessa perheessä toimittiin päinvastoin: vanhemmat suunnittelivat kuviot ja lapset auttoivat heitä työn toteutuksessa. Muutamat lapset tekivät maalauksensa alusta loppuun ryhmätyönä. Kiinnitimme huomiota siihen, että lapset työskentelivät hyvin yhdessä ja pystyivät keskittymään pitkiä aikoja työskentelyyn.

Kuudesluokkalaisten vanhemmista useimmat osallistuivat työpajaan iltapäivisin. Lapset ja vanhemmat rakensivat yhteisiä kuvia oman yhteisönsä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Lopuksi perheet kertoivat omista näkemyksistään. Työpaja vahvisti näin sukupolvien välistä yhteyttä. Lapsilla tuntui olevan läheiset välit vanhempiensa ja opettajiensa kanssa. Lapset saattoivat spontaanisti juosta halaamaan opettajia kesken työpäivän.

Opettajat, paikallishallinnon edustajat ja lasten vanhemmat huolehtivat työpajan järjestelyistä ja koulun ylläpidosta. Kun kiittelimme huolenpidon toimivuutta, opettajat vastasivat, että jokainen opettaja kantaa vastuuta omasta opetuksestaan ja oppilaistaan. Koulun yhteisistä asioista sovitaan yhteisissä kokouksissa. Kaikki huolehtivat toistensa jaksamisesta.

Wirrarikojen paikallishallinto oli alusta loppuun asti mukana työpajan järjestelyissä. Paikallishallinnossa toimii kolme hallintoelintä: poliittiset auktoriteetit, perinteiset auktoriteetit sekä vanhimpien neuvosto. Ihmisiä näistä kolmesta hallintoelimestä oli mukana järjestelyissä. Meille järjestettiin tukissa tervetuliaisseremonia, jossa meidät puhdistettiin pahasta ja siunattiin. Perinteisten auktoriteettien johtaja, tatuani, osallistui työpajan avajaisiin ja jutteli lasten kanssa. Poliittisten auktoriteettien edustaja osallistui työpajaan perheensä kanssa. Lopputapahtumassa vanhimpien neuvoston jäsenet pitivät puheita. Yhteisön hallinto järjesti perheet ruokkimaan meitä jo opettajia vuorotellen kaksiviikkoisen työpajan aikana. Yhteiset ruokailut mahdollistivat sen, että pystyimme päivittäin neuvottelemaan ja sopimaan asioista opettajien kanssa. Paikallishallinto tuki näin työpajaa sosiaalisella, pedagogisella, materiaalisella ja hengellisellä tasolla.

Kokouksissa ja tapahtumissa ihmiset käyttivät puheenvuoroja hierarkkisessa järjestyksessä. Korkeimmassa hallinnollisessa asemassa olevat ja iältään vanhimmat puhuivat ensiksi. 

VIDEO: Lankamaalaustyöpaja Emiliano Zapata -alakoulussa Puwarikan wirrarikayhteisössä tammi-helmikuussa 2024.

Lankamaalaustyöpajan alkuseremonia Puwarikan wirrarikayhteisön tuki-temppelissä 5.2. 2024. Siunauksesta vastasi kylän perinteinen päällikkö J. Santos Rentería. Työpajan päätöstapahtuma ja näyttelyn avajaiset pidettiin Emiliano Zapata -alakoulussa 1.2.2024.

Leea jatkaa 8.2.2024: Villa- ja akryylilankojen estetiikkaa

Niin, monia kysymyksiä, oikeutettuja ja tärkeitä kysymyksiä. Mihinkä tarttuisin?

Kyse on kai siitä, mikä on meidän wirrarikayhteisön ulkopuolisten positio työpajoissa. Ja mitä työpajassa tehdään? Yhteisötaidettako? Sitä juuri. Taidetta palautetaan yhteisölle.

Mihin tuotamme taideteoksia? Ovatko ne pelkästään yhteisöä varten? Vai myös taidemaailmaa ja tutkimusmaailmaa varten? Jos Ruukku-journaaliin on tulossa julkaisu, niin silloin on jo hyväksytty taiteellinen tutkimus yhdeksi lähtökohdaksi. Jos taidenäyttelystä on sovittu, niin silloin tehdään esitys taidemaailmaan.

Yhteisötaiteessa esityksen rakentaminen on haaste, kipupiste. Miten työ voi olla yhteisöllinen ja ihmisten omista lähtökohdistaan tekemä ja esityksenä kiinnostava, moninainen, yllättävä, niin että ne katsojat, jotka eivät ole olleet prosessissa mukana, voivat aistia jotain sen luonteesta? Jos taiteilija tähtää ennen kaikkea esityksen rakentamiseen, työstä tulee rajoittunut. Väitän, että yhteisötaiteen lopputuloksesta voi aistia, jos lopputulos on ollut hänelle yhteisön yhteistä prosessia tärkeämpi. Jos hän taas ei ajattele esitystä lainkaan, syntyy kaaos. Taitava yhteisötaiteilija tasapainottelee kaaoksen ja rajojen kanssa, jättää tilaa asioille, joita hän ei itse ymmärrä, niin että katsoja löytää piiloviestejä, havaitsee yhteisön erityisyyden ja moninaisuuden. (Ks. Kantonen 2005, 2007, 2010, 2020.)

Yhteisötaiteessa pitää uskaltaa rajoittaa, mutta vain vähän. Niin vähän kuin mahdollista.

Nyt minäkin alan epäillä kirjoittamista. Kenelle kirjoitan? Tuntuu, että toistan joskus aiemmin sanomaani.

Miksen ottanut mukaan mustaa lankaa? Olemme länsimaisessa koulumaailmassa tottuneet, suomalaiset ja wirrarikat, piirtämään mustat ääriviivat ja sitten värittämään sisustan. Lankamaalausgenreen sen sijaan kuuluvat kirkkaat ääriviivat, jotka väreilevät elämää ja valoa. Musta on valon puuttumista. Se ei heijasta valoa lainkaan. Halusin, että koululaiset pysähtyisivät miettimään, voisivatko ääriviivat olla jotain muuta väriä kuin mustaa. Mustat ääriviivat pysäyttävät värien väreilyn, kiinnittävät asiat paikoilleen. Ensimmäiset wirrarikataiteilijat eivät käyttäneet mustia ääriviivoja, mutta he joskus käyttivät mustaa tai tummaa violettia taustaväreinä dramaattisesti kuvaamaan valon puuttumista, yötä, maanalista, pimeitä laaksoja, kaaosta, kesän sadekautta.

Uskaltaisin kärjistäen jopa sanoa, että mustan välttäminen on palaamista wirrarikojen väriajatteluun ennen sitä aikaa, kun länsimaiset ostajat ja koululaitos alkoivat vaikuttaa nierikan estetiikkaan. Ostajat sanoivat, että he pitävät nierikasta muuten, mutta värit ovat liian räikeitä. Wirrarikataiteilijat vastasivat kysyntään ja rupesivat käyttämään hillitympää väriskaalaa ja enemmän mustaa ja valkoista. Näin taiteilijat ovat kertoneet. Mutta tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen, koska mitään alkuperäistä, puhdasta lankamaalausta ei ole olemassa, ei viatonta epäkaupallista aikaa.

Jos palataan vielä kauemmaksi, siihen aikaan, kun nierikoja valmistettiin uhriesineiksi, villalangat olivat usein kotona itse kehrättyjä, sillä teollisesti värjättyjä lankoja ei ollut yhteisöissä helposti saatavilla ja ne olivat kalliita. Wirrarikat piirsivät pikemminkin kuin maalasivat kuvioita puulevylle ja kiinnittivät langat sille mehiläisvahalla. Musta, valkoinen, harmaa ja punainen olivat yleisimmät värit.

Kun 1950-luvulla alettiin valmistaa nierikoja myyntiin (Arriaga 2019, Le Mûr 2015), niin puupohja peitettiin langoilla kokonaan. Taiteilijat alkoivat suosia kirkkaiden värien kontrasteja, vastaavanlaisia kuin kudottujen ja kirjottujen vöiden ja kassien kuvioissa. Lankojen värivalikoiman lisääntyessä värien näkemisestä ja yhdistelemisestä tuli entistä tärkeämpi taito.

1980-luvulla, kun vierailimme ensi kertaan wirrarikojen luona, neonväriset akryylilangat yleistyivät sekä tekstiileissä että lankamaalauksessa. Wirrarikoille tuli mahdolliseksi tavoitella taiteessaan hohtavia visioita, joita he näkivät pyhiinvaelluksilla psykoaktiivisen peyote-kaktuksen vaikutuksen alaisina. Muutamat antropologit järkyttyivät ja vastaukseksi järjestivät kursseja, joilla villalankoja värjättiin perinteisin menetelmin kasviväreillä. Mutta luonnonväriset langat eivät menestyneet – kasveilla ei voinut tuottaa yhtä säihkyviä yhdistelmiä kuin akryylilangoilla.

Toisaalta jotkut tutkijat väittävät, että jo kirkasväristen värien käyttö sinänsä 1970- ja 1980-luvuilla oli ulkopuolisten vaikutusta (Weigand & Fikes 2004). Epäilen tätä väittämää, sillä samanlaisia kirkkaita värejä käytettiin siihen aikaan wirrarikayhteisöissä myös puvuissa ja koruissa vielä enemmän kuin nykyisin.

Puolustin akryylilankojen käyttöä 1980-luvulla. Nyt kuitenkin olen tuonut Suomesta villalankoja työpajoihimme (kuitenkin vähän myös neonvärisiä sekoitelankoja). Miksi? Koska olen lukenut Diana Negrinin artikkelista, että villalankojen värit ovat kestävimpiä. Taidetyöpajoissamme nierikoja valmistetaan myös museoiden kokoelmia varten. Negrin kertoo, että hänen perheensä kokoelmissa villalankojen värit ovat säilyneet muuttumattomina vuosikymmeniä (Negrín 2019).

Ja kyllä minuun vaikuttaa myös ilmastokeskustelu: haluan välttää fossiilienergian käyttöä taiteen materiaaleissa… Tottakai olet oikeassa siinä, että öljyä palaa monisatakertaisesti mannerten välisillä lennoilla!

Hanna sanoittaa kysymyksiksi, millaista kaikenlaista tuli yhteen tai mikä kaikki kohtasi työpajassa 7.2.2024

Sanallistimme juuri tulevan näyttelyn kotisivulle (Otetaan museo takaisin 2024), että olemme työskennelleet tässä tutkimushankkeessa yhteisöllisesti wirrarikataiteilijoiden ja -opettajien kanssa esi-isien tiedon elvyttämiseksi ja omistuksen palauttamiseksi yhteisöille itselleen. Emme ole niinkään olleet tuottamassa uutta tietoa, vaan ennemminkin tehneet sukelluksia vanhaan/jo-aina-olleeseen ymmärrykseen ihmiskunnan paikasta ja vastuusta.

Niin, eli mitä olemme tehneet, mitä olemme tavoitelleet, tai mihin olemme yhdessäolossamme ja pohdinnoissamme, yhteisissä tekemisissämme ja kohtaamisissamme tulleet? Tai mitkä olisivat tärkeitä asioita, joista tai joiden kanssa kirjoittaa:

1. Lankamaalaus kulttuurisena praktiikkana (Leea kirjoittaa omassa artikkelissaan)

2. Perinteisen tai ylisukupolvisen tai esivanhempien tiedon sisällön kuvailu – millaisesta tiedosta on kysymys, mistä kaikesta tällainen tieto kertoo

Minulla on taipumusta etsiä yksityiskohdista kokonaisuuksia tai kokonaisvaltaisuuksia, jonkinlaisia asioiden ytimiä ja siksi, kun Leea kirjoittaa wirrarikojen taiteesta lyhyesti näin: “The art is connected to everyday (wowen and embroidered textils), pilgrimages to sacred places (place-persons), and ceremonies connected to corn cycle”, minulle merkitykselliseksi – erityisesti erotuksena maallistuneeseen tai hengellisyyden perinteet kadottaneeseen saamelaisuuteen/saamelaiseen taiteeseen tai duodjiin – tässä nousevat objektit, jotka on tehty pyhiinvaelluksia ja maissin kiertoon liittyviä seremonioita varten ja haluaisin ikään kuin kysyä tai ymmärtää, mihin kaikkeen se liittyy, että pyhiinvaelluksia tehdään ja että maissin kiertoon liitetään seremonioita

ja vastaan tai ajattelen tai itselleni merkitykselliseksi ja mieleenpainettavaksi teen 

tai yksinkertaistan tai kiteytän

sen, että 

pyhiinvaelluksissa ja maissin kiertoon liittyvissä seremonioissa muistutetaan ja kerrataan ihmisen osasta ja ihmisen vastuusta

3. Esivanhempien tiedon omistajuus

Puhuimme jossain aiemmassa keskustelussa nierikamaalauksen dekolonisaatiosta ja mietin, voisiko olla kysymys vanhojen tietojen ja tarinoiden visualisoinnin kyvyn ottamisesta takaisin paikallisesti eli wirrikayhteisöistä ja helmitöistä antropologien, jesuiittojen ja taiteilijoiden toimesta osittain muualle karanneen ja viedyn palauttamisesta taide- ja turismikonteksteista takaisin.

Mietin, mitä tämän tiedon omistajuudelle tapahtuu, jos ja kun yksittäinen lankamaalaustaiteilija saa/ottaa hyödyn yhteisestä esi-isien tiedosta itselleen, vaikka veisikin (pieniä) uhrimaalauksia pyhille paikoille – tai saako tällaista kysyä?

4. Perinteisten auktoriteettien neuvoston kytkeytyminen esivanhempien tietoon ja sen ylläpitämiseen, harjoittamiseen, kirkastamiseen, uusintamiseen, soveltamiseen

Toisaalta keskinäisriippuvuuden ja universumi/Jumala-riippuvuuden (hengellisen riippuvuuden/elämän) varaan heittäytyminen, tai miten ihmeessä kuvaisi tai edes nimittäisi sitä tietoa, josta on siitä rahtusen tajuttuaan aina vain vaikeampi tai turhempaa puhua tai käsitteellistää

5. Kollaboratiivisuus, yhteisöllisyys, yhdessä tekemisen merkityksellisyys, näkemysten kompostoituminen, kuten esimerkiksi erilaisten kestävyyksien kietoutuminen

6. Etiikka – kuka päättää taideteoksen sisällöistä ja taiteellisista näkemyksistä

7. Representaatioiden valta

8. Kaupallistaminen versus esi-isien tieto

9. Kulttuurisen tiedon muuttuminen ja häviäminen ja pelkistyminen 

Leea 7.2.2024: Todella tärkeät kysymykset! 

Haluaisin nyt heti kysyä Juanilta ja Neikamelta, miten he vastaisivat niihin. Ja miten he kehittelisivät niitä eteenpäin…

Ikivanhaan tietoon palaamisen kuuntelu projektissamme  on tosiaankin hyvä lähtökohta. Joihinkin kysymyksiin voimme kukin omalla kohdallamme pyrkiä vastaamaan kanssaihmisinä ja kanssataiteilijoina, mutta wirrarikojen tiedossa on myös paljon sellaista, jota vain taiteilijaksi tai tietäjäksi initioitu voi ymmärtää. Siksi kysyisin ensimmäiseksi, mikä on sellaista tietoa, mitä meillä on lupa tietää.

Taiteilijana minua kiinnostaa taiteen kytkeytyminen erilaisiin tietämisen tapoihin: parantamiseen, opetukseen, hallintoon sekä arkielämän toimiin. Taide ei ole pelkästään esittämistä varten, vaan sen avulla tehdään erilaisia asioita. Mutta meillä ei ole lupaa tehdä kaikkea sitä, mitä wirrarikat tekevät.

Hanna ääneenajattelee 7.2.2024:

Sekä UAN:issa että El Roblessa koin työpajoissa valkoisen tai eurooppalaisen etuoikeutetun syyllisyyttä – mitä minulla olisi tarjota sellaista, joka korvaisi matkani aiheuttaman hiilijalanjäljen, ts. mikä olisi matkani hiilikädenjälki, kuten uusin luotu käsite yrittää akateemisten ilmastoahdistusta pehmittää, tai että mitä ihmettä me oikein olemme tekemässä, eivätkö koululaiset siis ilman meitä tekisi lankamaalauksia, tai että onko tässäkin kuitenkin kyse vain representaation tuottamisesta ja nimenomaan länsimaiseen taidekenttään ja että miksi me toimme villalangat mukanamme ja miksi me tai Leea teki esteettisen ratkaisun ja siksi mustaa ja valkoista ei ollut tarjolla.

Näitä ja joitakin muita pohdimme Stephanien kanssa ja sittemmin taas uudelleen ja uudelleen Leean ja Pekan kanssa ja nyt kun näen Leean kysymykset siitä, mitä meillä on oikeus kysyä, jään puristuksiin: voiko esi-isien tiedon omistaa, voiko tarinan maailman synnystä omistaa kun tiedot ja tarinat kuitenkin ovat vain representaatioita tai kuvauksia?

Siksi aloin heti turhautua, kun alettiin puhua luvan kysymisestä tai ikään kuin joku voisi omistaa maailmankaikkeuden tai planeettamme synnyn tai siihen liittyvän tarinan. Vaikka varmaankaan et siihen viitannut, Leea.

Jäin lopulta kysymään, mitä minulla on oikeus kysyä maailmasta,

different points of return merkitsee myös paluuta omiin kysymyksiin...

https://www.differentpointsofreturn.com

Leea: Ajattelen vakavissani, että sinulla on suurempi oikeus kuin minulla kirjoittaa näistä isoista kysymyksistä, koska sinä kuulut alkuperäiskansaan ja minä en kuulu. Kirjoitin luvan kysymisestä omasta positiostani¹. On tärkeää, että juuri sinä olet täällä, sinä lähestyt wirrarikoja toisen alkuperäiskansan kysymyksin, sinä saat kysyä, se on jakamista.

Juan on arvostanut varsinkin Pekan tietoisuutta ulkopuolisuudestaan: että kaikkea ei voi kuvata, kaikesta ei voi kirjoittaa. Juan jakaa omaa kulttuurista tietoaan säästeliäästi, ei helposti puhu itsestään, kääntää keskustelun muihin aiheisiin. 

Hanna jatkaa 8.2.2024:

Kirjoitan hieman kysymyksestä neljä:

4. perinteisten auktoriteettien neuvoston kytkeytyminen esivanhempien tietoon ja sen ylläpitämiseen, harjoittamiseen, kirkastamiseen, uusintamiseen, soveltamiseen

Tämä tai tällainen tieto puuttuu länsimaisista vallitsevista yhteisöistä lähes kokonaan – meillä on lähinnä poliittinen ja taloudellinen tieto keskiössä – perinteisen tiedon ”oikeellisuudesta” tai ”paikkansapitävyydestä” (doalláago deaivvasa?), saati päivittämisestä ei saamelaisessakaan yhteisössä juuri kukaan varsinaisesti tai ainakaan valtuutetusti tai nimetysti vastaa – Saamelaiskäräjät on ainoa saamelaisten ääntä edustava elin, mutta se on kiinnostunut ja keskittynyt lähinnä saamelaisten poliittisten ja oikeudellisten etujen ajamiseen.

(Tätä kirjoittaessani herää ajatus ja toive artikkelin kirjoittamisesta aitona yhteisenä tiedonrakenteluna/keskusteluna – olisi ja on kiva kuulla, mitä Juan tai Neikame tästä asiasta ajattelee! – ja siis saada heidät tämän kertomisen ja ääneenihmettelyn kautta tunnistamaan yhä selkeämmin oman yhteisönsä tietovallan tai maailmankäsitysvallan merkityksellisyys.)

Saamelaisilta ja muilta länsimaalaisilta yhteiskunnilta puuttuu perinteisen tiedon tai – kuten Tere Vadén tietoa kutsuu – ”syntytiedon” sisältö, harjoittaminen/opiskelu ja ylläpito. Länsimaista yhteiskuntaa ylläpitää nykyään lähinnä tieteellinen tieto ja esimerkiksi valistuksen synnyttämä käsitys tasa-arvosta, joka vaatii yhteiskuntaa tarjoamaan kaikille samat mahdollisuudet asettua ja suostua kilpailuasetelmaan, jonka taito- ja arvostushierarkiat valtaa pitävä puolikas on dikotomisten erontekojen perusteella luonut ja asettanut intellektuaaliset taidot – ja tiedot – arvokkaammiksi kuin käden ja kehon taidot ja tiedot. Tätä dikotomiaa me yhä kannamme.¹

Jään miettimään, liittyykö niukkaan puhumiseen (Leea kirjoitti, että Juan jakaa omaa kulttuurista tietoaan säästeliäästi) keskinäisriippuvuuden ja universumi/Jumala-riippuvuuden ymmärtämisen toisenlaisuus? Että tieto ja kokemus riippuvuudesta ja toisaalta luottamuksesta on jotain sellaista, jota ”se, joka puhuu, ei tunne/tiedä ja se, joka tietää/tuntee, ei puhu”?

Että siinä luottamuksessa joko rauhassa elää eikä (enää) koe tarvetta selittää – tai sitä ei ollenkaan tunne ja siksi analysoi ja luo järjestelmiä, jotka loisivat järjestyksen, jota ei muuten ole. 

Toinen aihe, josta halusin kirjoittaa, mutta josta jo hieman puhuimme:

Leea kirjoittaa:

”Jos Ruukku-journaaliin on tulossa julkaisu, niin silloin on jo hyväksytty taiteellinen tutkimus yhdeksi lähtökohdaksi. Jos taidenäyttelystä on sovittu, niin silloin tehdään esitys taidemaailmaan.”

En halua(isi) olla tekemässä mitään mihinkään tiettyyn kontekstiin, joka olisi jollain tavalla muusta maailmasta erillinen tai kategorisesti erotettu, vaan toimintakenttänäni on se, miten voisimme elää yhdessä niin, että ihmisen ja muiden lajien elämisen mahdollisuudet maailmassa säilyisivät.

Juan kommentoi suullisesti 26.2.2024. Leean käännös sähköpostissa Hannalle 14.3.2024:

Te tiedätte, että luotan teihin. Luottamuksesta olen antanut itselleni luvan jakaa teille asioita omasta kulttuuristani ja työstäni yliopistossa. Ymmärrän, että Hanna on innostunut ja halukas kuuntelemaan ja keskustelemaan, etsimään vastauksia… Usein ihmiset tulevat yhteisöihimme siksi, että he ovat kiinnostuneita resursseistamme, vedestä, puista. He haluavat saada meiltä jotain itselleen ja siksi he kyselevät, tarkkailevat ja kuvaavat meitä. Ja samalla tavalla he ovat kiinnostuneita tiedoistamme. Mutta luotan teihin siinä mielessä [että te ette ole samanlaisia].

Olen jo hyväksynyt sen, että minä en ole wirrarikakulttuurin asiantuntija, mutta jos voin jakaa teille jotain siitä, mitä olen kokenut ja oppinut, voin jakaa ja olen jo jakanutkin. Hyvä, että tulette kysyvällä mielellä ja pyydätte lupaa. Monet tulevat toisenlaisella mielellä ja sanovat: “Minulla olisi näitä ja näitä kysymyksiä ja ehdotuksia. Teidän tulisi toimia ja järjestäytyä näin ja näin.” Voi olla, että heillä on hyviä tarkoituksia, muitta te kuitenkin tulette toisella tavalla, kunnioittaen sitä rajaa, mikä on meidän wirrarikojen kulttuurisen tiedon ja akateemisen tiedon välillä. He esittävät ehdotuksiaan: “Tuomme teille parasta koulutusta”. Te sen sijaan tulette kysyen ja reflektoiden, ensiksikin te kysytte ensi käden tietoa suoraan meiltä, wirrarikoilta, ja toiseksikin te kysytte, mikä on mahdollista. Mulla minulle voi aiheutua ongelmia [jos puhun teille liikaa]. Enkä tarkoita yhteisön sisäisiä ongelmia vaan ennemminkin perinnäistapojen aiheuttamia ongelmia, eettisiä rikkomuksia, nuhtelua rikkomuksista. Ehkä joku perinteisistä auktoriteeteista nuhtelee minua tai ehkä joku niistä olennoista, jotka toisista ulottuvuuksista käsin pitävät huolta kulttuuristamme. He ovat todellisia johtajiamme, tietojemme todellisia vartijoita. Aina kun te puhutte perinnäistiedosta, seremonioista, tiedoista ja itse asiassa jopa lankamaalauksista, teidän tulee olla tietoisia näistä tavoista, tästä pelosta, jota tunnemme kulttuuriamme kohtaan, etenkin kun on kyse yhteisön ulkopuolisista. 

Etiikasta voidaan puhua ensinnäkin kirjallisesti – sanon näin, koska asun kaupungissa ja työskentelen yliopistossa. Meille annetaan lomake, siinä on tietosuojailmoitus ja eettinen sitoumus, jossa sanotaan, mitä asioita tutkimuksessa voidaan jakaa julkisesti ja mitä asioita ei voi, ja jossa pyydetään lupaa tiedon jakamiseen. On olemassa valmis muoto sille, kuinka etiikasta huolehditaan. Mutta kun on kyse wirrarikatiedosta, ei ole olemassa asiakirjaa, joissa käskettäisiin: ”Wirrarikana et saa puhua pyhistä paikoista tällaisten ja tällaisten ihmisten kanssa. Et saa kertoa tarinaa, jos Tatewari, Isoisä Tuli, ei ole kanssasi kertomisen hetkellä. Et saa nauhoittaa pyhässä paikassa Haramarassa, jos nämä ja nämä ehdot eivät täyty." Tällaista asiakirjaa ei ole painettu paperille, vaan se on painettu jokaiseen wirrarikaan, joka elää kulttuurimme ja tapojemme mukaan. Tunnet sen, koska ehkä isäsi ja äitisi ovat pyrkineet seuraamaan perinteitämme ja he ovat jonain tiettynä hetkenä kokeneet ja ymmärtäneet, että jokin heidän toimensa ei ollut oikein. Tai ehkä mara'akame, tietäjä, on sanonut heille: ”Odota, sinulle on tapahtunut tämä ja tämä asia, koska olet toiminut näin ja näin”. Jos sinulla on ohje sydämessäsi, niin olet itse tietoinen siitä, mitä asioita sinun tulee varoa. Jos et ole tietoinen, niin puhut kulttuurista paljon, jos olet tietoinen, niin olet vähän varovaisempi.

Kun olet tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita kulttuuristamme, tarvitset eettisiä ohjeita. Tämä [sydämeen painettu eettinen ohje] on yksi. Toinen ohje on kiittää ja raportoida siitä, mitä olet jakanut kulttuuristamme. Ensiksikin, jos perheelläsi on xiriki-temppeli, sinun pitää viedä sinne uhri, jos olet tuhlannut esivanhempiesi hengellistä tietoa. Jos se ei riitä, sinun pitää mennä yhteisösi tuki-temppeliin, ja jos sekään ei riitä, sinun pitää mennä niille pyhille paikoille, jotka ovat kuuluneet perheellesi ja suvullesi. Kaikilla suvuilla on jokin pyhä paikka, joka on tärkeä heidän identiteetilleen, ja juuri sille paikalle sinun pitää mennä raportoimaan siitä, miten pidät eettisesti huolta esivanhempiesi tiedosta. Se on eri asia kuin että täytät jonkin lomakkeen ja tunnet, että olet vapautunut vastuusta ja voit olla rauhassa. Ajattelet: "Huh, en joudu vastuuseen, en joudu vankilaan, nyt voin vapaasti kirjoittaa artikkelini." Mutta meidän kulttuurissamme asia ei ole niin yksinkertainen.

Perustuslakimme sanoo, että meillä alkuperäiskansoilla on oikeus itsehallintoon, ja tämän oikeuden pitäisi olla selvää kaikille meksikolaisille instituutiolle, poliittisille yhtä hyvin kuin koulutuslaitoksille. Monet tulevat ulkopuolelta suunnitelmineen konsultoimatta etukäteen poliittisia auktoriteettejamme tai perinteisiä auktoriteetteja, jotka ovat muinaisista ajoista lähtien huolehtineet yhteisöjen terveydestä ja hyvinvoinnista. Uskoisin, ettemme me wirrarikat, ainakaan yhteisössäni Puwarikassa, kieltäydy keskustelusta, pohdinnasta ja yhteisestä oppimisesta toisia kansoja edustavien kanssa. Emme ole välinpitämättömiä sille, miten toiset alkuperäiskansat etsivät omaa alkuperäänsä. Minua kiinnosti kaikki se, mitä kerroitte omasta kansastanne, saamelaisista. Opimme toisiltamme vähitellen. Meillä on paljon opittavaa, sekä muutettavaa että säilytettävää. Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa sitä, keitä me olemme, mistä me tulemme ja miten voimme saada ruumiillista ja hengellistä ravintoa.

Meillä vanhemmat selittävät lapsilleen, miten pyhiltä paikoilta pyydetään lupaa. He opettavat, että samalla tavalla kuin toisten ihmiset kotiin ei saa mennä ilman lupaa, ei myöskään pyhille paikoille mennä noin vaan. Minä opetan näitä asioita omalle lapselleni.

Kunnioittavatko muiden kansojen ihmiset saamelaisten pyhiä paikkoja? Vai pilkataanko saamelaisia niin kuin meitä wirrarikoja pilkataan siitä, että viemme uhreja kiville?

VIDEO: Ote Juan Aurelio Carrillo Riosin haastattelusta Tepicissä 26.2.2024. Käännös suomeksi on tämän kuvatekstin alla.

Juan kommentoi suullisesti Hannan kysymykseen neljä 26.2.2024. Leean käännös sähköpostissa Hannalle 14.3.2024:

Meksikon perustuslaissa on artikla, joka sanoo, että meillä alkuperäiskansoilla on oikeus järjestäytyä omalla tavallamme. Tämä tarkoittaa, että meillä on oikeus valita johtajamme ja valittu johtaja täytyy tunnustaa johtajaksi. Vuoden alussa, kun perinteiset auktoriteetit ja vanhusten neuvosto olivat valinneet opettaja Santosin tatuaniksi, perinteisten auktoriteettien johtajaksi, hän kaikkein ensimmäiseksi esittäytyi siviiliyhteiskunnalle, kyläkokoukselle, komissaarille ja tuomarille. Kyläkokous koostuu miehistä ja naisista, joilla on asunto tai viljelyksiä el Roblessa tai siihen kuuluvissa lähikylissä. He ovat enimmäkseen wirrarikoja, mutta joukossa on muutama mestitsi. Sen jälkeen Santos vei kunnanvaltuustoon, osavaltion kongressiin ja osavaltion virastoihin dokumentin valitsemisestaan. Näin ensi hetkestä alkaen hän rakensi yhteyttä muihin hallinnon tasoihin. Tietysti kaikilla tasoilla on omat tehtävänsä ja ihmisillä omat intressinsä. Tuomarin tehtävänä on ylläpitää järjestystä, komissaarin ja muiden maanviljelysasioiden auktoriteettien tehtävänä on pitää huolta maasta ja viljelyksestä, ja perinteisten auktoriteettien tehtävänä on vahvistaa wirrarikakieltä ja -kulttuuria sekä taidetta ja perinteitä. Koska me olemme wirrarikayhteisö, kaikkien osavaltion edustajien, jotka haluavat järjestää jonkin tapahtuman tai aktiviteetin yhteisössämme, täytyy ensi neuvotella kaikkien kolmen hallintoelimen kanssa. Miksi? Ajatellaan yksinkertainen esimerkki. Halutaan rakentaa maantie johonkin yhteisömme alueelle. Ensiksi täytyy konsultoida agraareja auktoriteetteja, ja jos he antavat luvan, täytyy konsultoida myös Vanhusten neuvostoa ja perinteisiä auktoriteetteja, koska suunniteltu tie voi häiritä pyhiä paikkoja tai niille johtavia reittejä. Konsultaatio on sitä varten, että vältettäisiin kulttuurillemme mahdollisesti aiheutuva vahinko. Ei ole helppoa pitää huolta kulttuuristamme, ei ole helppoa neuvotella agraarien ja perinteisten auktoritettien kesken, mutta viime kädessä kaikki pyrkivät toimimaan yhteisön hyväksi taloudellisessa ja kulttuurisessa mielessä sekä saamaan parhaat palvelut yhteisölle. 

Juan kommentoi suullisesti viitoskysymykseen 26.2.2024. Leean käännös sähköpostissa Hannalle 14.3.2024:

Siksi kutsuimme työpajan päättäjäisiin agraarien auktoriteettien johtajan ja tuomarin, perinteiset auktoriteetit sekä myös Vanhusten neuvoston. Te olitte paikalla yhdessä opettajien kanssa. Pyrimme aina siihen, että kaikki ne, jotka ovat vastuussa yhteisöstä, olisivat mukana tärkeissä tapahtumissa. Tekin huomasitte, että kaikki kommunikoivat keskenään ja tukevat toisiaan.

Aguinaga, Rocío de (2015). Bases para una educación apropriada y pertinente en un contexto comunitario. Sarah Corona Berkin & Rozenn Le Mûr (eds.), La cultura wixárika ante los desafíos del mundo actual: La negociación para la comunicación intercultural. México D.F.: Conaculta, 52–93.

Arriaga, Ingrid 2019. La Colección Negrín: Arte en perspectiva. Negrin da Silva, Diana (ed.). Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín. Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco, 46–76. 

Baggini, Julian 2022. Ajatteleva maailma: Filosofian maailmanhistoria. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura.

Eger, Susan 1978. ”Huichol Women’s Art”. In Kathleen Berrin (ed.), Art of the Huichol Indians. San Francisco: The Fine Arts Museums of San Francisco, 35–53.

Guttorm, Hanna; Kantonen, Lea; Kramvig, Britt & Pyhälä, Aili (2021). Decolonized storying: Bringing Indigenous ontologies and care into the practices of slow writing. In Pirjo K. Virtanen, Pigga Keskitalo & Torjer Olsen (eds.) Indigenous Research Methodologies in Sámi and Global Contexts. Leiden & Boston: Brill Sense, 113–143. 

Guttorm, Hanna Ellen (2021). Coming slowly to writing with the Earth, as an earthling. Ruukku: Studies in Artistic Research 15 (2021). 

Heidegger, Martin 2002/1959. Silleen jättäminen. Tampere: 23°45.

Kantonen, Lea 2005. Teltta: kohtaamisia nuorten taidetyöpajoissa. Helsinki: LIKE.

Kirjallisuutta, joka tätä tekstiä kannattelee, keinuttelee: 

LOPUKSI JA MIHIN SITTEN

Tutkimuskysymys: Miten voimme jatkossa taiteen ja tutkimuksen keinoin parhaiten tukea yhteistyökumppaneinamme toimivia alkuperäiskansaisia taiteilijoita ja opettajia heidän pyrkimyksissään elvyttää wirrarikakieltä ja -kulttuuria?

Puwarikan työpajan viimeisenä päivänä pidetyssä palautekeskustelussa opettaja Luís Miguel sanoi, että hänelle oli työpajan aluksi tärkeää tietää, että hankkeemme tavoitteena oli palauttaa nierika-genre takaisin wirrarikayhteisölle. Jos emme olisi maininneet tätä tavoitetta, hän ei olisi kutsunut meitä tuki-temppeliin tervetuliaisseremoniaan. Brenda-opettajan mielestä työpaja sai sekä lapset että aikuiset pohtimaan oman kulttuurinsa ja kielensä tärkeyttä. José-opettaja kertoi työpajan avanneen hänen silmänsä oman kulttuurinsa ainutlaatuisuudelle.

Juan: Työpaja sai aikaan keskustelua ja pohdintaa kulttuurista, ja siihen osallistuivat vanhukset, opettajat, vanhemmat ja itse oppilaat. Työpaja onnistui hyvin: saatiin aikaan materiaalinen lopputulos. Mutta lasten osalta pohdinta jäi kesken. Pohdinta pitää järjestää niin, että kaikki voivat osallistua siihen omalla tavallaan. Sitä voisi jatkaa joillain harjoituksilla tai kirjoituksilla siitä, mitä ajatuksia työpaja heissä herätti, mitä he taiteen avulla löysivät itsestään wirrarikoina. Lasten kanssa voisi kokeilla jotain muuta, vaikka uutta taidetyöpajaa, performanssia tai laulua. Huomasin, että työpaja sai lapsissa aikaan muutosta. Eikä vain asennemuutosta suhteessa työskentelyyn, vaan ajattelutavan muutosta. Juttelin lasten kanssa ensimmäisestä päivästä lähtien, ja toisella viikolla huomasin, että lapsilla oli uusia ajatuksia omasta kulttuuristaan. He jopa kritisoivat vanhempiaan ja isovanhempiaan siitä, että nämä eivät olleet välittäneet kotona wirrarikakulttuuria tai eivät puhuneet wirrarikakieltä. Mutta vaikka kaikki lapset eivät eläisikään kulttuurimme mukaan, he kuitenkin pystyivät yhdessä toisten lasten kanssa osallistumaan työpajaan ja tekemään yhteisen taulun seremoniasta, oppimaan siitä.

Leea: Olisi hyvä, jos opettajat, lapset ja vanhemmat jatkaisivat keskustelua yhdessä.  Tsikwaitan¹ työpajassa pyrimme järjestämään yhteistä reflektiota viimeisenä päivänä. Annoimme oppilasryhmille kaksi kysymystä, ensimmäinen käsitteli taidetta ja toinen työpajan aihetta: 1. Mistä tunnistamme hyvän ja laadukkaan taiteen? 2. Miten voimme tänään vaikuttaa siihen, että yhteisöllämme on parempi tulevaisuus?

Oppilaat pohtivat enemmän ensimmäistä kysymystä, tai ainakin he näyttivät keskustelevan siitä vilkkaammin, vaikkemme juuri ymmärtäneet keskustelua. Eri ryhmät antoivat loppukeskustelussa hyvin erilaisia vastauksia. Toiseen kysymykseen lähes kaikki ryhmät vastasivat samalla tavalla: “Meillä on hyvä tulevaisuus, jos emme saastuta maata tai vesiä emmekä roskaa luontoa”.

Pekka: Nämä vastaukset he olivat oppineet koulussa. Yksi ryhmä tosin väitti, että parempi tulevaisuus tulee siitä, että yhteisö kunnioittaa peuraa. Kun kysyimme tarkemmin, mitä peuran kunnioittaminen tarkoittaa, ryhmä vastasi, että pitää järjestää esi-isille seremonioita. Edellisellä viikolla oli satanut rankasti, ja se johtui oppilaiden mukaan siitä, että viereisessä yhteisössä oli järjestetty seremonia sateen saamiseksi.

Juan: Otan vastuulleni sen, että pohdinta jatkuu Puwarikan yhteisössä. Haluan, että projektistamme jää jäljelle jotain kirjoitettua. Etsin käsiini oppilaiden vanhemmat ja kysyn, mitä lapset kertoivat, kun he tulivat kotiin työpajasta. Minulle jäi mieleen erityisesti yksi perhe, joka ei harjoittanut wirrarikakulttuuria, vaan oli kääntynyt protestanttiseen uskontoon. Ehkä perheen jäsenet kuitenkin sisimmässään tunsivat ylpeyttä wirrarikakuvastosta – ainakin he osallistuivat innokkaasti työpajaan eikä heitä millään tavalla syrjitty. Loimme tilan, johon kaikki osallistuivat ja jossa uskonsuuntauksella tai poliittisilla mielipiteillä ei ollut väliä.

Leea: Opettajien puheenvuoroissa tuli esiin, että wirrarikakulttuurin ja -kielen arvostuksen nostaminen on oppimisen edellytys. Kouluissa on hyvät mahdollisuudet elvyttää wirrarikakieltä ja -kulttuuria (ks. Aguinaga 2015; Kantonen 2019; Kantonen & Kantonen 2013, 2017, 2021; Liffman 2011, Rojas Cortes 2012), ja opettajilla on ainakin Puwarikan yhteisössä siihen intoa ja ammattitaitoa. Arvostusta on tarpeen nostaa kolmella eri tasolla:

1. Osavaltion hallinnon tasolla. Valtiollinen opetussuunnitelma korostaa alkuperäiskansan kielen ja kulttuurin merkitystä ja antaa aikataulullisesti mahdollisuuksia opettaa kieltä. On alkuperäiskansojen kielten päivä, jolloin järjestetään tapahtumia kielen elvyttämiseksi ja helmikuu on omistettu alkuperäiskansojen kielen opettamiselle. Osavaltion hallinto on kuitenkin hidas ottamaan valtiollista opetussuunnitelmaa käyttöön.

2. Yhteisön tasolla. Yhteisön paikallishallinto ylläpitää ja tukee wirrarikakulttuuria ja osallistuu koulun toimintaan. Perinteisten auktoriteettien ylläpitämät maissinviljelykiertoon liittyvät seremoniat ja yhteisesti järjestettävät taidetapahtumat rakentavat yhteisön itsearvostusta. Paahdetun maissin seremonia on laajentunut festivaaliksi, jossa estetään wirrarikankielisiä lauluja, pidetään työpajoja ja myydään käsitöitä. Lankamaalaustyöpajoja ja muita taidetyöpajoja on mahdollista järjestää tulevaisuudessa tämän tapahtuman puitteissa.

3. Koulujen tasolla. Työpajan aikana Puwarikan koulun opettajat tulivat tietoisiksi yhteistyöhän ja keskinäiseen huolenpitoon perustuvista käytännöistään ja perustelivat niitä. Hyvät käytännöt voisivat levitä muihinkin alueen kouluihin, jos osavaltio tukisi alueen opettajien keskinäisiä kokoontumisia.

4. Perheiden tasolla. Perheet eivät enää juurikaan käytä wirrarikaa keskinäisessä puheessaan, mutta lapsille kuitenkin kerrotaan tarinoita ja opetetaan sanoja ja käsitteitä wirrarikakielellä. Etenkin isovanhempia on hyvä rohkaista arvostamaan ja käyttämään wirrarikakieltä jokapäiväisessä keskusteluissaan.

Hanna haluaisi lisätä tähän listaan vielä:

5. Alkuperäiskansojen tasolla. Wirrarikakulttuurissa vielä kannetaan ja arvostetaan esi-isien tietoa eli syntytietoa. Wirrarikakulttuurissa vielä muistetaan ihmisen asema ja riippuvuus muista maailman toimijoista, hengistä ja niiden suopeudesta. Tätä wirrarikojen on tärkeää tuoda ja muistuttaa myös jo hieman enemmän ’maallistuneille’ (sanana tämä on suomeksi hankala – ehkä voisi ennemminkin puhua maasta etääntymisestä) länsimaisten ympäristöjen alkuperäiskansoille

6. Globaalilla tasolla. Wirrarikoilla on tärkeää opetettavaa muulle maailmalle tilanteessa, jossa on tarpeen tehdä kestävyysmurros. Vai näettekö, Juan ja Neikame, tiedon ja ymmärryksen jakamisen mahdollisesti appropriaationa? Vai sittenkin maailman tasapainon ylläpitämisenä?

Kantonen, Lea 2010. "Yhteisötaiteen estetiikkaa ja menetelmiä". Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua: keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta, toim. Lea Kantonen, 74–94. Helsinki: Kuvataideakatemia.

Kantonen, Lea (comp.); Samara Elizabeth Alonso Orozco & Julián Bernal Juarez (eds.) 2017. Ki ti ´utame yu´uximayatɨ – Museos vivos: Experiencias wixárika, na´ayeri y saami. Tsikwaita, Jalisco: Centro Educativo Intercultural Tatuutsi Maxakwaxi; ´Uweni muyewe, Durango: Bachillerato Intercultural Takutsi Niukieya; Muxatej, Nayrarit: Bachillerato Intercultural Muxatena. Tlaquepaque, Jalisco: ITESO.

Kantonen, Lea 2019. “Revitalization of Oral History in Wixárika Community-based Schools and Museums: Working Towards Decolonization of Art-Education among the Indigenous Peoples of Mexico.” In Sámi Educational History in a Comparative International Perspective, eds. O. Kortekangas, P. Keskitalo, J. Nyyssönen, A. Kotljarchuk, M. Paksuniemi and D. Sjögren, 265–282. London: Palgrave Macmillan.

Kantonen, Lea 2020. "An etude of knowing and doubting together – a letter to Rosita and the mango". Eco Noir: A Companion for Precarious Times, toim. Jack Faber ja Anna Shraer, 281–295. Helsinki: Academy of Fine Arts, University of the Arts Helsinki.

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2013. Wirarikojen ja saamelaisten keskusteluja taiteen ja käsityön opettamisesta. Virtanen, Pirjo Kristiina, Lea Kantonen & Irja Seurujärvi-Kari (eds.), Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa. Helsinki: Finnish Literature Society, 393–424.

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2017. Living camera in ritual landscape. Teachers of the Tatuutsi Maxakwaxi school, the Wixárika ancestors, and the teiwari negotiate videography. Virtanen, Pirjo Kristiina & Eleanora Sundell (eds.), Contemporary Ritual Landscapes. Journal of Ethnology and Folkloristics 11 (1).

Kantonen, Lea & Kantonen, Pekka 2021. Wirrarikayhteisöjen, kansalaisjärjestöjen, museoiden ja yliopistojen maaperustainen taideprojekti: eettistä neuvottelua erilaisten tietokäsitysten kesken. TeoksessaYhteisötaiteen etiikka: Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle, toim. Lea Kantonen & Sari Karttunen. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. 

Krenak, Aílton 2019. Ideas to Postpone the End of the World. Toronto: House of Anansi Press Inc. 

Le Mûr, Rozenn 2015. Los cuadros de estambre wixáritari en el circuito turístico. Sarah Corona Berkin & Rozenn Le Mûr, (eds.), La cultura wixárika ante los desafíos del mundo actual: La negociación para la comunicación intercultural.México D.F.: Dirección General de Culturas Populares, 175–215.

Liffman, Paul 2011. Huichol Territory and the Mexican Nation: Indigenous Ritual, Land Conflict, and sovereignity Claims. Tucson: The University of Arizona Press.

Negrín da Silva, Diana 2019. Grandes maestros del arte wixárika: Acervo Negrín. Guadalajara: Gobierno del estado de Jalisco. 

Neurath, Johannes 2011. “Ambivalencias del poder y del don en el sistema politico-ritual wixárika.” Los pueblos amerindios más allá del estado. Eds. Federico Navarreta y aberenice Alcántara. Mexíco: Instituto Investigaciones Históricas, Universidad Nacional Autónoma de México. 

Neurath, Johannes 2013. La vida de las imágenes: Arte huichol. México: Artes de México, Consejo Nacional para la Cultura y para las Artes (CONACULTA).

Otetaan museo takaisin: yhteisömuseoiden avaaminen alkuperäiskansojen taiteelle 2024. Hankkeen päätösnäyttelyn kotisivut, Different Points of Return https://www.differentpointsofreturn.com/ 

Schaefer, Stacy 1989. The Loom as a Sacred Power Object in Huichol Culture. Anderson, Richard C. & Karen L. Field (eds.) Art in Small Scale Societes: Contemporary Readings. Englewood Cliffs: Prentice Hall, 118–128. 

Schaefer, Stacy 2015. Huichol Women, Weavers, and shamans. Albuquerque: University of New Mexico Press. Weigand, Phil & Fikes, Jay 2004. Sensacionalismo y etnografía: El caso de los huicholes de Jalisco. Relaciones 98, primavera 2004, vol. XXV.

Rojas Cortés, Angélica (2012). Escolaridad y política en interculturalidad: los jóvenes wixaritari en una secundaria de huicholes. Guadalajara: Universidad de Guadalajara.  

Weigand, Phil & Fikes, Jay 2004. Sensacionalismo y etnografía: El caso de los huicholes de Jalisco. Relaciones 98, primavera 2004, vol. xxv.