Tänään mietin itkua,
miten veden mukana valuu
kuonaa
ihmisestä ulos.
Kovettunutta massaa,
joka on ollut jumissa,
jonka takia tunteet
eivät ole voineet virrata.
herään tulvaan
harmaaseen
illalla kuulen, että värejä ei ole
vain valon heijastuksia
eikä taiteessa valoa ole
ilman jotain, mihin valo
heijastuu heittää
varjon
minä heijastan, me
heijastamme
Tänään mietin synnyttämisen muistoa,
miten valuu veden mukana toinen
ihminen
ihmisestä erilliseksi
Elää samana vetenä kuukausien ajan,
missä vaiheessa ylipäänsä
jakaudumme toisiksi:
kun nuora ohuilla saksilla leikataan
vetemme
jäävät elämään
erillisiksi.
Kaikki se vesi jossa
sinua
olen sisässäni
kasvatellut
valahtelee ulos
sykäyksinä
lemuaa
elämää, raakaa
veristä, yhä rönsyilevää
kasvavaa
vettä ja huutoa.
Paitsi kun sinut
pestään ja lasketaan rinnalleni,
rikot suullasi nännini
ihon pinnan,
palaat olemaan osa yhteistä vettä.
Silloin ei tarvitse huutaa.
Käynnistämme uudelleen virtauksen
joka kulkee
välillämme, ihmisenmaitona,
virtana joka kysyy:
Rikkooko vesi ruumiiden, olentojen,
toimijoiden rajoja kuitenkaan
niin yllättäen?
Veden rajoja läpäisevä
hetki yllättää,
olemmehan tottuneet kuvittelemaan
erillisyyden
rikkomattomat rajat välillemme,
ettemme enää
olisi samaa vettä.
Yöllä on satanut lunta ja vielä aamun pimeydessä kevyet rätit leijailevat päättäväisesti ylleni. Vaellamme lasten kanssa tyhjän jalkapallokentän läpi. Maalit on viety pois, ja aivan lähiaikoina kenttä tullaan jäädyttämään luistelukentäksi. Kentän valot kirkastuvat kun kävelemme sensorin alta. Valo osuu lumisateeseen ja hetki on niin kaunis, että haluaisi jäädä katsomaan. Lunta kaikkialla: äänenä suhteessa omiin askeliin, iholle putoavina hiutaleina, maiseman hellänä vaimentajana.
Kuljemme lumista tietä pitkin ja lapset jäävät omaan kouluunsa, minä jatkan edelleen ratikkapysäkille ja yliopistolle. Joku vetää omia lapsiaan kouluun pulkalla. Nyt on paras hetki, kun hiekoittajat eivät ole vielä ehtineet paikalle. Mietin, miten lumi hoivaa ja pehmentää kaiken. Tunnen olevani turvassa. Yliopistolla siirrän ulkokengät työhuoneelle tuomaani, laatikoksi taiteltuun, kauppakassiin. Niin kenkiin tarttunut lumi ei sulaessaan pilaa niitä pintoja, joiden ei kuulu olla kosketuksessa veden kanssa. Kirjoitan runon siitä, miten toistuva hellyys saa kivun putoamaan ihmisestä ulos.
Tänään mietin miten itku
huuhtelee,
pehmentää jumiutuneen osan,
tasapainottaa ruumiin
virran uomiinsa.
pato muodostaa biitin
joen ambienttiin massaan
pyörteet kuin nuotit
voiko jokea nuotintaa?
miksi pitäisi
osittain vangittu
osittain vapaa
kuin kissa tai
minä
lisään huulipunaa, erotun luonnosta
toisaalta koreilen kuin linnut
paratiisilintu lokkien satamassa
jokeen voi hukuttautua
sen ääneen
värinä kuin kehräys
haluan uida, mutta virta on liikaa
ihmiselle
linnutkin sukeltavat
toisaalla
pisaroi
onko se joki, vai alkoiko sataa?
kun lähden, joki jää
sen loputon
liikkuva
musiikki
Vesi on toimija, se toimii
sisä- ja ulkopuolellamme
nesteenä, jäänä, lumena
sataa taivaalta, sataa
silmistä, sisältä
purkautuu
lapsivetenä
virtsana
sylkenä
rikkoo rajoja
ruumiiden, elementtien, toimijoiden
yllättäen
Vesi on jatkuva
muutos
jääpuikko
kyynel
sataa lumena
lumi vetenä
tuulilasiin
kylmyyden ja lämmön
vaihtelu, kiertokulku
yhteismittaisuus
ja silti, kaiken mittaamattomuus
sataa sataa satoja
hiutaleita, vuosia
alkuja, loppuja
märkiä vanttuita, sukkia
kunnes enää ei
Mietin, miten lumi merkitsee minulle vuodenajan vaihtumista
Onko tulevaisuudessa ollenkaan talvia?
Mietin, mitä vedelle tapahtuu tulevaisuudessa
paikoin liukasta, paikoin –
[Kuvittele tähän
tulevaisuus
jonka haluat]
on niin itsestäänselvää
että on vettä
on niin itsestäänselvää
että on vettä
on niin itsestäänselvää
kunnes ei ole
en osaa kuvitella
maailmaa jossa ei sada
sade ei tiivisty
jääkiteiksi
hiutaleiksi
rummuta ikkunaa
sadetakin huppua
puron pintaa, siltaa
on niin itsestäänselvää
kunnes ei ole
vesi halutaan kaupallistaa
mitä jos veteen ei olisi varaa
elokuvissa kierrätetään vettä
omasta virtsasta
käytetään sitä vettä
joka on meissä sisällä
sen eri muotoja
on niin itsestäänselvää
kunnes ei ole