Aluksi: virtauksia, uomia

Me sekä olemme että emme ole

vettä, osa maailmaa

kokemusmaailmaltamme yksilöllisiä

ihmisolentoja

Yhteiskuntatieteilijä ja runoilija Sandra L. Faulknerin (2020) mukaan poeettinen tutkimus (“Poetic Inquiry”) on lähestymistapa, jossa tutkimusta harjoitetaan runouden avulla ja sen kautta. Poeettinen tutkimus nojaa vahvasti ruumiillisuuteen; siihen, mitä koemme mutta mitä on vaikea tietää ja ilmaista kielellä ja kielessä. Poeettisessa tutkimuksessa etsitään siis runouden keinojen avulla tapoja kielentää hankalasti sanallistettavia, epävarmoja ja monitulkintaisia ilmiöitä sekä jäsennellä ruumiillista tietoa. (Faulkner 2020, 2, 14–31.) Samantapaisia ajatuksia runoudesta on esittänyt musta feministirunoilija Audre Lorde (2007, 25), jonka mukaan runouden avulla voi lähestyä sellaista hahmotonta ja nimeämätöntä, jonka jo tunnemme, mutta joka on vasta syntymässä. Tässä ekspositiossa esittelemme luonnonelementin kanssa tehtävää poeettista tutkimustamme, jota kutsumme poeettiseksi etsinnäksi veden kanssa, veden-kanssa-kirjoittamiseksi.

Poeettisen tutkimuksen sijaan puhumme poeettisesta etsinnästä, sillä se kattaa paremmin veden-kanssa-kirjoittaessamme tapahtuneen tutkimuksen ja taiteen tekemisen suuntien ja toimintatapojen prosessuaalisen hapuilun. Faulknerille (2020) poeettinen tutkimus on yhteiskuntatieteiden metodi, jonka avulla tutkitaan runouden kautta. Meille poeettinen etsintä on kirjoittamisen taiteellisen tutkimuksen menetelmä, jonka avulla voi tuottaa tekstiä sekä taiteellisia että tutkimuksellisia päämääriä varten. Tutkimme kirjoittamista itsessään, taiteellista kirjoittamisen prosessiamme ja sitä, mitä kaikkea prosessi avaa – sekä meille että laajemmin, maailmalle.(1) Kohdistamme huomiomme siihen, millaisia muutosliikkeitä, suuntia ja yhteyksiä meille taiteilijoina, tutkijoina ja opettajina avautuu, kun kirjoitamme veden kanssa, vetenä ja suhteissa veteen. Faulknerin ja Lorden tapaan uskomme, että poeettinen etsintä voi johtaa hankalasti sanallistettavan ja vaikeasti hahmotettavan ruumiillisen ja kokemuksellisen tiedon äärelle.

Kirjoittaminen toimii usein tieteellistä ja/tai taiteellista toimintaa reflektoivana ja ylös kirjaavana menetelmänä. Se voi kuitenkin olla itsessään taiteellisen toiminnan ja tutkimuksen muoto ja keino (Arlander 2017, 167–168). Kuten taiteilija-tutkija Pilvi Porkola toteaa (2023a, 11): “Kirjoittamisen merkitys taiteellisessa tutkimuksessa ei [--] palaudu siihen, miten se dokumentoi ja tallentaa, tai edes siihen miten kirjoittamisen kautta taiteellista prosessia ja taiteellisia töitä reflektoidaan. Kirjoittaminen on teko, joka tuottaa ja avaa jotain uutta: se luo diskurssia ja merkityksiä, kartoittaa suhteellisuuksia, avaa mahdollisuuksia kokea toisin.” Kirjoittaminen on siis performatiivista. Miellämme veden-kanssa-kirjoittamisen feministis-posthumanistiseksi ja uusmaterialistiseksi performatiivisen kirjoittamisen menetelmäksi: lähestymistavaksi, jonka sisällä hyödynnämme erilaisia kirjoittamisen menetelmiä ja tekstilajeja.(2)

Kirjallisuudentutkija Saija Isomaan (2021, 58) mukaan “[p]oetiikan alaisuuteen on perinteisesti laskettu kaikenlainen kirjallisuuden ilmaisukeinojen ja konventioiden tutkimus”. Toisinaan kirjallisuuden ilmaisukeinot on haluttu erottaa muista maailman ilmiöistä, toisinaan yhdistää niihin (Isomaa 2021). Poeettinen tutkimus (Faulkner 2020), jossa ei niinkään tutkita kirjallisuutta vaan tarkastellaan yhteiskunnallisia ilmiöitä runouden avulla, eroaa siis kirjallisuudentutkimuksellisesta ymmärryksestä, vaikka molemmissa korostuvat kirjalliset ilmaisukeinot. Olemme saaneet tutkijankoulutuksen kirjallisuuden, kirjoittamisen ja kulttuurin tutkimuksen kentillä. Meidän poeettisen etsintämme voi ajatella pyörteilevän kirjallisuudentutkimuksellisen, yhteiskuntatieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen rajoilla, reunoilla, aalloilla. Poeettisella etsinnällä viittaamme tässä tekstissä siihen, miten me runoilijoina ja ammattikirjoittajina käytämme kirjoittamisen keinoja, tyylejä ja tapoja työssämme, millaista kirjallista praktiikkaa taiteessamme ja tutkimuksessamme harjoitamme. Samalla poeettinen etsintä laajenee tarkastelemaan kirjoittamisen erilaisia suhteisuuksia materiaalisessa maailmassa.

Veden-kanssa-kirjoittamista voi mielestämme soveltaa monenlaiseen kirjoittamisen päämääriin ja praktiikkoihin. Silloin, kun puhumme kirjoittamisen pedagogiikasta, viittaamme kuitenkin niin kutsutusta asiakielestä ja asiakirjoittamisesta poikkeavaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen kattaa silloin niin sanotun luovan kirjoittamisen monissa merkityksissään, erityisesti kirjallisuuden syntymiseen tähtäävän kirjoittamisen (joka voidaan ymmärtää joko luovan kirjoittamisen osa-alueena tai siitä erillisenä) sekä “taidekirjoittamisen”, joka on kattokäsite suhteessa taiteeseen tapahtuvalle luovalle ja kokeelliselle kirjoittamiselle, myös tutkimuksessa (ks. myös Caduff & Wälchli 2019; Elo, Rantanen & Rouhiainen 2023, 2; vrt. Marjamäki 2024; Seppä 2023).

Viittaamme feministisellä posthumanismilla ja uusmaterialismilla sellaisiin ajattelun ja toiminnan muotoihin, joissa huomio kiinnittyy ihmisen ja enemmän-kuin-inhimillisen välisiin suhteisiin (esim. Lummaa & Rojola 2014; Kokkonen 2017; Koistinen & Karkulehto 2021; Tervonen, Piippo & Karkulehto 2024). Taiteentutkimuksessa posthumanistinen ja uusmaterialistinen lähtökohta tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkitaan taiteen tuottamien merkitysten sijaan tai ohella myös sen materiaalisia olosuhteita ja ulottuvuuksia (Lummaa 2012; Tervonen, Piippo & Karkulehto 2024). Taiteessa ja taiteellisessa tutkimuksessa materiaalisuus on konkreettisesti läsnä taiteen tekemisen praktiikassa, materiaalisissa taiteen tekemisen prosesseissa, kuten meillä kirjoittamisessa. Lisäksi taiteellisen tutkimuksen praktiikkaa voi myös tietoisesti ohjata kohti enemmän-kuin-inhimillistä “kanssatoimijuutta” (Kokkonen 2017, 23–24, 91). Silloin, kun kirjoitetaan suhteessa ympäristöön, kuten veteen, materiaalisuuden läsnäolo korostuu esimerkiksi luonnonvoimien toimintana kirjoittamisen hetkellä (Neimanis 2016; Laininen 2018; ks. myös Arlander 2016; Kokkonen 2017). Seela Räsänen (2022, 12) onkin todennut ekorunoutta käsittelevässä pro gradu -tutkielmassaan, että poetiikka on ”tekemistä, luomista, johon myös ei-ihmiset osallistuvat”.

Veden-kanssa-kirjoittamisemme kiinnittyy myös taiteilijapedagogiikkaan, feministiseen pedagogiikkaan ja ympäristöpedagogiikkaan. Taiteilijapedagogiikalla viittaamme siihen, miten taiteilija opettaa taidetta, erityisesti muille taiteilijoille (Kauppila & Rouhiainen 2024, 9–10). Ymmärrämme taiteilijapedagogiikan keskeiseksi kysymykseksi sen, miten taiteilija tuottaa paikantunutta, kokemuksiin perustuvaa taiteellista tietoa sekä opettaa tähän tietoon pohjaten. Paikantuneisuuden kysymykset kytkevät taiteilijapedagogiikan feministiseen pedagogiikkaan (Porkola 2023b; Koistinen & Porkola 2024). Feministisessä teoriassa ja pedagogiikassa on jo pitkään korostettu tutkijan ja opettajan ruumiillista, kulttuurista ja yhteiskunnallista paikantuneisuutta ja argumentoitu, että erilaiset paikantuneet positiot mahdollistavan erilaisia tietämisen tapoja (esim. Haraway 1988; 2004; Koivunen & Liljeström 2004; Neimanis 2017; 2021; Porkola 2023b). Paikantuminen oli siis yksi veden-kanssa-kirjoittamisen lähtökohdista.

Henkilökohtaisena ja jaettuna lähtökohtanamme veden-kanssa-kirjoittamiselle oli yhtäältä läheinen suhteemme eri vesistöihin. Toisaalta meitä innoitti veden äärelle ymmärryksemme sen merkityksestä – tai merkityksistä – ihmisille ja muulle elämälle. Kolmanneksi meitä kiinnostivat veden tuomat mahdollisuudet kirjoittamisen ja opettamisen käytänteille. Kiinnostustamme veden-kanssa-kirjoittamiseen on ohjannut myös huoli kiihtyvästä luontokadosta, massasukupuutoista ja muista yhteen kietoutuvista ekologisista ja sosiaalisista kriiseistä, joihin liittyvät esimerkiksi keskustelut vesien saastumisesta ja vesivarantojen yksityistämisestä. (3)

Veden-kanssa-kirjoittamisen yhtenä tavoitteenamme onkin haastaa ihmisiä pohtimaan suhdettaan ympäröivään maailmaan, osuuttaan tässä maailmassa. Ajattelemme, että perinteisen tieteellisen tiedon ohella ympäristökriisien kohtaaminen vaatii taiteellista toimintaa, käsitteellistämistä, kuvittelua ja tiedontuotantoa (ks. myös Haraway 2016; Foster 2017; Neimanis 2017; Karkulehto, Koistinen & Varis 2020; Koistinen & Karkulehto 2021; Braidotti 2024; Foster & Sutela 2024). Faulknerin mukaan poeettinen tutkimus on työkalu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja muutoksen tuottamiseen. Runous voi tavoittaa ihmisiä eri tavalla kuin konventionaalinen tutkimuskieli, ja näin ollen poeettinen tutkimus voi inspiroida muutosta myös tiedeyhteisöä laajemmissa ihmisjoukoissa. (Faulkner 2020, 17–21.) Lisäksi poeettinen etsintä voi innoittaa yhteiskunnalliseen muutokseen myös taiteilija-tutkija-opettajan omassa ajattelussa ja toiminnassa. Voi siis ajatella, että veden-kanssa-kirjoittamisemme on paitsi poeettista ja pedagogista myös poliittista.

Tausta: pyörteitä

Miten veden kanssa kehkeydytään

kirjoittamalla?

Olemmehan itsekin vettä.

Onko vesi koskaan

muussa kuin kehkeytymisen tilassa?

Onko mikään?

Ympäristökriisi sekä erilaiset ihmiskeskeisyyttä haastavat tutkimuksen virtaukset ovat vaikuttaneet siihen, että niin taiteessa kuin tutkimuksessa kohdistetaan yhä enenevässä määrin huomiota enemmän-kuin-inhimillisen kanssa elämiseen ja toimimiseen, kuten muiden kuin ihmisolentojen kanssa kirjoittamiseen. Taiteilija-tutkija Annette Arlander (2023a; 2023b) on kirjoittanut kirjeitä puille ja puiden kanssa, mitä hän pitää mahdollisuutena kohdata puu kirjoittamisen tapahtumassa. Taiteilija-tutkija Henna Laininen (2018) on pohtinut kasvien kanssa kirjoittamista muun muassa monilajisen tekijyyden näkökulmasta. Kokeellista tutkimuskirjoittamista kehittänyt Hanna Guttorm (2021; 2022; 2025) taas on tarkastellut kirjoittamista alkuperäiskansojen tietoon nojaavana maailmaan suhteutumisena saamelaisuuteen paikantuen.

Feministisen tutkimuksen kontekstissa tieteentutkija Donna Haraway (2003) on hahmotellut koirakirjoittamista, joka ottaa ihmisten ja koirien väliset suhteet vakavasti osana feminististä tiedontuotantoa. Toinen tämän eksposition tekijöistä (Koistinen 2023) on kehittänyt Harawayn ajatusten pohjalta kissakirjoittamista poeettisena feministisen tiedontuotannon sekä eko-oikeudenmukaisuuden pedagogiikan menetelmänä. Filosofi-runoilija Nina Lykke, taiteilija-tutkija Katja Aglert ja tutkija-kirjoittaja Line Henriksen (2024) taas ovat etsineet poeettisen kielen avulla uudenlaisia tapoja kohdata enemmän-kuin-inhimillistä vierautta ilman luonnon tai muiden eläinlajien hyväksikäyttöä. He kutsuvat näitä tekstuaalisia kohtaamisia nimellä “alien encounters” ja hyödyntävät erityisesti automaattikirjoitusta pyrkiessään kurottamaan teksteissään ruumiillisesti vierautta kohti. (Lykke, Aglert & Henriksen 2024, esim. xv–xvi, 15–16.) Vaikka vesi on elementtinä tuttu ja läheinen, voi myös veden-kanssa-kirjoittamisen hahmottaa enemmän-kuin-inhimillisen vierauden kohtaamisena.

Veden-kanssa-ajattelumme ja -kirjoittamisemme ammentaa erityisesti Harawayn ajatuksista, joissa korostuu tiedon tuottamisen, ja laajemmin koko ihmiselämän, materiaalis-semioottisuus ja sotkuisuus. Materiaalis-semioottisella Haraway tarkoittaa sitä, ettei ilmiöiden materiaalisia (eli aineellisia) ja semioottisia (eli merkitystä tuottavia) ominaisuuksia voi erottaa toisistaan. Merkityksentuotanto tapahtuu aina materiaalisissa kehyksissä, tiettyjen olosuhteiden puitteissa, ja se, millaisia merkityksiä aineellisille asioille ja ilmiöille annamme vaikuttaa siihen, miten niihin suhtaudumme ja suhteudumme; miten niitä, kuten esimerkiksi vettä, kohtaamme ja kohtelemme, muutamme ja muokkaamme. (Haraway 2004; 2008, p. 383n11; 2016, 4, 88; Kortekallio ym. 2020, 83; Lummaa 2012.) Sotkuisuudella – johon viittaavat hänen ajattelussaan muun muassa adjektiivit ”messy”, ”entangled”, ”mixed-up” ja ”enmeshed” – Haraway viittaa siihen, miten elämä ihmisyys muotoutuu tai kehkeytyy (becoming-with) jatkuvasti yhdessä enemmän-kuin-inhimillisten olentojen kanssa (esim. Haraway 2008, 17–19, 74, 164; 2016, 1–13, 55, 97). Haraway (esim. 2008, 16–19; 2016, 13, 32, 55) ei miellä itseään posthumanistiksi, sillä käsite ei hänestä kuvaa tarpeeksi hyvin monimutkaisia ihmisen ja muiden olentojen välisiä suhteita ja niihin sisältyviä kehkeytymisiä. Tästä huolimatta hänen työnsä on inspiroinut laajalti posthumanistista ajattelua. Myös tässä esittelemämme menetelmän kirjoitusasu, veden-kanssa-kirjoittaminen, viittaa Harawayn käsitteisiin, joissa hän käyttää usein yhdysviivaa alleviivatakseen ihmisen ja muiden olentojen sotkuista kehkeytymistä (esim. yllä mainittu becoming-with, ks. Haraway 2008; 16–17; 2016, 11–13).

Näistä posthumanistisista pyrkimyksistä ja Harawayn ajattelusta inspiroituneina ehdotamme, että veden-kanssa-kirjoittaminen voi auttaa hahmottamaan sekä taiteen tekemistä että myös elämää laajemmin sotkuisina suhteisuuksina, enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymisenä ja kehkeytymisen prosessina. Guttorm (2017; 2025) onkin kuvaillut kirjoittamista jatkuvana, uusmateriaalisena suhteisuuksien liikkeenä, jossa kirjoittamisen hetkessä hahmottuvat myös suhteet ympäröivään maailmaan. Feministisessä tutkimuksessa on myös kehitetty posthumanismista ja uusmaterialismista ammentavaa hydrofeminismiä, jossa ihmisen ruumiillisuus hahmotetaan vetisinä, liukuvina ja liikkuvina yhteyksinä ympäröivään maailmaan (Neimanis 2012; Khodyreva & Suoranta 2024; ks. myös Neimanis 2017; 2021). Tätä ihmisen ja muun maailman rajojen liukumista on myös kuvattu taiteen ja poeettisen kielen keinoin, jolloin esimerkiksi tekstin rytmi, typografia tai väri voivat jäljitellä vettä, sen liikettä ja sävyjä (Neimanis 2017, 185; 2021; Khodyreva & Suoranta 2024; Peers 2024). Veden-kanssa-kirjoittamistamme voisikin kutsua hydrofeministiseksi.

Asettuessamme kirjoittamaan veden kanssa suhteudumme myös niihin tapoihin, joilla vettä ja siiheen liittyviä teemoja on kuvattu (meidän kohdallamme erityisesti länsimaisen) kirjallisuuden ja taiteen historiassa, sekä niihin liittyviin lukemisen ja tulkitsemisen tapoihin. Kirjallisuudessa veden merkitystä on pohdittu monilta eri kannoilta. Kirjallisuudentutkijat Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja ja Arja Rosenholm (2018) toteavat, että vesi on yksi vanhimmista kirjallisista symboleista. Se symboloi elämää ja edustaa myös ambivalenttiutta, rajatiloja. Olemme molemmat runoilijoita, joten poeettinen etsintämme paikantuu erityisesti runouden kentälle, vaikka kirjoitamme myös muita tekstejä ja muista kirjallisuuden lajeista vaikuttuen. Kotimaisessa runoudessa vedellä on ollut merkittävä rooli aina suomalaisten ja karjalaisten kansalliseepos Kalevalasta lähtien (Kainulainen 2018, 32).

Tänä päivänä ympäristökriisit ovat vaikuttaneet siihen, että vettä lähestytään kirjallisuudessa yhä enemmän myös konkreettisesti vetenä sen sijaan, että vesi olisi symboli tai metafora jollekin muulle (Lehtimäki, Meretoja & Rosenholm 2018, 7, 14). Kun kirjoitamme konkreettisesti vedestä kohtaamme veden eri tavalla, luonnonelementtinä (vrt. Lummaa 2010; Holmes 2021). Runoudentutkija Siru Kainulaisen (2018) mukaan veden konkreettisuus näkyy myös nykyrunoudessa. Vesi voi niin ikään olla läsnä yhtä aikaa sekä konkreettisena että kielikuvana. Näin vesirunot mahdollistavat useita, rinnakkaisia tulkintoja. (Kainulainen 2018, 233–234, 252.) (4)

Taiteellinen työskentelymme veden kanssa on siis eittämättä vaikuttunut veteen liitetyistä kulttuurisista symboleista ja metaforista. Vesi toimii tässäkin tekstissämme myös metaforana, jonka avulla hahmottelemme tutkimusprosessiamme, sen virtoja, suuntia, pyörteitä. Olemme kuitenkin posthumanismin ja uusmaterialismin hengessä pyrkineet kirjoittamaan vedestä myös konkreettisesti ja hakeutuneet kirjoittamaan vesistöjen äärelle. Hydrofeministisen ajattelun keskeinen teoreetikko, fenomenologi Astrida Neimanis (2017, 22–23) korostaakin, ettei feministisessä veden kanssa ajattelussa ole kyse vain veden hyödyntämisestä metaforana erilaisille nestemäisen liukuville kehkeytymisille, vaan huomio kiinnitetään myös konkreettisiin vesiin, niin ihmisen sisä- kuin ulkopuolella. Ihmisestä noin kaksi kolmasosaa on vettä, ja nämä ruumiimme nesteet kytkevät meitä maailmaan: nesteitä tulee ruumiiseemme ja poistuu siitä esimerkiksi juomisen, hikoilun, virtsaamisen ja itkemisen kautta (Neimanis 2012; 2017, 2).

Olemme siis aina virrassa

ajattelemme, koemme aina

veden kanssa, vedessä, vetenä

uppeluksissa

Seuraavaksi avaamme tarkemmin veden-kanssa-kirjoittamisen praktiikkaamme sekä tutkimuksemme tärkeimpiä havaintoja, suuntia, virtauksia, uomia, joiden äärelle olemme löytäneet työskennellessämme suhteessa veteen.

Etsintä: suuntia, virtoja

Onko kirjoittamalla herkistyminen

kehkeytyminen

pysähtymistä

huomion suuntaamista?

Tässä ekspositiossa kuvaamamme veden-kanssa-kirjoittamisen prosessi kesti noin puolitoista vuotta, lokakuun 2023 ensilumesta kevättalven 2025 viimeisiin lumiin. Olemme hakeneet ja tunnustelleet suhdettamme veteen kirjoittamalla vedestä ja veden äärellä sekä vetenä, omia ruumiitamme ja niiden vetisyyttä tutkien. Aloitimme projektimme etätapaamisella, jonka aikana keskustelimme alustavista ajatuksistamme ja päämääristämme. Sovimme lähtevämme liikkeelle henkilökohtaisten vesimuistojemme tai -historioidemme kirjoittamisesta ja katsovamme sen jälkeen, mihin suuntiin veden-kanssa-kirjoittaminen meitä lähtee kuljettamaan. Asetimme alustavaksi päämääräksemme seurata vuoden- ja vedenkiertoa yhden kokonaisen vuoden ajan sekä toteuttaa sinä aikana useampia yhteisiä kirjoittamisen tapahtumia tiettyjen, yhteisesti sovittujen vesistöjen äärellä. Aioimme myös kehittää systemaattisia enemmän-kuin-inhimillisen kirjoittamisen metodeja, joita voisimme kokeilla, toistaa ja kehittää prosessin aikana.

Kirjoitusprosessimme aikana kävi kuitenkin selväksi, ettei alustava suunnitelmamme toiminut. Yhdessä kirjoittamiselle ei löytynyt aikaa, ja toteutimme lopulta vain yhden yhteisen kirjoitustapahtuman veden äärellä. Prosessin aikana alkoi tuntua riittävältä, että pohdimme kirjoittaen veden eri muotoja – lumi, jää, sade… – ja pysähdyimme tahoillamme toistuvasti kirjoittamisen äärelle. Kirjoituksemme eivät myöskään aina olleet sidoksissa meneillä olevaan vuodenaikaan (esimerkiksi lunta ja jäätä käsittelevät tekstit eivät syntyneet ainoastaan talvella) tai tiettyihin vesistöihin ja niiden äärellä kirjoittamiseen. Tuntui myös vaikealta löytää konkreettista kirjoittamisen vesipaikkaa: vesistöjä, joiden äärellä sitoutuisi kirjoittamaan säännöllisesti. Toinen meistä esimerkiksi koki, että hänen vetensä oli toisaalla, pohjoisessa. Näin veden-kanssa-kirjoittaminen muotoutui osittain uuden, henkilökohtaisesti merkittävän vesistön etsinnäksi. Vesien äärellä kirjoittamisen sijaan ja lisäksi kirjoittamisemme alkoi hakeutua entistä vahvemmin kohti vesiä meissä itsessämme, virtsaa, kyyneleitä, lapsivesiä, ja niiden maailmallisten yhteyksien hahmottamiseen.

Lopulta vuosi ei myöskään tuntunut riittävältä ajalta kirjoittamiselle, minkä takia jatkoimme työskentelyä vielä noin puoli vuotta. Esitystaidetta tutkinut taiteilija-tutkija Tuija Kokkonen (2017, 17) on kirjoittanut, että esitysten kesto taiteessa mahdollistaa ei-inhimillisen toiminnan näkyväksi tulemisen. Myös meille kirjoittamisen ajallinen jatkaminen mahdollisti enemmän-kuin-inhimillisen kanssa työskentelyn erilaisten puolien ja mahdollisuuksien syvemmän havainnoinnin. Taiteilija-tutkija Elina Salorantaa (2020, 130) mukaillen alkuperäisen suunnitelmamme “epäonnistuminen [...] on vain merkki siitä, että tutkimus tai kokeilu on aito”. Veden-kanssa-kirjoittamisemme on siis tässäkin mielessä ollut poeettista etsintää, enemmän-kuin-inhimillisestä vaikuttunutta kehkeytymistä sitoutuneen taiteellisen tekemisen kautta.

Veden-kanssa-kirjoittamisemme päämääränä oli tuottaa sekä taiteellisia että tutkimuksellisia tekstejä. Toteutimme poeettisen etsintämme käytännössä keräämällä yhteen havaintojamme ja pohdintojamme – tekstejä, kuvia, ääntä, videota. Poeettisen etsinnän aikana kirjoittamisen praktiikastamme muotoutuikin moniaistinen ja monitaiteinen, multimediainen ja multimodaalinen. Kun tässä puhumme kirjoittamisesta, sen poetiikasta ja praktiikasta, nojaamme siis laajaan tekstikäsitykseen, johon sisältyvät myös käyttämämme kuvalliset ja auditiiviset ilmaisukeinot (ks. esim. Tieteen termipankki, Semiotiikka: teksti). Keräsimme ja litteroimme tekstejämme pilvipalvelussa sijaitsevaan yhteiseen tekstidokumenttiin, johon kertyi lopulta liki 40 sivua. Muuta materiaalia kokosimme yhteiseen kansioon. Tätä ekspositiota varten valitsimme tuottamastamme materiaalista tiettyjä taiteellisesti, tutkimuksellisesti ja pedagogisesti kiinnostavia, veden-kanssa-kirjoittamistamme avaavia tekstejä, kuvia, videoita sekä äänitallenteita, joita olemme sijoittaneet Harjoitelmia-sivulle. Koska olemme molemmat runoilijoita, osa teksteistämme otti luontevasti runon muodon, mutta mukana on myös tajunnanvirtamaiseen muotoon asettuneita tekstejä sekä esseistisiä muistiinpanoja ja ajattelua lähdekirjallisuuden kanssa.

Tutkimuksellinen ja taiteellinen ajattelu ja toiminta limittyivät projektissamme alusta asti. Kävimme työskentelystämme myös jatkuvasti keskustelua ääni- ja tekstimuotoisin pikaviestein, joista osan litteroimme yhteiseen tekstidokumenttiimme. Samalla kun toteutimme omia prosessejamme suhteessa veteen ja vesiin, työskentelimme siis myös suhteessa toisiimme ja reflektoimme kokemuksiamme yhdessä. Tämä yhdessä tekeminen, kahden tutkija-taiteilija-opettajan välinen kanssakirjoittaminen (Koistinen & Porkola 2024), oli tärkeä osa poettista etsintäämme.(5)

Poeettinen etsintämme oli selkeästi materiaalisista olosuhteista vaikuttunutta. Tämä näkyy myös tuottamamme materiaalin muodoissa ja sisällöissä. Aloitimme kokeilumme päivänä, jolloin satoi ensilumi. Tämä johti siihen yksinkertaiseen havaintoon, että vesi ottaa muotonsa myös lumena. Samalla huomasimme, että meillä on molemmilla tunnepitoinen suhde veteen lumena. Lumi aiheutti meissä muun muassa kaipausta ja surua. Toinen meistä kaipasi takaisin Pohjois-Suomeen, josta oli joku aika sitten muuttanut etelämmäs ja jossa sataa talvisin enemmän lunta, ja toinen taas muisteli lapsuutensa lumisia talvia. Suru liittyi kirjoituksissamme sekä henkilökohtaisiin, talvella tapahtuneisiin traumaattisiin kokemuksiin (läheisen menehtyminen lumeen) että myös ilmastosuruun (ilmasto- tai ympäristötunteista ks. Pihkala 2019; Koistinen ym. 2022). Prosessimme alussa kirjoittamamme henkilökohtaiset vesihistoriat liittyivätkin vahvasti lumeen ja talveen.(6)

Ympäristökriisi aiheuttaa muutoksia myös kieleen ja ymmärrykseemme maailmasta, ja lajien sukupuutto voi tarkoittaa myös “sanojen sukupuuttoa” (Björklund ym. 2022, 188–193). Tämän ajatuksen ja ensilumen inspiroimina aloimme kirjata ylös uhanalaisia lumisanoja. Tarkoitus ei ollut kerätä kaiken kattavaa listaa vaan pysähtyä meitä puhuttelevien – sekä tuttujen ja tärkeiden että myös oudompien – lumisanojen äärelle ihmettelemään sanojen rytmiä, sointuisuuksia ja merkityksiä sekä kuuntelemaan niiden meihin ja meidän niihin sitomia tunteita.(7)

Lumisanalistamme on esimerkki materiaalis-semioottisesta tiedontuotannosta ja taiteen tekemisestä; siitä, miten materiaalinen maailma vaikuttaa syntyneeseen taiteelliseen tietoon. Lumisanoissa korostui maantieteellinen – toisin sanoen paikkasidonnaisuus (site-specific) (ks. Kokkonen 2017; Heimonen & Rouhiainen 2023) – ja ajallinen paikantuneisuutemme. 1980-luvulla syntyneinä, Itä- ja Pohjois-Suomessa lapsuutemme ja nuoruutemme viettäneinä suomalaisina lumi on meille jotain, johon olemme tottuneet ja johon meillä on muodostunut henkilökohtainen, monivivahteinen suhde. Siksi lumi toimi juuri meille inspiraation lähteenä, kirjoittamisen materiaalisena vaikuttimena. Paikantunut lumesta kirjoittaminen johti meidät myös pohtimaan muita lumisia paikantuneisuuksia. Suomen kieli on vain yksi tapa ajatella ja kirjoittaa lumesta ja suomalaiset vain yksi kansa, jonka kieleen ja kulttuuriin lumen väheneminen tai katoaminen vaikuttaa. Pohjoismaiden kontekstissa saamelaisilla on YK:n mukaan “yli 300 erilaista sanaa lumen ja jään kuvailemiseksi” (Unric 2024a). Saamen kielillä kirjoitetut lumisanalistat kantaisivatkin mukanaan toisenlaisia materiaalis-semioottisia kerrostumia.(8) Lumisanalistaa kerätessämme keskustelimmekin siitä, minkälaiseen positioon me suomalaisina tutkijoina asettaudumme suhteessa näihin historian ja nykypäivän kerrostumiin.

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana toinen meistä myös havahtui eräänä marraskuisena aamuna siihen, että hänen asuintalonsa pihalla tulvi, vaikka oli marraskuun loppu. Tästä syntyi Harjoitelmien “herään tulvaan” -runo. Tulva vuodenaikana, jonka olisi kokemustemme mukaan tullut olla luminen, korosti veden-kanssa-kirjoittamisen praktiikkamme tärkeyttä ja ajankohtaisuutta. Vesi, sellaisena kuin siihen olemme elämässämme tottuneet, on muutoksessa. Tulevaisuudessa tulvat voivat olla Suomessakin arkipäivää. Ihmisinä voimme vielä vaikuttaa tähän kehityskulkuun. On siis tärkeää pysähtyä ajattelemaan, tuntemaan ja kirjoittamaan veden äärelle. Vaikka luovuimme prosessimme aikana tietoisesta vuodenaikojen ja siten myös vaihtuvien säiden seuraamisesta, sekä lumisade että tulva korostavat sään vaikutusta kirjoittamiseemme. Siten praktiikkamme lähentyy Neimanisin (2016) sääkirjoittamista, jossa kutsutaan säämuutokset osaksi kirjoittamisen tapahtumaa ja tunnustellaan ruumiillisia kokemuksia suhteessa niihin (9).

Kuten ensilumi, myös tulva oli kokemuksena vaikuttava, jopa shokeeraava, ja yhdistyi kokijan mielessä niin ilmastonmuutokseen kuin dystopiafiktioon ja Raamatun vedenpaisumukseen – siis kulttuurisiin kertomuksiin vedestä. Tulvakokemusta vasten keräämiemme lumisanojen uhanalaisuus myös alkoi tuntua entistä lohduttomammalta. Puolitoistavuotisen prosessimme aikana lumesta kirjoittamiimme teksteihin alkoi kuitenkin tulla myös pehmeämpiä, iloisempia ja toiveikkaampia sävyjä. Tämä lumisuhteen monivivahteisuuden pohtiminen muodostui meille tärkeäksi ja muistutti siitä, ettei ajattelu ympäristökriisien keskellä liity vain menettämiseen, suruun ja pelkoon vaan myös säilyttämisen iloon (ks. myös Koistinen & Karkulehto 2021).

Mietin, miten lumi hoivaa ja pehmentää kaiken.

Tunnen olevani turvassa.

Kirjoittamisemme materiaalisuus näkyi myös ruumiillisuuden ja aistimellisuuden tiedostamisena sekä kirjoittamisen aiheena että konkreettisissa menetelmissä. Yhteisessä kirjoittamisen tapahtumassamme veden äärellä – ja vedessä – sijoitimme runoja kellumaan veteen ja myös itse kahlasimme vedessä. Yhdeksi menetelmäksi vakiintui myös kävelykirjoittaminen. Käveleminen, sen aikana koetut aistihavainnot (kuten sade lumena tai vetenä iholla, veden liplatus, sen tuoksu) sekä kävelemisen rytmi vaikuttivat syntyviin teksteihin (ks. myös Neimanis 2016; MacKenzie 2019). Harjoitelmia-sivulla on myös kaksi kävellen syntynyttä äänitettä, joissa voi kuulla askelten rytmin.

Poeettinen etsintä näkyy myös tämän eksposition rakenteessa. Harjoitelmia-sivun materiaalit on aseteltu suhteessa toisiinsa niin, että ne ikään kuin virtaavat sivulla. Lisäksi vesi on läsnä yksittäisten tekstien virtaavuudessa. Kainulainen (2018, 232) toteaa, että vesi voi olla runoudessa läsnä tekstin materiaalisena virtauksena silloinkin, kun sanaa “vesi” ei edes mainita, olkoonkin, että veden läsnäolo on tällöin varsin tulkinnallista. Ajattelemme, että Harjoitelmia-sivullamme eksposition laajempi konteksti, veden-kanssa-kirjoittaminen, kutsuu tulkitsemaan sivua vesimäisesti virtaavana. Joitakin prosessimme aikana tuottamiamme tekstinpätkiä on myös sijoitettu kursiiveissa tämän tekstin lomaan esseistisinä ja lyyrisinä fragmentteina. Halusimme näin rikkoa tekstin konventionaalista akateemista kieltä ja muotoa, rytmittää tekstiä, hakea erilaista kielellistä ilmaisua, tuoda esiin erilaisia tapoja tuottaa tietoa sekä pysäyttää lukija tiettyjen tekstin kohtien äärelle (ks. myös The Monster Network 2021). Usein nämä fragmentit ovat kysymyksiä, joille ei välttämättä tarjoudu selkeitä vastauksia tekstissä.(10)

Harjoitelmia-sivu kuvaa poeettisen etsintämme moninaisuutta ja niitä erilaisia suuntia, joita kohti päädyimme kirjoittamaan. Faulknerin (2020, 102) mukaan on tärkeää, että poeettista tutkimusta harjoittava tutkija on kiinnostunut runouden kirjoittamisen taidosta ja menetelmistä sekä tutkittaessa syntyneiden tekstien muokkaamisesta ja uudelleenmuokkaamisesta runoiksi. Kirjoittamamme harjoitelmat ovat syntyneet ja suodattuneet omien henkilökohtaisten runouskäsitystemme ja -praktiikkojemme läpi, eli niihin on vaikuttanut taiteellinen tietotaitomme runoilijoina ja kirjoittajina. Olemme kuitenkin jättäneet yksittäiset harjoitelmamme tarkoituksella suhteellisen hiomattomaan muotoon, sillä tälle taiteilijapedagogikkaan kiinnittyvälle ekspositiollemme on valmiiden taideteosten synnyttämisen sijaan oleellisempaa praktiikkamme esittely ja tähänastisen prosessimme läpinäkyvä kuvaus (prosessista taiteellisessa tutkimuksessa ks. myös Arlander 2013, 17).

Mäntyjen kanssa työskennellyt Arlander (2023a) on julkaissut puille puhumiaan tekstejä (puhumisen tapahtumien videoita ja niiden litteraatteja) niitä juuri muokkaamatta. Hiomattomuus korostaa puiden kanssa ajattelun spontaaniutta ja kömpelyyttä. Se on “eräänlainen arvo, joka kytkee [tekstit] performanssin perinteeseen”. (105.) Harjoitelmiemme hiomattomuus heijasteleekin luonnonelementin kanssa kirjoittamiseen liittyviä epävarmuuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, epäonnistumisiakin – sekä enemmän-kuin-inhimilliselle herkistynyttä taiteen tekemistä jatkuvana muuttuvana ja muokkautuvana tapahtumisena. Kokeilun aikana pysähdyimme usein tämän epävarmuuden äärelle ja pohdimme valitsemiemme menetelmien toimivuutta.

Olemmeko kirjoittaneet vedestä vai veden kanssa?

Miten kirjoittaa niin, että vesi vaikuttaa kirjoittamisen tapahtumaan?

Tulisi mennä konkreettisesti veden äärelle. Minkä veden?

Miten usein veden kanssa pitää kirjoittaa, jotta se olisi tarpeeksi?

Onko luonnonvesialue ainoa oikea

paikka veden kanssa kirjoittamiselle,

ainoa oikea maisema?

Veden-kanssa-kirjoittaminen tuntui kutsuvan tiedollisen epävarmuuden ja ei-tietämisen äärelle – Lordea (2007, 25) mukaillen etsimään keinoja kirjoittaa siitä, minkä jo tunnemme mutta mitä on hankala kielentää. Epävarmuuksien, yllätysten ja ei-tietämisen ajatellaan usein kuuluvan olennaisesti taiteelliseen tutkimukseen (esim. Hannula, Suoranta & Vadén 2005, 14–15; Kokkonen 2017, 32, 109, 170; Gröndahl 2023). Taiteilija-tutkija Laura Gröndahlin (2023) mukaan ei-tietäminen “tarkoittaa sitä, ettei pyritä selityksiin tai vastauksiin, vaan asetutaan olemaan yhdessä tutkittavan ilmiön kanssa ja kohdataan sen perimmäinen vieraus”.

Ei-tietäminen kiinnittyy myös posthumanistiseen ajatteluun. Kuten Kokkonen (2017, 20) toteaa, posthumanismin “ominaislaatuna on sekä uudenlaisten kanssaeläjien ja kanssakäymisten että oman tietämättömyyden kohtaaminen”. Neimanisin mukaan meidän tulee tunnustaa ihmisen rajallisuus, se mitä tiedämme ja emme tiedä suhteessa veteen: vaikka olemme ihmisinä osaksi vettä ja kehityshistoriamme ponnistaa vedestä, emme esimerkiksi voi elää ja hengittää vedessä. Hydrofeminismi ehdottaa, että ihmisten ja muiden olentojen jaettu vetisyys yhdistää inhimillisen ruumiillisuuden muuhun maailmaan, mutta yhtä aikaa se painottaa ihmisen paikantunutta rajallisuutta, siis epävarmuutta ja ei-tietämistä veden äärellä. (Neimanis 2012, 90, 94–95; 2017, esim. 142; 2021.)

Poeettinen etsintämme veden kanssa johti lopulta useisiin eri menetelmien avulla tuotettuihin kokeiluihin. Yksi tärkeimmistä havainnoistamme oli, että sen sijaan, että tarjoilisimme tässä yhden, valmiin veden-kanssa-kirjoittamisen menetelmän, on mielekkäämpää tarkastella, millaisia taiteellisen ajattelun, toiminnan ja enemmän-kuin-inhimillisen suhteutumisen tai herkistymisen suuntia veden kanssa kirjoittaminen on tuntunut meille ehdottavan. Vesi-metaforaa käyttääksemme nämä suunnat voi ymmärtää samasta vedestä haarautuvina virtoina, jotka kiemurtelevat toisistaan eroten ja taas toisiinsa yhdistyen.

Herkistyminen: haarautumisia, suuntia

Yhteistä kaikille löytämillemme veden-kanssa-kirjoittamisen suunnille on tavoite sitoutua sellaisen vesisuhteeseen, joka mahdollistaa muutosliikkeen sekä suhteessa itseen että toisiin. Tämä liikkuva, liukuva, liplattava vesisuhde sekä muotoutuu että tulee artikuloiduksi taiteellisessa työskentelyssä.

YKSI SUUNTA: Henkilökohtainen

Kahdeksan vuotta sitten muutin rannikkoseudulta sisämaahan, pohjoisesta etelämmäs. Ennen muuttoa en ollut sisäistänyt, miten tärkeää vesi minulle on, ja nimenomaan pohjoinen vesi. Rakastin kävellä jokisuiston varrella talvella, kun vesi höyryää paksuna sumuna pakkasilmassa. Pakkanen terävöittää kehon rajat, yhtä aikaa erottaa sen ympäristöstä ja muistuttaa ruumiin vääjäämättömistä riippuvuussuhteista maailmaan. Maisema – ei, paikka, kokemus: yhteinen hengitys vetenä ja veden kanssa – on piirtynyt muistiini, kehooni, sen rajoihin, liikkeisiin.                                hengitän kävelen hengitän

Vesi on aina ollut luonteva osa identiteettiäni. Kasvoin Saimaan yhteydessä, ja kun olen liikkunut eri kaupungeissa, vesistö on ollut keskeinen kiinnittymisen kohde minulle. Jollain tapaa paikallisen vesistön kohtaaminen on ollut keskeinen osa uuteen paikkaan asettumista. Imatralla opiskellessa se oli Vuoksi, Jyväskylässä Jyväsjärvi, Tampereella Näsijärvi, Rovaniemellä Ounasjoki. Näiden vesistöjen kanssa olemaan asettuminen tuntuu jollain tasolla olevan jopa suuremmassa osassa paikkaan asettautumista kuin ihmisiin tutustuminen. Ihmiset liikehtivät ja kulkevat yhtä mittaa; vesistöjen muutoslike on hitaampaa, minun ihmiselämän perspektiivistäni ne vaikuttavat lähes pysyviltä.

Kuten aiemmin totesimme, kiinnostuksemme kirjoittaa veden kanssa nojaa henkilökohtaisiin kokemuksiimme veden merkityksellisyydestä, minkä takia aloitimme prosessimme kirjoittamalla siitä, minkälainen henkilökohtainen suhde veteen meillä on ollut elämän eri vaiheissa. Tekstit liittyivät esimerkiksi siihen, minkälaisten vesistöjen läheisyydessä olemme kasvaneet ja minkälaisiin elämän käännekohtiin vesi on painanut (tunne)muistoja. Kirjoittaminen soljui erilaisten muotojen kautta, niin dokumentaarisina päiväkirjamerkintöinä ja proosamuotoisena muisteluna kuin vaikutelmia ja aistimuksia esiin tuovana runona, joko kirjoittaen tai ääneen puhuen ja tallentaen. Prosessissa oli läsnä oman elämän narratiivista rakentamista, kuten lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvien kuulumisen teemojen pohdiskelua. Omaelämäkerrallisia muotoja ottavan kirjoittamisemme voi sanoa liikkuneen autobiografian, autofiktion ja autoteorian välimuodossa (11).

Veden-kanssa-kirjoittamisemme oli lisäksi kahden osittain samoin ja osittain eri tavoin paikantuneen taiteilija-tutkija-opettajan toimintaa, jota muokkasivat sekä yhteiset keskustelumme ja yhdessä sovitut praktiikkamme reunaehdot mutta myös erilaiset yksilökokemuksemme. Tuottamissamme teksteissä näkyykin sekä samoja että myös vaihtelevia teemoja ja kokemuksia. Esimerkiksi synnytysruno (ks. Harjoitelmia) kuvaa konkreettista, paikantunutta ja ruumiillista kokemusta, joka kuuluu vain toisen meistä elämänpiiriin. Ruumiillisesti paikantunut veden-kanssa-kirjoittaminen toikin näkyviin myös sukupuolitettujen ruumiiden ja identiteettien vesimäistä, materiaalis-semioottista liukuvuutta ja sotkuisuutta (ks. myös Waldén 2024). Se meistä, jonka kokemusmaailmaan synnyttäminen ja siihen kuuluva lapsivesien purkautuminen sisältyvät, ei identifioidu naiseksi. Se meistä, joka identifioituu (ainakin jossain määrin) naiseksi ja performoi sukupuoltaan feminiinisesti, ei taas voisi kuvitella synnyttävänsä, vaikka tämän kehoon on koodattu synnyttämisen potentiaali sekä kulttuurisesti että (todennäköisesti muttei varmasti) myös biologisesti.(12)

Veden-kanssa-kirjoittamisen tuntui siis kutsuvan henkilökohtaiseen pohdintaan kirjoittamisen avulla. Uskomme, että henkilökohtainen suhde veteen ei kosketa ainoastaan meitä. Vesi on esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa tärkeä luontopaikka (Rainio, Sääskilahti & Vallius 2022, 63): monella sen vaikutuspiirissä kasvaneella on todennäköisesti vesistöihin liittyviä tunnemuistoja, joista kirjoittaminen tuntuu luontevalta. Tällainen henkilökohtaisen vesisuhteen reflektoiminen veden kautta voi tuottaa kiinnostavia taiteellisia kokeiluja sekä innoittaa taiteelliseen tutkimukseen, jolle omakohtaisuuden kysymykset ovat tyypillisiä (ks. Porkola 2023b).

YKSI SUUNTA: Planetaarinen

Loppukesästä 2023 kävelen lähipuroni vierellä kulkevaa polkua välillä havaintojani puhelimeeni sanellen.

Puroa ja sen ympäröivää puistoaluetta, Sandelininpuistoa, on vastikään maisemoitu.Yllättäen huomaan puiston laidalle ilmaantuneen kyltin, jossa kerrotaan että purossa elää kaloja.

Tieto yllättää minut. En ole osannut ajatella, että niin matala ja mitätön puro voisi sisältää tällaista elämää, olla kalojen koti.

Tunnen valtaisaa iloa. En ole yksin.

Henkilökohtaiset vesipohdintamme limittyivät planetaaristen suhteisuuksien tutkiskelun kanssa, esimerkiksi silloin, kun pohdimme, mitä meille tärkeälle lumelle tapahtuu tulevaisuudessa. Kirjoittamiseemme vaikuttivatkin omien (tunne)kokemustemme ohella ja niihin kietoutuen tiedolliset ja kulttuuriset seikat, kuten veden yhteiskunnalliset ja ekologiset merkitykset sekä ihmisen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen. Oman vesisuhteen pohtiminen liittyi näin ollen laajempaan ympäristösuhteeseen. Tämä näkyi myös siinä, että praktiikkamme innoitti pohtimaan suhdetta tiettyihin konkreettisiin vesistöihin, kuten lapsuuden järviin. Tällainen konkreettisten vesistöjen huomioiminen kutsuu tarkastelemaan vettä ja siihen liittyviä ekologisia ja sosiaalisia kriisejä paikantuneesti (Neimanis 2017, 153–182). Miten juuri tämä tietty vesistö voi? Voinko vaikuttaa sen hyvinvointiin toiminnallani? (13)

Veden-kanssa-kirjoittamisemme kurkotteli siis selkeästi myös meistä ulospäin, posthumanistiseen kehkeytymiseen veden kanssa. Tällainen herkistyminen ja kehkeytyminen on sukua Kokkosen (2017, 87; 2008 sit. 2017, 119–220) ehdottamalle taiteilijan heikolle toimijuudelle, jossa huomio suunnataan enemmän-kuin-inhimillisiin toimijoihin inhimillisen toiminnan sijaan. Voi ajatella, että veden kulttuurinen rooli elämän symbolina (Lehtimäki, Meretoja ja Rosenholm 2018, 7) johdatteli pohtimaan ensin omaa elämää ja sitten myös elämää laajemmin. Taiteen tai kokeellisten, luovien kirjoittamisen menetelmien on usein ehdotettu herkistävän ihmisiä kokemaan ympäristöään uusin tavoin sekä hahmottamaan uudelleen suhdettaan ympäristöön, osana sitä (esim. Laininen 2018; Koistinen & Bister 2023; Björklund ym. 2022; Koistinen ym. 2022; Lykke 2024, 75; Vauhkonen 2024). On myös todettu, että kirjoittamalla rakentunut tunneyhteys luontoon voi vahvistaa halua suojella ja vaalia luontoa (Ihanus 2022). Taiteellinen tutkimuksemme tukeekin aiemmissa tutkimuksissa esitettyjä väitteitä taiteesta ympäristölle herkistymisen herättelijänä, herkistäjänä.

Veden-kanssa-kirjoittamisen voi ymmärtää myös ympäristökirjoittamisen muodoksi (ks. Galleymore 2020); kirjoittamiseksi, jossa kirjoitetaan suhteessa tai suhteissa ympäristöön, annetaan tietoisesti, kokemuksellisesti ympäristön vaikuttaa syntyvään tekstiin (Koistinen ym. 2022). Kirjoittamista, jossa etsitään tapoja suhteutua eettisemmin planeettaan, tuntea planeetan kanssa ja välittää siitä, on kutsuttu myös planeetan-kanssa-kirjoittamiseksi (writing-with the planet; Karkulehto, Koistinen & Ugron 2022). (14) Ajatus kirjoittamisesta planeetan kanssa resonoi myös Guttormin (2021) kirjoittamisen praktiikan kanssa: hän on kuvaillut kokeellista, posthumanistiseen ja poststrukturalistiseen ajatteluun sekä saamelaiseen kulttuuriin paikantuvaa tutkimuskirjoittamistaan maailman asukkaaksi tai maailman osaksi tulemiseksi (becoming Earthgling). Veden-kanssa-kirjoittamista voi pitää planetaarisena tai maailmallisena kirjoittamisena silloin, kun se suhteutuu ja paikantuu oman itsen sijaan tai ohella laajemmin maailmaan sekä huomioi veden osallisuuden kirjoitustapahtumassa.

Meille oli prosessimme aikana myös tärkeää, ettemme jättäneet paperi- tai muuta jätettä luontoon vesien luona vieraillessamme. Yksi Harjoitelmia-sivun video kuvaakin sitä, miten keräämme vedestä sinne kellumaan asettamiamme runoja. Kulttuuri- ja taidesektorilla keskustellaan nykyään yhä enemmän taide- ja kulttuurituotantojen päästöistä (esim. Brennan ym. 2019). Taiteen tekeminen onkin harvoin jos koskaan materiaalisista päästöistä vapaata. Ajoimme muutaman kerran yksityisautolla sopivaa yhteistä kirjoituspaikkaa etsiessämme. Käytimme myös elektronisia laitteita, jotka kuluttavat sähköä ja joiden akkujen materiaalien louhinta on haitallista sekä ympäristölle että laajemmin eläville olennoille, myös ihmisille. Myös kynä ja paperi vaativat luonnon resurssien hyödyntämistä. Kuvasimme valokuvia myös filmille. Filmikuvaus, jonka kehitenesteet ovat ympäristömyrkkyjä, tuottaa tietysti haitallisia ympäristövaikutuksia. Pyrimme minimoimaan valokuvauksen haitat kuvaamalla mahdollisimman vähän. Näissä kirjoittamisen materiaalisissa olosuhteissa ja vaikutuksissa korostuu taiteen ympäristövaikutusten arvioimisen tärkeys tänä päivänä.

YKSI SUUNTA: Poeettinen

Lunta kaikkialla: äänenä suhteessa omiin askeliin, iholle putoavina hiutaleina, maiseman hellänä vaimentajana.

Kirjoitan runon siitä, miten toistuva hellyys saa kivun putoamaan ihmisestä ulos.

Kävimme prosessimme aikana jatkuvaa keskustelua siitä, minkälaisia taiteellisia oivalluksia ja taideteoksia veden-kanssa-kirjoittamisen kokeiluista tai niiden pohjalta voi syntyä. Veden läsnäolo ja rooli poeettisessa prosessissa ei ollut yksiselitteinen. Vesisuhteen syvenemisen ja enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymisen kautta kirjoittamisen aiheet voivat kääntyä käsittelemään vettä tai luontoa. Yksi merkittävä havaintomme kuitenkin oli, ettei kirjoittaminen veden kanssa välttämättä tarkoita sitä, että vesi olisi syntyvän tekstin motiivi, teema tai aihe. Vesi toimi myös esimerkiksi kirjoittamisen ruumiilliseen rytmiin ja tunnelmaan vaikuttavana maadoittavana tekijänä (erityisesti silloin, kun kirjoitti veden äärellä) tai näyttäytyi tekstin rytminä, sen typografisena virtaavuutena. Oivalsimme myös, ettei veden-kanssa-kirjoittamisen tarvitse tarkoittaa hakeutumista konkreettisesti veden äärelle, vaikka sellainen praktiikka korostaakin veden materiaalista osallisuutta taiteen tekemisessä. Vede-kanssa-kirjoittaminen voi myös tuottaa uudenlaisia ymmärryksiä omasta taiteilijuudesta, kun erilaiset vesisuhteen ruumiillistumat, kuten virtaavat ja lainehtivat rytmiset elementit, ilmaantuvat osaksi sen hetkistä omaa – veden kanssa jaettua – kirjoittajan praktiikkaa ja poetiikkaa.

Yksi tärkeä havainto koski veden-kanssa-kirjoittamisen erilaisten suuntien risteävyyttä ja liukuvuutta, joka antoi tilaa myös erilaisille materiaalisille kokeiluille. Henkilökohtaiset pohdinnat vesisuhteistamme syntyivät usein kirjoitettuina (tai puhuttuina ja äänitettyinä) teksteinä mutta liikkuessaan kohti planetaarisia yhteyksiä kokeilumme hakeutuivat myös kuvalliseen muotoon. Juuri henkilökohtaisen, planetaarisen ja poeettisen suunnan leikkaaminen tuotti kiinnostavimpia kokeilua. Esimerkiksi yhteisessä kirjoitustapahtumassamme veden äärellä haimme yhteyttä planeettaan sijoittamalla henkilökohtaisia tekstejämme ja fragmentaarisia vesihavaintojamme kellumaan veteen sekä kahlaamalla itsekin veteen. Tapahtumasta muodostui merkityksellinen meille molemmille ja siinä syntyneistä valokuvista keskeisiä poeettiselle etsinnällemme. Tapahtuma herätti kysymyksiä siitä, mitä enemmän-kuin-inhimillinen kirjoittaminen on, mitä teksti enemmän-kuin-inhimillisessä kirjoittamisessa voi tarkoittaa ja kuka osallistuu tekstin tuottamiseen. Kastunut paperi teki kirjaimista hankalammin tulkittavia, ja valokuvissa kirjaimia ei edes juuri erota. Erilaisiin kokeiluihimme tiivistyikin eri tavoin veden-kanssa-kirjoittamiseen liittyvää taiteellista tietoa – ja ei-tietämistä – jotka antoivat edelleen tilaa tehdä valintoja taiteellisten materiaalien ja mahdollisten teosmuotojen välillä.

Kaikista merkittävin poeettinen havaintomme oli, että enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyminen veden-kanssa-kirjoittaminen tuotti praktiikkaamme yllätyksellisyyttä, mikä johti erilaisiin poettiisiin ja materiaalisiin kokeiluihin sekä eri teksti- ja teosmuotojen etsintään. (15) Koimme yllätyksiä, kun konkreettiset vesistöt, paikat veden äärellä sekä veteen liittyvät ilmiöt (sade, lumi, tulva) ikään kuin “tarjosivat sanat kirjoittamiselle”, kuten taiteilija-tutkijat Kirsi Heimonen ja Leena Rouhiainen (2023, 127n4) kuvailevat paikkasidonnaista kirjoittamistaan. Meille nämä olivat sekä paikkoja, joiden luona vierailimme kirjoittaessamme, että muistojen paikkoja, jotka kutsuivat yllättäen vuosien takaakin. Yhteisessä kirjoittamisen tapahtumassamme järvi myös liikutti veteen asetettuja tekstejä suuntaan tai toiseen, käänsi sivua tai painoi ne järven pohjaan (ks. Harjoitelmia).

Posthumanistisesta ja uusmaterialistisesta teoriasta vaikuttuneina olimme tietoisia siitä, että vesi on omalla tavallaan toimija maailmassa sekä vaikuttaja praktiikassamme. Emme kuitenkaan osanneet ennustaa, millä kaikilla tavoilla vesi lopulta vaikuttaa praktiikkaamme ja poetiikkaamme. Ajattelemmekin, että veden-kanssa-kirjoittamisen yllätyksellisyys liittyi erityisesti herkistymiseen veden toimijuudelle tai toimijuuksille, sen tekijyydelle. Arlanderin (2016, 23) mukaan tekijyys voidaan taiteessa jakaa ”kolmeen eri tasoon tai merkitykseen, johon sanan suomenkielisen käytön voi yhdistää, eli 1) tekijä signeeraajana, 2) tekijä valmistajana, ja 3) tekijä vaikutuksena, aiheuttajana”. Tekijä vaikutuksena resoinoi Kokkosen (2017) kanssatoimijuuden praktiikan kassa. Kanssatoimijuus huomioi ihmisten ja “ei-inhimillisten” olentojen sekä luonnonilmiöiden keskinäisriippuvuuden (esitys)taiteen tekemisessä (23–24, 111–116). Ei-inhimillisellä hän tarkoittaa “‘luonnon’ olioita ja prosesseja, joita ihminen ei ole suunnitellut ja rakentanut kokonaan” ja joita ihminen ei näin ollen myöskään täysin hallitse (23). Kanssatoimijuuteen liittyykin olennaisesti kontrolloimattomuus (109). Kun ajatellaan vettä koko prosessimme keskeisenä vaikuttimena sekä luonnonilmiönä, johon emme ihmisinä voineet (ainakaan täysin) vaikuttaa, voidaan vesi ymmärtää yhtenä taiteemme kirjoittajista ja tekijöistä, omalakisena kanssatoimijana

ja -kirjoittajana.

Pedagogiikan pyörteissä

Veden-kanssa-kirjoittamistamme ohjasi taiteellisen työskentelyn ohella tavoite tutkia omaa oppimistamme taiteilijoina sekä oppimisen vaikutuksia pedagogiseen ajatteluumme. Veden-kanssa-kirjoittaminen oli siis meille pedagoginen prosessi, jossa etsimme uusia tapoja suhteutua maailmaan taiteen avulla, tehdä, tutkia ja opettaa taidetta. Taiteilijapedagogisessa mielessä veden-kanssa-kirjoittamisen keskiössä on avoimuus enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymiselle osana taiteen tekemisen ja opettamisen praktiikkaa: herkistyminen sille, miten taidetta opetetaan ja tehdään suhteessa materiaaliseen maailmaan, osana sitä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi taiteen tekemisen ympäristövaikutusten tarkempaa huomioimista, kuten käytettyjen materiaalien alkuperän selvittämistä ympäristö huomioon ottaen, tai taidetyössä syntyvän jätteen kiertokulun pohtimista. Prosessissamme huomasimmekin, että veden konkreettisen toimijuuden tiedostaminen kutsui pohtimaan myös laajemmin erilaisia taiteen tekemiseen sisältyviä suhteisuuksia ja materiaalisia reunaehtoja.

Enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyneeseen taiteen tekemiseen sisältyvä yllätyksellisyys tuotti meissä syvempää ymmärrystä tekijyyteen ja opettamiseen liittyvistä prosesseista, kuten taiteen tekemisen eri vaiheista, virheistä ja keskeneräisyyksistä. Kaikkeen tieteen ja taiteen tekemiseen voi ajatella sisältyvän erilaisia tiedollisia ja prosessin kulkuun liittyviä epävarmuuksia (esim. Foster 2017; Gröndahl 2023). Enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyminen avasi tutkimuksen ja taiteen tekemisemme kuitenkin sellaisille epävarmuuksille, yllätyksille ja muutoksille, joiden tuottamiseen enemmän-kuin-inhimillinen vaikutti (ks. myös Kokkonen 2017). Noin puolitoista vuotta kestäneessä veden-kanssa-kirjoittamisen harjoittelussamme oli merkittäviä risteyskohtia, joissa oppimisemme taiteilijoina tapahtui törmäysten, virheiden tekemisen ja uusien suuntien valitsemisen kautta. Näihin kuului esimerkiksi päätös hylätä alkuperäiset suunnitelmamme seurata veden kiertoa tasan vuoden ajan sekä prosessiamme rytmittäneet pohdinnat siitä, mitä veden-kanssa-kirjoittaminen lopulta tarkoittaa. Samoin veden tarjoamat yllätykset esimerkiksi lumisateen tai tulvan muodossa ohjasivat merkittävästi prosessiamme.

Pedagogiikan näkökulmasta veden-kanssa-kirjoittamisen ohjaaminen vaatii enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymisen prosessin kestävää kannattelua. Kestävyydellä tarkoitamme yhtäältä taiteen ekologisten ja materiaalisten vaikutusten huomioimista osana opettamista, toisaalta taiteen tekemiseen liittyvän epävarmuuden ja prosessin eri vaiheiden tukemista. Opettajina meidän on ohjattava enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyneen taiteen tekemisen prosessia opiskelijan oman taiteellisen työskentelyn kehityskulkua kunnioittaen ja yrittämättä viedä sitä liian nopeasti kohti lopullista muotoaan (ks. myös Foster 2017, 42). Samalla meidän on autettava opiskelijaa löytämään rajaamisen ja valinnan hetkiä, joiden kautta herkistymisessä koettu ymmärrys artikuloituu taideteokseksi.

Enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymään ohjattaessa taiteilija-opettajan on rakennettava pedagoginen tila, jossa epämukavuuksia ja epävarmuuksia voidaan käsitellä ja kohdata turvallisesti, uuden oppimisen mahdollistamalla tavalla (ks. myös Foster & Sutela 2024, 5–6). Tällainen “tuottava hämmennys”, jota on teorisoitu queer-pedagogiikan (Juvonen 2006; 2014) ja feministisen ympäristöpedagogiikan (Hyvärinen, Koistinen & Koivunen 2021; Koistinen & Savinotko 2022) keinona, voi toimia taiteilijapedagogiikassa prosessia kannattelevana voimana, jossa korostuu taiteellisen tiedontuotannon vaatima ajallinen hapuilu ja kokeileminen, erehdyksetkin – sekä näiden hedelmällisyys osana tietämisen ja taiteen tekemisen prosesseja. Enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyminen vaatii tilan luomista tuottavalle hämmennykselle myös siksi, että ympäristökriisit voivat olla opiskelijoille ahdistavia ja vaikeita tunteita herättäviä (ks. Hyvärinen, Koistinen & Koivunen 2021; Koistinen & Savinotko 2022; Koistinen ym. 2022), minkä takia enemmän-kuin-inhimiliselle herkistyminen voi olla haastavaa.

Ymmärrämmekin veden-kanssa-kirjoittamisen yhdeksi mahdolliseksi keinoksi tuoda yhteen feminististä pedagogiikkaa, ympäristöpedagogiikkaa ja taiteilijapedagogiikkaa. Väitämme, että veden-kanssa-kirjoittaminen toimisi hyvin osana taideperustaista ympäristöpedagogiikkaa (ks. myös Peers 2024), kestävämpää taidekasvatusta (Foster 2017; Foster & Sutela 2024) tai “ympäristösensitiivistä” taiteilijapedagogiikkaa (Koistinen ym. 2022; Koistinen & Porkola 2024). Esimerkiksi lumisanalistan keräämistä voisi (ainakin pohjoisilla alueilla) käyttää ympäristöpedagogiikassa innoittamaan keskustelua lumen katoamisesta ja tähän katoamiseen liittyvistä ympäristötunteista taiteen avulla – ja myös taidepedagogiikassa, kun se ymmärretään herättelijänä suurempaan ympäristötietoisuuteen, kuten Foster (2017, 51) ehdottaa. Taide- ja taiteilijapedagogiikassa lumilistaa voisi käyttää myös inspiroimaan moninaisia listamuotoisia taiteellisia kokeiluja kielen, kulttuurin ja luonnon yhteenkietoutuneesta haavoittuvuudesta (ks. myös Pezzack 2024).

Ympäristöpedagogiikassa kirjoittamista on usein hyödynnetty menetelmänä herätellä ja vahvistaa lähiluonnosta välittämistä (Engelhardt & Schraffenberger 2015, 491–492; Galleymore 2020, 25–28, 39). Tutkija-runoilija Isabel Galleymore (2020) on kuitenkin kritisoinut lähiluontoa havainnoivaa kirjoittamista siitä, että se ei ota huomioon paikkojen välisiä globaaleja yhteyksiä; sitä, että meidän toimintamme täällä vaikuttaa paikkoihin ja niissä elämisen mahdollisuuksiin toisaalla (20, 31–34, 56). Tätä Galleymoren vaadetta paikkojen välisten yhteyksien tunnistamisesta voisi kutsua Neimanisia lainaten “posthumanistiseksi paikantumisen politiikaksi” (posthuman politics of location), jossa globaalit, maailmalliset yhteydet ja suhteisuudet kohdataan paikantuneet ja paikalliset olosuhteet – myös ihmisten ruumiilliset paikantuneisuudet – huomioiden (Neimanis 2017, esim. 27–31, 170). Ehdotamme, että veden-kanssa-kirjoittamisen avulla on mahdollista sekä rakentaa ja vahvistaa suhdetta läheisiin paikkoihin että hahmotella ja kuvitella Galleymoren painottamia yhteyksiä lokaalien ja globaalien paikkojen välillä. Vesi on universaali elementti, se on läsnä jokaisessa ihmisessä ja tarpeellinen jokaiselle meistä. Ihmiset ja muut eliöt tarvitsevat vettä. Vesistöt myös yhdistyvät toisiinsa ja liukuvat näin lokaalista, paikantuneesta ja paikallisesta globaaleihin yhteyksiin (ks. myös Neimanis 2012; 2017, 39, 46; 2021, 59; Elfving 2024, 26--31).

Niin kirjoittamisen ympäristöpedagogiikassa kuin feministisissä ja posthumanistisissa keskusteluissa on huomioitu erityisesti runouden ja poeettisen – kaunokirjallisia, etenkin runon keinoja lainaavan – kielen mahdollisuudet kohdata enemmän-kuin-inhimillinen kirjoittamalla: sanallistaa, kuvitella ja spekuloida enemmän-kuin-inhimillisiä toimijuuksia sekä ihmisen ja enemmän-kuin-inhimillisen välisiä suhteita (Galleymore 2020; Koistinen & Karkulehto 2021; Lykke 2022, 20–21; Lykke, Aglert & Henriksen 2024). Runous voi runoilija Eeva Kilpeä mukaillen esimerkiksi herättää lukijoissa planetaarista tuntua eli kykyä tuntea yhteyttä planeettaan ja vaalia koko planeetan hyvinvointia (Koistinen & Karkulehto 2021).

Omalla kohdallamme enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymiseen perustuva taiteellinen prosessi sisälsi erilaisten suhteisuuksien mahdollisuuksien tunnustelua ja hahmottelua, jonka olemme edellä jakaneet karkeasti henkilökohtaiseen, planetaariseen ja poeettiseen suuntaan. Nämä eri suunnat voivat sekä vuorotella että olla samanaikaisesti läsnä myös opetustyössä. Herkistyminen enemmän-kuin-inhimilliselle sekä sen avaamille taiteellisille kokeiluille on mielestämme välttämätön valmiin teoksen tekemiselle “veden kanssa”. Ympäristösensitiivisen kirjoittamisen taiteilijapedagogiikan (Koistinen ym. 2022; Koistinen & Porkola 2024) näkökulmasta enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyminen taiteen tekemisen tapana ei kuitenkaan voi tarkoittaa vaihetta, joka lopulta suoritetaan ikään kuin “valmiina”, vaan se on tila, johon ympäristösensitiivisesti toimivan taiteilijan täytyy jatkuvasti pyrkiä uudelleen. (16) Herkistyminen ei ole kerran opittava taito vaan valinta olla suhteessa ympäristöön tavalla, joka on avoin muutoksille – tai, Harawayta mukaillen, kehkeytymisen liikkelle.

Lopuksi

kun kirjoitamme veden kanssa

emme vain kirjoita veden kanssa

kirjoitamme muistojamme

henkilöhistorioitamme, yhteyksiämme

kirjoitamme muistojamme

kirjoitamme yhdessä aiempien

kirjoitusten, taiteen traditioiden kanssa

kirjoitamme kohti maailmaa

osana maailmaa

vetisinä ruumiina, vetenä

Kokemuksemme mukaan veden-kanssa-kirjoittaminen ohjaa kirjoittajaa tunnistamaan vetisen paikantuneisuutensa kirjoittajana, taiteilijana, tutkijana ja pedagogina, ruumiillisena olentona, osana vettä ja maailmaa – myös yllättävillä ja ennustamattomilla tavoilla. Olemme kutsuneet tätä herkistymiseksi. Paikantuminen oli meille alusta saakka keskeinen kirjoittamisen lähtökohta. Taiteellisen tutkimuksemme prosessin aikana paikantuneisuus suhteessa enemmän-kuin-inhimilliseen kuitenkin korostui ja muotoutui tavoilla, joita emme osanneet aloittaessamme ennustaa. Vaikka luovuimme prosessissamme ajatuksesta seurata systemaattisesti veden- ja vuodenkiertoa, veden-kanssa-kirjoittaminen suuntasi huomiota vedessä tapahtuviin muutoksiin, kuten talvella jäätymiseen ja lumeen, ja kutsui paikantuneisiin taiteellisiin kokeiluihin niiden kanssa. Samalla veden-kanssa-kirjoittaminen kutsui herkistymään veden eri olomuotojen haavoittuvuudelle ja planetaarisille suhteisuuksille: Mitä vedelle tapahtuu tulevaisuudessa? Muuttuuko se enää lumeksi näillä leveysasteilla? Vesi ja me vettä tarvitsevat vetiset olennot jaamme yhteisen haavoittuvuuden. Tämä yhteisen materiaalisen haavoittuvuuden ajatus on keskeinen feministisessä posthumanismissa (Åsberg, Koobak & Johnson 2011; Neimanis 2017).

Laininen on pohtinut sanan “kanssa” hyödyllisyyttä kirjoittaessaan suhteessa puuhun. Hän toteaa, että samalla kun kanssakirjoittaminen herkistää yhteydelle maailmaan, “kanssa-sana pitää sisällään oletuksen erillisyydestä: on olemassa toinen, jonka kanssa esiintyy tai kirjoittaa”, vaikka ihmisen erillisyys muusta luonnosta ja maailmasta onkin monin tavoin keinotekoista. (Laininen 2018, 222–223.) Vesi on meissä, me olemme vettä ja veden läpäisemiä, ja tämä jaettu vetisyys kytkee meidät maailmaan (Neimanis 2017). Ehdotamme, että veden-kanssa-kirjoittamiselle – ja myös laajemmin enemmän-kuin-inhimilliselle kanssakirjoittamiselle – on keskeistä juuri tämä yhteyksien ja erontekojen välinen dynamiikka. Kanssakirjoittamista, kuten me sen ymmärrämme, määrittää yhtäältä herkistyminen erilaisille enemmän-kuin-inhimillisille kehkeytymisille, mutta toisaalta on tärkeää säilyttää herkkyys eri lajien ja ilmiöiden erillisyydelle: sellaiselle feministiselle erojen politiikalle, joka huomioi erilaiset erot ja niiden mukanaan tuomat eriävät toimijuudet ja valta-asemat (ks. esim. Plumwood 2003; Hyvärinen, Koistinen & Koivunen 2021).

Posthumanistinen ja feministinen paikantumisen politiikka tarkoittaa meille sitä, että vaikka meidän inhimilliset rajamme vuotavat vetisinä maailmaan, ihmisinä kannamme myös vastuuta vesistöjen hyvinvoinnista – meidän on tunnistettava ja tunnustettava, että ihmisten toiminta vaikuttaa vesistöjen hyvinvointiin ja että toisten ihmisten toiminta vaikuttaa niihin (ja niistä riippuvaisiin toisiin ihmisiiin) enemmän kuin toisten (Neimanis 2017, 3–4, 14–17, 27–31, 63–69, 146). Erot rakentuvat jatkuvassa suhteessa toisiin: valta ja vastuut ovat kontekstisidonnaisia (17). Vaikka ihmisten hyvinvointi on kytköksissä hyvinvoiviin vesistöihin, ihmisten kokonaisvaltainen hyvinvointi vaatii myös erilaisia toimia kuin vesistöjen (Elo ym. 2023).

Haastaessaan kirjoittajaa pohtimaan osallisuuttaan tässä maailmassa veden-kanssa-kirjoittamisella on myös poliittisia, muutosvoimaisia, eettisempään toimintaan ohjaavia ulottuvuuksia, virtauksia. Siksi veden-kanssa-kirjoittaminen voi enemmän-kuin-inhimilliselle herkistymisen kautta vahvistaa poliittista ja yhteiskunnallista toimijuutta ekokriisin kohtaamisessa. Kirjoittaminen ajattelun ja toiminnan tapoja haastaessaan ja muuttaessaan voi olla sellaista myös itsessään (Koistinen ym. 2022). Opettaja voi avata ja kannatella taiteellista, tutkimuksellista ja yhteiskunnallista herkistymisen prosessia, jolloin tärkeäksi nousee prosessin yllätyksellisyyden ja eri suuntiin rönsyilevyyden hyväksyminen. Ehdotamme, että tällaisen enemmän-kuin-inhimilliselle herkistyneen kanssakirjoittamisen kestävä kannattelu tapahtuu parhaiten feministisen pedagogiikan, ympäristöpedagogiikan ja taiteilijapedagogiikan leikkauspisteissä, jolloin prosessin eri suunnat ja ulottuvuudet – aallot, myrskyt, suvannot, pyörteet – tulevat huomioiduiksi.

Kun kehitimme omia veden-kanssa-kirjoittamisen tapoja, herkistyimme ympäristössämme monien muiden olentojen, myös lajitoveriemme, olemassaololle. Löysimme tekstejä, kokeiluja, menetelmiä ja harjoitteita veden äärellä ajattelusta, kokemisesta, tutkimuksesta, opettamisesta ja taiteen tekemisestä.

kahlaan veteen

hameenhelmat kastuvat

yhteyksien painosta

Olemme pyrkineet feministisen viittaamisen politiikan hengessä tuomaan läpi tekstimme ilmi näitä konteksteja ja runsaita keskusteluja, joihin tietämisemme ja taiteen tekemisemme paikantuu ja sitoutuu, luomaan tekstistämme eräänlaisen kanssa-ajattelun ja -kirjoittamisen pyörteilevän virran. Yhdessä tekstissä esitetty kudelma, rihmasto tai virta on kuitenkin vain yksi mahdollinen. Olemme taiteilija-tutkijoina myös sitoutuneet feministiseen tietämiseen, jonka ymmärrämme väistämättä myös dekoloniaaliseksi tai antikoloniaaliseksi (Vergés 2024; Neimanis 2017, 8, 144–147, 168–175). Haluamme siksi korostaa, ettei suhteutuminen enemmän-kuin-inhimillisiin luonnonelementteihin, kuten veteen, voi olla kenenkään valloittamaa. Vaikka olemme tässä esittäneet menetelmiä ja kokemuksia tällaisesta suhteutumisesta, emme pyri tarjoamaan “ainoita oikeita” lähestymistapoja. Se ei vastaa maailmankuvaa, jossa dekolonisoiva feministinen veden-kanssa-tietäminen voi tapahtua (ks. myös Neimanis 2017, 144–147).

Kuten politiikan tutkija ja aktivisti Françoise Vergès (2024, 23) toteaa, dekoniaalin feminismin on taisteltava erilaisten tietojärjestelmien tasa-arvon puolesta. Tässä ekspositiossamme olemme kuljettaneet rinnakkain poeettista, taiteellista tiedontuotantoa sekä tieteellistä (erityisesti humanistis-yhteiskunnalliseen tutkimukseen, kuten kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimukseen) paikantuvaa tietoa. Tämän rinnakkaisuuden ja siitä seuraavien kirjoittamisen muotojen voi myös ajatella dekolonisoivan tieteellisen kirjoittamisen, ja siten tietämisen, tapoja (ks. myös Guttorm 2021; Lykke 2022, 20–21). Haluamme ajatella veden-kanssa-kirjoittamista on tässäkin mielessä dekolonisoivana toimintana. (18)

Vaikka olemme tässä käsitelleet puolitoistavuotista veden-kanssa-kirjoittamisen prosessiamme ja sen aikana syntynyttä tieteellis-taiteellista ajatteluamme, toimintaamme ja teoksiamme, harjoitelmiamme, ei veden-kanssa-kirjoittamisen prosessi ole osaltamme  päättynyt. Voi sen sijaan ajatella, että veden-kanssa-kirjoittamisen prosessi oli eräänlainen lähtölaukaus, perehtyminen ja virittyminen, jonka avaamia uomia pitkin on mahdollista lähteä tekemään vielä monenlaisia taiteellisia kokeiluja. Toivomme ekspositiomme avaavan uusia suuntia, vetisen kanssapyörteilyn paikkoja, toisille taiteilijoille, tutkijoille ja pedagogeille. Eri taiteen- ja tieteenaloille paikantuneiden toimijoiden kehittämien praktiikkojen kohtaaminen voi johtaa uteliaisuuteen ja suhteutumiseen toisiin menetelmiin sellaisella yhteisöllisen kanssatekijyyden alueella, jota kukaan ei lähtökohtaisesti yritä hallita. Feministinen kanssatietäminen, kanssatekeminen ja kanssakirjoittaminen voivat merkitä sellaisen ajattelutavan omaksumista, jossa monenlaisten menetelmien ja praktiikkojen kautta syventyneet ymmärryksen asettuvat suhteutumaan toisiinsa dynaamisesti veden liikkeen lailla, ilman tarvetta järjestäytyä hierarkkiseen suhteeseen. Ei voi sanoa, että olisi olemassa yksi veden-kanssa-kirjoittamisen menetelmä, vaan menetelmät kehkeytyvät aina kulloisenkin harjoittajansa kohdalla uudeksi paikantuneeksi praktiikaksi, joka

muut

             tuu

aal 

         toi         

     lee         

                       virtailee               

              etsii

                          suuntiaan

                                aina

                       uudes

t

aan

Huomautukset

Aino-Kaisa Koistisen työtä veden-kanssa-kirjoittamisen parissa on rahoittanut Suomen Akatemia osana Taideyliopiston profilointialuetta Artistic thinking driven artist pedagogy (353305). Veden-kanssa-kirjoittaminen on osa Koistisen alaprojektia Luova kanssakirjoittaminen taiteilijapedagogiikkana – Feministisiä, yhteisöllisiä käytänteitä kirjoittamiseen monikriisin aikana.

*

Haluamme kiittää taitelija-tutkija Henna Lainista hedelmällisistä keskusteluista veden-kanssa-kirjoittamisemme aikana. Laininen viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Väitöstutkimuksessaan hän tarkastelee muun muassa jään kanssa kirjoittamisen mahdollisuutta.

(7)

Osa lumisanoista (kohva, viti, nuoska, hitva, nattura, rääpäkkä, utukka, hyhmä) löytyi runoilijanakin tunnetun Kristiina Wallinin (2022, 125, 146) romaanista Vaikeampaa on olla näkemättä unia, jossa lumi rinnastuu vaikeaan äiti-tytärsuhteeseen ja äidin menetykseen.

 (2) 

Feministis-posthumanistisesta

kirjoittamisesta

ks. myös Koistinen & Karkulehto 2021;

Karkulehto, Koistinen & Ugron 2022;

Lykke 2022;

Koistinen 2023;

Lykke, Aglert & Henriksen 2024.

(12)

Tämä havaintomme resonoi, kuplii ja pulputtaa suhteessa siihen, miten Neimanis (2017, 91–94) queeriyttää “irigaraylaista” sukupuolieroa ja ehdottaa, että sukupuoliero on liukuva ja virtuaalinen, täynnä muuntautumisen potentiaalia. Tämän liukuvuuden potentiaalin Neimanis haluaa siirtää myös ymmärrykseemme enemmän-kuin-inhimillisistä suhteisuuksista, kuten ihmisten suhteista veteen.

(10)

Myös tämä teksti on asemoitu virtaamaan sivun vasempaa laitaa vasten, jolloin oikeaan reunaan asemoidut “alaviitteet” muodostavat erillisiä pyörteitä, jotka alleviivaavat ajattelun ja tekemisen sotkuisuutta.

(3)

Puhdas vesi ja sanitaatio onkin nimetty yhdeksi YK:n Kestävän kehityksen tavoitteista (Unric 2024b), jotka koskevat planetaarisia rajoja.

               Kestävän kehityksen tavoitteita voi kuitenkin kritisoida ihmiskeskeisyydestä: vesi- ja maa-alueet mainitaan vain kahdessa 17 tavoitteesta, ja silloinkin “lähinnä ihmisten käytön (vaikkakin kestävän) näkökulmasta” (Guttorm 2022, 66; 2025, 174).

      Veden-kanssa-ajattelu tai -kirjoittaminen ei mielestämme voikaan nojata vain veden inhimilliseen hyödyntämiseen.

(8)

Saamelaisyhteisöissä vesi- ja maa-alueiden tuhoamisella nähdään myös kiinteä yhteys kulttuurisen tiedon häviämiseen. Kysymyksiin vedestä kulminoituvatkin usein alkuperäiskansojen kamppailut maa-alueistaan sekä elämisen arvoisesta elämästä. Alkuperäiskansojen piirissä tapahtuukin rikasta veden-kanssa-ajattelua ja -toimintaa. (García-Anton Gaski & Guttorm 2020.)

(4)

Viime vuosina suomalaisessa runoudessa vettä ja sen merkitystä elämälle on käsitelty ainakin Auli Särkiön (2019) teoksessa Vedenpeitto ja Aulis U. Lehtisen teoksessa Vesiesiintymiä (2022). Nelli Ruotsalaisen kirjoittamassa ja Hanna Tyrväisen kuvittamassa Jälkivuoto-teoksessa (2022) vesi kytkeytyy äitiyden kokemuksiin. Kirjallisten virtausten lisäksi kirjoittamistamme on inspiroinut myös kuvataide, kuten taidegraafikko Emma Peuran työt. Peura on tutkinut paikan toimijuutta metsä- ja suosyövytyksissä: hän on pyytänyt metsää apuun kiinnittämään kuvaksi muistoja sukunsa mailta Saamenmaalta – paikasta, johon yhteys on aiemmin katkennut Lokan tekojärviprojektin myötä (Peura 2025).

(16)

Ymmärrämme ympäristösensitiivisen taiteen tekemisen praktiikaksi, jossa taiteilija hahmottaa itsensä osana ympäristöä, osana maailmaa, tarkastelee kriittisesti omaa toimintaansa siinä ja pyrkii omalla toiminnallaan antamaan tilaa myös enemmän kuin inhimilliselle toimijuudelle (ks. myös Kokkonen 2017; Koistinen ym. 2022).