Epilogi 

Kirjoitukseni havainnollistaa taiteilija-tutkijan monikerroksellista ajattelua, joka pakenee selkeitä määritelmiä. Tutkijana ei kuitenkaan tarvitse paeta. Tutkimukseni menetelmällinen ajattelu tarkoittaa minulle, että tutkin taiteellisen praktiikkani ja teoksieni avulla sitä, miten taide toimii ja mitä voin toiminnallani saada tapahtumaan. Työprosessien tutkimuksellinen havainnointi ja reflektoiminen kirjoittamalla vaatii irrottautumista välittömästä, kun taas taiteen kautta pystyn parhaiten ilmaisemaan juuri sitä – välitöntä – ohi kiitävien hetkien hitautta ja hiljaisuutta. 

Taiteellisissa prosesseissa tieto rakentuu puolueellisesti omasta näkökulmastani, halustani ja kokemuksestani käsin. Tutkijan työni on tuon subjektiivisen tunteen ja tiedon yhdistämistä, teorian rakentamista ja työstämistä yksin – mutta myös yhdessä muiden kanssa. Havainnointi ja kirjoittaminen ajan saatossa laajentua myös teoriaksi, joka on saattanut säilöytyä taiteeseen ja kirjoituksiin, josta se on myöhemmin uutettavissa esiin. Tähän operaatioon tarvitsen myös teoksiani, taiteellista työtäni.

Toivon kysymyksenasetteluni perustelevan, miksen lähde selvittämään hiljaisuuden teemoja millään tietyllä menetelmällä. Sen sijaan lukija joutuu kohtaamaan joukon erilaisia pyrkimyksiä “kartoittaa, konkretisoida, dokumentoida, täsmentää, kirjoittaa sanomatonta, avata, etsiä” hiljaisuutta ja hitautta, läsnä- ja poissaoloa. Samalla kun pakenevan taiteellisen työskentelyn kartoittaminen havainnollistaa valitsemiani teemoja, tutkimuksellisena tehtävänantona tällainen kartoitushanke on, jos ei nyt vaarallisen niin vähintään pelottavan, lavea. Tarkoitan tällä sitä, että taideteokset ovat samalla aineistoani ja välineitäni mutta myös tutkimustuloksiani. Tämä on paradoksi, joka viehättää ja ärsyttää minua, ja jolle olen pyrkinyt antamaan muodon tässä kirjoituksessani.  

Onko ylipäätään järkevää tai tarpeellista paketoida tällainen aihe niin että saadaan jäsennelty lopputulos? Taiteen tekeminen ja tutkiminen ovat muuttaneet käsityksiäni hiljaisuudesta ja hitaudesta. Olen huomannut, että yritykset avata aistimme hiljaisuudelle sekä läsnä- ja poissaololle, sille mitä ympärillämme jo on, muuttuvat herkästi itsessään päämääräksi, jolloin vaarana on menettää itse ilmiö. Tähän törmäsin erityisesti hauta-arkkuprojektini yhteydessä. Havaintoni on, että kuoleman teeman yhteydessä tutkimuksellisuus pakenee tunteiden voiman ja vaikutuksen käsittelyä, mikä taas tukee valitsemaani tyhjyyden aiheen kysymyksenasettelua. 

Lahtinen & Porokuru kirjoittavat, että lopulta tiedon ja tunteen eri aspektit on tuotava yhteen. Kun luomme käsitteitä ja tuotamme tietoa, tuotamme samalla tunteita ja voimaa. Siitä lähtien kaikki muu perustuukin tietoon, joka vaatii jonkinlaisen jaetun kokemuksen. Se voi heidän mukaansa olla esimerkiksi kokemus taidemaailman kilpailumentaliteetin ahdistavuudesta, joka synnyttää uuden kollektiivin. ”Voimaksi tuleminen edellyttää tilanteen jakamista ja asioiden tekemistä yhteisiksi ilman, että niitä alistetaan yhdenmukaisiksi: emme tarvitse yleiseksi kuviteltua miestyöläistä, ’köyhää kansaa’ tai muuta ihmisten erilaisuuden latistavaa abstraktia subjektia, jotta voisimme ajaa yhteisiä tavoitteita”, Lahtinen & Porokuru tiivistävät.

Jaetut tai ristiriitaiset, lukittuneet kokemukset ovat minusta mielenkiintoisia yhdistyneenä taiteen spekulatiivisiin kysymyksiin, joita olen käsitellyt esimerkiksi postdoc-tutkimuksissani. Hiljaisuus ja hitaus kutoutuvat saumattomasti läsnä- ja poissaolon teemojen lomaan. Nämä kaikki luovat vapaata ajatuksellista tilaa spekulaatioille, joita olen kehitellyt ja käsitellyt niin arkkuprojektissani kuin myös yhteistyössä erilaisten tutkimusyhteisöjen kanssa.