Asumme melko lähellä Turun moottorien alkua, yhtä Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä teistä. Turunväylän äänet kuuluvat toisinaan yllättävän selvästi pihallemme, vaikka matkaa tielle on reippaasti yli puoli kilometriä. Hiljaisuuden ja autojen äänten välinen karkea kontrasti, kaupunkimoottorin käynnistyminen aamuisin erityisesti viikonloppujen jälkeen, tuntuu ja kuuluu sisälle asti.
Täysin hiljaisia, toisin sanoen autottomia hetkiä, on harvoin. Lumisade vaimentaa äänet, mutta viime talvina lunta on ollut vähemmän kun aikoihin. Muistan kaksi täysin äänetöntä, autotonta hetkeä: vuoden 2019 jouluyön sekä maaliskuun 2020 puolivälin maanantaiaamun, jolloin kaupunki oli äkkipysähtynyt koronaepidemian vuoksi.
Äänitin tämän teoksen aamukolmelta 20. toukokuuta 2020. Oletin, että liikenne olisi yhä halvaantunut poikkeustilan kestettyä yli kaksi kuukautta. Kuvittelin, että saisin äänitettyä ainoastaan lintujen kevätlaulua. Näin ei tapahtunut.
Esitän läsnä- ja poissaolon teemalle äänellisen version, jota autojen edestakainen liike ja lintujen laulu konkretisoivat. Teoksessa toivottu ääni (lintujen laulu) ja epätäydellinen hiljaisuus (autojen äänet) sekoittuvat keskenään, mutta ovat tietoisuudessani yhtä aikaa sekä läsnä että poissa. Yhtäaikaisuus on tietoisuutta siitä, että hiljaisuus on poissaolevanakin läsnä kaupungin vilinässä.
Hiljaiset hetket, tauot auton äänien välillä sekä lintujen laulu ovat kuuntelukokemuksia, jotka vain tämä erityinen tila tai tilanne teki mahdolliseksi. Tilanne salli samalla havainnoida sellaista, mikä ei muuten tulisi esille. Tätä outoa epidemia-aikaa kenties, kun lintujen laulua saattoi kuulla aamuyöllä edes hetkittäin ilman liikenteen tasaista äänimattoa, ja samalla tietoisena siitä, mistä tämä epätavallinen hiljaisuus johtui.
Läsnä- ja poissaolon sekä äänen ja hiljaisuuden samanaikaiset teemat toistuvat teoksissani Galleria Sculptorin näyttelyssä 2020. Panoraamakuvissani äänet ja hiljaisuus ovat yhtä aikaa poissa ja läsnä. Liike ja äkkipysähdys ovat konkretisoituneet asfaltin pintaan jarrutusjälkinä. Jäljet ovat todisteita tapahtuneesta jopa niin itsestäänselvästi, että kuvia voitaisiin katsoa dokumentteina taideteoksen asemesta.
Hauta-arkkukonseptissani (2016– ) käyn keskustelua korkeatasoisen, hinnoiteltavaksi tarkoitetun taideteoksen ja arvottomaksi nähdyn välillä. Hauta-arkkuteos on liminaalissa tilassa, liminaalin medium ja arvokas taide-esine itsessään, kunnes se otetaan varsinaiseen käyttöönsä eli teoksesta poistetaan osat ja arkku kootaan. Teoksen taiteellinen ulottuvuus on itsessään jo käyttöä ja käyttöön ottamista, ja lopulta vainajasta tulee teoksen käyttäjä. Mutta milloin teoksesta tulee jätettä?
Teoksen spekulatiivisuus (linkki avautuu samaan ikkunaan) sallii tarkastella, onko teos käyttöönoton jälkeenkin yhä taide-esine, vaikka arkku ja samalla iso osa ehjää teosta katoaa omistajansa myötä. Onko mahdollista, että myös tyhjentynyt, aukkoinen kehys on yhä taide-esine? Elämä ja kuolema, liike ja pysähtyminen, äänet ja hiljaisuus näyttäytyvät kaikki samanaikaisesti, ja vainajan voi ajatella olevan läsnä tyhjentyneessä, aukkoisessa kehyksessä.
Käyttöfunktion raju ja peruuttamaton muutos sekä samanaikaiset muut muutokset – kuten kehyksen mahdollinen arvon nousu taideteoksena tai arvottomuus roskana – ovat kysymyksiä, joita erityisesti tarkastelen tämän arkkukonseptin kautta.
Ks. lisää arkkuprojektista (avautuu samaan ikkunaan)