"Only when art is fragmented, discontinuous and incomplete can we know about that vacant eternity that excludes objects and determines meanings", Robert Smithson. My homepages
Minna Heikinaho on harvoja taiteilijoitamme ja tutkivia taiteilijoitamme, jotka ovat lähteneet aidosti ja omaperäisesti jakamaan ja kyseenalaistamaan tekijyyttään. Tällä alueella toimiminen tarkoittaa suurelta osin vielä kartoittamattomalla alueella toimimista, jossa ei ole valmiita toimintastrategioita tai askelmerkkejä. Myös kielen täytyy olla uutta ja kokeilevaa. Tätä kieltä myös tämä ekspositio tuo esille ansiokkaasti. Lisäksi taiteellinen tutkimus tarvitsee kirjoittamisen (älyllistämisen? käsitteellistämisen?) lisäksi myös näytteitä siitä, mitä taiteellinen työ antaa tutkimukselle, siis vertailua teosten kanssa ja rinnalla. Tällaista puhetta ja tapaa Heikinaho myös tuo hyvin ja ansiokkaasti esille ekspositiossaan. Tunnistan ja tiedostan myös Heikinahon vaikeudet kielen ja kielen tuottamisen kanssa – tämä ekspositio on oiva esimerkki siitä, miten tällaiset vaikeudet itse asiassa tuovat kieleen ja asioiden käsitteellistämiseen uudenlaisia tasoja. Tämä voisi rohkaista myös tuottamaan jotain, joka ylittää kielelliset kynnykset, joten odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Niin Heikinahon kuin myös taiteellisen tutkimuksen kohdalla ylipäätään.
Taiteen tekeminen on elementaarinen osa tätä tutkimusta. Se lomittuu kirjoituksen joukkoon kiinnostavalla tavalla ja siinä mielessäkin taide tulee osaksi kirjoitusta oivallisella tavalla. Loppupäätelmä olisi voitu kirjoittaa selvemmin auki niin, että lukijalle tulee selväksi että nyt on tosiaankin kyse loppupäätelmästä. Nyt sitä joutuu hieman arpomaan.
Tekijyys ja yhteisöllisyys on osa laajempaa keskustelua, jonka soisi tulevan näkyviin nimenomaan tällaisten taiteellisten produktioiden ja purkamisien kautta. Taide, taiteen tekijät ja tutkijat osallistuvat tällä tavoin yleiseen keskusteluun yksilön asemasta ja yhteisöllisyydestä. Myös eettiset kysymykset nousevat sellaiseen valoon, jolla voi tulevaisuudessa olla paljon merkitystä eri oppialoilla ja yhteisössämme ylipäätään.
Ekspositio sisältää rivien välistä luettavissa olevat tutkimuskysymykset. Niitä ei kuitenkaan eksplikoida kovin selkeästi. Tällä ei ole merkitystä kokonaisuudelle, joskin kirjoittaja olisi tässä(kin) kohtaa voinut auttaa lukijaa kirjaamalla tutkimuskysymykset tai ongelmat selkeästi esille. Eli: miksi tekijyyden teema on tärkeä, ja miten kirjoittaja itse ajattelee aiheesta? Jos kirjoittaa tekijyyden häviämisestä niin tällaisessa kirjoituksessa tekijän oman position ja näkemykset voi ja saa ja ehkä pitääkin kirjata auki. Tällä taas on merkitystä kokonaisuuden kannalta, koska viittaukset muihin ajattelijoihin, filosofeihin jne. jäävät ilman tekijän osuutta ulkokohtaisiksi, ja jo moneen kertaan kuulluiksi ja koetuiksi, jotka voi lukea muualtakin.
Ekspositio osoittaa omaperäisyyttä kyseisen käytännön sisällön, muodon tai tekniikan suhteen. Tekstin ja ääninäytteiden suhde jää kuitenkin hieman hämäräksi. Tätä suhdetta kirjoittaja voisi selventää, koska silloin kirjoituksella olisi parempi hyötysuhde.
Tutkittava aihe on suhteutettu hyvin aiempaan kontekstiin, asiayhteyteen ja keskusteluun tekijän, esityksen ja kokija/katselijan suhteesta. Teksti asettaa perinteisen käsityksen taiteilijan positiosta kriittiseen tarkasteluun, ja tietynlainen hiljaisuus ja vaikeneminen tällaisten teemojen yhteydessä kertoo, että kirjoittaja on osunut oikeaan osoitteeseen. Tällä tavoin kirjoitus vastaa myös yhteiskunnallisiin sekä taiteellis-teoreettisiin kysymyksiin.
Kirjoitus tuo uutta tietoa ja uusia tulkintoja, oivalluksia tai kokemuksia taiteen ja/tai taidepedagogiikan tai taiteen sovellusten alueilla. Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa on toistaiseksi vaikea hahmottaa, mutta uskon että tällainen tapa työskennellä tulee olemaan tulevaisuutta taiteen kentällä. Välineellisen järjen sfäärissä tekijyydestä luopuminen voi tuntua käsittämättömältä, mutta meidän on luovuttava yksilöllisyyden korostamisesta ja kehitettävä dialogisia (taiteen tekemisen, yhteiselon) muotoja yhdessä muiden kanssa yhä enemmän ja uusissa konteksteissa.
Heikinahon käyttämät menetelmät ovat tässä kontekstissa riittäviä ja luotettavia.
Mielestäni teksti ja ääni eivät kuitenkaan tue toisiaan vaan saattaa lukija/kokijan hämmennyksen varaan. Tämä ei mielestäni ole tarpeen, vaan lukija/kokijaa täytyy ohjata ja opastaa ohi karikoiden. Tekstin suhde pitää aueta asiaan perehtymättömällekin – muussa tapauksessa kirjoitus kääntyy itseään vastaan ja tuo esille nimenomaan – tai voisiko jopa sanoa yksinomaan tekijän, hänen ideansa ennen lukija/kokijaa.
Ääninäytteiden rooli tulee olla selvempi: miksi kirjoittaja käyttää ääntä, mikä se on, miten se kulloinkin liittyy tekstiin jne. Lukija/kokija tarvitsee askelmerkkejä kirjoittajalta.
Mielestäni kirjoitus on kiinnostava ja jatkaa mitä mainioimmin Minna Heikinahon aikaisempaa työtä. Itse asiassa kirjoitus on todella tärkeä jatkumo hänen taiteellisen työn, ei vain rinnalla vaan myös ihan itsenäisenä teoksenaan tai tekonaan.
Oma ajattelu on kuitenkin eroteltava ja merkittävä selvemmin kirjoitukseen ja siinä voisi käyttää jopa subjektiivisempia ilmaisuja, nyt oma ajattelu on passiivimuotoista, joissain kohdin taas subjekti tulee kumman kärjistyneesti esiin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja tässä kohtaa pitää olla tarkkana, jotta oma ajattelu tulisi selkeästi esille.
Noin ylipäätään toivoisin, että kirjoittaja ottaisi selkeästi oman kantansa esittelemiinsä filosofeihin ja ajattelijoihin. Nyt kirjoitus jää tässä mielessä viileähköksi, kun kirjoittajalla itsellään on varmasti paljon sanottavaa ja kerrottavaa aiheesta. Taiteellisessa työssä voi olla pyrkimyksenä etäännyttää itsensä tekijyydestä, mutta tällaisessa kirjoituksessa tekijyys pitää näkyä, tuntua – ja ehkä maistua myös.
Minna Heikinaho on harvoja taiteilijoitamme ja tutkivia taiteilijoitamme, jotka ovat lähteneet aidosti ja omaperäisesti jakamaan ja kyseenalaistamaan tekijyyttään. Tällä alueella toimiminen tarkoittaa suurelta osin vielä kartoittamattomalla alueella toimimista, jossa ei ole valmiita toimintastrategioita tai askelmerkkejä. Myös kielen täytyy olla uutta ja kokeilevaa. Tätä kieltä myös tämä ekspositio tuo esille ansiokkaasti. Lisäksi taiteellinen tutkimus tarvitsee kirjoittamisen (älyllistämisen? käsitteellistämisen?) lisäksi myös näytteitä siitä, mitä taiteellinen työ antaa tutkimukselle, siis vertailua teosten kanssa ja rinnalla. Tällaista puhetta ja tapaa Heikinaho myös tuo hyvin ja ansiokkaasti esille ekspositiossaan. Tunnistan ja tiedostan myös Heikinahon vaikeudet kielen ja kielen tuottamisen kanssa – tämä ekspositio on oiva esimerkki siitä, miten tällaiset vaikeudet itse asiassa tuovat kieleen ja asioiden käsitteellistämiseen uudenlaisia tasoja. Tämä voisi rohkaista myös tuottamaan jotain, joka ylittää kielelliset kynnykset, joten odotan mielenkiinnolla mitä tuleman pitää. Niin Heikinahon kuin myös taiteellisen tutkimuksen kohdalla ylipäätään.
Taiteen tekeminen on elementaarinen osa tätä tutkimusta. Se lomittuu kirjoituksen joukkoon kiinnostavalla tavalla ja siinä mielessäkin taide tulee osaksi kirjoitusta oivallisella tavalla. Loppupäätelmä olisi voitu kirjoittaa selvemmin auki niin, että lukijalle tulee selväksi että nyt on tosiaankin kyse loppupäätelmästä. Nyt sitä joutuu hieman arpomaan.
Tekijyys ja yhteisöllisyys on osa laajempaa keskustelua, jonka soisi tulevan näkyviin nimenomaan tällaisten taiteellisten produktioiden ja purkamisien kautta. Taide, taiteen tekijät ja tutkijat osallistuvat tällä tavoin yleiseen keskusteluun yksilön asemasta ja yhteisöllisyydestä. Myös eettiset kysymykset nousevat sellaiseen valoon, jolla voi tulevaisuudessa olla paljon merkitystä eri oppialoilla ja yhteisössämme ylipäätään.
Ekspositio sisältää rivien välistä luettavissa olevat tutkimuskysymykset. Niitä ei kuitenkaan eksplikoida kovin selkeästi. Tällä ei ole merkitystä kokonaisuudelle, joskin kirjoittaja olisi tässä(kin) kohtaa voinut auttaa lukijaa kirjaamalla tutkimuskysymykset tai ongelmat selkeästi esille. Eli: miksi tekijyyden teema on tärkeä, ja miten kirjoittaja itse ajattelee aiheesta? Jos kirjoittaa tekijyyden häviämisestä niin tällaisessa kirjoituksessa tekijän oman position ja näkemykset voi ja saa ja ehkä pitääkin kirjata auki. Tällä taas on merkitystä kokonaisuuden kannalta, koska viittaukset muihin ajattelijoihin, filosofeihin jne. jäävät ilman tekijän osuutta ulkokohtaisiksi, ja jo moneen kertaan kuulluiksi ja koetuiksi, jotka voi lukea muualtakin.
Ekspositio osoittaa omaperäisyyttä kyseisen käytännön sisällön, muodon tai tekniikan suhteen. Tekstin ja ääninäytteiden suhde jää kuitenkin hieman hämäräksi. Tätä suhdetta kirjoittaja voisi selventää, koska silloin kirjoituksella olisi parempi hyötysuhde.
Tutkittava aihe on suhteutettu hyvin aiempaan kontekstiin, asiayhteyteen ja keskusteluun tekijän, esityksen ja kokija/katselijan suhteesta. Teksti asettaa perinteisen käsityksen taiteilijan positiosta kriittiseen tarkasteluun, ja tietynlainen hiljaisuus ja vaikeneminen tällaisten teemojen yhteydessä kertoo, että kirjoittaja on osunut oikeaan osoitteeseen. Tällä tavoin kirjoitus vastaa myös yhteiskunnallisiin sekä taiteellis-teoreettisiin kysymyksiin.
Kirjoitus tuo uutta tietoa ja uusia tulkintoja, oivalluksia tai kokemuksia taiteen ja/tai taidepedagogiikan tai taiteen sovellusten alueilla. Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa on toistaiseksi vaikea hahmottaa, mutta uskon että tällainen tapa työskennellä tulee olemaan tulevaisuutta taiteen kentällä. Välineellisen järjen sfäärissä tekijyydestä luopuminen voi tuntua käsittämättömältä, mutta meidän on luovuttava yksilöllisyyden korostamisesta ja kehitettävä dialogisia (taiteen tekemisen, yhteiselon) muotoja yhdessä muiden kanssa yhä enemmän ja uusissa konteksteissa.
Heikinahon käyttämät menetelmät ovat tässä kontekstissa riittäviä ja luotettavia.
Mielestäni teksti ja ääni eivät kuitenkaan tue toisiaan vaan saattaa lukija/kokijan hämmennyksen varaan. Tämä ei mielestäni ole tarpeen, vaan lukija/kokijaa täytyy ohjata ja opastaa ohi karikoiden. Tekstin suhde pitää aueta asiaan perehtymättömällekin – muussa tapauksessa kirjoitus kääntyy itseään vastaan ja tuo esille nimenomaan – tai voisiko jopa sanoa yksinomaan tekijän, hänen ideansa ennen lukija/kokijaa.
Ääninäytteiden rooli tulee olla selvempi: miksi kirjoittaja käyttää ääntä, mikä se on, miten se kulloinkin liittyy tekstiin jne. Lukija/kokija tarvitsee askelmerkkejä kirjoittajalta.
Mielestäni kirjoitus on kiinnostava ja jatkaa mitä mainioimmin Minna Heikinahon aikaisempaa työtä. Itse asiassa kirjoitus on todella tärkeä jatkumo hänen taiteellisen työn, ei vain rinnalla vaan myös ihan itsenäisenä teoksenaan tai tekonaan.
Oma ajattelu on kuitenkin eroteltava ja merkittävä selvemmin kirjoitukseen ja siinä voisi käyttää jopa subjektiivisempia ilmaisuja, nyt oma ajattelu on passiivimuotoista, joissain kohdin taas subjekti tulee kumman kärjistyneesti esiin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja tässä kohtaa pitää olla tarkkana, jotta oma ajattelu tulisi selkeästi esille.
Noin ylipäätään toivoisin, että kirjoittaja ottaisi selkeästi oman kantansa esittelemiinsä filosofeihin ja ajattelijoihin. Nyt kirjoitus jää tässä mielessä viileähköksi, kun kirjoittajalla itsellään on varmasti paljon sanottavaa ja kerrottavaa aiheesta. Taiteellisessa työssä voi olla pyrkimyksenä etäännyttää itsensä tekijyydestä, mutta tällaisessa kirjoituksessa tekijyys pitää näkyä, tuntua – ja ehkä maistua myös.