Hitaudesta

Sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen on jo pidempään tutkinut ylikuumentunutta elämäntapaamme, jonka koronapandemia on nyt lähes pysäyttänyt. Muutokset ennen pandemiaa tapahtuivat hurjaa vauhtia, ja nyt meillä on Eriksenin mukaan mahdollisuus luoda jotain uutta. “koronapandemia on ennen kaikkea pakottanut ihmisiä palaamaan tärkeiden asioiden äärelle, hitaampaan elämään”, Eriksen pohtii artikkelissa. 

Eriksenin kuvaama ylikuumeneminen konkretisoituu taiteilijan ja tutkijan työssä.Taiteilijan työlle hitaus ja sen hyväksyminen osaksi työprosessia on kuitenkin välttämätön edellytys. Runoilija, kirjailija Kristiina Lähteen mukaan matka inspiroituneesta oivalluksesta valmiiseen runoon on todella pitkä. Työprosessiin sisältyy usein vuosien mittainen, pitkälti alitajuinen, kypsyttely, jonka aikana säkeet kehkeytyvät, ja aikanaan runoteokseen painettuna ne jatkavat edelleen elämäänsä lukijoissa. “Runolla ei siis ole alkua eikä loppua, vain aikaa ja tilaa. Ikivanhan runouden hidas matkanteko on elinvoimaisuutta”, Lähde kiteyttää. Myös valmistuneeseen runokokoelmaan sisältyy ajatus ajasta: lukija saa käyttöönsä kirjailijan runojen valmistamiseen käyttämän ajan. “Runoteos on kuin litteäksi puristettu tyyny, josta käyttöön otettaessa tulee suuri ja pullea”, Lähde tiivistää ajatuksen auki keriytyvästä runon valmistusprosessista.

Ajatus taiteen hitaudesta ja hiljaisuudesta on tuttu teema, mutta se, että taiteilijat ikään kuin antavat teokselle uhraamansa ajan lukijan tai katsojan käyttöön, avaa laajennetun aikahorisontin taiteen kokemisen ulottuvuuksille ja taideteoksen tosiasialliselle kestolle. Tällä tavoin tarkasteltuna myös teoksen valmistamiseen käytetty aika on kaikkien siihen osallistuvien käytössä, laajentaen teoksen keston jatkumaan jonnekin, josta meillä katsojilla/kokijoilla ei ole varmaa tietoa. Vain taiteilija tietää tästä teoksen valmistumisen prosessista mutta voimme jälleen turvautua ihmisen kykyyn kuvitella. Osaamme eläytyä, ja sitähän taide mitä suurimmassa määrin on: erilaisiin herkkyyksiin virittäytymistä, jotta pystymme kuvittelemaan ja asettumaan toisen asemaan.

Näin on laita John Cagen urkuteoksen Organ2/ASLSP (as slow as possible) , jota alettiin esittää vuonna 2001 Saksan Halberstadtin kirkossa sitä varten erityisesti rakennetuilla uruilla. Esittämisen on määrä jatkua 639 vuotta. Teosta esitetään niin hitaasti kuin mahdollista ja se koostuu eripituisista urkuäänistä ja tauoista. Teos antaa meille mahdollisuuden spekuloida (siirry spekulatiivinen design -sivulle). Saatamme pohtia millainen maailma on yli kuudensadan vuoden kuluttua, onko se jatkanut ylikuumentumistaan ja onko silloin edes ihmisiä jatkamassa teoksen esittämistä. Soitetaanko teoksen viimeinen sävel 639 vuoden päästä, vai miten pitkälle teoksen esittämisessä päästään? Näin myös teoksen konkreettinen kesto voi olla taide-elämyksen kannalta vaikuttava ja keskeinen tekijä. Taidekokemuksen lisäksi teos tarjoaa mahdollisuuden käsittää ympäristöämme arkielämästämme poikkeavalla tavalla.  

Katso myös Taiteen aika ja kesto (avautuu samaan ikkunaan)