recent activity

Recent Publications

recent comments

Research: Hinges of correlation: Spatial devices of social coexistence (01/09/2014) by Espen Lunde Nielsen
Paul Landon 31/07/2015 at 20:33

This work borrows from current trends in architectural research, but it also follows on from recent literary practices (the author referred to Georges Perec, but I also read the narrative spatial constructions of Paul Auster in the text) and relates to notions from film studies and cinema history. Alfred Hitchcock’s Rear Window comes to mind when looking at this exposition. Common diegetic devices as ‘off-camera’ and ‘out of frame’ are evoked by the particular audio-visual properties of the apartment building’s architecture.


I like very much the figure of the ‘familiar stranger’ who also seems to lead the text towards a narrative formulation, introducing secondary characters into the ‘story’. The writing used to describe the space of the building brought to mind Gaston Bachelard’s Poetics of Space. The series of short essays about negotiations of domestic and public space that make up the main page of the exposition recall Walter Benjamin’s essay on Naples, on the porosity of architecture, of entrances, doorways, windows, etc.


It is quite a fresh and honest work, coming from the author’s day-to-day experiences. It is also an interesting exposition because, in it, research and practice are intertwined in a complex relationship based in a practice of daily life in an apartment building. There is an intricate exploring of space in the text that leads out from the author’s apartment into a rhizome like narrative that passes through the surrounding apartments and common spaces of the building and branches out into the street and into neighbouring apartments. I find the author has well mapped this structure in the layout of the text and images of the main page.


In writing about the sixteen 3D scans he made of the apartment, the author claims “this is not an absolute and finite number”, opening up the possibility for an ongoing interaction with social/private space of his apartment. I wonder if the numbering of the sections on the main page does a bit of a disservice to this ‘lived’ process, projecting a linear reading onto what would seem to be an array of experiences not constrained by conventional temporal, spatial (and numerical) structures. 

Research: Choreo-graphic Figures: Beginnings and Emergences (27/01/2015) by Emma Cocker et al.
Kirsi Monni 01/07/2015 at 17:50

The exposition is treating explicitly the requested RUUKKU theme, the artistic process. It describes the current phase of the authorsartistic research project Choreo-graphic Figures: Deviations from the Line, which tries to investigate and reflect some (pre)conditions and potentialities of a collaborative and interdisciplinary artistic process.For me the main research text (and the two additional texts on related concepts) are the strongest parts of this exposition. The conceptual clarity, the use of relevant references and the consistent elaboration of the core ideas are finely developed. The researchers are well read and able to operate within the current discourses relevant to their research question. The attempt to focus on something as fleeting and indefinite as the thinking-in-actionor the event of figuringis intriguing and bold. However the research area they have stepped into is vast and slippery and needs sharp focusing and constant reflection on the hierarchies of the research questions (on one hand what is the main intention and core question and on the other hand what are the questions, means and methodologies to unravel that). The authors manage to do this so far quite well.


I understand that this exposition aims to describe the findings of the prologue phase of the process. I see that they have already been able to establish a relevant terminology, found carefully written articulations and identifications describing the thinking-in-actionwithin an artistic process. Especially I respect the reach for the philosophical aspects of their research, e.g. Negris kairos and the problematics of naming, language, and figuring.


In the further theoretical steps of the research I see the need to tackle the issue of poiesis (bringing something from non being to being, the creation of something), instead of concentrating solely on poetics (the making, the artistic process as such, the process in itself). I understand that it has been a choice to do so, to research the process as such (although the main intentions were described to produce new articulations of expanded practicebetween the lines of drawing, choreography and writing.)


But I question how far one can go with the knowledge production of an artistic process, without actually confronting the issues of poiesis, the causesthat the composition is indebted to, or without any framed intentions for the created composition (as an event of relatedness at work). On the other hand I think it is necessary for any evolution and investigation in art to be able to concentrate to the sole play of the materials and minds without pre-given representational or instrumental relation to them. This aspect of the process differentiates the artwork from the commodity. But on the other hand, how I see this exposition from the artistic point of view, so farfrom the brief excerpts, is, that this research might benefit from pondering the relation between poiesis and poetics, to avoid the arbitrariness and possible shallowness of the art making.


I find it very pleasing and informing how this research is making efforts to link the subtle experiences in artistic practice to insightful use of references and concepts that help the researchers identifying and articulating those experiences. I can see that they are also able to reflect the ontological aspects of their findings in such a sophisticated way that it will produce new understandings of creative and collaborative processes. However, I think the research would benefit from even more careful delving into the actual artistic problematic in the course of their research.


For example in the video finding the emergence, I saw a dancer moving and handling the material, perception-reflection wise, in somewhat general manner so that it did not open to me the chairoticmoments, where the emergence of a new figure/gestalt is drawn from the reciprocal relation with the materials own being (its way of existing) and the subjects unique and singular perception-action with it. The perception-action seemed to be still in such a general and abstracted level that the core question of the thinking-in-actionis in danger of emptying out to be acting-without-thinking. I could think of that the aforementioned reciprocal relation and chairoticperception of time-space-self-other could re-configure the dancers movement and bodily perception in a more profound manner than is happening so far. This is maybe due to the researchers intention of interdisciplinary collaboration, which I think is very challenging to carry out in the same time when one is focusing systematically on individual experiences in the artistic process.


The exposition is built carefully and presents its research problem accurately. The main questions are contextualised skilfully within theoretical discourse, but not that much within artistic research. It might have been interesting to read some reflections and comparisons to other artistic research projects, which handle process as their main theme. Im a bit doubtful whether the practical research methods that are presented in this exposition, a working space that resembles a science lab, with the arrangements of various instruments, are arising from the framed singularity of a specific artistic process rather than an abstraction of a general 'artistic process'. These two differing circumstances produce different results, I assume. From here follows also the problematic of notation. How is the research going to define the intentions why, what, for whom with the question of notation? I think that the possible notations are very different according to specific artistic intentions and figures (their way of being). Are we notating something in general or in particular and in relation to what? Do we want to methodise the creative process or is it more like an ontological consideration about the nature of creation, of poiesis? This research might benefit in the future if these questions are taken into consideration to some extent.


In overall I find the form of the exposition both innovative and clear to read and see. I liked that there are additional paragraphs for the references so that the main text is not too loaded. Also the idea of putting videos and text on top of each other is enriching for both. But in the research proposition I read, I found the pace, the rhythm of the text, especially in the opening video, too fast to be able to really read and comprehend whats been said. There is the danger of inflating the language to fancy words.


In overall I think this research is theoretically very promising and developed indeed. I hope that for the future some more consideration is being put to the problematic of poiesis and the singularity of the artistic process and work of art so that the artistic part of this very promising research will develop as beautifully as the theoretical aspects of it have done so far. 

Research: Keinuva käynti ja muutoksen tila (19/03/2015) by Marika Orenius
Maiju Loukola 01/07/2015 at 17:41

Orenius pohtii tekeillä olevaan taiteelliseen väitöstutkimukseensa (Home base – Bodily response and spatial experiences processed to works of art) niveltyvässä ekspositiossaan prosessia taiteen teossa ja tutkimisessa. Ekspositiossa käsitelty taiteellinen prosessi on työnimeltään Parousia. Keskiössä on kysymys taiteellisen tutkimuksen epistemologiasta; miten se muodostuu, millaista se on ja mikä on taiteellisen prosessin rooli taiteilijan tiedon kehkeytymisessä.


Kysymys (taiteellisten) prosessien roolista on tutkimusalueen kannalta olennainen ja ajankohtainen. Vaikka määrittelyt ovat liikkuvia ja ne luodaan jokaisen taiteellisen tutkimuksen kohdalla tapauskohtaisesti aina uudelleen, on löydettävissä myös tiettyjä rakenteellisia, taiteellista tutkimusta yleisesti yhdistäviä ja määrääviä tekijöitä. Taiteellisen tutkimuksen edellytykset, ehdot, menetelmät ja hyödyt eivät palaudu arvioitavaksi samoilla asteikoilla ja mittareilla kuin perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa. Tämä näkökulma läpäisee Oreniuksen ekspositiota vedenpitävästi ja tulee näkyväksi hänen tavassaan jatkuvasti kytkeä pohdinnassa – kirjoituksessa ja videoissa – yhteen kysymystä tilaan ja aikaan kiinnittyvästä kokemuksesta ja sen ruumiillisesta vastaanotosta toisiinsa. Tutkimuksen instrumentteina ja mittareina toimivat aistimuksellisuuden, havaitsemisen ja vastaanoton apparaatit ja tutkijan omasta mielen ja ruumiin yhteydestä nouseva näkökulma, sekä aiheen käsittelyn aineksina esiintyvät viitepisteet tilaa, aikaa, paikkaa ja kokemusta käsittelevissä filosofisissa kirjoituksissa.


Perinteisen akateemisen tutkimuksen rinnalle omaksi erityisalueekseen muodostuneen taiteellisen tutkimuksen ytimen, taiteellisen prosessin ja sen aseman artikulointi on myös erityisen ajankohtaista nyt, kun yliopistomaailmaan ujuttautumassa oleva (ellei jo ujuttautunut) uusliberalistinen eetos painottaa yhä enemmän tutkimustulosten mitattavuutta, sovellettavuutta ja tulosvastuu-ajattelua. On välttämätöntä tehdä näkyväksi sitä kuinka taiteen tutkimukselliset eleet, teot ja materiaalit vaikuttavat sellaisin toimintatavoin, joissa asioita käsitellään tiedetyn ja ei-tiedetyn suhteina.


Orenius jäljittää taiteellaan tila-ajallista kokemusta ja sen vastaanottoa ruumiissa. Tämä on hänelle filosofinen tehtävä ja ruumiillinen tapahtuma. Tutkija ”todistaa” kuvaushetkeä oman ruumiinsa liikkeellä, reagoi kuvausprosessin aikana koettuun hetkeen ja omaan suhtautumiseensa siihen. Aiemmasta työskentelystään poiketen hän laatii käsikirjoituksen vasta editointivaiheessa. Kuvaustapa on määritelty siten, että se haastaa normatiivisen silmäkeskeisen katsomisposition; otoksia kuvataan osin moneen kertaan, kuvaustapaa ja etäisyyttä vaihdellaan, heijastumia ja kameran sattumanvaraista liikettä ei eliminoida – toisin sanoen, kuten Orenius kirjoittaa: ”kuvaus jäljittelee sisäisten prosessien logiikkaa”, mikä korostuu silloin kun kamera on mm. kiinnitettynä eri kohtiin kuvaaja-tutkijan omaa ruumista. Tehtävänasettelu on selkeä, tärkeä ja perusteltu, ja käytetty lähtökohta rinnastuu oivaltavalla tavalla taiteilija-tutkijan positioon oman tutkimuksensa tekijänä, havainnollistajana, näkijänä ja kokijana. Kyseessä on jonkun kokijan näkökulma jossakin huolella rajatussa, joskaan ei pakotetussa, aukottomassa ja suljetussa kontekstissa.


Orenius kirjoittaa pyrkivänsä tuomaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kulttuureissa kuvaamansa videokuvamateriaalin kautta esiin tila-ajallisuuden ja ruumiillisuuden poliittisia ja sosiaalisia merkityksiä monikanavaisen videoinstallaation muodossa; tällöin ”eri kulttuurien ja yhteisöjen samanaikaisuuden idea tulee parhaiten esille”. Kuvittelen mielessäni tulevaa installaatiota: siinä eriaikaiset yhteen sovittamattomat nykyhetken palaset muodostavat jaetun ja universaalin tilan ja ajan. Installaation tilallinen järjestely asettaa nämä eriaikaiset ja –paikkaiset tilanteet rinnakkain ja silloin minun, (tulevan) katsojan vastaanotto täydentää teoskokemuksen juuri minun kokemuksekseni. Jatkan silloin kirjoittajan avaamaa keskustelua, jossa vastaanottoni hetkellä korostuu oma tietämättömyyteni ja arveluni tekijän intentioista ja niiden nyansseista. Silloin keskiöön astuu vuorostaan oma tila-ajallinen kokemishetkeni, jota mielen ja ruumiin lukulaitteen läpi tulkitsen tekijän avaamassa mahdollisten tilojen avaruudessa. Ajatus sulauttaa katsoja osaksi näkymää (heijastavien kuvapintojen avulla) avaa lisätasoja siihen, että vastaanottaja tulee teoksen osaksi, kokijaksi, ruumiiksi, merkityksellistäjäksi. Samalla katsoja on tietoinen omasta ”ruumiinvaraisesta katsomisestaan” ja siitä, ettei tämä peilimäinen reflektio ole kuin välähdys jostakin, josta voi jotakin tunnistaa mutta jota ei täysin voi käsittää.


Eksposition erityinen ansio on siinä johdonmukaisuudessa, jolla edetään pienin, hienovaraisten ajattelunliikahdusten kokoisin askelin, tai kenties juuri keinahduksin, käsittelyssä olevaa prosessia pitkin. Orenius kuljettaa taiteellista viitekehystä ja teoreettista viitekehystä siten, että ne vuorovedoin huomioivat toinen toisensa. Näin tulevat näkyväksi ne tavat ja kosketuskohdat, joissa prosessin osat ja vaiheet informoivat, antavat suuntia ja valaisevat toisiaan, samalla toisiaan haastaen. Voidaan puhua moniäänisyydestä, jossa ääntä pitävät tekijä, kamera, kuvauspaikat ja kuvatut videot, pohdinta, kirjoitettu teksti.


Prosessipohdinta tuottaa taiteilijan tietoa tilan ja ajan tulkinnallisesta ja kokemuksellisesta monitahoisuudesta, heterotooppisuudesta ja siitä, että tuo monitulkintaisuus palautuu siihen, että tila on aina jonkun kokema. Kokemus tilasta ja ajallisuudesta sekä sosiaalisesta tai kulttuurisesta toiseudesta syntyy viime kädessä katsojassa, installaation kokoavan taiteilijan rakentaessa tälle olosuhteet ja kontekstuaalisen rajauksen. Yleisempää määritelmällistä ja menetelmällistä ymmärrystä syntyy siinä, kun prosessi asemoidaan ja sen analyysin suhteessa yleisen tason käsitteisiin kuten havaitseminen, kokijuus, vastaanotto, tutkimuksen kehys, työtavat, käsitteiden monimerkityksisyys. Näihin käsitteisiin jokainen taiteellinen tutkimus piirtää oman suhteensa. Tästä käsin avautuu samanaikaisesti sekä yksityisen että jaetun toisiinsa niveltyvä näkymä juuri tässä prosessissa, jonkun kokemana, suhteuttamana ja artikuloimana. Näihin taiteellisen prosessin tiedontuottamisen eri skaaloihin Oreniuksen ekspositio vastaa vakuuttavalla tavalla niin kirjallisen kuin kuvallisen artikulaation keinoin.


Luvussa ”Samanaikaisuuden kaksi puolta” Orenius tuo esiin tilan ja ajan yhteen punoutuneisuuden (joskaan ei samuuden) ja sitä kautta niiden yhteiskunnallisia kytköksiä; kysymys siitä ”kenen tilasta ja ajasta on kyse?” on tässä olennainen. Orenius kytkee kiinnostavalla tavalla heterotooppisen kuvauslähtökohtansa siihen miten lähestyä eri- ja samanaikaisia tiloja ja olemisavaruuksia suhteessa eri ihmisten, sosiaalisten ympäristöjen, kulttuurien ja maailmankolkkien kokemaan nykyhetkeen. Olisin sittenkin toivonut piirun verran laajempaa pohdintaa sinänsä tähän yhteyteen erinomaisen hyvin soveltuvan viitepisteen, Doreen Masseyn ”samanaikaisen tilan” käsitteen pohjalta. Huomio siitä, että jokaisessa tila-ajassa tarkkailija on osa kokemaansa maailmaa, johdattaa oivallisesti tekeillä olevan teoksen tarkkailijoihin – kirjoittajaan ja hänen kameraansa. Olisiko Masseyn tila-aika – käsitteen käsittelyn pohjalta avautunut vielä terävämpiä huomiota nimenomaan käsitteen poliittisistaulottuvuuksista suhteessa Parousiaan?


Itseäni kiinnostaa erityisesti se, millä tavoin Orenius ekspositiossaan taiteen prosessia tekemisen ja tutkimisen väylänä käsittelee. Miten hän artikuloi prosessin avulla tavoittamansa taiteilijan tiedon merkitystä omalle työskentelylleen, ja miten suhteessa laajempaan keskusteluun yhtäältä eksposition teemoista ja toisaalta taiteellisesta tutkimuksesta? Miten juuri tämä ekspositio valaisee prosessin roolia väylänä uusia näkökulmia avaavan ymmärryksen ja tiedon tuottamiseen? Tätä kysymystä Orenius avaa herkullisen vakuuttavasti luvussa ”Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää”. Hän kertoo, kuinka hänen aiempi olettamuksensa tekstin tiedollisesta yliotteessa suhteessa kuvaan on muuttunut; tekstissä ja videoteoksessa ”aistimukset ja havainnot muodostavat perspektiivin” joka koetaanminämuodossa. Rancièreen viitaten kirjoittaja toteaakin kielen sisältävän kuvia, olevan kuvallista ja tilallistakin luonnoltaan. Aivan hurmaava ja tiedon muodostuksen aistimellisuutta kirkkaasti valaiseva jakso on kyseisen luvun lopulla, jossa Orenius avaa ”minuudessa tapahtuvan vastaanoton” teoretisointia kyseenalaistavan ja purkavan ilmaisun merkitystä: minuus teoretisoituu, kun puhumme minämuodon sijaan (kokevasta) subjektista. Kun kirjoittaa ”tuulen kylmästi kutittavan subjektinselkää, se tapahtuu vain teoriassa. “


Tutkimusprosessi käsittää filosofista pohdintaa ruumiillisuuden ja tila-ajallisuuden sosiaalisista ja poliittisista merkityksistä. Näiden aiheiden innoittamana Orenius on kuvannut lähinnä ”dokumentaariseen tapaan” erilaisia tiloja videoinstallaatiota varten. Eksposition videomateriaali onParousia-prosessin raakamateriaalia. Ekspositio sisältää kuusi noin minuutin mittaista videota, jotka olen itselleni merkinnyt muistiin seuraavasti: 1. kantava mies, Aasia, 2. eduskuntasali, Helsinki, 3. hotellin ikkunan ulkopuoli, nimeämätön ei-missään-tai-kaikkialla, 4. kasvitieteellinen puutarha, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 5. työhuone, ehkä Helsinki, ehkä joku muu, 6. pieni poika ihmisvilinässä, suurkaupunki. Videoiden kuvauspaikoista kaksi (1 ja 6) on selvästi jossakin ei-Eurooppalaisessa kulttuurissa (toisessa oletettavasti vieras mies, toisessa oletettavasti tekijän oma lapsi). Yksi kuvauspaikoista on vallan symbolimerkityksin ladattu tuttu eduskuntasali, yksi on henkilökohtainen työskentelytila, yksi on kasvitieteellinen puutarha, jossa on edustettuna kasvikuntaa kaikista maailmakolkista. Yksi kuvauspaikoista hahmottuu omiin silmiini hotelliksi tai joksikin muuksi väliaikaiseksi tilaksi.


Parousian kuvaustapaa ja prosessista kirjoittamista niveltää yhteen ”keinuva liike”. Tämä perusvire ilmentää oivaltavasti taiteellisen prosessin ja taiteellisen tutkimuksen ytimessä olevaa tiedonmuodostuksen ennalta-ei-tiedettyyttä. Taiteilijan tieto muodostuu, haparoi, sukeltaa, etsiskelee ja tavoittaa etsintönsä kokemusperäisen ja siten aina liikkuvan havaintoajattelun maastoissa. Tekemis- ja ajatteluprosessin rooli on olla samaan aikaan koeolosuhde ja sen itsensä aiheuttaja, ja tehtyjen tutkimuksellisten eleiden reflektoinnin tila. Aina kun jotain rajataan sisäpuolelle, sysätään jotakin ulkopuolelle – ja silti nuo ”ulkopuolen asiat” säteilevät paljolti fokuksessa olevaan, sisälläolevaan. Taiteellistutkimuksellinen prosessi on kuulosteluprosessi, väliin tietoisempi ja väliin vähemmän intentionaalisena näyttäytyvä. Taiteilijan intentio ja tutkijan intentio ovat samaa juurta. Tämä ilmenee selkeästi mm. siinä, että videot on kuvattu käsivaralla ja liikkeessä, ne keinuvat aivan konkreettisesti.


Herkesin pohtimaan, olisiko tekstin ja videoiden keskinäinen suhde voinut olla ekspositioformaatin mahdollistamaan tapaan avaruudellisempi, tilallisempi, keinuvampi? Voin ainoastaan spekuloida eksposition laatineen tarkoituksia, mutta spekulaation ja ehdotuksen välillä puntaroin seuraavaa: en ehkä korostaisi tai alleviivaisi keinuntaa kovin voimakkaasti – ovathan jo videot, otsikko, aihe ja sen käsittelytapa kaikki keinuvia ja liikkeellisiä… mutta toisiko jokin hienovarainen poikkeama kokonaisuuteen vielä jonkin mielekkään lisätason – jonkin heterotooppisen paikantumisen ja paikantumattomuuden häilyvän railon tai kohdan, joka tällaisenaan selkeästi yhdellä tietokoneen ruudun leveydellä avautuu tekstisivuna, jota reunustavat pienet viedoruudut? Parousia-prosessin videomateriaali on ehkä tarkoituksella sijoitettu vielä prosessin ”vaiheessa olon” vuoksi reunamerkinnöiksi, (tässä vaiheessa) kuin tekstiä kehystämään. Sittenkin, kaipaan niiden roolin jäsennellympää artikulointia suhteessa tekstiin jollakin tilallisessa tavalla ekspositiossa.

artists using the research catalogue

all artists

i have forgotten my password
join the research catalogue
Portals The research catalogue serves:
Journal for Artistic Research
a peer-reviewed international journal for all art disciplines
KC Research Portal
Research Portal of the Royal Conservatoire, The Hague
Norwegian Artistic Research Programme
The portal of the Norwegian Artistic Research Programme
Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu / Studies in Artistic Research
University of Applied Arts Vienna
RC portal of the University of Applied Arts Vienna
Journal of Sonic Studies
A peer-reviewed, international journal on sound studies and auditory culture
Academy of Creative and Performing Arts
Portal of the Academy of Creative and Performing Arts, Leiden University
SHAPE - Artistic Research and Institutional Impact
SHAPE aims to describe the impact of artistic research within specific frameworks.
Bergen Academy of Art and Design
RC portal of the Bergen Academy of Art and Design
Codarts University for the Arts is a Dutch vocational university in Rotterdam that teaches music, dance and circus.