Kirkkopellon esitystutkimusta käsittelevä artikkeli ”Virtuaalisen materian jäljillä” on kiehtova sekä filosofinen että käytännöllinen pohdinta tunnistaa uudella tavalla materiaalisuuden luonnetta esitystyössä. Vaikka teemanumeron tematiikka koskee materiaalisuuden tutkimusta, en arvioi tätä käsikirjoitusta puhtaasti materiaalisuuden tutkimuksen kontekstissa, vaan lähinnä kahdesta näkökulmasta, toisaalta fenomenologian kannalta toisaalta nykytanssin ja tanssintutkimuksen perinteen kannalta. Koska käsikirjoituksen formaatti on nettimuotoinen, valitettavasti en voi kertoa lainausten tarkkoja sivunumeroita.
Alussa Kirkkopelto selvittää suhdettaan fenomenologiaan. Toisaalta hän kertoo ottavansa menetelmälliseksi kumppanikseen fenomenologian, mutta asettaa samalla tehtäväkseen radikalisoida fenomenologista lähestymistapaa. Hän toteaa yhtenä perusteenaan, että taiteellinen tutkimus ei voi sivuuttaa fenomenologiaa. En näe syytä, miksi taiteellinen tutkimus ei voisi sivuuttaa fenomenologiaa, mutta en ota kantaa tässä yhteydessä siihen. Kirkkopellon tavassa esitellä tutkimuspositionsa suhteessa fenomenologiaa, lukijalle syntyy vaikutelma, että fenomenologia olisi uusi metodi tai tapa lähestyä taiteellista tutkimusta. Näin ei tietenkään ole. Jo tässä yhteydessä olisi hyvä muistuttaa lukijaa fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen perinteestä, vaikka Kirkkopelto ei halua (sellainen vaikutelma syntyy) asettaa itseään ja omaa lähestymistapaansa osaksi tätä fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen laajempaa kenttää/kontekstia. Lukijalle jää hämäräksi hänen lähestymistapansa ero esimerkiksi suhteessa ruumiinfenomenologiseen tanssintutkimukseen, jota Suomessakin on jo tehty 20 vuotta.
Kirkkopelto kritisoi aiheesta fenomenologian ihmiskeskeisyyttä, toteamalla, että ilmeneminen ei ole pelkästään ”inhimillisesti todennettava prosessi, ilmenemistä ihmiselle, vaan se luonnehtii rajoituksetta kaikkia olioita ja niiden olemistapoja”. Tämä kritiikki herättää lukijalle kiinnostavan odotushorisontin, mutta se ei oikeastaan täyty, koska näkökulma aiheeseen rajautuu lopulta ihmisen kokemukseen. Toivottavasti Kirkkopelto avaa tätä näkökulmaa tulevissa tutkimuksissaan.
Kirkkopellon tekstin rytmi pyrkii hyödyntämään verkkojulkaisun erityistä formaattia ja se toimii hyvin, tai ainakin niin kauan kun lukija seuraa tekstiä nettiyhteyden kautta kuvaruudulta. Ongelmia tämän osalta syntyy silloin, kun lukija haluaisi lukea tekstin paperilta. Tekstin tulostaminen osoittautui varsin monimutkaiseksi ellei mahdottomaksi, niin että myös kuvien katsomisen järjestys säilyisi toivotunkaltaisena.
Tekstin ei ole tarkoitus olla tutkimusraportin kaltainen kuvaus jonkin tutkimuksen tuloksista. Näkisin kuitenkin, Kirkkopellon kuvauksella on myös teatterintutkimuksen kannalta tärkeää dokumentaarista arvoa. Teatterin- ja esitystaiteen tutkimuksessa kuvataan usein liian vähän niitä käytännön harjoitteita, joilla teoksia ja esityksiä kehitellään ja luodaan. Tässä mielessä yksityiskohtaiset kuvaukset kasvojen kirkastamisesta tai käärmekädestä ovat kiinnostavia. Valitettavasti harjoitukset näyttäytyvät varsin historiattomina, tosin sanoen jää avoimeksi kysymykset, miten niitä on kehitelty ja millaiseen ”esitysperinteeseen” ne kytkeytyvät. Kuvausten perusteella harjoitukset ovat hyvin samantyyppisiä kuin butossa käytetyt kehontekniikat, joissa sulautumisella tai samaistumiselle eläinten, kasvien, kivien tai sääolojen olemisentapoihin luodaan vahvoja energeettisiä tiloja pyrkimällä murtamaan raja sisäisen/kokemuksen ja ulkoisen/ilmaisun välillä. Mikä on Kirkkopellon ja hänen käytännön työnsä suhde esimerkiksi buton perinteeseen, jää hämäräksi.
Kirkkopelto toteaa, että tämäntyyppiseen formaatin muotoon kirjoitettu ja kuvitettu teksti ”…tekee vastaanottajastaan, kokijastaan, kanssatutkijan.” Ehkä laajempana kysymyksenä tekstiä lukiessa heräsi myös, kenelle teksti on ensisijaisesti kirjoitettu, kuka on kuviteltu kanssatutkija? Tätä jäin pohtimaan varsinkin silloin, kun teksti kuulosti paikoin joko itsestään selvältä tai tahallisen vieraannuttavalta. Esimerkkinä tästä on seuraava kohta: ”Esitysteokset koostuvat materiaalisesti useimmiten elävistä ihmisruumiista. Esitys syntyy jollakin tapaa yhtäältä niiden kesken toisaalta niiden ja katsojien välillä. Ruumiit toimivat siis esityksen valmistamisen materiaalina, rakenne-elementtinä ja kannattelijoina.” Nykytanssin näkökulmasta on jossain määrin itsestään selvää, että teosten ”materiaalina” ovat (liikkuvat) kehot, vaikka harva tanssintutkija ehkä kuvaisi asiaa kuten Kirkkopelto. Toisena esimerkkinä voisi poimia seuraavaan lauseen: ”Esiintyvä ruumis on tässä mielessä olemis- ja kokemistavaltaan lähempänä taideteosta kuin jokapäiväistä kokemusta ruumiillisuudesta.” Kirkkopellon käsitys esiintymisestä lähestyy kohti kuvanveistoa, mutta se lienee tässä tarkoituksellista.
En täysin ymmärtänyt, mitä Kirkkopelto tarkoittaa sanoessaan: ”Se, että ruumis on esitysteoksessa todella materiaalia, ilmenee siten, että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollakin muulla materiaalilla, esimerkiksi esineellä tai äänellä. Se voi myös loistaa poissaolollaan.” Voidaanko ihmisruumis/ihminen/esiintyjä todella täysin korvata muulla materiaalilla? Vai onko pikemminkin niin, että katsoja pystyy kuvittelukykynsä ansioista ikään kuin näkemään näyttämöllä ihmisen, vaikka tästä ihmisestä olisi muistuttamassa paikalla vain pelkkä ääni tai eloton esine?
Edellä jo totesin, että on kiinnostavaa lukea teatterin tekemistä sisältäpäin harjoitteiden näkökulmasta. Tässä tapauksessa kyseessä ei ole tavanomainen esiintyjän ilmaisuvoimaa kehittävän menetelmän kuvaus. Kirkkopelto kertoo: ”Harjoitteita kyllä esitetään julkisesti, ja niiden seuraamisen voi ajatella olevan myös niiden tekemistä. Samalla tehdään kuitenkin aina selväksi, että harjoitteen synnyttämä, tekijälleen kokonaisvaltainen kokemus on riippuvaista käytetystä ruumiintekniikasta eikä siten ole sellaisenaan jaettavissa tekijän ja katsojan välillä.” Jäin miettimään, missä määrin näissä harjoitteissa voisi olla kyse nykytanssissa suosituista monimuotoisista ”somaattisista menetelmistä”. Tai voisivatko ns. ”minätekniikat”, Foucault’a lainatakseni, avata myös kuvattujen harjoitteiden luonnetta? Nähdäkseni Kirkkopellon kuvaamat harjoitukset haluavat pureutua esiintyjän ruumiilliseen/somaattiseen tasoon kuten hän itse toteaa ”transformaatio ei koske vain hänen ulkomuotoaan vaan myös hänen ruumiinsa sisäisyyttä”. Jos näin on, harjoitukset voitaisiin nähdä osana teatterin/tanssin somaattisten menetelmien tutkimusta.
Puhuessaan virtualisaatiosta Kirkkopelto toteaa sivuhuomautuksena, että ”Ambivalenssi osoittaa, miten hyödytön husserlilainen erottelu elävän ruumiin (Leib) ja kuolleen kappale-ruumiin (Körper) välillä on taiteellisen kokemuksen fenomenologiassa.” En ole täysin varma, mihin ambivalenssi tässä viittaa, mutta olen eri mieltä Kirkkopellon kanssa erottelun hyödyttömyydestä. Itse asiassa Husserlin erottelun avulla, voisi hyvin päästä samansuuntaiseen lopputulokseen kuin mitä Kirkkopeltokin hakee tekstissään - ja kenties jopa vähemmän kryptisellä tavalla! Kirkkopelto on nähdäkseni ymmärtänyt väärin Husserlin erottelun. Kyse ei ole elävän ja kuolleen ruumiin välisestä erosta, vaan elävässä olennossa on aina läsnä sen materiaalisen ruumiin (Körper) ja virtuaalisen, koetun kehon, (Leib) välinen jännite, ristiriita ja toisiinsa palautumattomuus.Vastaavasti nähdessämme kuolleen ruumiin (ihmisen tai eläimen), emme näe vain ”materiaa”, vaan tässä kuolleessa Körperissä on edelleen läsnä Leib. Ruumiin (Körper) materiaaliset ja esineelliset piirteet aina sekoittuvat Kirkkopellon muotoilemaan ”virtuaaliseen” eli siihen mitä keholla (Leib) tarkoitetaan elettynä, koettuna, kuviteltuna tai harjoituksen kautta luotuna ”poikkeustilana”.
Kirkkopelto jatkaa pohdintaansa sanomalla: ”…emme ole tottuneet tarkastelemaan taiteellisten entiteettien, teosten tai niiden osien, olemista molemmilta puolilta, sekä ulkoa että sisältä, niiden itsensä näkökulmasta.” Keihin me-muoto tässä viittaa, ketkä tarkkaan ottaen eivät ole tottuneet tällaiseen tarkasteluun? Nykytanssin perinteessä tämän tyyppisillä tai vastaavilla harjoitusmuodoilla on perinteisesti juuri harjoitettu olemista molemmilta puolilta, sisätyöskentelystä ulospäin. Intensiivisen sisätyöskentelyn kautta somaattiset tekniikat aina muuttuvat esiintyjän ”läsnäolon” tapaa, jota esimerkiksi Kirsi Monni kuvasi yksityiskohtaisesti omassa väitöskirjassaan Olemisen poeettinen liike (2004).
Kirkkopelto muotoilee lopuksi kaksi väittämään, jotka muodostavat myös hänen pohdintansa teoreettisen johtopäätöksen: ”1) Ruumiin kokemus, eli se että minulla tai jollakulla muulla on ruumis, samoin kuin (”puhtaan” tai ”pelkän”) materian kokemus toiminnan tai tarkastelun kohteena ja vailla muita määreitä on virtuaalista alkuperää. 2) Kokemus siitä, että ruumis ja materiaalisuus kuuluvat yhteen, vaatii virtuaalisen välityksen.”
En täysin pysty hahmottamaan, mitä Kirkkopelto tarkoittaa näillä johtopäätöksillä. Ongelmana on, että Kirkkopellon käsitys materiaalisuudesta ja ruumiista jää minun näkökulmastani epämääräiseksi. Avatessaan näitä johtopäätöksiä seuraavassa kappaleessa hän toteaa: ”Jokapäiväisissä käytännöissä, työssä ja vapaa-aikana, ruumiillisuutta ja materiaalisuutta ei kuitenkaan kohdata tähän tapaan muutoin kuin paperilla, esimerkiksi henkilö- tai tavaramääriä laskettaessa tai punnittaessa.” Mikäli ymmärrän häntä oikein, että hänen kuvailemansa materiaalisuutta kohdataan arkipäivän tilanteissa muutoinkin kuin paperilla. Esimerkiksi istuminen tuolilla on tuolin materiaalista kannattelua. Silloin ymmärtääkseni on kyse juuri ”pelkän” materian kokemustoiminnasta.
Kirkkopellon esitystutkimusta käsittelevä artikkeli ”Virtuaalisen materian jäljillä” on kiehtova sekä filosofinen että käytännöllinen pohdinta tunnistaa uudella tavalla materiaalisuuden luonnetta esitystyössä. Vaikka teemanumeron tematiikka koskee materiaalisuuden tutkimusta, en arvioi tätä käsikirjoitusta puhtaasti materiaalisuuden tutkimuksen kontekstissa, vaan lähinnä kahdesta näkökulmasta, toisaalta fenomenologian kannalta toisaalta nykytanssin ja tanssintutkimuksen perinteen kannalta. Koska käsikirjoituksen formaatti on nettimuotoinen, valitettavasti en voi kertoa lainausten tarkkoja sivunumeroita.
Alussa Kirkkopelto selvittää suhdettaan fenomenologiaan. Toisaalta hän kertoo ottavansa menetelmälliseksi kumppanikseen fenomenologian, mutta asettaa samalla tehtäväkseen radikalisoida fenomenologista lähestymistapaa. Hän toteaa yhtenä perusteenaan, että taiteellinen tutkimus ei voi sivuuttaa fenomenologiaa. En näe syytä, miksi taiteellinen tutkimus ei voisi sivuuttaa fenomenologiaa, mutta en ota kantaa tässä yhteydessä siihen. Kirkkopellon tavassa esitellä tutkimuspositionsa suhteessa fenomenologiaa, lukijalle syntyy vaikutelma, että fenomenologia olisi uusi metodi tai tapa lähestyä taiteellista tutkimusta. Näin ei tietenkään ole. Jo tässä yhteydessä olisi hyvä muistuttaa lukijaa fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen perinteestä, vaikka Kirkkopelto ei halua (sellainen vaikutelma syntyy) asettaa itseään ja omaa lähestymistapaansa osaksi tätä fenomenologisen taiteellisen tutkimuksen laajempaa kenttää/kontekstia. Lukijalle jää hämäräksi hänen lähestymistapansa ero esimerkiksi suhteessa ruumiinfenomenologiseen tanssintutkimukseen, jota Suomessakin on jo tehty 20 vuotta.
Kirkkopelto kritisoi aiheesta fenomenologian ihmiskeskeisyyttä, toteamalla, että ilmeneminen ei ole pelkästään ”inhimillisesti todennettava prosessi, ilmenemistä ihmiselle, vaan se luonnehtii rajoituksetta kaikkia olioita ja niiden olemistapoja”. Tämä kritiikki herättää lukijalle kiinnostavan odotushorisontin, mutta se ei oikeastaan täyty, koska näkökulma aiheeseen rajautuu lopulta ihmisen kokemukseen. Toivottavasti Kirkkopelto avaa tätä näkökulmaa tulevissa tutkimuksissaan.
Kirkkopellon tekstin rytmi pyrkii hyödyntämään verkkojulkaisun erityistä formaattia ja se toimii hyvin, tai ainakin niin kauan kun lukija seuraa tekstiä nettiyhteyden kautta kuvaruudulta. Ongelmia tämän osalta syntyy silloin, kun lukija haluaisi lukea tekstin paperilta. Tekstin tulostaminen osoittautui varsin monimutkaiseksi ellei mahdottomaksi, niin että myös kuvien katsomisen järjestys säilyisi toivotunkaltaisena.
Tekstin ei ole tarkoitus olla tutkimusraportin kaltainen kuvaus jonkin tutkimuksen tuloksista. Näkisin kuitenkin, Kirkkopellon kuvauksella on myös teatterintutkimuksen kannalta tärkeää dokumentaarista arvoa. Teatterin- ja esitystaiteen tutkimuksessa kuvataan usein liian vähän niitä käytännön harjoitteita, joilla teoksia ja esityksiä kehitellään ja luodaan. Tässä mielessä yksityiskohtaiset kuvaukset kasvojen kirkastamisesta tai käärmekädestä ovat kiinnostavia. Valitettavasti harjoitukset näyttäytyvät varsin historiattomina, tosin sanoen jää avoimeksi kysymykset, miten niitä on kehitelty ja millaiseen ”esitysperinteeseen” ne kytkeytyvät. Kuvausten perusteella harjoitukset ovat hyvin samantyyppisiä kuin butossa käytetyt kehontekniikat, joissa sulautumisella tai samaistumiselle eläinten, kasvien, kivien tai sääolojen olemisentapoihin luodaan vahvoja energeettisiä tiloja pyrkimällä murtamaan raja sisäisen/kokemuksen ja ulkoisen/ilmaisun välillä. Mikä on Kirkkopellon ja hänen käytännön työnsä suhde esimerkiksi buton perinteeseen, jää hämäräksi.
Kirkkopelto toteaa, että tämäntyyppiseen formaatin muotoon kirjoitettu ja kuvitettu teksti ”…tekee vastaanottajastaan, kokijastaan, kanssatutkijan.” Ehkä laajempana kysymyksenä tekstiä lukiessa heräsi myös, kenelle teksti on ensisijaisesti kirjoitettu, kuka on kuviteltu kanssatutkija? Tätä jäin pohtimaan varsinkin silloin, kun teksti kuulosti paikoin joko itsestään selvältä tai tahallisen vieraannuttavalta. Esimerkkinä tästä on seuraava kohta: ”Esitysteokset koostuvat materiaalisesti useimmiten elävistä ihmisruumiista. Esitys syntyy jollakin tapaa yhtäältä niiden kesken toisaalta niiden ja katsojien välillä. Ruumiit toimivat siis esityksen valmistamisen materiaalina, rakenne-elementtinä ja kannattelijoina.” Nykytanssin näkökulmasta on jossain määrin itsestään selvää, että teosten ”materiaalina” ovat (liikkuvat) kehot, vaikka harva tanssintutkija ehkä kuvaisi asiaa kuten Kirkkopelto. Toisena esimerkkinä voisi poimia seuraavaan lauseen: ”Esiintyvä ruumis on tässä mielessä olemis- ja kokemistavaltaan lähempänä taideteosta kuin jokapäiväistä kokemusta ruumiillisuudesta.” Kirkkopellon käsitys esiintymisestä lähestyy kohti kuvanveistoa, mutta se lienee tässä tarkoituksellista.
En täysin ymmärtänyt, mitä Kirkkopelto tarkoittaa sanoessaan: ”Se, että ruumis on esitysteoksessa todella materiaalia, ilmenee siten, että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollakin muulla materiaalilla, esimerkiksi esineellä tai äänellä. Se voi myös loistaa poissaolollaan.” Voidaanko ihmisruumis/ihminen/esiintyjä todella täysin korvata muulla materiaalilla? Vai onko pikemminkin niin, että katsoja pystyy kuvittelukykynsä ansioista ikään kuin näkemään näyttämöllä ihmisen, vaikka tästä ihmisestä olisi muistuttamassa paikalla vain pelkkä ääni tai eloton esine?
Edellä jo totesin, että on kiinnostavaa lukea teatterin tekemistä sisältäpäin harjoitteiden näkökulmasta. Tässä tapauksessa kyseessä ei ole tavanomainen esiintyjän ilmaisuvoimaa kehittävän menetelmän kuvaus. Kirkkopelto kertoo: ”Harjoitteita kyllä esitetään julkisesti, ja niiden seuraamisen voi ajatella olevan myös niiden tekemistä. Samalla tehdään kuitenkin aina selväksi, että harjoitteen synnyttämä, tekijälleen kokonaisvaltainen kokemus on riippuvaista käytetystä ruumiintekniikasta eikä siten ole sellaisenaan jaettavissa tekijän ja katsojan välillä.” Jäin miettimään, missä määrin näissä harjoitteissa voisi olla kyse nykytanssissa suosituista monimuotoisista ”somaattisista menetelmistä”. Tai voisivatko ns. ”minätekniikat”, Foucault’a lainatakseni, avata myös kuvattujen harjoitteiden luonnetta? Nähdäkseni Kirkkopellon kuvaamat harjoitukset haluavat pureutua esiintyjän ruumiilliseen/somaattiseen tasoon kuten hän itse toteaa ”transformaatio ei koske vain hänen ulkomuotoaan vaan myös hänen ruumiinsa sisäisyyttä”. Jos näin on, harjoitukset voitaisiin nähdä osana teatterin/tanssin somaattisten menetelmien tutkimusta.
Puhuessaan virtualisaatiosta Kirkkopelto toteaa sivuhuomautuksena, että ”Ambivalenssi osoittaa, miten hyödytön husserlilainen erottelu elävän ruumiin (Leib) ja kuolleen kappale-ruumiin (Körper) välillä on taiteellisen kokemuksen fenomenologiassa.” En ole täysin varma, mihin ambivalenssi tässä viittaa, mutta olen eri mieltä Kirkkopellon kanssa erottelun hyödyttömyydestä. Itse asiassa Husserlin erottelun avulla, voisi hyvin päästä samansuuntaiseen lopputulokseen kuin mitä Kirkkopeltokin hakee tekstissään - ja kenties jopa vähemmän kryptisellä tavalla! Kirkkopelto on nähdäkseni ymmärtänyt väärin Husserlin erottelun. Kyse ei ole elävän ja kuolleen ruumiin välisestä erosta, vaan elävässä olennossa on aina läsnä sen materiaalisen ruumiin (Körper) ja virtuaalisen, koetun kehon, (Leib) välinen jännite, ristiriita ja toisiinsa palautumattomuus. Vastaavasti nähdessämme kuolleen ruumiin (ihmisen tai eläimen), emme näe vain ”materiaa”, vaan tässä kuolleessa Körperissä on edelleen läsnä Leib. Ruumiin (Körper) materiaaliset ja esineelliset piirteet aina sekoittuvat Kirkkopellon muotoilemaan ”virtuaaliseen” eli siihen mitä keholla (Leib) tarkoitetaan elettynä, koettuna, kuviteltuna tai harjoituksen kautta luotuna ”poikkeustilana”.
Kirkkopelto jatkaa pohdintaansa sanomalla: ”…emme ole tottuneet tarkastelemaan taiteellisten entiteettien, teosten tai niiden osien, olemista molemmilta puolilta, sekä ulkoa että sisältä, niiden itsensä näkökulmasta.” Keihin me-muoto tässä viittaa, ketkä tarkkaan ottaen eivät ole tottuneet tällaiseen tarkasteluun? Nykytanssin perinteessä tämän tyyppisillä tai vastaavilla harjoitusmuodoilla on perinteisesti juuri harjoitettu olemista molemmilta puolilta, sisätyöskentelystä ulospäin. Intensiivisen sisätyöskentelyn kautta somaattiset tekniikat aina muuttuvat esiintyjän ”läsnäolon” tapaa, jota esimerkiksi Kirsi Monni kuvasi yksityiskohtaisesti omassa väitöskirjassaan Olemisen poeettinen liike (2004).
Kirkkopelto muotoilee lopuksi kaksi väittämään, jotka muodostavat myös hänen pohdintansa teoreettisen johtopäätöksen: ”1) Ruumiin kokemus, eli se että minulla tai jollakulla muulla on ruumis, samoin kuin (”puhtaan” tai ”pelkän”) materian kokemus toiminnan tai tarkastelun kohteena ja vailla muita määreitä on virtuaalista alkuperää. 2) Kokemus siitä, että ruumis ja materiaalisuus kuuluvat yhteen, vaatii virtuaalisen välityksen.”
En täysin pysty hahmottamaan, mitä Kirkkopelto tarkoittaa näillä johtopäätöksillä. Ongelmana on, että Kirkkopellon käsitys materiaalisuudesta ja ruumiista jää minun näkökulmastani epämääräiseksi. Avatessaan näitä johtopäätöksiä seuraavassa kappaleessa hän toteaa: ”Jokapäiväisissä käytännöissä, työssä ja vapaa-aikana, ruumiillisuutta ja materiaalisuutta ei kuitenkaan kohdata tähän tapaan muutoin kuin paperilla, esimerkiksi henkilö- tai tavaramääriä laskettaessa tai punnittaessa.” Mikäli ymmärrän häntä oikein, että hänen kuvailemansa materiaalisuutta kohdataan arkipäivän tilanteissa muutoinkin kuin paperilla. Esimerkiksi istuminen tuolilla on tuolin materiaalista kannattelua. Silloin ymmärtääkseni on kyse juuri ”pelkän” materian kokemustoiminnasta.