Tarjotun artikkelin esipuheessa Esa Kirkkopelto kertoo tutkimuksensa pyrkivän tuottamaan muutoksen tavassamme havaita materiaa – tuoda esiin materian ilmiö uudella tavalla. Artikkelin edetessä saamme tietää, että Kirkkopellon havainnot perustuvat taiteellisiin kokeiluihin esiintyvän ruumiin kanssa. Materiaali on siis tässä tutkimuksessa esiintyjän ruumis ja sen erilaiset tulkinnat. Esiintyvät ruumiit taas puolestaan artikkelin tulkinnassa muodostavat itse esityksen materiaalin.
Kirkkopelto haluaa myös nostaa ihmisruumiin esityksellisen materiaalin erityisen kaksijakoisuuden esille: esiintyjä havaitsee oman ruumiinsa samaan aikaan esityksen katsojan kanssa.
Varsinainen tutkimuskysymys materiaalisuuden suhteen tässä ekspositiossa on kuitenkin esittävän ruumiin materian virtuaalisuuden luonne. Virtuaalisuuden idea ilmenee Kirkkopellolle mm. siten, että ruumiin esittävä materia ilmenee esittävässä tilassa niin että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollain muulla materiaalilla. Virtualisointi on ruumiissa paitsi osittainen myös vaihdannainen. Virtualisointi tässä tutkimuksessa olevissa harjoitteissa tarkoittaa myös että jokin osa ruumiista siirtyy esteettisen ilmenemisen alueelle tai dimensioon. Virtualisaatio ei siis ole Kirkkopellolle tässä tutkimuksessa jokin erityisen tarkasti määriteltävä käsite tai käsitys, vaan tutkimusongelma jonka esiintyminen tuo pohdittavaksi tietyllä tavalla.
Esittävän ruumiin materiaalisuuden virtuaalisuus ilmenee Kirkkopellolle mm. osittaisuuden-, luomisen- ja vaihdettavuuden kvaliteetteina.
Kirkkopelto tekee artikkelissaan eräänlaista perustutkimusta esiintyjästä ja esiintymisen ilmiöstä. Esiintymistä ja esiintyjän positiota on teatterin tutkimuksen historiassa yleensä pohdittu suhteessa johonkin toiseen ilmiöön: yhteiskunnallisena ilmiönä, suhteessa johonkin taiteelliseen traditioon, jonkun erityisen esiintymistä pohtivan väitteen läpi, esiintymisen (metodologisina) historiallisina jatkumoina… jne. Esiintyminen nähdään usein peilaavan jotain toista ilmiötä tai teoriaa jaetussa todellisuudessamme. Esitys tuo historiassa usein ilmi jotain piilotettua tai ennen näkemätöntä.
Kirkkopelto lähestyy tietoisesti tätä koko ilmiötä mielestäni varsin toisesta näkökulmasta: hän haluaa pohtia esiintymistä/esiintyjää itsessään – sen ilmiötä ja ilmenemistä. Hän haluaa tutkia esiintymisen perusteita sinällään ja luoda niille käsitteitä. Tässä mielessä fenomenologia tuntuukin melko ilmiselvältä valinnalta tämän kaltaisen tutkimuksen teoreettiseksi viitekehykseksi.
Tutkimus pyrkii juurruttamaan itsensä käytännön näyttämöllisiin tapahtumiin – itse näyttämön ilmiöön. Tutkimuksen kova ydin tapahtuu esityksessä/esiintymisen tilanteessa ja sitä onkin viety eteenpäin useissa eri yhteyksissä. Yleensä tämänkaltainen analyysi tapahtuu historiallisena tai etäisyyttä ottavana analyyttisena tutkimuksena: jonkun toisen tekemiä esityksiä tarkastellaan jonkin teoreettisen apparaatin läpivalaisemina. Kirkkopellon näkökulma on toinen. Hän haluaa luoda toistettavia esitystutkielmia jotka toteutetaan itse esitystilanteessa. Hänelle esiintyminen on tutkimista ja tutkiminen vaatii aitoa esitystilanteen tapahtumista.
Artikkelissa mainitaan taiteellisen tutkimuksen lähtevän taiteilijan (omasta) ymmärryksestä ja havainnosta. Toisaalta kerrotaan myös että havaittavien ilmiöiden todennettavuus riippuu havaintovälineistä, koejärjestelyistä ja tutkimuksen infrastruktuureista. Jälkimmäisellä lauseella tutkija siirtää (varsinkin omansa) taiteellisen tutkimuksen lähemmäksi luonnontieteitä kuin humanistista tutkimusta.
Taiteellisen tutkimuksen esitysten (myös tämän arvioitavissa olevan) poikkeavuudet perinteisestä akateemisesta tutkimuksesta ovat kirjoittajan mukaan seuraamusta tavasta jolla tutkimuksen aiheiden luokse päästään.
Kirjoittaja myös kokee että taiteellinen tutkimus haastaa tai jotenkin kohottaa joitain akateemisen filosofian kysymyksiä historiallisesti uuteen valoon – toisaalta kirjoittaja väittää että taiteellinen tutkimus ”ei voi sivuuttaa fenomenologiaa”. Fenomenologian kysymys tai sen määritelmä jää tosin itselleni ehkä hieman arvoitukseksi juuri tässä kohtaa (metodologinen esipuhe): tarkoittaako kirjoittaja fenomenologiaa moninaisena filosofisena traditiona vai fenomenologista tutkimusta (tai”fenomenologista asennetta”) yleisen tason tutkimusmenetelmänä? Toisaalta kirjoittaja erityisesti mainitsee (tarkoittamansa) fenomenologian perustajaksi Edmund Husserlin, mutta käsittelee sitten fenomenologiaa melko yhtenäisenä traditiona. Palaan tähän kysymykseen tarkemmin kohdassa ”päätelmät”.
Artikkeli sijoittuu esittävän taiteen alaan. Jotta taiteellinen toiminta johon tässä tutkimuksessa viitataan saataisiin johonkin kontekstiin, on teoksia tai tapahtumia joihin artikkelissa viitataan (Toisissa tiloissa –ryhmä, artikkelin esityksellisessä järjestelyssä olevat arkiset kuvasarjat, videoidut harjoitteet…) mielestäni lähestyttävä yleisesti tunnettujen avantgarden teorioiden rinnalla. Taiteen tekemistä tässä tutkimuksessa on siis ehkä mielekästä hahmottaa jonkinlaisena teatterin/esittävän taiteen avantgardena.
Yksi teoria voisi olla Peter Burgerin teoria avantgardesta yhteiskunnallisen edistyksen ja siihen tähtäävän toiminnan alueena. Kirkkopellon tutkimuksessa olevien teosten yksi ominaisuus tuntuu olevan Burgerin mainitsema taiteen liittäminen elämän käytäntöön, taiteen ja elämän välisen vastakkaisuuden poistaminen. Burger nostaa taideinstituution avantgarden keskeiseksi kysymykseksi. Burger ei tarkoita tässä taideinstituutiolla konkreettisia ”instituutteja” (laitokset, näyttelyt), vaan viittaa joukkoon taiteen tuottamisen ja levittämisen samoin kuin sen vastaanottamiseen tarvittavia suhteellisen pysyviä yhteiskunnallisia normeja.
Kun elämän käytännöstä erillistä taideteosta ei enää ole olemassa, taide ja elämä ovat yhtä – näin Burger väittää. Toisissa tiloissa -ryhmän toiminta on mielestäni helposti luettavissa tällaisten pyrkimysten kautta (kollektiiviset/ruumiilliset ei-esittävät harjoitteet, ammattinimikkeiden/hierarkioiden hylkääminen, arkisuus, fokus on siirretty ulkoisen ilmaisun tuottamisesta kokonaan harjoitteen tekijälleen synnyttämään kokemukseen. jne…) . Samoin arkiset kuvasarjat jokapäiväisiltä kävelyretkiltä ja kaupungissa olevista patsaista pyrkivät mielestäni tietoisesti tähän samaan. Marxilaiselle Burgerille taiteen ja elämän yhdistäminen tarkoitti, ettei elämästä irrallista taidetta enää tarvita.
Burgerin teorian kritiikki sopii mielestäni myös tässä tutkimuksessa esitetyn taiteen kritiikiksi: kun taide menee taideinstituution rajojen ulkopuolelle, se kuitenkin menettää jotakin. On eri asia kohdata taidetta kävelyllä puistossa (puut ja sulava jää) kuin kohdata sitä siihen valmistuneena. Taiteen normit – joku sopimus siitä että miten jokin on taidetta – luovat sen välimatkan, josta elämää on mahdollista tarkastella kriittisesti. Toisaalta, se että nimitämme tässä tutkimuksessa esiintyvää taidetta avantgardeksi avaa myös mielenkiintoisen suhteen aikamme teatteriin ja esiintyviin taiteisiin ylipäätään: Onko teatteri viimeinen paikka (taiteessa) missä avantgarde ylipäätään on enää mahdollista?
Tässä taiteellisessa tutkimuksessa tutkija on muuttanut taiteellisen työnsä tutkimukseksi. Taiteellinen mediumi on tutkimuksen mediumi. Taiteellisia käytäntöjä ei tässä kohtaa mielletä tutkimuksesta erilliseksi toiminnaksi. Niissä ei myöskään ole mitään mieltä ilman tutkimuksellista intentiota. Artikkelin tutkimus ja siinä mahdollisesti tuotettu uusi tieto on mielestäni suunnattu sekä akateemisen filosofian että esittävän taiteen aloille. Tutkija haastaa sekä filosofian fenomenologisen perinteen että näyttelijää/esiintymistä koskevan tutkimuksen. Kirkkopellon mukaan ”…taiteellinen tutkimus herättää tämän viime vuosisataisen debatin (dekonstruktion fenomenologia kritiikin) uudelleen henkiin ja tekee siitä uudella tavalla ajankohtaisen.” ja ”Kokemukseni mukaan taiteellinen tutkimus ei näet voi sivuuttaa fenomenologiaa.”
On täten mielekästä arvioida vastaanottoa juuri näillä kahdella alalla:
-Vastaanotto suomalaisen filosofian kentällä: Tämä on silkkaa spekulaatiota, koska en ole ammatiltani filosofi. Uskon kuitenkin että metodologisessa esipuheessa esitetyt väitteet voivat heti alussa karkottaa lukijoita juuri tältä alalta. Yleinen mielipide suomalaisessa filosofisessa keskustelussa lienee että näin suuria väitteitä ei tulisi esittää yksittäisestä tieteellisessä artikkelissa, vaan ne tulisi yleensä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Väitteet ovat mielestäni monografian kokoisia. Vastaanotto jossain toisessa filosofisessa kulttuurissa voisi olla täysin toinen – tällainen rohkea kurkotus uuteen voidaan kokea hyvinkin mielenkiintoisena.
-Vastaanotto esittävän taiteen kentällä: artikkeli kokonaisuutena (teoria ja käytännön harjoitteet) otetaan varmasti mielenkiinnolla vastaan niissä piireissä joissa tämänkaltaista pohdintaa harrastetaan käytännön taiteen tasolla (aikaisemmin mainitsemani avantgarden suuntaus). Yksittäisinä harjoitteina tai käytännön toimina ajattelu voi olla mielekästä oikeastaan kenelle tahansa. Monimutkainen (ja erittäin laaja) teoreettinen viitekehys muodostaa kuitenkin syventymistä estävän muurin suurimmalle osalle esittävän taiteen ammattilaisista.
Vastaanoton taiteellisena tutkimuksena näyttänee historia.
Eksposition vahvuudet perustuvat sen vahvaan ja erittäin laajaan esitysmateriaaliin – tehtyyn lattiatyöhön. Harjoitteet ja näyttämölliset tutkielmat ovat helposti lähestyttäviä ja niiden tarkoitusperät ovat selkeät ja ilahduttavan avoimet. Mitään ”esittämisen salaisuuksia” tai mysteereitä ei lähdetä luomaan tai itsepäisesti purkamaan. Yksinkertaisuus luo yleisesti tutkimukselle olennaisen saavutettavuuden tunnelman. Tehdyt harjoitteet ovat toistettavissa monissa erilaisissa olosuhteissa ja esityksellisissä tilanteissa.
Metodologisessa esipuheessa tutkimuksen teoriaksi kiinnitetään länsimaisen filosofian fenomenologinen perinne. Tähän, tutkimusartikkelin ensimmäiseen sivuun tiivistyy suurin osa niistä kysymyksistä joita minulla herää koko tämän tutkimuksen suhteen. “METODOLOGINEN ESIPUHE” mielestäni kaipaa myös eniten tarkennuksia ja ennen kaikkea viitteitä esittämiensä väitteiden tueksi. Myös niiden tarpeellisuus ja aseteltu, koko artikkelin lukemista ohjaava paikka artikkelin alussa, tuntuu punninnan arvoiselta asialta.
Kysymykseni onkin: tarvitseeko tutkimuksessa oleva taiteellinen tutkimus ja sen käytännön harjoitteet välttämättä tuekseen juuri fenomenologiaa koska samankaltaista pohdintaa tälle praktiikalle löytyy mielestäni paljon lähempää ja tutummista maastoista? Taiteen puolella mielestäni tällaista keskustelua on käyty paljonkin mm. arkkitehtuurissa (parametrinen arkkitehtuuri ja design) ja tanssin puolella (William Forsythe). Myös feministisessä teoriassa (Donna Haraway, Partial Perspective) löytyisi tämänkaltaista pohdintaa ruumiin osittaisuudesta/monikollisuudesta/eheydestä ja näiden eri käsitysten poliittisuudesta/potentiaaleista. Ymmärrän että filosofia on juuri tälle tutkijalle tuttu teoreettinen viitekehys, mutta onko se tutkimusaiheelle ja sen laajalle lähestyttävyydelle paras mahdollinen?
On totta että juuri taiteellisen tutkimuksen on tehtävä ne rohkeat horisontaaliset liikkeet tiedon maastossa jotta uudenlainen ymmärrys pääsee valloilleen. Historia voi osoittaa että tämänkaltaisia hyppyjä tarvittiin joidenkin oletuksellisten solmujen avaamiseen. Nykytietämyksen valossa monet tällaiset hypyt voivat kuitenkin karkottaa juuri sen tärkeän lukijan jonka ymmärrys olisi mahdollisesti juuri tästä artikkelista hyötynyt.
Tarjotun artikkelin esipuheessa Esa Kirkkopelto kertoo tutkimuksensa pyrkivän tuottamaan muutoksen tavassamme havaita materiaa – tuoda esiin materian ilmiö uudella tavalla. Artikkelin edetessä saamme tietää, että Kirkkopellon havainnot perustuvat taiteellisiin kokeiluihin esiintyvän ruumiin kanssa. Materiaali on siis tässä tutkimuksessa esiintyjän ruumis ja sen erilaiset tulkinnat. Esiintyvät ruumiit taas puolestaan artikkelin tulkinnassa muodostavat itse esityksen materiaalin.
Kirkkopelto haluaa myös nostaa ihmisruumiin esityksellisen materiaalin erityisen kaksijakoisuuden esille: esiintyjä havaitsee oman ruumiinsa samaan aikaan esityksen katsojan kanssa.
Varsinainen tutkimuskysymys materiaalisuuden suhteen tässä ekspositiossa on kuitenkin esittävän ruumiin materian virtuaalisuuden luonne. Virtuaalisuuden idea ilmenee Kirkkopellolle mm. siten, että ruumiin esittävä materia ilmenee esittävässä tilassa niin että se voidaan esityksessä aina tarvittaessa korvata jollain muulla materiaalilla. Virtualisointi on ruumiissa paitsi osittainen myös vaihdannainen. Virtualisointi tässä tutkimuksessa olevissa harjoitteissa tarkoittaa myös että jokin osa ruumiista siirtyy esteettisen ilmenemisen alueelle tai dimensioon. Virtualisaatio ei siis ole Kirkkopellolle tässä tutkimuksessa jokin erityisen tarkasti määriteltävä käsite tai käsitys, vaan tutkimusongelma jonka esiintyminen tuo pohdittavaksi tietyllä tavalla.
Esittävän ruumiin materiaalisuuden virtuaalisuus ilmenee Kirkkopellolle mm. osittaisuuden-, luomisen- ja vaihdettavuuden kvaliteetteina.
Kirkkopelto tekee artikkelissaan eräänlaista perustutkimusta esiintyjästä ja esiintymisen ilmiöstä. Esiintymistä ja esiintyjän positiota on teatterin tutkimuksen historiassa yleensä pohdittu suhteessa johonkin toiseen ilmiöön: yhteiskunnallisena ilmiönä, suhteessa johonkin taiteelliseen traditioon, jonkun erityisen esiintymistä pohtivan väitteen läpi, esiintymisen (metodologisina) historiallisina jatkumoina… jne. Esiintyminen nähdään usein peilaavan jotain toista ilmiötä tai teoriaa jaetussa todellisuudessamme. Esitys tuo historiassa usein ilmi jotain piilotettua tai ennen näkemätöntä.
Kirkkopelto lähestyy tietoisesti tätä koko ilmiötä mielestäni varsin toisesta näkökulmasta: hän haluaa pohtia esiintymistä/esiintyjää itsessään – sen ilmiötä ja ilmenemistä. Hän haluaa tutkia esiintymisen perusteita sinällään ja luoda niille käsitteitä. Tässä mielessä fenomenologia tuntuukin melko ilmiselvältä valinnalta tämän kaltaisen tutkimuksen teoreettiseksi viitekehykseksi.
Tutkimus pyrkii juurruttamaan itsensä käytännön näyttämöllisiin tapahtumiin – itse näyttämön ilmiöön. Tutkimuksen kova ydin tapahtuu esityksessä/esiintymisen tilanteessa ja sitä onkin viety eteenpäin useissa eri yhteyksissä. Yleensä tämänkaltainen analyysi tapahtuu historiallisena tai etäisyyttä ottavana analyyttisena tutkimuksena: jonkun toisen tekemiä esityksiä tarkastellaan jonkin teoreettisen apparaatin läpivalaisemina. Kirkkopellon näkökulma on toinen. Hän haluaa luoda toistettavia esitystutkielmia jotka toteutetaan itse esitystilanteessa. Hänelle esiintyminen on tutkimista ja tutkiminen vaatii aitoa esitystilanteen tapahtumista.
Artikkelissa mainitaan taiteellisen tutkimuksen lähtevän taiteilijan (omasta) ymmärryksestä ja havainnosta. Toisaalta kerrotaan myös että havaittavien ilmiöiden todennettavuus riippuu havaintovälineistä, koejärjestelyistä ja tutkimuksen infrastruktuureista. Jälkimmäisellä lauseella tutkija siirtää (varsinkin omansa) taiteellisen tutkimuksen lähemmäksi luonnontieteitä kuin humanistista tutkimusta.
Taiteellisen tutkimuksen esitysten (myös tämän arvioitavissa olevan) poikkeavuudet perinteisestä akateemisesta tutkimuksesta ovat kirjoittajan mukaan seuraamusta tavasta jolla tutkimuksen aiheiden luokse päästään.
Kirjoittaja myös kokee että taiteellinen tutkimus haastaa tai jotenkin kohottaa joitain akateemisen filosofian kysymyksiä historiallisesti uuteen valoon – toisaalta kirjoittaja väittää että taiteellinen tutkimus ”ei voi sivuuttaa fenomenologiaa”. Fenomenologian kysymys tai sen määritelmä jää tosin itselleni ehkä hieman arvoitukseksi juuri tässä kohtaa (metodologinen esipuhe): tarkoittaako kirjoittaja fenomenologiaa moninaisena filosofisena traditiona vai fenomenologista tutkimusta (tai”fenomenologista asennetta”) yleisen tason tutkimusmenetelmänä? Toisaalta kirjoittaja erityisesti mainitsee (tarkoittamansa) fenomenologian perustajaksi Edmund Husserlin, mutta käsittelee sitten fenomenologiaa melko yhtenäisenä traditiona. Palaan tähän kysymykseen tarkemmin kohdassa ”päätelmät”.
Artikkeli sijoittuu esittävän taiteen alaan. Jotta taiteellinen toiminta johon tässä tutkimuksessa viitataan saataisiin johonkin kontekstiin, on teoksia tai tapahtumia joihin artikkelissa viitataan (Toisissa tiloissa –ryhmä, artikkelin esityksellisessä järjestelyssä olevat arkiset kuvasarjat, videoidut harjoitteet…) mielestäni lähestyttävä yleisesti tunnettujen avantgarden teorioiden rinnalla. Taiteen tekemistä tässä tutkimuksessa on siis ehkä mielekästä hahmottaa jonkinlaisena teatterin/esittävän taiteen avantgardena.
Yksi teoria voisi olla Peter Burgerin teoria avantgardesta yhteiskunnallisen edistyksen ja siihen tähtäävän toiminnan alueena. Kirkkopellon tutkimuksessa olevien teosten yksi ominaisuus tuntuu olevan Burgerin mainitsema taiteen liittäminen elämän käytäntöön, taiteen ja elämän välisen vastakkaisuuden poistaminen. Burger nostaa taideinstituution avantgarden keskeiseksi kysymykseksi. Burger ei tarkoita tässä taideinstituutiolla konkreettisia ”instituutteja” (laitokset, näyttelyt), vaan viittaa joukkoon taiteen tuottamisen ja levittämisen samoin kuin sen vastaanottamiseen tarvittavia suhteellisen pysyviä yhteiskunnallisia normeja.
Kun elämän käytännöstä erillistä taideteosta ei enää ole olemassa, taide ja elämä ovat yhtä – näin Burger väittää. Toisissa tiloissa -ryhmän toiminta on mielestäni helposti luettavissa tällaisten pyrkimysten kautta (kollektiiviset/ruumiilliset ei-esittävät harjoitteet, ammattinimikkeiden/hierarkioiden hylkääminen, arkisuus, fokus on siirretty ulkoisen ilmaisun tuottamisesta kokonaan harjoitteen tekijälleen synnyttämään kokemukseen. jne…) . Samoin arkiset kuvasarjat jokapäiväisiltä kävelyretkiltä ja kaupungissa olevista patsaista pyrkivät mielestäni tietoisesti tähän samaan. Marxilaiselle Burgerille taiteen ja elämän yhdistäminen tarkoitti, ettei elämästä irrallista taidetta enää tarvita.
Burgerin teorian kritiikki sopii mielestäni myös tässä tutkimuksessa esitetyn taiteen kritiikiksi: kun taide menee taideinstituution rajojen ulkopuolelle, se kuitenkin menettää jotakin. On eri asia kohdata taidetta kävelyllä puistossa (puut ja sulava jää) kuin kohdata sitä siihen valmistuneena. Taiteen normit – joku sopimus siitä että miten jokin on taidetta – luovat sen välimatkan, josta elämää on mahdollista tarkastella kriittisesti. Toisaalta, se että nimitämme tässä tutkimuksessa esiintyvää taidetta avantgardeksi avaa myös mielenkiintoisen suhteen aikamme teatteriin ja esiintyviin taiteisiin ylipäätään: Onko teatteri viimeinen paikka (taiteessa) missä avantgarde ylipäätään on enää mahdollista?
Tässä taiteellisessa tutkimuksessa tutkija on muuttanut taiteellisen työnsä tutkimukseksi. Taiteellinen mediumi on tutkimuksen mediumi. Taiteellisia käytäntöjä ei tässä kohtaa mielletä tutkimuksesta erilliseksi toiminnaksi. Niissä ei myöskään ole mitään mieltä ilman tutkimuksellista intentiota.
Artikkelin tutkimus ja siinä mahdollisesti tuotettu uusi tieto on mielestäni suunnattu sekä akateemisen filosofian että esittävän taiteen aloille. Tutkija haastaa sekä filosofian fenomenologisen perinteen että näyttelijää/esiintymistä koskevan tutkimuksen. Kirkkopellon mukaan ”…taiteellinen tutkimus herättää tämän viime vuosisataisen debatin (dekonstruktion fenomenologia kritiikin) uudelleen henkiin ja tekee siitä uudella tavalla ajankohtaisen.” ja ”Kokemukseni mukaan taiteellinen tutkimus ei näet voi sivuuttaa fenomenologiaa.”
On täten mielekästä arvioida vastaanottoa juuri näillä kahdella alalla:
-Vastaanotto suomalaisen filosofian kentällä: Tämä on silkkaa spekulaatiota, koska en ole ammatiltani filosofi. Uskon kuitenkin että metodologisessa esipuheessa esitetyt väitteet voivat heti alussa karkottaa lukijoita juuri tältä alalta. Yleinen mielipide suomalaisessa filosofisessa keskustelussa lienee että näin suuria väitteitä ei tulisi esittää yksittäisestä tieteellisessä artikkelissa, vaan ne tulisi yleensä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Väitteet ovat mielestäni monografian kokoisia. Vastaanotto jossain toisessa filosofisessa kulttuurissa voisi olla täysin toinen – tällainen rohkea kurkotus uuteen voidaan kokea hyvinkin mielenkiintoisena.
-Vastaanotto esittävän taiteen kentällä: artikkeli kokonaisuutena (teoria ja käytännön harjoitteet) otetaan varmasti mielenkiinnolla vastaan niissä piireissä joissa tämänkaltaista pohdintaa harrastetaan käytännön taiteen tasolla (aikaisemmin mainitsemani avantgarden suuntaus). Yksittäisinä harjoitteina tai käytännön toimina ajattelu voi olla mielekästä oikeastaan kenelle tahansa. Monimutkainen (ja erittäin laaja) teoreettinen viitekehys muodostaa kuitenkin syventymistä estävän muurin suurimmalle osalle esittävän taiteen ammattilaisista.
Vastaanoton taiteellisena tutkimuksena näyttänee historia.
Eksposition vahvuudet perustuvat sen vahvaan ja erittäin laajaan esitysmateriaaliin – tehtyyn lattiatyöhön. Harjoitteet ja näyttämölliset tutkielmat ovat helposti lähestyttäviä ja niiden tarkoitusperät ovat selkeät ja ilahduttavan avoimet. Mitään ”esittämisen salaisuuksia” tai mysteereitä ei lähdetä luomaan tai itsepäisesti purkamaan. Yksinkertaisuus luo yleisesti tutkimukselle olennaisen saavutettavuuden tunnelman. Tehdyt harjoitteet ovat toistettavissa monissa erilaisissa olosuhteissa ja esityksellisissä tilanteissa.
Metodologisessa esipuheessa tutkimuksen teoriaksi kiinnitetään länsimaisen filosofian fenomenologinen perinne. Tähän, tutkimusartikkelin ensimmäiseen sivuun tiivistyy suurin osa niistä kysymyksistä joita minulla herää koko tämän tutkimuksen suhteen. “METODOLOGINEN ESIPUHE” mielestäni kaipaa myös eniten tarkennuksia ja ennen kaikkea viitteitä esittämiensä väitteiden tueksi. Myös niiden tarpeellisuus ja aseteltu, koko artikkelin lukemista ohjaava paikka artikkelin alussa, tuntuu punninnan arvoiselta asialta.
Kysymykseni onkin: tarvitseeko tutkimuksessa oleva taiteellinen tutkimus ja sen käytännön harjoitteet välttämättä tuekseen juuri fenomenologiaa koska samankaltaista pohdintaa tälle praktiikalle löytyy mielestäni paljon lähempää ja tutummista maastoista? Taiteen puolella mielestäni tällaista keskustelua on käyty paljonkin mm. arkkitehtuurissa (parametrinen arkkitehtuuri ja design) ja tanssin puolella (William Forsythe). Myös feministisessä teoriassa (Donna Haraway, Partial Perspective) löytyisi tämänkaltaista pohdintaa ruumiin osittaisuudesta/monikollisuudesta/eheydestä ja näiden eri käsitysten poliittisuudesta/potentiaaleista. Ymmärrän että filosofia on juuri tälle tutkijalle tuttu teoreettinen viitekehys, mutta onko se tutkimusaiheelle ja sen laajalle lähestyttävyydelle paras mahdollinen?
On totta että juuri taiteellisen tutkimuksen on tehtävä ne rohkeat horisontaaliset liikkeet tiedon maastossa jotta uudenlainen ymmärrys pääsee valloilleen. Historia voi osoittaa että tämänkaltaisia hyppyjä tarvittiin joidenkin oletuksellisten solmujen avaamiseen. Nykytietämyksen valossa monet tällaiset hypyt voivat kuitenkin karkottaa juuri sen tärkeän lukijan jonka ymmärrys olisi mahdollisesti juuri tästä artikkelista hyötynyt.