Tekstissä Orenius kertoo lukijalle taiteellisesta työskentelystään ja siitä syntyneistä ajatuksista. Ja vaikka ajoittain ajatukset ja käsitteet poukkoilevat tai jäävät osin kellumaan oman onnensa nojaan, on kokonaisuus kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Voi ajatella, että tällainen oman taiteellisen prosessin avaaminen on taiteellisen tutkimuksen keskiössä. Uudenlaisen tiedon, ajattelun ja/tai kokemien esillesaattaminen taiteen tuottamisen prosessista on asia joka kiinnostaa, paitsi akateemisia piirejä, myös sitä isoa joukkoa taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita, joita akateemisen maailman sisäiset diskurssit eivät paljoa hetkauta.
Kirjoittaja lähestyy työskentelyynsä liittyviä kysymyksiä sekä filosofisesti että henkilökohtaisesti, tuoden esiin ruumiillisuuden ja tämän suhteen tilallisuuteen sekä aikaan. Ajatus dokumentaarisesta kuvaustavasta putkahtaa esiin jo heti tekstin alkuvaiheessa, mutta vastakkaisesti kirjoittaja näkee kuvaushetkeen sitoutuneen ruumiillisuutensa keskeisenä tekijänä prosessissaan – tässä ollaan kiinnostavien ajatusten äärellä ja lukija toivoisikin, että näitä käsitteitä avattaisiin tekstissä enemmän. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka kameraliike, ja tätä kautta kuvaajan kehon liike, todistaa kuvaushetkeä on kysymyksiä herättävä. Millä tavalla liikkuvan kuvan todistusvoimaisuus toteutuu tai mikä on kameraliikkeen ja korporaalisuuden suhde?
Lukija saa Oreniuksen meneillään olevista taiteellisista ja tutkimuksellisista prosesseista kiinnostavaa tietoa, ja mielellään sitä haluaisi lisääkin: esimerkiksi siitä, mitä Parousia-videon käsikirjoituksen syntyminen vasta leikkausvaiheessa merkitsee suhteessa itse käsi-kirjoituksen käsitteelle tai mitä samankaltaisuuden idea on. Myös ajatus teoksen koossapitämisestä prosessimaisessa työskentelyssä on kiinnostava.
Orenius löytää itsensä tarkastelemassa itseään tutkijana taideyliopisto-instituution sisällä ja samaan aikaan hän pyrkii esittämään töidensä kautta paikkoja jotka ovat muualla – vastakohtaisia tai vastakkaisia tai ehkäpä rinnakkaisia paikkoja. Tähän sopii ajatus heterotopiasta, joskin voinee olettaa että loppujen lopuksi, kuten kirjoittajakin toteaa, teoksen tilat syntyvät katsomishetkellä katsojassa.
Taiteellista tutkimustaan valottaessaan Oreniuskaan ei ole voinut sivuuttaa kirjallisen tutkimustekstin suhdetta kuvantekijyyteensä. Kirjoittajan "hurahdus" tekstin maailmaan ja siitä syntyneet kokemukset ovat kiehtovaa luettavaa. Tämä sanallisen ja ei-sanallisen tiedon, taiteen tekemisen tai paremminkin taiteen olemassa olevaksi saattamisen sekä ajattelun/sanalistamisen problematiikka (ja mahdollisuudet) ovat juuri sitä taiteellisen tutkimuksen ydintä, johon jokainen kontribuutio on tärkeä.
Seuraavaksi Orenius tarkastelee tilaa ja aikaa yhteismitallisina määreinä ja ulottaa filosofisen pohdintansa tila-ajasta yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi. Kirjoittaja kysyy oikeutetusti "Kenen tila-ajasta on kyse?" ja samalla pohtii omaa läsnäoloaan videoteoksissaan.
Kirjoittaja etenee esittelemään väitöstutkimuksensa otsikossa esiintyvää termiä kotipesä, home base. Ja esittää tämän olevan "vastapaino julkiselle olemiselle, nähdyksi tulemiselle ja nähtynä olemiselle." Tämä herättää kysymyksiä, sillä voisi myös kysyä etteikö myös "kotipesässä" oleminen ole eräänlaista julkista esittämistä? Mehän rakennamme "pesämme" paljolti siten, miten haluamme muiden näkevän meidät. Ehkäpä kirjoittajan seuraavaksi esiin nostama, Edward Sojan kehittämä, thirdspace käsite voisi sopia myöskin kotipesälle? Teksti siirtyy huomioimaan myös yhteiskunnalliset tilat ja ajatukset kimpoilevat eri suuntiin. Pohdiskelussaan ”väli-” tai ”epä-” liitteiden käytöstä sanoissa Orenius on parhaimmillaan, lukemiskokemus on stimuloivaa ja ajatuksia herättävää.
Tekstissä palataan vielä taiteellisen työskentelyn sekä taiteellisen tutkimuksen prosesseihin, nyt kirjoittajan omasta kokemuksesta. Esiin tulevat tutkimuksen tekemisen vastukset: harha-askeleet, umpikujat sun muut tyypilliset tutkijan (eikä pelkästään taiteellisen tutkijan) kokemukset.
Tekstinsä lopuksi Orenius tarkastelee vielä taiteilijan työn erikoislaatuisuutta. Tässä kohdin muutama asia vaatisi lisätarkastelua: työskentelyprosessin "jalo vaikutus" on lähtöoletuksena kiinnostava, mutta myös problemaattinen, ellei kyseessä ole ironia. On myös vaikea uskoa, etteikö muissa kuin taidealojen koulutuksessa itseymmärrys, keskittyneisyys, sitkeys ja asialle vihkiytyminen olisi koulutuksen keskiössä.
Oreniuksen puheenvuoro oman taiteellisen tutkimuksensa prosessien kiemuroista tuo oman lisänsä hiljalleen kehittyvään ja fokusoituvaan keskusteluun taiteellisen tutkimuksen praksiksista. Näin voimme hiljalleen siirtyä eteenpäin retorisesta kysymyksestä "mitä on taiteellinen tutkimus" kohti keskusteluja siitä, miten ja millaista taiteellista tutkimusta tehdään. Sekä ennenkaikkea kohti yhä kiinnostavimpia tutkimustuloksia.
Tekstissä Orenius kertoo lukijalle taiteellisesta työskentelystään ja siitä syntyneistä ajatuksista. Ja vaikka ajoittain ajatukset ja käsitteet poukkoilevat tai jäävät osin kellumaan oman onnensa nojaan, on kokonaisuus kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Voi ajatella, että tällainen oman taiteellisen prosessin avaaminen on taiteellisen tutkimuksen keskiössä. Uudenlaisen tiedon, ajattelun ja/tai kokemien esillesaattaminen taiteen tuottamisen prosessista on asia joka kiinnostaa, paitsi akateemisia piirejä, myös sitä isoa joukkoa taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita, joita akateemisen maailman sisäiset diskurssit eivät paljoa hetkauta.
Kirjoittaja lähestyy työskentelyynsä liittyviä kysymyksiä sekä filosofisesti että henkilökohtaisesti, tuoden esiin ruumiillisuuden ja tämän suhteen tilallisuuteen sekä aikaan. Ajatus dokumentaarisesta kuvaustavasta putkahtaa esiin jo heti tekstin alkuvaiheessa, mutta vastakkaisesti kirjoittaja näkee kuvaushetkeen sitoutuneen ruumiillisuutensa keskeisenä tekijänä prosessissaan – tässä ollaan kiinnostavien ajatusten äärellä ja lukija toivoisikin, että näitä käsitteitä avattaisiin tekstissä enemmän. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka kameraliike, ja tätä kautta kuvaajan kehon liike, todistaa kuvaushetkeä on kysymyksiä herättävä. Millä tavalla liikkuvan kuvan todistusvoimaisuus toteutuu tai mikä on kameraliikkeen ja korporaalisuuden suhde?
Lukija saa Oreniuksen meneillään olevista taiteellisista ja tutkimuksellisista prosesseista kiinnostavaa tietoa, ja mielellään sitä haluaisi lisääkin: esimerkiksi siitä, mitä Parousia-videon käsikirjoituksen syntyminen vasta leikkausvaiheessa merkitsee suhteessa itse käsi-kirjoituksen käsitteelle tai mitä samankaltaisuuden idea on. Myös ajatus teoksen koossapitämisestä prosessimaisessa työskentelyssä on kiinnostava.
Orenius löytää itsensä tarkastelemassa itseään tutkijana taideyliopisto-instituution sisällä ja samaan aikaan hän pyrkii esittämään töidensä kautta paikkoja jotka ovat muualla – vastakohtaisia tai vastakkaisia tai ehkäpä rinnakkaisia paikkoja. Tähän sopii ajatus heterotopiasta, joskin voinee olettaa että loppujen lopuksi, kuten kirjoittajakin toteaa, teoksen tilat syntyvät katsomishetkellä katsojassa.
Taiteellista tutkimustaan valottaessaan Oreniuskaan ei ole voinut sivuuttaa kirjallisen tutkimustekstin suhdetta kuvantekijyyteensä. Kirjoittajan "hurahdus" tekstin maailmaan ja siitä syntyneet kokemukset ovat kiehtovaa luettavaa. Tämä sanallisen ja ei-sanallisen tiedon, taiteen tekemisen tai paremminkin taiteen olemassa olevaksi saattamisen sekä ajattelun/sanalistamisen problematiikka (ja mahdollisuudet) ovat juuri sitä taiteellisen tutkimuksen ydintä, johon jokainen kontribuutio on tärkeä.
Seuraavaksi Orenius tarkastelee tilaa ja aikaa yhteismitallisina määreinä ja ulottaa filosofisen pohdintansa tila-ajasta yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi. Kirjoittaja kysyy oikeutetusti "Kenen tila-ajasta on kyse?" ja samalla pohtii omaa läsnäoloaan videoteoksissaan.
Kirjoittaja etenee esittelemään väitöstutkimuksensa otsikossa esiintyvää termiä kotipesä, home base. Ja esittää tämän olevan "vastapaino julkiselle olemiselle, nähdyksi tulemiselle ja nähtynä olemiselle." Tämä herättää kysymyksiä, sillä voisi myös kysyä etteikö myös "kotipesässä" oleminen ole eräänlaista julkista esittämistä? Mehän rakennamme "pesämme" paljolti siten, miten haluamme muiden näkevän meidät. Ehkäpä kirjoittajan seuraavaksi esiin nostama, Edward Sojan kehittämä, thirdspace käsite voisi sopia myöskin kotipesälle? Teksti siirtyy huomioimaan myös yhteiskunnalliset tilat ja ajatukset kimpoilevat eri suuntiin. Pohdiskelussaan ”väli-” tai ”epä-” liitteiden käytöstä sanoissa Orenius on parhaimmillaan, lukemiskokemus on stimuloivaa ja ajatuksia herättävää.
Tekstissä palataan vielä taiteellisen työskentelyn sekä taiteellisen tutkimuksen prosesseihin, nyt kirjoittajan omasta kokemuksesta. Esiin tulevat tutkimuksen tekemisen vastukset: harha-askeleet, umpikujat sun muut tyypilliset tutkijan (eikä pelkästään taiteellisen tutkijan) kokemukset.
Tekstinsä lopuksi Orenius tarkastelee vielä taiteilijan työn erikoislaatuisuutta. Tässä kohdin muutama asia vaatisi lisätarkastelua: työskentelyprosessin "jalo vaikutus" on lähtöoletuksena kiinnostava, mutta myös problemaattinen, ellei kyseessä ole ironia. On myös vaikea uskoa, etteikö muissa kuin taidealojen koulutuksessa itseymmärrys, keskittyneisyys, sitkeys ja asialle vihkiytyminen olisi koulutuksen keskiössä.
Oreniuksen puheenvuoro oman taiteellisen tutkimuksensa prosessien kiemuroista tuo oman lisänsä hiljalleen kehittyvään ja fokusoituvaan keskusteluun taiteellisen tutkimuksen praksiksista. Näin voimme hiljalleen siirtyä eteenpäin retorisesta kysymyksestä "mitä on taiteellinen tutkimus" kohti keskusteluja siitä, miten ja millaista taiteellista tutkimusta tehdään. Sekä ennenkaikkea kohti yhä kiinnostavimpia tutkimustuloksia.