Harjoittelu, harjoite, rituaali. Teatteri ja urheilu. Kaikki nämä pyörivät tiiviissä kierteessä Otso Kauton harjoittelua käsittelevässä artikkelissa. Miten harjoitus eroaa harjoitteesta, mitä yhteyksiä ja eroja on teatteriesityksen harjoittelulla ja uintitreenillä? Milloin jostain tulee rituaali?
Kauton teksti kieppuu syöksykierteen rajoilla, mutta onnistuu välttämään sen. Omakohtaiset teatteri- ja urheilukokemukset luovat artikkelin perustan, jota tahdittavat lyhyet teoreettiset pohdinnat esitystaiteesta, sekä harjoittelun, harjoitteen ja rituaalin eroista. Tiukempia mutkia matkaan tulee muutamista äkkipysäyksistä, joissa kirjoittaja hylkää kehittelemänsä ajatuksen ja suuntaa yhtäkkiä muualle. Ensilukemalla tämä tekniikka turhautti, mutta uusintakierroksilla aloin pitää siitä että kirjoittajan kulkema tie on näkyvillä.
Suoraa etenemistä välttelee myös Kauton valitsema tulokulma – aihetta lähestytään kuvitelman kautta, jolloin artikkeli tuntuu olevan silkkaa kuvitelmaa. Kuvitteellinen rakennelma tulee kuitenkin konkreettiseksi, kun kirjoittaja tekstin loppupuolella pohtii harjoitteen tuottamaa tiedon olemusta: vaikeasti selitettävä kokemuksellinen tieto on todellista jopa silloin, kun se on kuviteltua eli ”kuvittelussa ei ole mitään kuvitteellista”.
Näkemykseni mukaan Kautto pyrkii luomaan selvyyttä usein limittäin käytettyihin käsitteisiin, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan harjoittelusta, mikä on harjoite ja onko näillä yhteyksiä rituaaliin? Käsitteitä selvitetään eri suunnista, kunnes niiden väliset erot alkavat löytyä. Kauton rakentamassa mallissa harjoitus pyrkii selvään päämäärään, kun taas harjoite ja rituaali eivät ole samalla tavoitteellisia. Niiden tavoitteena on muuttaa osallistujaa tavalla, joka ei ennen harjoitteeseen tai rituaaliin ryhtymistä ole selvillä. Rituaalin ja harjoitteen ero löytyy intentiosta, vaikka Kauton mukaan raja niiden välillä on liukuva. Minulle raja on Kauttoa selvempi: rituaali vaatii edes alustavaa sitoutumista johonkin maailmanjärjestykseen, mutta harjoitteeseen voi heittäytyä ilman uskoa sen tehoon. Näkökulma muuttuu, jos on muuttuakseen.
Erityistä vakuuttavuutta Kauton tekstiin tuovat hänen kokemuksensa, jotka on sanallistettu ja analysoitu ansiokkaasti. Kautto kuvaa teatteriesitysten harjoittelua ja ilmaisun kehittämiseen tarkoitettuja harjoitteita tarkkakatseisesti ja elävästi. Yhtä lailla Kauton kokemus kilpauinnin maailmasta piirtyy tarkkana. Erilaisten harjoitusten ja harjoitteiden ruumiillinen kokemus tulee suorastaan lihaksi, vaikka omaa kokemusta juuri näistä ei olisi. Kokemusten kautta esitettynä taiteen ja urheilun yhteydet paljastuvat vankoiksi, varsinkin kun unohdetaan tekemisen erilaiset päämäärät ja keskitytään harjoitteluun ja siinä käytettyihin menetelmiin. Mukaan valikoituneet teoreettiset, enemmän tai vähemmän akateemiset lähteet peilaavat kirjoittajan lähtökohtia antaen kiinnostuneelle lukijalle avauksia aiheen syvempään ymmärrykseen.
Taiteellisen tutkimuksen hengessä artikkelin aihe näkyy sen muodossa. En usko Kauton pitävän tekstiään taitoja kehittävänä harjoituksena, vaan pikemminkin tekijää muuttavana harjoitteena, joka voi vaikuttaa myös lukijaan. Alkukankeuden jälkeen minäkin lähdin mukaan harjoitteeseen, jossa ei loppujen lopuksi ollut mitään kuvitteellista.
Harjoittelu, harjoite, rituaali. Teatteri ja urheilu. Kaikki nämä pyörivät tiiviissä kierteessä Otso Kauton harjoittelua käsittelevässä artikkelissa. Miten harjoitus eroaa harjoitteesta, mitä yhteyksiä ja eroja on teatteriesityksen harjoittelulla ja uintitreenillä? Milloin jostain tulee rituaali?
Kauton teksti kieppuu syöksykierteen rajoilla, mutta onnistuu välttämään sen. Omakohtaiset teatteri- ja urheilukokemukset luovat artikkelin perustan, jota tahdittavat lyhyet teoreettiset pohdinnat esitystaiteesta, sekä harjoittelun, harjoitteen ja rituaalin eroista. Tiukempia mutkia matkaan tulee muutamista äkkipysäyksistä, joissa kirjoittaja hylkää kehittelemänsä ajatuksen ja suuntaa yhtäkkiä muualle. Ensilukemalla tämä tekniikka turhautti, mutta uusintakierroksilla aloin pitää siitä että kirjoittajan kulkema tie on näkyvillä.
Suoraa etenemistä välttelee myös Kauton valitsema tulokulma – aihetta lähestytään kuvitelman kautta, jolloin artikkeli tuntuu olevan silkkaa kuvitelmaa. Kuvitteellinen rakennelma tulee kuitenkin konkreettiseksi, kun kirjoittaja tekstin loppupuolella pohtii harjoitteen tuottamaa tiedon olemusta: vaikeasti selitettävä kokemuksellinen tieto on todellista jopa silloin, kun se on kuviteltua eli ”kuvittelussa ei ole mitään kuvitteellista”.
Näkemykseni mukaan Kautto pyrkii luomaan selvyyttä usein limittäin käytettyihin käsitteisiin, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan harjoittelusta, mikä on harjoite ja onko näillä yhteyksiä rituaaliin? Käsitteitä selvitetään eri suunnista, kunnes niiden väliset erot alkavat löytyä. Kauton rakentamassa mallissa harjoitus pyrkii selvään päämäärään, kun taas harjoite ja rituaali eivät ole samalla tavoitteellisia. Niiden tavoitteena on muuttaa osallistujaa tavalla, joka ei ennen harjoitteeseen tai rituaaliin ryhtymistä ole selvillä. Rituaalin ja harjoitteen ero löytyy intentiosta, vaikka Kauton mukaan raja niiden välillä on liukuva. Minulle raja on Kauttoa selvempi: rituaali vaatii edes alustavaa sitoutumista johonkin maailmanjärjestykseen, mutta harjoitteeseen voi heittäytyä ilman uskoa sen tehoon. Näkökulma muuttuu, jos on muuttuakseen.
Erityistä vakuuttavuutta Kauton tekstiin tuovat hänen kokemuksensa, jotka on sanallistettu ja analysoitu ansiokkaasti. Kautto kuvaa teatteriesitysten harjoittelua ja ilmaisun kehittämiseen tarkoitettuja harjoitteita tarkkakatseisesti ja elävästi. Yhtä lailla Kauton kokemus kilpauinnin maailmasta piirtyy tarkkana. Erilaisten harjoitusten ja harjoitteiden ruumiillinen kokemus tulee suorastaan lihaksi, vaikka omaa kokemusta juuri näistä ei olisi. Kokemusten kautta esitettynä taiteen ja urheilun yhteydet paljastuvat vankoiksi, varsinkin kun unohdetaan tekemisen erilaiset päämäärät ja keskitytään harjoitteluun ja siinä käytettyihin menetelmiin. Mukaan valikoituneet teoreettiset, enemmän tai vähemmän akateemiset lähteet peilaavat kirjoittajan lähtökohtia antaen kiinnostuneelle lukijalle avauksia aiheen syvempään ymmärrykseen.
Taiteellisen tutkimuksen hengessä artikkelin aihe näkyy sen muodossa. En usko Kauton pitävän tekstiään taitoja kehittävänä harjoituksena, vaan pikemminkin tekijää muuttavana harjoitteena, joka voi vaikuttaa myös lukijaan. Alkukankeuden jälkeen minäkin lähdin mukaan harjoitteeseen, jossa ei loppujen lopuksi ollut mitään kuvitteellista.