”Dear Rita” on kiinnostava ekspositio nimenomaan siinä, miten se pyrkii demonstroimaan tutkimusongelmaansa niillä tavoilla, joilla se tuo sanottavaansa esille. Tieteellisten kriteerien kannalta eksposition toteutus on kuitenkin ongelmallinen seuraavassa tarkennettavilla tavoilla.
Tieteellisyyteen pyrkivän taiteentutkimuksen kannalta ekspositiossa on vain vähän sellaista, mitä voi kommentoida, koska tekstissä ei argumentoida vaan peilataan yhtä teosta toisten teosten saamiin kommentteihin molempien ollessa olennaisilta osin lukijan tavoittamattomissa. Taiteellisen tutkimuksen kannalta ekspositio on poikkeuksellinen ja kenties inspiroiva siinä, miten se tuo sanottavansa ja esittämisen tapansa vuorovaikutukseen keskenään.
Työ koostuu kahdeksasta ”kirjeestä”, jotka kommentoivat professori Rita Raleyn esitelmää. Tieteellisen tutkimuksen kannalta lähtökohdassa on huteruutta sikäli, että lähtökohtana toimivaa esitelmää ei ole lukijan saatavilla, eikä tekijän esittämän relevanssia voi siksi arvioida suhteessa siihen. Itse kirjeissä tutkimukselle rakentuva argumentaatio, käsitteiden määrittely ja niiden sovellus jää vähäiseksi tai kätköön. Näin on esimerkiksi kääntämisen, ilmaisevuuden (expressiveness), ilmaisevan luovuuden, sarjallisuuden ja singulaarisuuden – itse asiassa kaikkien ekspositiossa keskeisten käsitteiden kohdalla. Singulaarisuutta kyllä kuvataan, mutta se ymmärretään empiirisesti todennettavana, mikä on ongelmallista. Tekstin lähtökohdan ja (ainakin) englanninkielisten tekstien vähäisen argumentaation takia teksti ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä.
Tekstin rakentuminen tukee tekstissä ilmaistua ajatusta, että ei ole mahdollista palata kielen korruptoimattomaan alkuperään, omaan tai alkuperäiseen ääneen. Jäljelle jää ”paluun ele, kääntämisen ele”, ”joka johtaa aina vain osittaiseen tai epäonnistuneeseen paluuseen toisella kielellä” – eikä ”ole mitään muuta kuin kääntämistä”. Koska alkuperän ja alkutekstin käsitteitä on purettu tutkimuksessa viimeisen 50 vuoden aikana moneen kertaan ja samoin oma (postkoloniaalinen) ääni on osoitettu problemaattiseksi monin tavoin, eksposition laatijan olisi ollut syytä argumentoida ja paikantaa omaa kontribuutiotaan tarkemmin suhteessa relevanteimpaan nykytutkimukseen. Lähteiden käytössä on epämääräisyyttä, ja kommentoitua esitelmää lukuunottamatta kantaa ei oteta suoraan mihinkään tutkimukseen. Toisaalta omaa teoreettista kehystä ei juurikaan rakenneta.
Ekspositiota oli hankala lukea niin mobiililaitteella kuin pöytäkoneellakin. Muoto, sommittelu ja navigoitavuus eivät tässä mielessä tukeneet eksposition ymmärrettävyyttä, sen sijaan ne kyllä elävöittivät kysymystä sanotun ja sanomisen suhteesta.
”Dear Rita” on kiinnostava ekspositio nimenomaan siinä, miten se pyrkii demonstroimaan tutkimusongelmaansa niillä tavoilla, joilla se tuo sanottavaansa esille. Tieteellisten kriteerien kannalta eksposition toteutus on kuitenkin ongelmallinen seuraavassa tarkennettavilla tavoilla.
Tieteellisyyteen pyrkivän taiteentutkimuksen kannalta ekspositiossa on vain vähän sellaista, mitä voi kommentoida, koska tekstissä ei argumentoida vaan peilataan yhtä teosta toisten teosten saamiin kommentteihin molempien ollessa olennaisilta osin lukijan tavoittamattomissa. Taiteellisen tutkimuksen kannalta ekspositio on poikkeuksellinen ja kenties inspiroiva siinä, miten se tuo sanottavansa ja esittämisen tapansa vuorovaikutukseen keskenään.
Työ koostuu kahdeksasta ”kirjeestä”, jotka kommentoivat professori Rita Raleyn esitelmää. Tieteellisen tutkimuksen kannalta lähtökohdassa on huteruutta sikäli, että lähtökohtana toimivaa esitelmää ei ole lukijan saatavilla, eikä tekijän esittämän relevanssia voi siksi arvioida suhteessa siihen. Itse kirjeissä tutkimukselle rakentuva argumentaatio, käsitteiden määrittely ja niiden sovellus jää vähäiseksi tai kätköön. Näin on esimerkiksi kääntämisen, ilmaisevuuden (expressiveness), ilmaisevan luovuuden, sarjallisuuden ja singulaarisuuden – itse asiassa kaikkien ekspositiossa keskeisten käsitteiden kohdalla. Singulaarisuutta kyllä kuvataan, mutta se ymmärretään empiirisesti todennettavana, mikä on ongelmallista. Tekstin lähtökohdan ja (ainakin) englanninkielisten tekstien vähäisen argumentaation takia teksti ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä.
Tekstin rakentuminen tukee tekstissä ilmaistua ajatusta, että ei ole mahdollista palata kielen korruptoimattomaan alkuperään, omaan tai alkuperäiseen ääneen. Jäljelle jää ”paluun ele, kääntämisen ele”, ”joka johtaa aina vain osittaiseen tai epäonnistuneeseen paluuseen toisella kielellä” – eikä ”ole mitään muuta kuin kääntämistä”. Koska alkuperän ja alkutekstin käsitteitä on purettu tutkimuksessa viimeisen 50 vuoden aikana moneen kertaan ja samoin oma (postkoloniaalinen) ääni on osoitettu problemaattiseksi monin tavoin, eksposition laatijan olisi ollut syytä argumentoida ja paikantaa omaa kontribuutiotaan tarkemmin suhteessa relevanteimpaan nykytutkimukseen. Lähteiden käytössä on epämääräisyyttä, ja kommentoitua esitelmää lukuunottamatta kantaa ei oteta suoraan mihinkään tutkimukseen. Toisaalta omaa teoreettista kehystä ei juurikaan rakenneta.
Ekspositiota oli hankala lukea niin mobiililaitteella kuin pöytäkoneellakin. Muoto, sommittelu ja navigoitavuus eivät tässä mielessä tukeneet eksposition ymmärrettävyyttä, sen sijaan ne kyllä elävöittivät kysymystä sanotun ja sanomisen suhteesta.
Teemu Ikonen