Lampelan ekspositio sopii erinomaisesti Ruukun poliittisen muutoksen teemoja käsittelevään numeroon. Ekspositio pureutuu reaalisosialismin kuvastoon entisissä DDR:n ja Neuvostoliiton sosialistisissa yhteiskunnissa ja piirtää kuvaa sekä henkilöryhmien että yksittäisten henkilöiden kuvien kautta sosialistisen yhteiskunnan ihannekansalaisista. Ihannekansalaisen kuva jäi elämään sosialistisen ideologian romahtaessa. Lampelan eksposition henkilökuvat ja kollaasit avaavat taitavasti utopiaa ja sen toteuttajia. Muutoksen kuvaaminen jää ekspositiossa kontekstiin, mikä ei heikennä ekspositiota tieteellis-taiteellisena teoksena.
Esseen minäkertojamuotoinen, yksityiskohdiltaan rikas teksti tempaa lukijan mukaansa kulttuuriselle aikamatkalle reaalisosialismiin, joka elää enää historiallisissa dokumenteissa, kuten eksposition aineistossa, ja aikalaisten muistikuvissa. Rakenteeltaan selkeä ekspositio tarjoaa ensin kiinnostavan historiakatsauksen, jossa lukija kulkee kirjoittajan mukana tämän muistoissa ja matkakuvauksessa. Samaan tapaan kirjoittaja esittelee aineistonsa. Lampela ei mainitse sanoja nostalgia tai romantiikka, mutta teksti saa lukijan arvelemaan, että myös ne ovat olleet tutkija-taiteilijan motivaattoreina aihetta valitessa.
Tutkimuskontekstin kulttuurihistoriallisesta kuvauksesta essee jatkaa tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen ja rakentaa sen tieteenfilosofian historiaa kertaamalla, mikä käy lukijalle tarvittaessa myös yleissivistävästä tietopaketista. Lampela tuntee teoreettisen kehikkonsa, ideologiakritiikin, hyvin, ja avaa sitä asiantuntevasti kronologisesti edeten.
Taiteellinen osuus on keskeinen osa Lampelan ekspositiota, ja tarkan metodikuvauksensa ansiosta teos antaa hänen taiteellista metodiikkaansa aiemmin tuntemattomalle lukijalle uusia oivalluksia. Metodiikan ja teorian yhdistäminen on kokeneellekin tutkijalle toisinaan vaikeaa. Lampela onnistuu siinä erinomaisesti.
Lampelan kuvat ovat samaan tapaan tarkkoja, yksityiskohtaisia ja täynnä havaintoja kuin hänen esseensäkin. Yhteiskunnallisen, poliittisen todellisuuden - tai todellisuusarvoa tavoittelevan utopian - kuvaamiseen piirrostekniikka sopiikin hyvin. Reaalisosialismin nousun ja tuhon aiheuttama valtava poliittinen, sekä yhteiskuntia että yksityisiä elämiä peruuttamattomasti heilauttanut muutos ei ole kuvattavissa eikä analysoitavissa pinnallisesti eikä valikoiden. Lampelan taiteellinen jälki on taitavaa myös taiteen mittareilla analysoiden, mutta kriittisenä, yhteiskuntatieteellisesti orientoituneena tutkijana minua miellyttää erityisesti tekijän yksityiskohtainen ote jokaiseen hänen kuvaamaansa henkilöön: jokaisen kollaasin jokaisiin kasvoihin voi katsoja pysähtyä ja aavistella: kuka hän oli, missä hän on nyt, miten tuo poliittinen utopia ja sen murtuminen hänen elämäänsä vaikutti?
Tekijä perustelee lyijykynäpiirrostekniikkaan päätymistään huolellisesti. Hän toteaa vaatimattomasti, että "tähän (elävästä mallista piirtämiseen), johon lähes koko länsimaisen maalaustaiteen historia nojaa, minulla ei ole mitään lisättävää" ja perustelee siksi ottaneensa työnsä lähtökohdiksi median jo kertaalleen representoimat valokuvat. Valinta on toimiva, varmaan ainoa mahdollinenkin: miten muuten voisi ajassa päästä taaksepäin etsimään utopiaa toteuttavan ihannekansalaisen haltioitunutta, voimakasta katsetta? Ei elävän mallin kautta enää nyt, toisena aikana, ainakaan mitenkään.
Ekspositio on tervetullut lisä visuaalisen representaation metodiikan tutkimukseen. Uskon siitä olevan hyötyä taiteen tutkimuksen kentän lisäksi laajemmin yhteiskunnallisesti suuntautuneen diskurssianalyysin ja media- ja kulttuurintutkimuksen kentillä, joilla visuaalisen tutkimuksen metodiikan kanssa kamppailee moni tutkija. Piirtäminen ei toki taiteellista erityisosaamista vaativana tekniikkana sovi toisten tieteenalojen edustajien sovellettavaksi sellaisenaan, mutta Lampelan ansiokas analyysi antaa metodisia rakennuspuita myös muiden alojen tutkijoille: kuinka jäljentäminen ja (toisin) toistaminen saattaa avata aineistoon uusia näkökulmia ja ottaa ideologisesti kantaakin.
Lampela avaa esseessään tutkimuksensa keskeiset käsitteet ja kiinnittää työnsä siten kriittisen representaatioanalyysin kentälle. Taiteilija-tutkija tarttuu kiinnostavaan ja tärkeään kysymykseen etsiessään uusia metodeja yhteiskunnallisen kuvan tulkintaan, jonka tutkimusmetodiikka on yllättävän nuorta ja pinnallista. Lampela osoittaa ekspositiossaan uskottavasti, käytännönläheisesti ja tarkasti, kuinka hänen metodinen analyysinsä avaa uusia näkökulmia aineistoon. Lampelan tulkinta aineistostaan on uskottava ja kiinnostava.
Diskurssianalyysin osalta teoriataustan käsittely jää aavistuksen kevyeksi. Diskurssianalyyttinen perinne on pitkä, runsas ja moninainen, ja koska Lampelan työ sopii erinomaisesti esimerkiksi visuaalisesta diskurssianalyysista, ei diskurssianalyysin teoria- ja metodiperinteen kuvaus aivan tavoita perinteen ydintä tai selvitä taiteilijan metodisia valintoja. Diskurssi- ja representaatioanalyysin osalta Lampela nojaa turhan vahvasti suomalaiseen tutkimukseen, jonka esiin nostaminen on sinänsä toki aina arvokasta ja sopii suomenkieliseen julkaisuun.
Reaalisosialismin kuvastoa kirjoittaja tarkastelee osuvasti utopian käsitteen kautta ja onnistuu jälleen peilaamaan valitsemaansa teoriaa ja metodiaan hedelmällisesti toisiinsa. Tekijä yhdistää reaalisosialistisen kuvaston analyysin ideologiakritiikkiin, mikä on hyvä valinta, mutta sitä olisi voinut täydentää vielä itse sosialistisen taide- ja mediakuvan tutkimustaustalla, johon kirjoittaja ei nyt juurikaan viittaa.
Otsikon kiinnostava sanavalinta sinnikkyys jää jossain määrin selitystä vaille. Kirjoittaja palaa siihen vasta ekspositionsa viimeisellä rivillä, eikä sen yhteys työhön täysin välity. Arvelen tekijän pyrkineen ajatukseen, joka ei syystä tai toisesta ole piirtynyt tekstiin riittävän selvästi: Sinnikkyys sanana sopii kuvaamaan utopian rakentamista ja ylläpitämistä. Reaalisosialismi vahvasti yhteiskunnan läpäisevänä ideologiana on pakottanut kokonaiset kansakunnat, jokaisen yksilön, uhraamaan yhteiskunnalliselle alttarille suuren osan elämästään. Toisaalta utopia on tarjonnut valtavasti uskoa elämään, tavoitteita, motivaatiota, toivoa ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Sen rakentaminen on vaatinut suurta sinnikkyyttä. Sama sinnikkyys näkyy Lampelan tarkassa piirrosjäljessä ja tinkimättömässä työtavassa. Perinteisen, hitaan ja vaativan tekniikan valitseminen taiteelliseen työhön kertonee myös tekijän sinnikäästä aseenteesta.
Essee noudattelee tieteellisen esitystavan perinteistä, hyväksi havaittua rakennetta, ja Lampelan aineisto - sekä historiallinen media-aineisto että hänen taiteellinen työnsä - on sijoitettu esseen vierelle siten, että kulloinkin puheena olevat aiheet ovat helposti tekstin rinnalla tarkasteltavissa. Lampelan teksti tavoittaa vaadittavan tieteellisen tarkkuuden etäännyttämättä silti kirjoittajaa tekstistä. Hänen ajatteluaan on helppo seurata, ja punainen lanka säilyy läpi työn. Myös lähdeaineisto kulkee tekstissä mukana ongelmitta.
Eksposition lähestyttävyyttä lisää Lampelan taito kirjoittaa elävää ja mukaansatempaavaa ja silti tieteellisesti tarkkaa ja riittävän syvällistä tekstiä.
Eksposition tieteellinen kontribuutio on ennen kaikkea metodinen; metodiikan kehittämisen tekijä mainitseekin tieteellisen työnsä lähtökohdaksi. Lampela osoittaa havainnollisesti, kuinka piirtämisen kautta tarkkaan representaatioita havainnoimalla ja analysoimalla voidaan tuottaa yhteiskuntatieteiden kentällä tuoreita näkökulmia. Työ toimiikin erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka taiteen tutkimuksella on myös metodisesti annettavaa muille tieteenaloille.
Lampelan ekspositio sopii erinomaisesti Ruukun poliittisen muutoksen teemoja käsittelevään numeroon. Ekspositio pureutuu reaalisosialismin kuvastoon entisissä DDR:n ja Neuvostoliiton sosialistisissa yhteiskunnissa ja piirtää kuvaa sekä henkilöryhmien että yksittäisten henkilöiden kuvien kautta sosialistisen yhteiskunnan ihannekansalaisista. Ihannekansalaisen kuva jäi elämään sosialistisen ideologian romahtaessa. Lampelan eksposition henkilökuvat ja kollaasit avaavat taitavasti utopiaa ja sen toteuttajia. Muutoksen kuvaaminen jää ekspositiossa kontekstiin, mikä ei heikennä ekspositiota tieteellis-taiteellisena teoksena.
Esseen minäkertojamuotoinen, yksityiskohdiltaan rikas teksti tempaa lukijan mukaansa kulttuuriselle aikamatkalle reaalisosialismiin, joka elää enää historiallisissa dokumenteissa, kuten eksposition aineistossa, ja aikalaisten muistikuvissa. Rakenteeltaan selkeä ekspositio tarjoaa ensin kiinnostavan historiakatsauksen, jossa lukija kulkee kirjoittajan mukana tämän muistoissa ja matkakuvauksessa. Samaan tapaan kirjoittaja esittelee aineistonsa. Lampela ei mainitse sanoja nostalgia tai romantiikka, mutta teksti saa lukijan arvelemaan, että myös ne ovat olleet tutkija-taiteilijan motivaattoreina aihetta valitessa.
Tutkimuskontekstin kulttuurihistoriallisesta kuvauksesta essee jatkaa tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen ja rakentaa sen tieteenfilosofian historiaa kertaamalla, mikä käy lukijalle tarvittaessa myös yleissivistävästä tietopaketista. Lampela tuntee teoreettisen kehikkonsa, ideologiakritiikin, hyvin, ja avaa sitä asiantuntevasti kronologisesti edeten.
Taiteellinen osuus on keskeinen osa Lampelan ekspositiota, ja tarkan metodikuvauksensa ansiosta teos antaa hänen taiteellista metodiikkaansa aiemmin tuntemattomalle lukijalle uusia oivalluksia. Metodiikan ja teorian yhdistäminen on kokeneellekin tutkijalle toisinaan vaikeaa. Lampela onnistuu siinä erinomaisesti.
Lampelan kuvat ovat samaan tapaan tarkkoja, yksityiskohtaisia ja täynnä havaintoja kuin hänen esseensäkin. Yhteiskunnallisen, poliittisen todellisuuden - tai todellisuusarvoa tavoittelevan utopian - kuvaamiseen piirrostekniikka sopiikin hyvin. Reaalisosialismin nousun ja tuhon aiheuttama valtava poliittinen, sekä yhteiskuntia että yksityisiä elämiä peruuttamattomasti heilauttanut muutos ei ole kuvattavissa eikä analysoitavissa pinnallisesti eikä valikoiden. Lampelan taiteellinen jälki on taitavaa myös taiteen mittareilla analysoiden, mutta kriittisenä, yhteiskuntatieteellisesti orientoituneena tutkijana minua miellyttää erityisesti tekijän yksityiskohtainen ote jokaiseen hänen kuvaamaansa henkilöön: jokaisen kollaasin jokaisiin kasvoihin voi katsoja pysähtyä ja aavistella: kuka hän oli, missä hän on nyt, miten tuo poliittinen utopia ja sen murtuminen hänen elämäänsä vaikutti?
Tekijä perustelee lyijykynäpiirrostekniikkaan päätymistään huolellisesti. Hän toteaa vaatimattomasti, että "tähän (elävästä mallista piirtämiseen), johon lähes koko länsimaisen maalaustaiteen historia nojaa, minulla ei ole mitään lisättävää" ja perustelee siksi ottaneensa työnsä lähtökohdiksi median jo kertaalleen representoimat valokuvat. Valinta on toimiva, varmaan ainoa mahdollinenkin: miten muuten voisi ajassa päästä taaksepäin etsimään utopiaa toteuttavan ihannekansalaisen haltioitunutta, voimakasta katsetta? Ei elävän mallin kautta enää nyt, toisena aikana, ainakaan mitenkään.
Ekspositio on tervetullut lisä visuaalisen representaation metodiikan tutkimukseen. Uskon siitä olevan hyötyä taiteen tutkimuksen kentän lisäksi laajemmin yhteiskunnallisesti suuntautuneen diskurssianalyysin ja media- ja kulttuurintutkimuksen kentillä, joilla visuaalisen tutkimuksen metodiikan kanssa kamppailee moni tutkija. Piirtäminen ei toki taiteellista erityisosaamista vaativana tekniikkana sovi toisten tieteenalojen edustajien sovellettavaksi sellaisenaan, mutta Lampelan ansiokas analyysi antaa metodisia rakennuspuita myös muiden alojen tutkijoille: kuinka jäljentäminen ja (toisin) toistaminen saattaa avata aineistoon uusia näkökulmia ja ottaa ideologisesti kantaakin.
Lampela avaa esseessään tutkimuksensa keskeiset käsitteet ja kiinnittää työnsä siten kriittisen representaatioanalyysin kentälle. Taiteilija-tutkija tarttuu kiinnostavaan ja tärkeään kysymykseen etsiessään uusia metodeja yhteiskunnallisen kuvan tulkintaan, jonka tutkimusmetodiikka on yllättävän nuorta ja pinnallista. Lampela osoittaa ekspositiossaan uskottavasti, käytännönläheisesti ja tarkasti, kuinka hänen metodinen analyysinsä avaa uusia näkökulmia aineistoon. Lampelan tulkinta aineistostaan on uskottava ja kiinnostava.
Diskurssianalyysin osalta teoriataustan käsittely jää aavistuksen kevyeksi. Diskurssianalyyttinen perinne on pitkä, runsas ja moninainen, ja koska Lampelan työ sopii erinomaisesti esimerkiksi visuaalisesta diskurssianalyysista, ei diskurssianalyysin teoria- ja metodiperinteen kuvaus aivan tavoita perinteen ydintä tai selvitä taiteilijan metodisia valintoja. Diskurssi- ja representaatioanalyysin osalta Lampela nojaa turhan vahvasti suomalaiseen tutkimukseen, jonka esiin nostaminen on sinänsä toki aina arvokasta ja sopii suomenkieliseen julkaisuun.
Reaalisosialismin kuvastoa kirjoittaja tarkastelee osuvasti utopian käsitteen kautta ja onnistuu jälleen peilaamaan valitsemaansa teoriaa ja metodiaan hedelmällisesti toisiinsa. Tekijä yhdistää reaalisosialistisen kuvaston analyysin ideologiakritiikkiin, mikä on hyvä valinta, mutta sitä olisi voinut täydentää vielä itse sosialistisen taide- ja mediakuvan tutkimustaustalla, johon kirjoittaja ei nyt juurikaan viittaa.
Otsikon kiinnostava sanavalinta sinnikkyys jää jossain määrin selitystä vaille. Kirjoittaja palaa siihen vasta ekspositionsa viimeisellä rivillä, eikä sen yhteys työhön täysin välity. Arvelen tekijän pyrkineen ajatukseen, joka ei syystä tai toisesta ole piirtynyt tekstiin riittävän selvästi: Sinnikkyys sanana sopii kuvaamaan utopian rakentamista ja ylläpitämistä. Reaalisosialismi vahvasti yhteiskunnan läpäisevänä ideologiana on pakottanut kokonaiset kansakunnat, jokaisen yksilön, uhraamaan yhteiskunnalliselle alttarille suuren osan elämästään. Toisaalta utopia on tarjonnut valtavasti uskoa elämään, tavoitteita, motivaatiota, toivoa ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Sen rakentaminen on vaatinut suurta sinnikkyyttä. Sama sinnikkyys näkyy Lampelan tarkassa piirrosjäljessä ja tinkimättömässä työtavassa. Perinteisen, hitaan ja vaativan tekniikan valitseminen taiteelliseen työhön kertonee myös tekijän sinnikäästä aseenteesta.
Essee noudattelee tieteellisen esitystavan perinteistä, hyväksi havaittua rakennetta, ja Lampelan aineisto - sekä historiallinen media-aineisto että hänen taiteellinen työnsä - on sijoitettu esseen vierelle siten, että kulloinkin puheena olevat aiheet ovat helposti tekstin rinnalla tarkasteltavissa. Lampelan teksti tavoittaa vaadittavan tieteellisen tarkkuuden etäännyttämättä silti kirjoittajaa tekstistä. Hänen ajatteluaan on helppo seurata, ja punainen lanka säilyy läpi työn. Myös lähdeaineisto kulkee tekstissä mukana ongelmitta.
Eksposition lähestyttävyyttä lisää Lampelan taito kirjoittaa elävää ja mukaansatempaavaa ja silti tieteellisesti tarkkaa ja riittävän syvällistä tekstiä.
Eksposition tieteellinen kontribuutio on ennen kaikkea metodinen; metodiikan kehittämisen tekijä mainitseekin tieteellisen työnsä lähtökohdaksi. Lampela osoittaa havainnollisesti, kuinka piirtämisen kautta tarkkaan representaatioita havainnoimalla ja analysoimalla voidaan tuottaa yhteiskuntatieteiden kentällä tuoreita näkökulmia. Työ toimiikin erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka taiteen tutkimuksella on myös metodisesti annettavaa muille tieteenaloille.