Kalle Lampela kysyy tutkimuksessaan, mihin sosialististen aikakauslehtien kuvasto viittaa. Käsillä olevassa ekspositiossaan hän käsittelee yhteiskunnallista teemaa – kuvallisia poliittisen vaikuttamisen strategioita – historiallisen media-aineiston kautta ja etsii aineistolle uusia, vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä. Ekspositio sivuaa kiinnostavasti poliittisen propagandan ja median yhteiskunnallista muutosvoimaa ja analysoi media-aineiston merkityksiä taiteellisella menetelmällä.
Eksposition alussa tutkimuksen kohde taustoineen, lähtökohdat ja metodi tuodaan esiin selvästi. Metodologinen lähtökohta on toimiva: tutkimusongelmaan sopivia ja sitä puhuttelevia metodeja kehitetään tutkimusprosessin edetessä. Teoreettinen tausta on esitetty tiiviisti ja ymmärrettävästi. Siirtymä kriittisen ajattelun alkujuurilta kriittisen diskurssianalyysin kautta representaatioanalyysiin on luonteva ja sujuva. Piirtämismetodi tulee esitellyksi loogisessa kohdassa ja on omaperäinen ja perusteltu.
Ekspositio on muotoiltu niin, että kuva-aineisto levittäytyy tekstin viereen vaihtelevan pituisina riveinä. Ratkaisu on esteettisesti miellyttävä ja tukee eksposition kokonaisvaltaista hahmottamista – tutkimuskysymysten ja kuva-aineiston kuljetusta – kiinnostavasti. Tietokoneen ruudulla koko ekspositiota ei saa näkyviin niin, että tekstin pystyisi samalla lukemaan, mikä on harmi. Kuva-aineiston kuljetus pitkinä soiroina tekstin vieressä on silti mielestäni hyvä ratkaisu. Kuvista muodostuu lukijalle eräänlainen tutkimuksellinen huviajelu: ensin asetutaan kontekstiin (aikakauslehtien kannet) kuin vaunuun, sitten ajellaan ympäriinsä tutkijan visioissa ja katsellaan niitä kuin maisemaa, ja lopuksi astutaan takaisin arkeen (kun tutkija näyttää alkuperäiset kuvat, joita on käyttänyt piirustustensa pohjana).
Teksti on kirjoitettu sujuvasti ensimmäisessä persoonassa ja mukana on runsaasti omaelämäkerrallisuutta. Lampelan eksposition tapainen, hyvin aiheessa pysyvä omakohtainen jutustelevuus on (etenkin taiteellisessa) tutkimuksessa sallittua ja suotavaakin.
Piirtäminen, Lampelan tapauksessa aikakauslehtikuvien "valikoiva kopioiminen", on kiinnostava kuvan analyysin menetelmä. Miten kuvalla voi analysoida kuvaa? Kysymys on tämän päivän sähköisessä mediamaisemassa tärkeä (vaikka Lampela haluaakin oman ideologiansa mukaisesti sanoutua siitä irti). Tumblr tai Snapchat esimerkiksi perustuvat usein pelkkien kuvien dialogiin, tekstillä on kommunikaatiossa vain vähäinen rooli, jos roolia ollenkaan. Kuvat voivat kommunikoida ilman tekstiä viittaamalla toisiinsa ja sisältämiinsä intertekstuaalisiin varantoihin.
Millä tavoin kuvalla siis voi analysoida kuvaa? Tässä ekspositiossa Kalle Lampela antaa ajankohtaiseen kysymykseen yhden vastauksen. Lampelan kollaasit ja piirustukset kokoavat niitä elementtejä, joista aineistolehtien ideologinen (utooppinen) visuaalinen diskurssi on muodostettu. Piirtämällä kokoaminen on tässä yhteydessä onnistunut ja toimiva tapa osoittaa ja eritellä näitä diskursiivisia elementtejä sekä pohtia sitä, mihin representaatioilla oikeastaan viitataan.
Representaatioanalyysiä ja visuaalisten tekstien diskurssianalyysia on kritisoitu ideologisesti painottuneista, valikoivista tutkijaluennoista ja itsereflektion puutteesta. Nämä ongelmat tulevat helposti vastaan silloin, kun tutkijalla ei – kuten tässä tapauksessa – ole pääsyä aineistonsa tuotannon kontekstiin eikä hän voi myöskään ottaa huomioon aineistonsa vastaanoton kontekstia, vaan joutuu keskittymään pelkkään representaatioon, jota itse oman kokemusmaailmastaan käsin tulkitsee usein pienten aineistojen kautta. Lampelan käyttämä aineiston kuvallisen vyöryttämisen, työstön ja toiston metodi johtaa kuitenkin siihen, että tutkija-taiteilija ei joudu niin paljon arvailemaan eikä edes väittämään, vaan pyrkii näyttämään ja onnistuu siinä.
Lampela purkaa kiinnostavasti auki piirtämistään ja argumentoi hyvin esimerkiksi sen, miksi käyttää optisia apuvälineitä eikä pyri piirtämään kuvaa kuin elävää mallia. Valinta on looginen ja perusteltu, kun piirtämällä tehdyn tutkimuksellisen eleen kohde on valokuvallinen, graafinen ja journalistinen (utooppinen) representaatio eikä mikään eksakti "todellisuus sen takana".
Lampelan luoman tutkimusmenetelmän avulla päästään päätelmiin, jotka ovat kiinnostavia muullakin tavalla kuin taiteellisena työnä. Piirtämisen ja tutkimuksellisen tekstin yhdistelmän avulla onnistutaan tekemään toimiva kaksoisvalotus, joka kokoaa ja näyttää aineistolehtien kuvamateriaalin kaikessa näennäisessä banaaliudessaan, mutta utopian käsitteen pohdinnan ja historiallisen kuvaston uuteen (vastavoimattoman kapitalismin) aikakauteen tuomisen ja uudelleen piirtämisen – tutkija-taiteilijan oman inhimillisen toimijuuden – kautta myös jotain enemmän: ihmisen koskettavan halun uskoa parempaan.
Tämä sama yhteinen (sosiaalinen, yhteisöllinen) halu uskoa ja heittäytyä johonkin "ei-todelliseen" (mihin Lampelakin ehkä viittaa Blochin kautta "ihmiselle ominaisena toiveikkuutena") on myös nykyaikakauslehtien performatiivisten valokuvien taustavoima. Siinä mielessä Lampelan ekspositio tarjoaakin kiinnostavan kokemuksellisen sivupolun myös mediatutkimukselle.
Lampela esittää vastauksena tutkimuskysymykseensä, että sosialistinen kuvasto viittaa kohti vaihtoehtoa sekä kapitalismille että autoritaariselle reaalisosialismille. Hänen mukaansa hänen piirtämänsä kuvat ovat sanan kriittis-utooppisessa merkityksessä vastakuvia – ne eivät siis ole vastakuvan käsitteen yksinkertaisimman merkityksen mukaisesti reaalisosialismin tai sen representaatioiden vastakuvia, vaan tulkitsen, että ne ovat vastakuvia illuusiottomille asiaintiloille yleensä. Ajatus on kiinnostava, eikä sitä olisi saanut esiin piirtämättä.
Taustoittaessaan tutkimiensa aikakauslehtien tapaa tuottaa representaatioita reaalisosialismista Lampela mainitsee ajatuksiaan herättäneen käsitteen "valikoitu todellisuus". Käsite onkin käyttökelpoinen. Se, mitä Lampela kertoo takavuosien sosialistisista aikakauslehdistä, pätee monessa kohtaa edelleen melkein mihin tahansa aikakauslehteen ja muuhunkin julkaisevaan mediaan. Jokainen media valikoi kohderyhmänsä ja todellisuutensa ja muokkaa niin sanalliset kuin kuvallisetkin tapansa representoida valitsemiaan aiheita – myös yhteiskunnallisia – oman ideologisen toimituksellisen filosofiansa mukaan. Monenkin tänä päivänä ilmestyvän aikakauslehden kohdalla voisi vain vähän kärjistäen todeta Lampelan sanoin, että ollaan "jonkin lähes kuvitteellisen äärellä: estetiikan, joka on poliittista ja läpeensä ideologista, mutta yhtä kaikki utooppista". Edelleen Lampelaa lainaten: "periksi antamaton pyrkimys kohti parempaa maailmaa vailla riistoa, pelkoa, puutetta ja epätasa-arvoa" voisi vain hennosti muokattuna sopia monen tämän päivän naistenlehden estetiikkaan. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Lampela tutkisi tämän päivän media-aineistoja tähän ekspositioon valitsemillaan käsitteillä ja menetelmillä.
Kalle Lampela kysyy tutkimuksessaan, mihin sosialististen aikakauslehtien kuvasto viittaa. Käsillä olevassa ekspositiossaan hän käsittelee yhteiskunnallista teemaa – kuvallisia poliittisen vaikuttamisen strategioita – historiallisen media-aineiston kautta ja etsii aineistolle uusia, vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä. Ekspositio sivuaa kiinnostavasti poliittisen propagandan ja median yhteiskunnallista muutosvoimaa ja analysoi media-aineiston merkityksiä taiteellisella menetelmällä.
Eksposition alussa tutkimuksen kohde taustoineen, lähtökohdat ja metodi tuodaan esiin selvästi. Metodologinen lähtökohta on toimiva: tutkimusongelmaan sopivia ja sitä puhuttelevia metodeja kehitetään tutkimusprosessin edetessä. Teoreettinen tausta on esitetty tiiviisti ja ymmärrettävästi. Siirtymä kriittisen ajattelun alkujuurilta kriittisen diskurssianalyysin kautta representaatioanalyysiin on luonteva ja sujuva. Piirtämismetodi tulee esitellyksi loogisessa kohdassa ja on omaperäinen ja perusteltu.
Ekspositio on muotoiltu niin, että kuva-aineisto levittäytyy tekstin viereen vaihtelevan pituisina riveinä. Ratkaisu on esteettisesti miellyttävä ja tukee eksposition kokonaisvaltaista hahmottamista – tutkimuskysymysten ja kuva-aineiston kuljetusta – kiinnostavasti. Tietokoneen ruudulla koko ekspositiota ei saa näkyviin niin, että tekstin pystyisi samalla lukemaan, mikä on harmi. Kuva-aineiston kuljetus pitkinä soiroina tekstin vieressä on silti mielestäni hyvä ratkaisu. Kuvista muodostuu lukijalle eräänlainen tutkimuksellinen huviajelu: ensin asetutaan kontekstiin (aikakauslehtien kannet) kuin vaunuun, sitten ajellaan ympäriinsä tutkijan visioissa ja katsellaan niitä kuin maisemaa, ja lopuksi astutaan takaisin arkeen (kun tutkija näyttää alkuperäiset kuvat, joita on käyttänyt piirustustensa pohjana).
Teksti on kirjoitettu sujuvasti ensimmäisessä persoonassa ja mukana on runsaasti omaelämäkerrallisuutta. Lampelan eksposition tapainen, hyvin aiheessa pysyvä omakohtainen jutustelevuus on (etenkin taiteellisessa) tutkimuksessa sallittua ja suotavaakin.
Piirtäminen, Lampelan tapauksessa aikakauslehtikuvien "valikoiva kopioiminen", on kiinnostava kuvan analyysin menetelmä. Miten kuvalla voi analysoida kuvaa? Kysymys on tämän päivän sähköisessä mediamaisemassa tärkeä (vaikka Lampela haluaakin oman ideologiansa mukaisesti sanoutua siitä irti). Tumblr tai Snapchat esimerkiksi perustuvat usein pelkkien kuvien dialogiin, tekstillä on kommunikaatiossa vain vähäinen rooli, jos roolia ollenkaan. Kuvat voivat kommunikoida ilman tekstiä viittaamalla toisiinsa ja sisältämiinsä intertekstuaalisiin varantoihin.
Millä tavoin kuvalla siis voi analysoida kuvaa? Tässä ekspositiossa Kalle Lampela antaa ajankohtaiseen kysymykseen yhden vastauksen. Lampelan kollaasit ja piirustukset kokoavat niitä elementtejä, joista aineistolehtien ideologinen (utooppinen) visuaalinen diskurssi on muodostettu. Piirtämällä kokoaminen on tässä yhteydessä onnistunut ja toimiva tapa osoittaa ja eritellä näitä diskursiivisia elementtejä sekä pohtia sitä, mihin representaatioilla oikeastaan viitataan.
Representaatioanalyysiä ja visuaalisten tekstien diskurssianalyysia on kritisoitu ideologisesti painottuneista, valikoivista tutkijaluennoista ja itsereflektion puutteesta. Nämä ongelmat tulevat helposti vastaan silloin, kun tutkijalla ei – kuten tässä tapauksessa – ole pääsyä aineistonsa tuotannon kontekstiin eikä hän voi myöskään ottaa huomioon aineistonsa vastaanoton kontekstia, vaan joutuu keskittymään pelkkään representaatioon, jota itse oman kokemusmaailmastaan käsin tulkitsee usein pienten aineistojen kautta. Lampelan käyttämä aineiston kuvallisen vyöryttämisen, työstön ja toiston metodi johtaa kuitenkin siihen, että tutkija-taiteilija ei joudu niin paljon arvailemaan eikä edes väittämään, vaan pyrkii näyttämään ja onnistuu siinä.
Lampela purkaa kiinnostavasti auki piirtämistään ja argumentoi hyvin esimerkiksi sen, miksi käyttää optisia apuvälineitä eikä pyri piirtämään kuvaa kuin elävää mallia. Valinta on looginen ja perusteltu, kun piirtämällä tehdyn tutkimuksellisen eleen kohde on valokuvallinen, graafinen ja journalistinen (utooppinen) representaatio eikä mikään eksakti "todellisuus sen takana".
Lampelan luoman tutkimusmenetelmän avulla päästään päätelmiin, jotka ovat kiinnostavia muullakin tavalla kuin taiteellisena työnä. Piirtämisen ja tutkimuksellisen tekstin yhdistelmän avulla onnistutaan tekemään toimiva kaksoisvalotus, joka kokoaa ja näyttää aineistolehtien kuvamateriaalin kaikessa näennäisessä banaaliudessaan, mutta utopian käsitteen pohdinnan ja historiallisen kuvaston uuteen (vastavoimattoman kapitalismin) aikakauteen tuomisen ja uudelleen piirtämisen – tutkija-taiteilijan oman inhimillisen toimijuuden – kautta myös jotain enemmän: ihmisen koskettavan halun uskoa parempaan.
Tämä sama yhteinen (sosiaalinen, yhteisöllinen) halu uskoa ja heittäytyä johonkin "ei-todelliseen" (mihin Lampelakin ehkä viittaa Blochin kautta "ihmiselle ominaisena toiveikkuutena") on myös nykyaikakauslehtien performatiivisten valokuvien taustavoima. Siinä mielessä Lampelan ekspositio tarjoaakin kiinnostavan kokemuksellisen sivupolun myös mediatutkimukselle.
Lampela esittää vastauksena tutkimuskysymykseensä, että sosialistinen kuvasto viittaa kohti vaihtoehtoa sekä kapitalismille että autoritaariselle reaalisosialismille. Hänen mukaansa hänen piirtämänsä kuvat ovat sanan kriittis-utooppisessa merkityksessä vastakuvia – ne eivät siis ole vastakuvan käsitteen yksinkertaisimman merkityksen mukaisesti reaalisosialismin tai sen representaatioiden vastakuvia, vaan tulkitsen, että ne ovat vastakuvia illuusiottomille asiaintiloille yleensä. Ajatus on kiinnostava, eikä sitä olisi saanut esiin piirtämättä.
Taustoittaessaan tutkimiensa aikakauslehtien tapaa tuottaa representaatioita reaalisosialismista Lampela mainitsee ajatuksiaan herättäneen käsitteen "valikoitu todellisuus". Käsite onkin käyttökelpoinen. Se, mitä Lampela kertoo takavuosien sosialistisista aikakauslehdistä, pätee monessa kohtaa edelleen melkein mihin tahansa aikakauslehteen ja muuhunkin julkaisevaan mediaan. Jokainen media valikoi kohderyhmänsä ja todellisuutensa ja muokkaa niin sanalliset kuin kuvallisetkin tapansa representoida valitsemiaan aiheita – myös yhteiskunnallisia – oman ideologisen toimituksellisen filosofiansa mukaan. Monenkin tänä päivänä ilmestyvän aikakauslehden kohdalla voisi vain vähän kärjistäen todeta Lampelan sanoin, että ollaan "jonkin lähes kuvitteellisen äärellä: estetiikan, joka on poliittista ja läpeensä ideologista, mutta yhtä kaikki utooppista". Edelleen Lampelaa lainaten: "periksi antamaton pyrkimys kohti parempaa maailmaa vailla riistoa, pelkoa, puutetta ja epätasa-arvoa" voisi vain hennosti muokattuna sopia monen tämän päivän naistenlehden estetiikkaan. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Lampela tutkisi tämän päivän media-aineistoja tähän ekspositioon valitsemillaan käsitteillä ja menetelmillä.