Huhmarniemen ekspositiossa tarkastellaan pohjoisen luonnon ja Lappiin suuntautuvien taloudellisten intressien yhteentörmäystä. Näkökulmassa on hyödynnetty taiteellisten produktioiden rinnalla ympäristöfilosofisia tulkintatapoja. Vaikka Huhmarniemen työssä ei ’muutoksen’ teemaa erityisesti alleviivata, on se ehdottomasti yhtenä keskeisimpänä juonteena. Näin ollen aiheensa osalta ekspositio kytkeytyy varsin hyvin numeron teemaan.
Ekspositiossa on voimakkaasti läsnä usko siihen, että taiteen avulla voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Huhmarniemi kertoo pyrkineensä produktioissaan välttämään provosointia, kuitenkin päämääränä uudenlaisen dialogin synnyttäminen. Henkilökohtaisesti pidin tästä lähtökohdasta. Huhmarniemi ei myöskään syyllisty omien töidensä ylitulkintaan, vaan paremminkin avoimesti kertoo niiden tuottamiseen liittyvistä käytännön ratkaisuista. Välillä valmistusprosessin esittely on ehkä turhankin pragmaattista esittelyä – olisiko voinut töiden antaa puhua puolestaan?
Hyvin toteutetussa taideperustaisessa toimintatutkimuksessa taiteen tekeminen osana tutkimusta ja loppupäätelmien tutkimuksellisuus ovat sopusovussa keskenään. Kuten jo eksposition nimi antaa ymmärtää, Huhmarniemen työssä taiteen tekeminen on keskeisessä roolissa, yhtä lailla kuin taide on lähtökohtaisesti tutkimuksellista. Tutkimuskysymyksenä ”mitä minä taiteessani esitän?” on usein sellainen, minkä moni taiteilija mielellään kiertää. Tässä kysymystä lähestytään kuitenkin luontevasti, toimintatutkimukselle tyypilliseen tapaan. Loppupäätelmät ovat tutkimuksellisia, tosin hieman enemmän kriittistä analyysiä olisi lopussa voinut olla. Taiteellisena tutkimuksena kokonaisuus on kuitenkin erinomainen.
Työssä on yhteiskunnallisesti relevantti argumentti, joka on sidoksissa laajempaan ympäristönsuojeluun liittyvään keskusteluun. Ekspositio on hyvin toteutettu, mutta sitä ei voida pitää erityisen omaperäisenä. Taideperustaisen toimintatutkimuksen tapauksessa on hankala arvioida työn oivaltavuutta. Toisaalta jokaista (hyvin toteutettua) taideperustaista toimintatutkimusta voidaan pitää oivaltavana jo itsessään, toisaalta usein katsotaan mallia aiemmista ekspositioista. Huhmarniemen työ on laadukas, tulkinnallisesti mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti oivaltava. Analyysi on tehty perusteellisesti, mutta syvemmällekin tulkinnassa olisi voinut mennä. Taidepedagogiikan suuntaan eksopositiolla on paljon annettavaa. Sitä voisi käyttää hyvin esimerkkinä yhteiskunnallisten kysymysten ja taiteen tekemisen yhteenkietoutumisesta. Taiteentutkimuksen eri osa-alueilla ekspositiolla on merkitystä. Samoin esimerkiksi ympäristöfilosofian tutkijakunta saisi työstä paljon irti, mikäli työ löytää lukijansa.
Huhmarniemen ekspositiossa tarkastellaan pohjoisen luonnon ja Lappiin suuntautuvien taloudellisten intressien yhteentörmäystä. Näkökulmassa on hyödynnetty taiteellisten produktioiden rinnalla ympäristöfilosofisia tulkintatapoja. Vaikka Huhmarniemen työssä ei ’muutoksen’ teemaa erityisesti alleviivata, on se ehdottomasti yhtenä keskeisimpänä juonteena. Näin ollen aiheensa osalta ekspositio kytkeytyy varsin hyvin numeron teemaan.
Ekspositiossa on voimakkaasti läsnä usko siihen, että taiteen avulla voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Huhmarniemi kertoo pyrkineensä produktioissaan välttämään provosointia, kuitenkin päämääränä uudenlaisen dialogin synnyttäminen. Henkilökohtaisesti pidin tästä lähtökohdasta. Huhmarniemi ei myöskään syyllisty omien töidensä ylitulkintaan, vaan paremminkin avoimesti kertoo niiden tuottamiseen liittyvistä käytännön ratkaisuista. Välillä valmistusprosessin esittely on ehkä turhankin pragmaattista esittelyä – olisiko voinut töiden antaa puhua puolestaan?
Hyvin toteutetussa taideperustaisessa toimintatutkimuksessa taiteen tekeminen osana tutkimusta ja loppupäätelmien tutkimuksellisuus ovat sopusovussa keskenään. Kuten jo eksposition nimi antaa ymmärtää, Huhmarniemen työssä taiteen tekeminen on keskeisessä roolissa, yhtä lailla kuin taide on lähtökohtaisesti tutkimuksellista. Tutkimuskysymyksenä ”mitä minä taiteessani esitän?” on usein sellainen, minkä moni taiteilija mielellään kiertää. Tässä kysymystä lähestytään kuitenkin luontevasti, toimintatutkimukselle tyypilliseen tapaan. Loppupäätelmät ovat tutkimuksellisia, tosin hieman enemmän kriittistä analyysiä olisi lopussa voinut olla. Taiteellisena tutkimuksena kokonaisuus on kuitenkin erinomainen.
Työssä on yhteiskunnallisesti relevantti argumentti, joka on sidoksissa laajempaan ympäristönsuojeluun liittyvään keskusteluun. Ekspositio on hyvin toteutettu, mutta sitä ei voida pitää erityisen omaperäisenä. Taideperustaisen toimintatutkimuksen tapauksessa on hankala arvioida työn oivaltavuutta. Toisaalta jokaista (hyvin toteutettua) taideperustaista toimintatutkimusta voidaan pitää oivaltavana jo itsessään, toisaalta usein katsotaan mallia aiemmista ekspositioista. Huhmarniemen työ on laadukas, tulkinnallisesti mielenkiintoinen, mutta ei varsinaisesti oivaltava. Analyysi on tehty perusteellisesti, mutta syvemmällekin tulkinnassa olisi voinut mennä. Taidepedagogiikan suuntaan eksopositiolla on paljon annettavaa. Sitä voisi käyttää hyvin esimerkkinä yhteiskunnallisten kysymysten ja taiteen tekemisen yhteenkietoutumisesta. Taiteentutkimuksen eri osa-alueilla ekspositiolla on merkitystä. Samoin esimerkiksi ympäristöfilosofian tutkijakunta saisi työstä paljon irti, mikäli työ löytää lukijansa.