Tässä Ruukku-lehdessä tarkastellaan taiteellisen tutkimuksen suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen. Satu Miettisen, Inkeri Huhtamaan ja Taina Kontion eteläisessä Afrikassa toteuttamaa sosiaalisen muotoilun hanketta käsittelevä artikkeli ilmentää teemaa erinomaisesti. Sosiaalinen muotoilu on kirjoittajien määritelmän mukaan sosiaalisen muutoksen muotoilua, jota hankkeessa tehtiin taiteen keinoin.
Taustoittaessaan artikkeliaan kirjoittajat tarjoavat yleiskatsauksen sosiaaliseen muotoiluun. Tämä toiminnan kenttä on jäänyt meillä vähemmälle huomiolle kuin taiteen soveltava käyttö ja yhteisötaide, jotka ovat sille likeisiä käsitteitä ja ilmiöitä. Pidän hienona sitä, että artikkeli nostaa tietoisuuteen taiteen ja taidelähtöisten menetelmien moninaiset käyttömahdollisuudet myös kehitysyhteistyössä. Kirjoittajilla on siitä pitkäaikaista kokemusta.
Artikkeli tarjosi minulle kaksijakoisen lukukokemuksen. Vaikutuin yhtäältä Afrikassa toteutetun hankkeen lähtökohdista ja tavoitteista sekä siinä kehitetyistä draaman ja dialogin menetelmistä. Hankkeessa pyrittiin aktivoimaan nuoret suunnittelemaan ja ottamaan vastuuta ympäristönsä palveluista ja omasta tulevaisuudestaan. Nuorten kanssa tehty sankaritarinan mallia noudattava työpaja oli kiinnostava niin taiteellisena toimintamuotona kuin pedagogisena keinona.
Toisaalta eksyin juttua lukiessani pahasti sosiaalisen taiteen käsiteryteikköön. Olen itse paininut viime aikoina yhteisötaiteen määritelmän kanssa, joten aloin suhteuttaa sosiaalista muotoilua siihen. Kirjoittajat ymmärtävät kattokäsitteekseen ”hyvinvointia lisäävän taiteen”, jonka alueella käytettyjen termien he toteavat olevan ”monesti jäsentymättömiä ja virheellisiä”; he puhuvat myös ”hyvää tekevästä taiteesta”. Artikkelissa vilisee erilaisia määreitä, kuten sosiaalinen, yhteisöllinen, suhteellinen, dialoginen, osallistava ja voimauttava. Kirjoittajien mukaan ”[k]aikille näille toimintatavoille on yhteistä esteettisen kokemuksen suhteellisuus yhteisöllisen luovan toiminnan –– palkitsevuuden rinnalla”. Kyse ei siis ole taiteesta taiteen vuoksi.
Sosiaaliseen muutokseen tähtääminen ei uskoakseni erota sosiaalista muotoilua muista yhteisöllisen toiminnan alalajeista tai käsitteistä, koska niiden piiristä löytyy jopa kumouksellisia pyrkimyksiä. Sosiaalisen muotoilun painotukset vaikuttavat Satu Miettisen vuonna 2006 esittämän manifestin perusteella olevan pikemmin uudistavia ja sopeuttavia. Manifestissa sosiaalinen muotoilu ymmärretään strategiseksi toiminnaksi, joka mahdollistaa keskustelun perinteen ja uudistuvan talouden välillä. Määritelmä kytkeytyy kehittyvien maiden kontekstiin ja kertoo muotoilun tavoitteena olevan muutoksen kohdistuvan viime kädessä elinkeinotoimintaan.
Sosiaalisen taiteen käsitteiden ohella juutuin pohtimaan taiteellisen tutkimuksen käsitteen merkitystä ja laajuutta tänä päivänä. Seurasin itse läheltä taiteellisen tutkimuksen alkuvaiheita Suomessa, mutta sittemmin olen ollut kosketuksissa vain muutamiin sen osa-alueisiin enkä hahmota enää kokonaisuutta. Minulle ei aivan selvinnyt, mitä tässä artikkelissa taiteellisella tutkimuksella tarkoitettiin. Tutkittiinko tai kehitettiinkö hankkeissa jotakin taiteellisten prosessien avulla? Tekeekö taiteilijan mukanaolo tai taidelähtöisten menetelmien käyttäminen hankkeesta taiteellista tutkimusta? Vai tarkoittaako taidemenetelmiä hyödyntäneen toiminnan reflektointi taiteellista tutkimusta?
Artikkelin sanotaan käsiteltävän sosiaalisen muotoilun aiheuttamaa muutosta taiteilijassa, tutkijassa ja paikallisessa yhteisössä. Kyse on siis taiteen keinoja hyödyntäneen hanketoiminnan ja sen vaikutusten reflektoinnista. Onkin kiinnostavaa kuulla, mitä tutkija-taiteilija katsoo saavansa tällaisista hankkeista, mitä hän oppii niistä ja kuinka hän muuttuu niissä. Tähän liittyy myös toiminnan taustojen ja vaikutusten eettinen pohdinta. Hankkeiden haasteellisuuden vastapainoksi artikkelissa asettuu niiden antoisuus.
Hankkeisiin osallistuneiden nuorten kokemuksista olisin halunnut lisäselvitystä. Heidän äänensä tuli kyllä selkeästi esiin hankekuvauksesta, mutta hankkeen pitkäaikaiset vaikutukset jäävät hämärän peittoon. Saivatko nämä nuoret lopulta otteen elämästään ja toimeentulostaan? Vai herätettiinkö heissä toivo tulevaisuudesta, jota he eivät paikallisin resurssein pysty toteuttamaan? Seuraako tästä turhautumista ja pettymyksiä? Jatkoseuranta olisi hanke- ja tutkimuseettisesti tärkeää, mutta siihen tarjotaan harvoin taloudellisia mahdollisuuksia.
Vaikka olen esittänyt pientä kritiikkiä Miettisen, Huhtamaan ja Kontion artikkelia kohtaan, uskon sen herättävän laajaa kiinnostusta. Se sisältää tärkeää pohdintaa niin taiteen käyttömahdollisuuksia tutkiville yhteiskuntatieteilijöille ja humanisteille kuin uusiin asiantuntijuuksiin suuntautuville taiteilijoille ja muotoilijoille. Se tuo sosiaalisen muotoilun käsitteen sosiaalisen taiteen ja taiteellisen tutkimuksen harjoittajien tietoisuuteen ja antaa mahdollisuuksia jäsentää näitä konsepteja edelleen. On jännittävää huomata, että kirjoittajien tavoitteet ja toimintatavat käyvät monessa kohtaa yksiin poliittisesti motivoituneen yhteisötaiteen kanssa. Sen sijaan tuote- ja palvelusuunnittelun ja innovaation käsitteet liittyvät toisenlaiseen asiantuntemukseen ja itseymmärrykseen. Sosiaalisen muotoilun ja yhteisötaiteen välillä tuntuu vallitsevan vähintäänkin perheyhtäläisyys, jota olisi mielenkiintoista lähteä tutkimaan tarkemmin.
Yhteisöllisen taidetoiminnan laaja syli
Tässä Ruukku-lehdessä tarkastellaan taiteellisen tutkimuksen suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen. Satu Miettisen, Inkeri Huhtamaan ja Taina Kontion eteläisessä Afrikassa toteuttamaa sosiaalisen muotoilun hanketta käsittelevä artikkeli ilmentää teemaa erinomaisesti. Sosiaalinen muotoilu on kirjoittajien määritelmän mukaan sosiaalisen muutoksen muotoilua, jota hankkeessa tehtiin taiteen keinoin.
Taustoittaessaan artikkeliaan kirjoittajat tarjoavat yleiskatsauksen sosiaaliseen muotoiluun. Tämä toiminnan kenttä on jäänyt meillä vähemmälle huomiolle kuin taiteen soveltava käyttö ja yhteisötaide, jotka ovat sille likeisiä käsitteitä ja ilmiöitä. Pidän hienona sitä, että artikkeli nostaa tietoisuuteen taiteen ja taidelähtöisten menetelmien moninaiset käyttömahdollisuudet myös kehitysyhteistyössä. Kirjoittajilla on siitä pitkäaikaista kokemusta.
Artikkeli tarjosi minulle kaksijakoisen lukukokemuksen. Vaikutuin yhtäältä Afrikassa toteutetun hankkeen lähtökohdista ja tavoitteista sekä siinä kehitetyistä draaman ja dialogin menetelmistä. Hankkeessa pyrittiin aktivoimaan nuoret suunnittelemaan ja ottamaan vastuuta ympäristönsä palveluista ja omasta tulevaisuudestaan. Nuorten kanssa tehty sankaritarinan mallia noudattava työpaja oli kiinnostava niin taiteellisena toimintamuotona kuin pedagogisena keinona.
Toisaalta eksyin juttua lukiessani pahasti sosiaalisen taiteen käsiteryteikköön. Olen itse paininut viime aikoina yhteisötaiteen määritelmän kanssa, joten aloin suhteuttaa sosiaalista muotoilua siihen. Kirjoittajat ymmärtävät kattokäsitteekseen ”hyvinvointia lisäävän taiteen”, jonka alueella käytettyjen termien he toteavat olevan ”monesti jäsentymättömiä ja virheellisiä”; he puhuvat myös ”hyvää tekevästä taiteesta”. Artikkelissa vilisee erilaisia määreitä, kuten sosiaalinen, yhteisöllinen, suhteellinen, dialoginen, osallistava ja voimauttava. Kirjoittajien mukaan ”[k]aikille näille toimintatavoille on yhteistä esteettisen kokemuksen suhteellisuus yhteisöllisen luovan toiminnan –– palkitsevuuden rinnalla”. Kyse ei siis ole taiteesta taiteen vuoksi.
Sosiaaliseen muutokseen tähtääminen ei uskoakseni erota sosiaalista muotoilua muista yhteisöllisen toiminnan alalajeista tai käsitteistä, koska niiden piiristä löytyy jopa kumouksellisia pyrkimyksiä. Sosiaalisen muotoilun painotukset vaikuttavat Satu Miettisen vuonna 2006 esittämän manifestin perusteella olevan pikemmin uudistavia ja sopeuttavia. Manifestissa sosiaalinen muotoilu ymmärretään strategiseksi toiminnaksi, joka mahdollistaa keskustelun perinteen ja uudistuvan talouden välillä. Määritelmä kytkeytyy kehittyvien maiden kontekstiin ja kertoo muotoilun tavoitteena olevan muutoksen kohdistuvan viime kädessä elinkeinotoimintaan.
Sosiaalisen taiteen käsitteiden ohella juutuin pohtimaan taiteellisen tutkimuksen käsitteen merkitystä ja laajuutta tänä päivänä. Seurasin itse läheltä taiteellisen tutkimuksen alkuvaiheita Suomessa, mutta sittemmin olen ollut kosketuksissa vain muutamiin sen osa-alueisiin enkä hahmota enää kokonaisuutta. Minulle ei aivan selvinnyt, mitä tässä artikkelissa taiteellisella tutkimuksella tarkoitettiin. Tutkittiinko tai kehitettiinkö hankkeissa jotakin taiteellisten prosessien avulla? Tekeekö taiteilijan mukanaolo tai taidelähtöisten menetelmien käyttäminen hankkeesta taiteellista tutkimusta? Vai tarkoittaako taidemenetelmiä hyödyntäneen toiminnan reflektointi taiteellista tutkimusta?
Artikkelin sanotaan käsiteltävän sosiaalisen muotoilun aiheuttamaa muutosta taiteilijassa, tutkijassa ja paikallisessa yhteisössä. Kyse on siis taiteen keinoja hyödyntäneen hanketoiminnan ja sen vaikutusten reflektoinnista. Onkin kiinnostavaa kuulla, mitä tutkija-taiteilija katsoo saavansa tällaisista hankkeista, mitä hän oppii niistä ja kuinka hän muuttuu niissä. Tähän liittyy myös toiminnan taustojen ja vaikutusten eettinen pohdinta. Hankkeiden haasteellisuuden vastapainoksi artikkelissa asettuu niiden antoisuus.
Hankkeisiin osallistuneiden nuorten kokemuksista olisin halunnut lisäselvitystä. Heidän äänensä tuli kyllä selkeästi esiin hankekuvauksesta, mutta hankkeen pitkäaikaiset vaikutukset jäävät hämärän peittoon. Saivatko nämä nuoret lopulta otteen elämästään ja toimeentulostaan? Vai herätettiinkö heissä toivo tulevaisuudesta, jota he eivät paikallisin resurssein pysty toteuttamaan? Seuraako tästä turhautumista ja pettymyksiä? Jatkoseuranta olisi hanke- ja tutkimuseettisesti tärkeää, mutta siihen tarjotaan harvoin taloudellisia mahdollisuuksia.
Vaikka olen esittänyt pientä kritiikkiä Miettisen, Huhtamaan ja Kontion artikkelia kohtaan, uskon sen herättävän laajaa kiinnostusta. Se sisältää tärkeää pohdintaa niin taiteen käyttömahdollisuuksia tutkiville yhteiskuntatieteilijöille ja humanisteille kuin uusiin asiantuntijuuksiin suuntautuville taiteilijoille ja muotoilijoille. Se tuo sosiaalisen muotoilun käsitteen sosiaalisen taiteen ja taiteellisen tutkimuksen harjoittajien tietoisuuteen ja antaa mahdollisuuksia jäsentää näitä konsepteja edelleen. On jännittävää huomata, että kirjoittajien tavoitteet ja toimintatavat käyvät monessa kohtaa yksiin poliittisesti motivoituneen yhteisötaiteen kanssa. Sen sijaan tuote- ja palvelusuunnittelun ja innovaation käsitteet liittyvät toisenlaiseen asiantuntemukseen ja itseymmärrykseen. Sosiaalisen muotoilun ja yhteisötaiteen välillä tuntuu vallitsevan vähintäänkin perheyhtäläisyys, jota olisi mielenkiintoista lähteä tutkimaan tarkemmin.