Minulle tarjoutui mahdollisuus kommentoida käsillä olevaa ekspositiota pari päivää ennen kesälomani alkua. Koska lomallani tapaan joka kesä piipahtaa turistin ominaisuudessa myös Porissa, eksposition tapahtumahorisontissa, tulen tekstistä inspiroituneena tarkastelemaan kaupunkitilaa normaalia turistin katsetta herkemmin. Tältä osin Denise Zieglerin avaus täyttää jo tehtäväänsä – katseen politiikan edellytysten paikantamista urbaanissa kaupunkimiljöössä.
Zieglerin teksti kontekstualisoituu taiteellisen tutkimuksen viitekehykseen, mutta jäsentyy kulttuurintutkimuksen ideologiakriittisimmän kärjen komennossa erityisen läsnäoloon yleisessä, tässä tapauksessa lokaalin merkitykseen universaalissa. Tarkastelussa on kaksi kattausta joissa paikalliset merkityskuvastot rinnastuvat kaupunkimiljöön kulutushorisonttia korostaviin liminaalitiloihin. Myös turistin kaltaiselle kulkijalle nämä tilat tulevat päivä päivältä tutummiksi. Poikkeuksellisempaa vielä on se, että kulutuksen ja protestin maailmat näissä liminaalitiloissa kohtaavat.
Tekstin kompositio on toimiva ja implisiittisesti testatun teorian ohjaama. Mielestäni paradigman eksplikointi modernin ja modernismin jännitteisiin olisi kuitenkin ollut suotavaa, olemmehan liminaalitiloissa ikään kuin alituisella kynnyksellä, ja ”kynnysten tieteiden” perintöä ekspositiossa jäin kaipaamaan. Walter Benjamin, toisaalta myös situationismin papisto, Anne Friedbergin tutkielmat ikkunaostoksista…
Onko interventioilla tässä suhteessa jotain uutta kerrottavaa? Vastaako ekspositiossa käsitelty interventio kysymykseen siitä, miten taiteilija palvelee kaupungin kompleksista organismia, jos harjoitetussa taiteellisessa tutkimuksessa kulttuurintutkimuksessa korostunut ajatus yleisestä ja universaalista kapeutuu kulutuskulttuurin pyhättöihin, tavarataloihin ja ostoskeskuksiin, joissa esimerkiksi Friedbergin mukaan katsojasta tulee passiivinen, ”illuusioikkunoiden” merkitykset vastaan hangoittelematta hyväksyvä?
Menetelmä tuottaa sarjan yleispäteviä, tutkimustraditioon peilaten hivenen yllätyksettömiä väitteitä. Eksposition relevanssi saattaakin olla toisaalla kuin mitä kirjoittaja arvioi: tekstin alaotsikko lupaa pohdintaa tilanteiden synnyttämän ironian poliittisesta vaikutuksesta julkiseen kaupunkitilaan. Zieglerin protokollassa kaupunkitilaa tarkastellaan tilanteiden valossa. Tältä osin tulokset ovat vielä ohuita ja katsojan kohdentaminen tilanteisiin olisi avainasemassa eksposition tulosten merkityksellistämisessä. Kiinnittämällä tarkempaa huomiota esimerkiksi ironian modaliteetteihin teksti voisi tulkita laajemmin urbaanin miljöön asettaman katsojaposition ajallisuutta; onhan ironiakin lopulta sidottu katsojan skeemoihin, tietämykseen, käsityksiin, kokemuksiin, jopa maailmankuvaan.
Turistina jaan Friedbergin näkemyksen liikkuvammasta katseesta, joka kuvitteellisesti maleksii imaginaarisessa paikassa ja kuvitteellisessa tilassa. Annan katseeni lomailla. Tässä mielessä itselleni onkin Friedbergin skeemassa pysyen tärkeää kysyä, millaisia katsomisen historioita kaupungin visuaalinen järjestys ylläpitää. Ovatko sen merkitykset jaetut, ja kuinka pysyviä ne lopulta ovat? Onko katseeni liikkuvuus lopultakin vain kuvitteellinen?
Esimerkiksi ”fair play”. Nimeämällä inversion reiluksi peliksi kirjoittaja nimeää myös sen kääntöpuolen. Tällöin interventio on merkityksellinen, ironinen ele, jolla horjutetaan liminaalitilojen kontemplatiivista turvaa. Mutta onko tuo ”turva” pysyvä? Interventiohan osoittaa, että ”kynnys” ei ole suljettu vaan käytännössä mediumin intervalli jossa eri merkitykset saattavat risteillä. Benjaminin Passagen-projektin messiaanisessa skeemassa kysymyksen jatko kuuluukin: kuinka pysyvä ”vaietun puolustuskaan” tällöin on? Vai kuuluuko se – tilanne – ohimenevän modernin hetkellisiin toivekuviin?
Palaamme kysymykseen siitä, miten pysyviä kaupungin visuaaliset järjestykset ovat. Pohdimme tällöin kokeellisen taiteellisen tutkimuksen konsistenssia (modernissa) kaupunkisuunnittelussa.
Totta on, että Ziegler puhuu kontekstiherkästä tutkimuksesta ja huomioi ajallisuuden sen osana. Kun puhumme ironian ideologioista tarkastellessa esimerkiksi tavaratalon merkkioppia, voisi huomion kiinnittää ajallisiin ja episteemisiin ironian reunaehtoihin – viedä keskustelua askeleen pidemmälle. Luontevaksi keskustelukumppaniksi valikoituisi tällöin esimerkiksi vallan filosofi Michel Foucault. Tarkemman historiallisen läpivalaisun herkistämänä voisi kysyä, minkä (ajallisen) prinsiipin läpi maailmaa katsotaan? Syntyykö ironia esimerkiksi vanhan teollisuuskaupunki Porin osuustoiminnallisen historian merkitysjärjestelmien vieraudesta nykyhetkessä, jolloin ne eivät enää kykene millään tavoin kuvaamaan tai reflektoimaan universaalia, uutta ajattelutapaa tai sensibiliteettiä? Kääntyisikö kirjoittajan päätelmä ”väärässä paikassa oikeaan aikaan” tässä valossa toisenlaiseksi?
Minulle tarjoutui mahdollisuus kommentoida käsillä olevaa ekspositiota pari päivää ennen kesälomani alkua. Koska lomallani tapaan joka kesä piipahtaa turistin ominaisuudessa myös Porissa, eksposition tapahtumahorisontissa, tulen tekstistä inspiroituneena tarkastelemaan kaupunkitilaa normaalia turistin katsetta herkemmin. Tältä osin Denise Zieglerin avaus täyttää jo tehtäväänsä – katseen politiikan edellytysten paikantamista urbaanissa kaupunkimiljöössä.
Zieglerin teksti kontekstualisoituu taiteellisen tutkimuksen viitekehykseen, mutta jäsentyy kulttuurintutkimuksen ideologiakriittisimmän kärjen komennossa erityisen läsnäoloon yleisessä, tässä tapauksessa lokaalin merkitykseen universaalissa. Tarkastelussa on kaksi kattausta joissa paikalliset merkityskuvastot rinnastuvat kaupunkimiljöön kulutushorisonttia korostaviin liminaalitiloihin. Myös turistin kaltaiselle kulkijalle nämä tilat tulevat päivä päivältä tutummiksi. Poikkeuksellisempaa vielä on se, että kulutuksen ja protestin maailmat näissä liminaalitiloissa kohtaavat.
Tekstin kompositio on toimiva ja implisiittisesti testatun teorian ohjaama. Mielestäni paradigman eksplikointi modernin ja modernismin jännitteisiin olisi kuitenkin ollut suotavaa, olemmehan liminaalitiloissa ikään kuin alituisella kynnyksellä, ja ”kynnysten tieteiden” perintöä ekspositiossa jäin kaipaamaan. Walter Benjamin, toisaalta myös situationismin papisto, Anne Friedbergin tutkielmat ikkunaostoksista…
Onko interventioilla tässä suhteessa jotain uutta kerrottavaa? Vastaako ekspositiossa käsitelty interventio kysymykseen siitä, miten taiteilija palvelee kaupungin kompleksista organismia, jos harjoitetussa taiteellisessa tutkimuksessa kulttuurintutkimuksessa korostunut ajatus yleisestä ja universaalista kapeutuu kulutuskulttuurin pyhättöihin, tavarataloihin ja ostoskeskuksiin, joissa esimerkiksi Friedbergin mukaan katsojasta tulee passiivinen, ”illuusioikkunoiden” merkitykset vastaan hangoittelematta hyväksyvä?
Menetelmä tuottaa sarjan yleispäteviä, tutkimustraditioon peilaten hivenen yllätyksettömiä väitteitä. Eksposition relevanssi saattaakin olla toisaalla kuin mitä kirjoittaja arvioi: tekstin alaotsikko lupaa pohdintaa tilanteiden synnyttämän ironian poliittisesta vaikutuksesta julkiseen kaupunkitilaan. Zieglerin protokollassa kaupunkitilaa tarkastellaan tilanteiden valossa. Tältä osin tulokset ovat vielä ohuita ja katsojan kohdentaminen tilanteisiin olisi avainasemassa eksposition tulosten merkityksellistämisessä. Kiinnittämällä tarkempaa huomiota esimerkiksi ironian modaliteetteihin teksti voisi tulkita laajemmin urbaanin miljöön asettaman katsojaposition ajallisuutta; onhan ironiakin lopulta sidottu katsojan skeemoihin, tietämykseen, käsityksiin, kokemuksiin, jopa maailmankuvaan.
Turistina jaan Friedbergin näkemyksen liikkuvammasta katseesta, joka kuvitteellisesti maleksii imaginaarisessa paikassa ja kuvitteellisessa tilassa. Annan katseeni lomailla. Tässä mielessä itselleni onkin Friedbergin skeemassa pysyen tärkeää kysyä, millaisia katsomisen historioita kaupungin visuaalinen järjestys ylläpitää. Ovatko sen merkitykset jaetut, ja kuinka pysyviä ne lopulta ovat? Onko katseeni liikkuvuus lopultakin vain kuvitteellinen?
Esimerkiksi ”fair play”. Nimeämällä inversion reiluksi peliksi kirjoittaja nimeää myös sen kääntöpuolen. Tällöin interventio on merkityksellinen, ironinen ele, jolla horjutetaan liminaalitilojen kontemplatiivista turvaa. Mutta onko tuo ”turva” pysyvä? Interventiohan osoittaa, että ”kynnys” ei ole suljettu vaan käytännössä mediumin intervalli jossa eri merkitykset saattavat risteillä. Benjaminin Passagen-projektin messiaanisessa skeemassa kysymyksen jatko kuuluukin: kuinka pysyvä ”vaietun puolustuskaan” tällöin on? Vai kuuluuko se – tilanne – ohimenevän modernin hetkellisiin toivekuviin?
Palaamme kysymykseen siitä, miten pysyviä kaupungin visuaaliset järjestykset ovat. Pohdimme tällöin kokeellisen taiteellisen tutkimuksen konsistenssia (modernissa) kaupunkisuunnittelussa.
Totta on, että Ziegler puhuu kontekstiherkästä tutkimuksesta ja huomioi ajallisuuden sen osana. Kun puhumme ironian ideologioista tarkastellessa esimerkiksi tavaratalon merkkioppia, voisi huomion kiinnittää ajallisiin ja episteemisiin ironian reunaehtoihin – viedä keskustelua askeleen pidemmälle. Luontevaksi keskustelukumppaniksi valikoituisi tällöin esimerkiksi vallan filosofi Michel Foucault. Tarkemman historiallisen läpivalaisun herkistämänä voisi kysyä, minkä (ajallisen) prinsiipin läpi maailmaa katsotaan? Syntyykö ironia esimerkiksi vanhan teollisuuskaupunki Porin osuustoiminnallisen historian merkitysjärjestelmien vieraudesta nykyhetkessä, jolloin ne eivät enää kykene millään tavoin kuvaamaan tai reflektoimaan universaalia, uutta ajattelutapaa tai sensibiliteettiä? Kääntyisikö kirjoittajan päätelmä ”väärässä paikassa oikeaan aikaan” tässä valossa toisenlaiseksi?