Ekspositio ei juuri voisi tarttua tärkeämpään ja haasteellisempaan tutkimusaiheeseen suhteessa julkaisun toimittajien kirjoittajakutsussa artikuloimiin teemoihin. Se ei ainoastaan kysy taiteellisen työn ja tutkimuksen mahdollisuuksia ja motiiveja, vaan avaa uudelleen ja jopa omille lähtökohdilleen kiusallisesti taiteen maailmaa tuottavan vaikutuksen perusehdot sekä näiden poliittiset seurannaiset. Ei-filosofisen olemisentavan hahmottelema performatiivisuus (Laruelle, Ò Maoilearca) - eli transsendentaalisen ihmisolemuksen verifioinnin (ja täten myös sen rajallisuuden) paradigmaattinen toistuminen ajattelun, tutkimuksen sekä taiteen alueilla - ennakoi ja osin toteuttaa perustavaa muutosta myös taiteen ja taiteellisen tutkimuksen lähtökohtien arvioinnissa. Ajatus reaalisen lähestymisen mahdottomuudesta synnyttämättä transsendentaaliseen ihmistoimijaan kytkeytyvää reaalisen (lähtökohtaisesti ei-reaalista) versiota tuottaa taiteen ja sen kriittisen analysoinnin suhteen tilanteen, jossa taiteilijan on hyväksyttävä ja otettava haltuun omat velvoitteensa todellisuutta versioivan päätöksellisyyden ylläpitäjänä ja tuottajana. Ekspositio ei ainoastaan kuvaa päätelmään johtavan muutoksen osatekijöitä taiteen ja sen tutkimuksen genealogiassa, vaan perää muutosta taiteen, todellisuuden (politiikan) ja reaalisen välisen asemoinnin ymmärrykseen.
Se tarjoaa yhden tutkimuksellisen avauksen taiteellisen tutkimuksen ja taiteen tekemisen lähestymistavoille, joiden on luotava (tai jotka jo luovat) etäisyyttä niihin kulttuurisiin prosesseihin, jotka yhä nojaavat avantgarden periaatteiden ja käytäntöjen historiaan länsimaisessa todellisuuskäsityksessä. Mainitut prosessit viittaavat ideologian ja ekonomian samanaikaisen muotoutumisen kriittisen paljastumisen/paljastamisen mahdollisuuteen ja ovat näin ollen myös riippuvaisia siitä poliittisesta tilasta ja niistä toimintatavoista, jotka joko vahvistavat tai kyseenalaistavat oikonomian määrittämän maailmankuvan mahdollisuuksia. Nykyisen kulttuurisen ja poliittisen teorian piirissä aihe tarkentuu globaalin hyperkapitalismin hahmottumisen myötä. Teoreetikot kuten Fredric Jameson, Mark Fisher ja ehkä kaikkein kriittisimmin Bernard Stiegler ovat esittäneet, että jokaisen kapitalismin ajallis-tilalliselle totaliteetille vaihtoehtoa etsivän projektin (kuten usein taiteen) on tunnistettava oma tiedollinen asemansa ja asemoitumisensa (asenteensa) kapitalistisen dynamiikan ja sen etupäässä itseensä viittaavien ekonomisten periaatteiden sekä motiivien luomassa kulttuurisessa prosessissa, joka jatkuvasti määrittää, tuottaa ja muuttaa vaihtoehtoisuuden ja poikkeuksen kuvittelun mahdollisuuksia ja ehtoja - Nauhan ekspositiossa määrittämän "immanentin kapitalismin" tartuntasädettä.
Poliittisella ja pragmaattisella tasolla (ts. suhteessa esim. kapitalismin genealogiaan) sekä problematisoidessaan vierauden ja poikkeuksen teemoja sekä ekonomian, suvereniteetin ja päätöksellisyyden käsitteitä, ekspositio haastaa sen hiljattain esitetyn arvion (mm. professori Aki-Mauri Huhtinen, MPKK), jonka mukaan (hyper)kapitalismin dynamiikka ja intressit saattavat toimia tämän hetken tehokkaimpana takeena globaalille konsensukselle sekä globaalien yhteenottojen välttämiselle, näiden vahingollisista vaikutuksista huolimatta. Paikalliset mutta globaalisti perusarvoja ja -käsityksiä järisyttävät konfliktit sekä niiden käsittely taiteen ja taiteellisen tutkimuksen keinoin sen sijaan nostavat esiin poikkeuksen ja päätöksellisyyden ratkaisevat roolit mainitun arvion kokonaisvaltaisessa hahmotuksessa ja kyseenalaistamisessa.
Nauhan työ esitteleekin jälleen uuden - ja yllättävän pragmaattisen - vaihtoehdon ja valinnan (ts. päätöksen) taiteen roolin ja taiteellisen tutkimuksen asemoimiseksi kapitalismin horisontissa. Kriittistä etäisyyttä tai suhdetta ei tuoteta vain ihmiskeskeiseen ja kaikkivoipaisuuteen pyrkivään kulttuurihistoriaan, vaan myös niihin maailmassa olemisen käsitteellisiin kriteereihin, joiden kautta taiteilijan on mahdollista tai pakko havaita työnsä vaikutukset sekä jotakin oleellista tekemiensä valintojen olemuksesta. Nauhan teosten kohdalla on kyse perustavanlaatuisesta poikkeuksen, valinnan, päätöksen, asemoitumisen ja maailma-suhteen uudelleenarvioinnista. Filosofian ylittämisen tai siihen väistämättä kytkeytyvän taiteen ja filosofian kumppanuusprojektin vaalimisen sijaan ekspositio näkee, että olisi syytä tarkastella (spekuloida) millaisiin lähtökohtiin taiteen tekeminen nojaa suhteessa reaalisen tavoittamattomuuteen ja tästä syntyvän 'reaalipolitiikan' lähtökohtaiseen riittämättömyyteen.
Vaikuttavimmat sekä innostavimmat analyysinsä sekä ajatuksensa ekspositio tuottaakin kommentoidessaan
1) kapitalismin 'luonnollistumisen' genealogiaa antiikista kristillisten metaforien ja teologisen epistemologian kautta nykypäivän hyperkapitalismiin ja globaaliin kulttuuriin;
2) käsitteellisen kieliopillistumisen ja paikantumisen (ts. tiedon, mielipiteiden ja ideologisten asemien osittamisen ja jakamisen keinovalikoiman) muotoja ja olemusta;
3) pohtiessaan transsendentaalisen idealismin, sen haastamien (ja siitä irti pyrkivien) immanenssikäsitysten ja reaalisen välistä suhdetta ja
4) oivaltaessaan edellä mainittujen tekijöiden vaikutukset myös taiteelliseen tutkimukseen, jonka erityislaatu suhteessa länsimaisen tutkimuksen perinteisiin sinänsä on vasta hahmottumassa.
Vaikka työ tarkentuu taiteellisen tutkimuksen alueelle, ekspositiossa käynnistetyn tutkimuksen voi olettaa paisuvan filosofisten lähtökohtiensa vuoksi massiiviseksi. Spekulaatiokehyksen tuottamat pragmaattiset päätelmät ja ehdotukset viittaavat kuitenkin tietyn analyyttisen tutkimusväylän valitsemiseen. Tämä viestii siitä, että tekijä ei etsi taiteelle maailmaa selittävää tai tuottavaa roolia, vaan pyrkii tekemään havaintoja taiteen, tutkimuksen ja reaalisen ongelmakentästä keinovalikoiman erityispiirteet huomioiden. Tutkimuksen jatkokysymysten tarkentaminen nousee näin ollen ratkaisevaan rooliin (taiteilijan valinnat ja päätökset taiteellisen fasismin potentiaalina, kapitalismi evoluutiokysymyksenä, matemaattisten tieteiden ja kvanttifysiikan rooli taiteellisen tutkimuksen lähtökohtana jne.).
Eksposition omaperäisyys tutkimuksellisena kokonaisuutena liittyy sen kykyyn ja valintaan olla tuottamatta taiteellista lausumaa tai päätelmää tutkimusympäristöstään. Kyse on yhteiskunnallisen, filosofisen, eettisen sekä taiteellisen keskustelun muutoksen vaikutusten ja ehtojen pohdinnasta. Jälkimmäiselle tarjotaan spekulatiivinen ja avoin rakenne, joka sallii taiteellisen työn ja tutkimuksen olemassaolon sekä tehtävän vailla välitöntä tai ehdotonta kytköstä käsitteellisen historian kulkuun. Sen sijaan taiteen praxis ja paradeigma voivat luoda vuorovaikutussuhteen edelliseen ymmärtämällä asemansa (asenteensa) suhteessa tämän rajallisuuteen, samalla huomioiden omat motiivinsa reaalisen tavoittelussa ja mahdottomassa tuottamisessa. Ekspositiossa avattavat ongelmat sekä siinä käytetyt/esitellyt taiteelliset keinot suhteutuvat väistämättä mittavaan historialliseen ja yhteiskunnalliseen keskustelukontekstiin ja aiempaan pohdintaan taiteen ominaisuuksista. Siinä esitetyt näkökulmat ennakoivat kuitenkin taiteellisen työn ja tutkimuksen paradigmojen muuttumisen välttämättömyyttä, mikäli hyväksytyn ja kanonisoidun käsitteellisen ja tiedollisen immanenssin olemukselle ja vaikutuksille halutaan etsiä uusia vaihtoehtoja - vaikkakin sitten tiettyjen tiedollisten traditioiden mahdollistamin päätöksin, valinnoin tai poikkeuksin. Uskon, että eksposition johdantona pohjustama tutkimus avaa taiteelliselle tutkimukselle merkittävää ja taiteellisen työn yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavaa uutta tietoa, sekä radikaaleja näkemyksiä taiteen, tiedon ja näiden (kapitalististen intressien saneleman) tarkoituksenmukaisuuden välisestä suhteesta.
Ekspositio ei juuri voisi tarttua tärkeämpään ja haasteellisempaan tutkimusaiheeseen suhteessa julkaisun toimittajien kirjoittajakutsussa artikuloimiin teemoihin. Se ei ainoastaan kysy taiteellisen työn ja tutkimuksen mahdollisuuksia ja motiiveja, vaan avaa uudelleen ja jopa omille lähtökohdilleen kiusallisesti taiteen maailmaa tuottavan vaikutuksen perusehdot sekä näiden poliittiset seurannaiset. Ei-filosofisen olemisentavan hahmottelema performatiivisuus (Laruelle, Ò Maoilearca) - eli transsendentaalisen ihmisolemuksen verifioinnin (ja täten myös sen rajallisuuden) paradigmaattinen toistuminen ajattelun, tutkimuksen sekä taiteen alueilla - ennakoi ja osin toteuttaa perustavaa muutosta myös taiteen ja taiteellisen tutkimuksen lähtökohtien arvioinnissa. Ajatus reaalisen lähestymisen mahdottomuudesta synnyttämättä transsendentaaliseen ihmistoimijaan kytkeytyvää reaalisen (lähtökohtaisesti ei-reaalista) versiota tuottaa taiteen ja sen kriittisen analysoinnin suhteen tilanteen, jossa taiteilijan on hyväksyttävä ja otettava haltuun omat velvoitteensa todellisuutta versioivan päätöksellisyyden ylläpitäjänä ja tuottajana. Ekspositio ei ainoastaan kuvaa päätelmään johtavan muutoksen osatekijöitä taiteen ja sen tutkimuksen genealogiassa, vaan perää muutosta taiteen, todellisuuden (politiikan) ja reaalisen välisen asemoinnin ymmärrykseen.
Se tarjoaa yhden tutkimuksellisen avauksen taiteellisen tutkimuksen ja taiteen tekemisen lähestymistavoille, joiden on luotava (tai jotka jo luovat) etäisyyttä niihin kulttuurisiin prosesseihin, jotka yhä nojaavat avantgarden periaatteiden ja käytäntöjen historiaan länsimaisessa todellisuuskäsityksessä. Mainitut prosessit viittaavat ideologian ja ekonomian samanaikaisen muotoutumisen kriittisen paljastumisen/paljastamisen mahdollisuuteen ja ovat näin ollen myös riippuvaisia siitä poliittisesta tilasta ja niistä toimintatavoista, jotka joko vahvistavat tai kyseenalaistavat oikonomian määrittämän maailmankuvan mahdollisuuksia. Nykyisen kulttuurisen ja poliittisen teorian piirissä aihe tarkentuu globaalin hyperkapitalismin hahmottumisen myötä. Teoreetikot kuten Fredric Jameson, Mark Fisher ja ehkä kaikkein kriittisimmin Bernard Stiegler ovat esittäneet, että jokaisen kapitalismin ajallis-tilalliselle totaliteetille vaihtoehtoa etsivän projektin (kuten usein taiteen) on tunnistettava oma tiedollinen asemansa ja asemoitumisensa (asenteensa) kapitalistisen dynamiikan ja sen etupäässä itseensä viittaavien ekonomisten periaatteiden sekä motiivien luomassa kulttuurisessa prosessissa, joka jatkuvasti määrittää, tuottaa ja muuttaa vaihtoehtoisuuden ja poikkeuksen kuvittelun mahdollisuuksia ja ehtoja - Nauhan ekspositiossa määrittämän "immanentin kapitalismin" tartuntasädettä.
Poliittisella ja pragmaattisella tasolla (ts. suhteessa esim. kapitalismin genealogiaan) sekä problematisoidessaan vierauden ja poikkeuksen teemoja sekä ekonomian, suvereniteetin ja päätöksellisyyden käsitteitä, ekspositio haastaa sen hiljattain esitetyn arvion (mm. professori Aki-Mauri Huhtinen, MPKK), jonka mukaan (hyper)kapitalismin dynamiikka ja intressit saattavat toimia tämän hetken tehokkaimpana takeena globaalille konsensukselle sekä globaalien yhteenottojen välttämiselle, näiden vahingollisista vaikutuksista huolimatta. Paikalliset mutta globaalisti perusarvoja ja -käsityksiä järisyttävät konfliktit sekä niiden käsittely taiteen ja taiteellisen tutkimuksen keinoin sen sijaan nostavat esiin poikkeuksen ja päätöksellisyyden ratkaisevat roolit mainitun arvion kokonaisvaltaisessa hahmotuksessa ja kyseenalaistamisessa.
Nauhan työ esitteleekin jälleen uuden - ja yllättävän pragmaattisen - vaihtoehdon ja valinnan (ts. päätöksen) taiteen roolin ja taiteellisen tutkimuksen asemoimiseksi kapitalismin horisontissa. Kriittistä etäisyyttä tai suhdetta ei tuoteta vain ihmiskeskeiseen ja kaikkivoipaisuuteen pyrkivään kulttuurihistoriaan, vaan myös niihin maailmassa olemisen käsitteellisiin kriteereihin, joiden kautta taiteilijan on mahdollista tai pakko havaita työnsä vaikutukset sekä jotakin oleellista tekemiensä valintojen olemuksesta. Nauhan teosten kohdalla on kyse perustavanlaatuisesta poikkeuksen, valinnan, päätöksen, asemoitumisen ja maailma-suhteen uudelleenarvioinnista. Filosofian ylittämisen tai siihen väistämättä kytkeytyvän taiteen ja filosofian kumppanuusprojektin vaalimisen sijaan ekspositio näkee, että olisi syytä tarkastella (spekuloida) millaisiin lähtökohtiin taiteen tekeminen nojaa suhteessa reaalisen tavoittamattomuuteen ja tästä syntyvän 'reaalipolitiikan' lähtökohtaiseen riittämättömyyteen.
Vaikuttavimmat sekä innostavimmat analyysinsä sekä ajatuksensa ekspositio tuottaakin kommentoidessaan
1) kapitalismin 'luonnollistumisen' genealogiaa antiikista kristillisten metaforien ja teologisen epistemologian kautta nykypäivän hyperkapitalismiin ja globaaliin kulttuuriin;
2) käsitteellisen kieliopillistumisen ja paikantumisen (ts. tiedon, mielipiteiden ja ideologisten asemien osittamisen ja jakamisen keinovalikoiman) muotoja ja olemusta;
3) pohtiessaan transsendentaalisen idealismin, sen haastamien (ja siitä irti pyrkivien) immanenssikäsitysten ja reaalisen välistä suhdetta ja
4) oivaltaessaan edellä mainittujen tekijöiden vaikutukset myös taiteelliseen tutkimukseen, jonka erityislaatu suhteessa länsimaisen tutkimuksen perinteisiin sinänsä on vasta hahmottumassa.
Vaikka työ tarkentuu taiteellisen tutkimuksen alueelle, ekspositiossa käynnistetyn tutkimuksen voi olettaa paisuvan filosofisten lähtökohtiensa vuoksi massiiviseksi. Spekulaatiokehyksen tuottamat pragmaattiset päätelmät ja ehdotukset viittaavat kuitenkin tietyn analyyttisen tutkimusväylän valitsemiseen. Tämä viestii siitä, että tekijä ei etsi taiteelle maailmaa selittävää tai tuottavaa roolia, vaan pyrkii tekemään havaintoja taiteen, tutkimuksen ja reaalisen ongelmakentästä keinovalikoiman erityispiirteet huomioiden. Tutkimuksen jatkokysymysten tarkentaminen nousee näin ollen ratkaisevaan rooliin (taiteilijan valinnat ja päätökset taiteellisen fasismin potentiaalina, kapitalismi evoluutiokysymyksenä, matemaattisten tieteiden ja kvanttifysiikan rooli taiteellisen tutkimuksen lähtökohtana jne.).
Eksposition omaperäisyys tutkimuksellisena kokonaisuutena liittyy sen kykyyn ja valintaan olla tuottamatta taiteellista lausumaa tai päätelmää tutkimusympäristöstään. Kyse on yhteiskunnallisen, filosofisen, eettisen sekä taiteellisen keskustelun muutoksen vaikutusten ja ehtojen pohdinnasta. Jälkimmäiselle tarjotaan spekulatiivinen ja avoin rakenne, joka sallii taiteellisen työn ja tutkimuksen olemassaolon sekä tehtävän vailla välitöntä tai ehdotonta kytköstä käsitteellisen historian kulkuun. Sen sijaan taiteen praxis ja paradeigma voivat luoda vuorovaikutussuhteen edelliseen ymmärtämällä asemansa (asenteensa) suhteessa tämän rajallisuuteen, samalla huomioiden omat motiivinsa reaalisen tavoittelussa ja mahdottomassa tuottamisessa. Ekspositiossa avattavat ongelmat sekä siinä käytetyt/esitellyt taiteelliset keinot suhteutuvat väistämättä mittavaan historialliseen ja yhteiskunnalliseen keskustelukontekstiin ja aiempaan pohdintaan taiteen ominaisuuksista. Siinä esitetyt näkökulmat ennakoivat kuitenkin taiteellisen työn ja tutkimuksen paradigmojen muuttumisen välttämättömyyttä, mikäli hyväksytyn ja kanonisoidun käsitteellisen ja tiedollisen immanenssin olemukselle ja vaikutuksille halutaan etsiä uusia vaihtoehtoja - vaikkakin sitten tiettyjen tiedollisten traditioiden mahdollistamin päätöksin, valinnoin tai poikkeuksin. Uskon, että eksposition johdantona pohjustama tutkimus avaa taiteelliselle tutkimukselle merkittävää ja taiteellisen työn yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavaa uutta tietoa, sekä radikaaleja näkemyksiä taiteen, tiedon ja näiden (kapitalististen intressien saneleman) tarkoituksenmukaisuuden välisestä suhteesta.