Tarkastuslausunto Elina Salorannan tohtorin opinnäytteestä
Taiteen maisteri Elina Salorannan tohtorin opinnäytteeksi tarkoitettu tutkimus Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja koostuu viidestä esseestä ja seitsemästä videoteoksesta. Ne kaikki on tarkastettu aiemmin erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla. Opinnäytteeseen kuuluu myös kirjeen muotoon laadittu johdanto. Kokonaisuus on julkaistu kansainvälisessä taiteellisen tutkimuksen tietokannassa (Research Catalogue).
Videot ja niihin kytkeytyvät esseet ovat kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä teoksia. Ne kaikki kuitenkin tutkivat työn keskeistä tematiikkaa eli kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutusta. Saloranta siis ottaa käsittelyynsä todella merkittävän problematiikan. Mitä inhimillinen vuorovaikutus olisi ilman kuvia, ääniä ja sanoja? Mitä nykyinen mediayhteiskunta olisi ilman niitä? Mitä taide olisi ilman niitä?
Sekä taiteen tutkimuksen kuin myös itse taiteen tekemisen kentillä kuvan ja äänen vuorovaikutusta on tutkittu runsaasti. Visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kentällä sanan ja kuvan problematiikka on hyvin tuttu tutkimuksen kohde. Myös viestinnän tutkijat ovat pohtineet samoja kysymyksiä. Nykyisen viestinnän tutkimuksen käsitys inhimillisestä toimijasta, ihmisestä, on moniaistinen. Ihminen kuulee, näkee, tuntee ja suuntautuu kaikkien aistiensa kautta ulkomaailmaan. Mediaesitykset ovat multimodaalisia eli sisältävät useita erilaisia ilmaisun muotoja sanoista graafisiin ja äänellisiin elementteihin.
Saloranta tutkii sanan, kuvan ja äänen suhteita taiteellisesti ja jättää esimerkiksi edellä mainitut moniaistisuuteen ja multimodaalisuuteen liittyvät keskustelut työnsä ulkopuolelle. Taiteellisen tutkimuksen perinteen mukaisesti hän kokeilee, hakee uusia asetelmia, etsii ratkaisuja mahdollisimman avoimesti ja luovasti. Teksteissään hän avaa teosten tekoprosessia yksityiskohtaisesti ja antaa näin taiteensa kokijalle mahdollisuuden edetä teosten syntyhistoriaan, varsinaisen näyttämön taakse, jos niin halutaan asia ilmaista.
Hän myös kertoo haastavansa perinteistä tieteellistä kirjoittamisen tapaa, vaikkei opinnäytteestä kovin selvästi käy ilmi, mitä perinteinen tieteellinen kirjoittaminen tarkoittaa. Näin Salorannan työssä avautuvat laajemmat kysymykset siitä, mitä tutkimus ja tutkiminen ylipäätään ovat ja mitä me voisivat olla. Miten esimerkiksi taiteellinen työskentely kohtaa luonnontieteellisen tiedon ja miten ne lomittuvat toisiinsa itse teoksessa ja sen kirjallisessa osuudessa?
Kirjoittaminen ja erityisesti kirjalliset kokeilut muodostavat tärkeän kokonaisuutta. Voidaan jopa sanoa, että kirjoittamisen ja äänen pohdiskelu ottavat keskeisen roolin opinnäytteen teksteissä. Sen sijaan huomattavasti vähemmän Saloranta luotaa visuaalisen ilmaisun tai keskeisen välineensä, tässä tapauksessa kameran, problematiikkaa.
*
Elina Salorannan videoteokset ovat huolellisesti mietittyjä ja toteutettuja. Niitä luonnehtii visuaalinen ja myös ajatuksellinen selkeys, jonka historiallisen ulottuvuuden tekijä paikantaa laatukuvamaalaukseen. Pitkäkestoiset ristikuvat korostavat paitsi videoiden tilan kerrostuneisuutta myös teosten maalauksellisuutta.
Teosten välille on mahdollista piirtää kertomuksen kaari, joka voisi kuvastaa ihmisten kasvua, heidän suhteitaan ja arkisen elämän kulkua ylimalkaan. Hallittu ja tyylitelty muotokieli kuitenkin kutsuu pohtimaan teoksia vertauskuvaannollisesta ja yleisemmästä perspektiivistä. Tätä painotusta voisi havainnollistaa teosten suhteella aikaan. Sen sijaan, että Saloranta kuvaisi ajan kronologista kulkua hän pikemmin pyrkii tematisoimaan aikaa itseään. Teosten aika ei ole lineaarisesti etenevää vaan syklistä ja palautuvaa. Kenties juuri tästä johtuu teosten sisäistynyt levollisuus ja – todellakin – tietty ajattomuus.
Tulkintaan sopii se, että Saloranta kirjoittaa varsin selväsanaisesti erkaantuvansa dokumentaarisuudesta. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei teosten "dokumentaarisuus" ole yksinomaan tekijän päätettävissä. Myös yleisöllä on asiaan sanansa sanottavana. On todennäköistä, että joillekin katsojille monet videoista näyttäytyvät nimenomaan 3 hallittuina dokumentaarisina tallenteina. Ne ovat pelkistettyinä kuvauksia taiteilijan maailmasta, perheen aamusta, lapsista, kosketuksista ja kohtaamisista – kenties myös kohtaamattomuuksista.
Tästä näkökulmasta Salorannan työlle ei olisi ainakaan ollut haitaksi, jos hän olisi hieman enemmän pohtinut dokumentaarisuutta. Näin hän olisi voinut selkeämmin ja vapaammin määritellä sen, millä ehdoin hänen teoksensa ovat tai eivät ole dokumentteja. Tähän liittyen hänen olisi ehkä kannattanut pohtia myös keskeisen välineensä eli kameran merkityksiä, semminkin, kun se on laite, johon dokumentaarisuus liitetään automaattisesti.
*
Kuten niin monissa taiteellisen tutkimuksen opinnäytteissä, myös Salorannan työssä taiteellisen ja tieteellisen prosessin välinen suhde muodostuu jännitteiseksi. Nähdäkseni juuri näin pitää ollakin. Taiteellisessa tutkimuksessa taiteellisen ja tieteellisen työn suhde on tasa-arvoinen. Toisin sanoen: se mitä perinteisesti mielletään tieteelliseksi tutkimukseksi ei voi ottaa mestariajattelijan roolia suhteessa taiteellisen prosessiin. Taiteellinen prosessi ei puolestaan voi olla keino tai alibi syrjäyttää tieteellisen tutkimuksen sille asettamia kysymyksiä.
Salorannan opinnäyte elää tässä jännitteisessä kentässä, mikä näkyy muun muassa siinä, miten hän leikittelee luonnontieteellisellä tutkimuksella ja pyrkii lähestymään sitä taiteessaan. Joissain kohden hän kuitenkin pyrkii noudattamaan tieteellisen tutkimuksen konventioita lähteiden merkitsemistapoineen. Toisaalta hän sanoo kirjoittavansa kokeellisesti, jolloin tekstiin itseensä alkaa kasvaa taiteellista kvaliteettia. Tämä on varmaan Salorannan tietoinen strategia, mutta samalla se tekee opinnäytteen tekstiosuudesta hieman harhailevan.
Jäin myös miettimään sitä, että onko perinteinen tieteellinen tutkimus ja kirjoittaminen kuitenkin jotain sellaista, joka tiedostumattomasti edelleenkin asettaa hiljaisen normin taiteelliselle tutkimukselle. Onko perinteinen tiede eräänlainen lacanilainen Iso Toinen, jota vastaan kamppaileminen ei ole osoitus erkaantumisesta vaan siitä, kuinka lujasti siinä 4 edelleen ollaan kiinni. Tämä kysymys ei tietenkään kosketa vain Salorannan työtä vaan koko taiteellista tutkimusta ja viime kädessä tieteellisen tiedon asemaa yhteiskunnassamme. Salorannan olisi kannattanut pohtia omaa työtään hieman refleksiivisemmin suhteessa juuri taiteellisen tutkimuksen melko nuoreen traditioon.
Salorannan kirjallisilla kokeiluilla on myös rajansa. Jos ajatellaan, että avantgardistinen teksti on jotain sellaista, joka poeettisuudessaan koko ajan kyseenalaistaa oman merkityksellistävän funktionsa, niin sellaiseen tekstuaaliseen kokeiluun Saloranta ei kuitenkaan lähde. Hänen tekstinsä ovat eheitä ja selkeitä. Ne on myös kirjoitettu erinomaisella suomen kielellä.
Vaikka Saloranta tekee muutamia avauksia esimerkiksi autoetnografisen tutkimuksen kentälle ja pohtii kiinnostavasti suhdettaan tähän traditioon, hän käyttää erittäin vähän muun muassa elokuvalliseen ääneen liittyvään tutkimusta. Olen melko varma, että elokuvatutkimuksen laajalta kentältä olisi löytynyt monia virikkeitä paitsi taiteelliseen työhön myös kuvan, sanan ja äänen problematiikan kirjalliseen työstämiseen.
*
Saloranta avaa teostensa työprosesseja tavalla, jossa lukijalle selviää hyvin yksityiskohtaisesti kuvan, sanan ja äänen rakentuminen osaksi videoteoksia. Hän tuottaa kokemuksellisesti kasautuvaa uutta tietoa, joka asettuu osaksi traditiota. Se auttaa tulevia videoteosten tekijöitä ymmärtämään paremmin sitä, mitä he ovat tekemässä. Teokset itsessään ovat tavattoman eheitä ja hallittuja, niistä säteilee esteettinen ja ajatuksellinen voima.
Kaikkinensa opinnäyte osoittaa selkeästi, kuinka Saloranta kykenee hallitsemaan vaativia tutkimuskokonaisuuksia sekä tuottamaan ja myös ratkaisemaan taiteellisin keinoin tutkimusongelmia. Salorannan työn myötä maailmamme on rikastunut teoksilla ja teksteillä, jotka avaavat kiehtovia kokemuksellisia ja ajatuksellisia näkökulmia kuvan, sanan ja äänen monimutkaisiin ongelmiin.
Väitöstilaisuudessa Saloranta puolusti työtään ansiokkaasti.
Suosittelen Kuvataideakatemian Akateemiselle neuvostolle ilomielin Elina Salorannan kuvataiteen tohtorin opinnäytteen hyväksymistä.
Taideyliopiston Kuvataideakatemian Akateemiselle neuvostolle
Tarkastuslausunto Elina Salorannan tohtorin opinnäytteestä
Taiteen maisteri Elina Salorannan tohtorin opinnäytteeksi tarkoitettu tutkimus Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja koostuu viidestä esseestä ja seitsemästä videoteoksesta. Ne kaikki on tarkastettu aiemmin erilaisilla taiteellisen tutkimuksen foorumeilla. Opinnäytteeseen kuuluu myös kirjeen muotoon laadittu johdanto. Kokonaisuus on julkaistu kansainvälisessä taiteellisen tutkimuksen tietokannassa (Research Catalogue).
Videot ja niihin kytkeytyvät esseet ovat kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä teoksia. Ne kaikki kuitenkin tutkivat työn keskeistä tematiikkaa eli kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutusta. Saloranta siis ottaa käsittelyynsä todella merkittävän problematiikan. Mitä inhimillinen vuorovaikutus olisi ilman kuvia, ääniä ja sanoja? Mitä nykyinen mediayhteiskunta olisi ilman niitä? Mitä taide olisi ilman niitä?
Sekä taiteen tutkimuksen kuin myös itse taiteen tekemisen kentillä kuvan ja äänen vuorovaikutusta on tutkittu runsaasti. Visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kentällä sanan ja kuvan problematiikka on hyvin tuttu tutkimuksen kohde. Myös viestinnän tutkijat ovat pohtineet samoja kysymyksiä. Nykyisen viestinnän tutkimuksen käsitys inhimillisestä toimijasta, ihmisestä, on moniaistinen. Ihminen kuulee, näkee, tuntee ja suuntautuu kaikkien aistiensa kautta ulkomaailmaan. Mediaesitykset ovat multimodaalisia eli sisältävät useita erilaisia ilmaisun muotoja sanoista graafisiin ja äänellisiin elementteihin.
Saloranta tutkii sanan, kuvan ja äänen suhteita taiteellisesti ja jättää esimerkiksi edellä mainitut moniaistisuuteen ja multimodaalisuuteen liittyvät keskustelut työnsä ulkopuolelle. Taiteellisen tutkimuksen perinteen mukaisesti hän kokeilee, hakee uusia asetelmia, etsii ratkaisuja mahdollisimman avoimesti ja luovasti. Teksteissään hän avaa teosten tekoprosessia yksityiskohtaisesti ja antaa näin taiteensa kokijalle mahdollisuuden edetä teosten syntyhistoriaan, varsinaisen näyttämön taakse, jos niin halutaan asia ilmaista.
Hän myös kertoo haastavansa perinteistä tieteellistä kirjoittamisen tapaa, vaikkei opinnäytteestä kovin selvästi käy ilmi, mitä perinteinen tieteellinen kirjoittaminen tarkoittaa. Näin Salorannan työssä avautuvat laajemmat kysymykset siitä, mitä tutkimus ja tutkiminen ylipäätään ovat ja mitä me voisivat olla. Miten esimerkiksi taiteellinen työskentely kohtaa luonnontieteellisen tiedon ja miten ne lomittuvat toisiinsa itse teoksessa ja sen kirjallisessa osuudessa?
Kirjoittaminen ja erityisesti kirjalliset kokeilut muodostavat tärkeän kokonaisuutta. Voidaan jopa sanoa, että kirjoittamisen ja äänen pohdiskelu ottavat keskeisen roolin opinnäytteen teksteissä. Sen sijaan huomattavasti vähemmän Saloranta luotaa visuaalisen ilmaisun tai keskeisen välineensä, tässä tapauksessa kameran, problematiikkaa.
*
Elina Salorannan videoteokset ovat huolellisesti mietittyjä ja toteutettuja. Niitä luonnehtii visuaalinen ja myös ajatuksellinen selkeys, jonka historiallisen ulottuvuuden tekijä paikantaa laatukuvamaalaukseen. Pitkäkestoiset ristikuvat korostavat paitsi videoiden tilan kerrostuneisuutta myös teosten maalauksellisuutta.
Teosten välille on mahdollista piirtää kertomuksen kaari, joka voisi kuvastaa ihmisten kasvua, heidän suhteitaan ja arkisen elämän kulkua ylimalkaan. Hallittu ja tyylitelty muotokieli kuitenkin kutsuu pohtimaan teoksia vertauskuvaannollisesta ja yleisemmästä perspektiivistä. Tätä painotusta voisi havainnollistaa teosten suhteella aikaan. Sen sijaan, että Saloranta kuvaisi ajan kronologista kulkua hän pikemmin pyrkii tematisoimaan aikaa itseään. Teosten aika ei ole lineaarisesti etenevää vaan syklistä ja palautuvaa. Kenties juuri tästä johtuu teosten sisäistynyt levollisuus ja – todellakin – tietty ajattomuus.
Tulkintaan sopii se, että Saloranta kirjoittaa varsin selväsanaisesti erkaantuvansa dokumentaarisuudesta. Voidaan kuitenkin sanoa, ettei teosten "dokumentaarisuus" ole yksinomaan tekijän päätettävissä. Myös yleisöllä on asiaan sanansa sanottavana. On todennäköistä, että joillekin katsojille monet videoista näyttäytyvät nimenomaan 3 hallittuina dokumentaarisina tallenteina. Ne ovat pelkistettyinä kuvauksia taiteilijan maailmasta, perheen aamusta, lapsista, kosketuksista ja kohtaamisista – kenties myös kohtaamattomuuksista.
Tästä näkökulmasta Salorannan työlle ei olisi ainakaan ollut haitaksi, jos hän olisi hieman enemmän pohtinut dokumentaarisuutta. Näin hän olisi voinut selkeämmin ja vapaammin määritellä sen, millä ehdoin hänen teoksensa ovat tai eivät ole dokumentteja. Tähän liittyen hänen olisi ehkä kannattanut pohtia myös keskeisen välineensä eli kameran merkityksiä, semminkin, kun se on laite, johon dokumentaarisuus liitetään automaattisesti.
*
Kuten niin monissa taiteellisen tutkimuksen opinnäytteissä, myös Salorannan työssä taiteellisen ja tieteellisen prosessin välinen suhde muodostuu jännitteiseksi. Nähdäkseni juuri näin pitää ollakin. Taiteellisessa tutkimuksessa taiteellisen ja tieteellisen työn suhde on tasa-arvoinen. Toisin sanoen: se mitä perinteisesti mielletään tieteelliseksi tutkimukseksi ei voi ottaa mestariajattelijan roolia suhteessa taiteellisen prosessiin. Taiteellinen prosessi ei puolestaan voi olla keino tai alibi syrjäyttää tieteellisen tutkimuksen sille asettamia kysymyksiä.
Salorannan opinnäyte elää tässä jännitteisessä kentässä, mikä näkyy muun muassa siinä, miten hän leikittelee luonnontieteellisellä tutkimuksella ja pyrkii lähestymään sitä taiteessaan. Joissain kohden hän kuitenkin pyrkii noudattamaan tieteellisen tutkimuksen konventioita lähteiden merkitsemistapoineen. Toisaalta hän sanoo kirjoittavansa kokeellisesti, jolloin tekstiin itseensä alkaa kasvaa taiteellista kvaliteettia. Tämä on varmaan Salorannan tietoinen strategia, mutta samalla se tekee opinnäytteen tekstiosuudesta hieman harhailevan.
Jäin myös miettimään sitä, että onko perinteinen tieteellinen tutkimus ja kirjoittaminen kuitenkin jotain sellaista, joka tiedostumattomasti edelleenkin asettaa hiljaisen normin taiteelliselle tutkimukselle. Onko perinteinen tiede eräänlainen lacanilainen Iso Toinen, jota vastaan kamppaileminen ei ole osoitus erkaantumisesta vaan siitä, kuinka lujasti siinä 4 edelleen ollaan kiinni. Tämä kysymys ei tietenkään kosketa vain Salorannan työtä vaan koko taiteellista tutkimusta ja viime kädessä tieteellisen tiedon asemaa yhteiskunnassamme. Salorannan olisi kannattanut pohtia omaa työtään hieman refleksiivisemmin suhteessa juuri taiteellisen tutkimuksen melko nuoreen traditioon.
Salorannan kirjallisilla kokeiluilla on myös rajansa. Jos ajatellaan, että avantgardistinen teksti on jotain sellaista, joka poeettisuudessaan koko ajan kyseenalaistaa oman merkityksellistävän funktionsa, niin sellaiseen tekstuaaliseen kokeiluun Saloranta ei kuitenkaan lähde. Hänen tekstinsä ovat eheitä ja selkeitä. Ne on myös kirjoitettu erinomaisella suomen kielellä.
Vaikka Saloranta tekee muutamia avauksia esimerkiksi autoetnografisen tutkimuksen kentälle ja pohtii kiinnostavasti suhdettaan tähän traditioon, hän käyttää erittäin vähän muun muassa elokuvalliseen ääneen liittyvään tutkimusta. Olen melko varma, että elokuvatutkimuksen laajalta kentältä olisi löytynyt monia virikkeitä paitsi taiteelliseen työhön myös kuvan, sanan ja äänen problematiikan kirjalliseen työstämiseen.
*
Saloranta avaa teostensa työprosesseja tavalla, jossa lukijalle selviää hyvin yksityiskohtaisesti kuvan, sanan ja äänen rakentuminen osaksi videoteoksia. Hän tuottaa kokemuksellisesti kasautuvaa uutta tietoa, joka asettuu osaksi traditiota. Se auttaa tulevia videoteosten tekijöitä ymmärtämään paremmin sitä, mitä he ovat tekemässä. Teokset itsessään ovat tavattoman eheitä ja hallittuja, niistä säteilee esteettinen ja ajatuksellinen voima.
Kaikkinensa opinnäyte osoittaa selkeästi, kuinka Saloranta kykenee hallitsemaan vaativia tutkimuskokonaisuuksia sekä tuottamaan ja myös ratkaisemaan taiteellisin keinoin tutkimusongelmia. Salorannan työn myötä maailmamme on rikastunut teoksilla ja teksteillä, jotka avaavat kiehtovia kokemuksellisia ja ajatuksellisia näkökulmia kuvan, sanan ja äänen monimutkaisiin ongelmiin.
Väitöstilaisuudessa Saloranta puolusti työtään ansiokkaasti.
Suosittelen Kuvataideakatemian Akateemiselle neuvostolle ilomielin Elina Salorannan kuvataiteen tohtorin opinnäytteen hyväksymistä.
Helsingissä 1.12.2017
Janne Seppänen
Professori
Tampereen yliopisto
Viestintätieteiden tiedekunta