Research Catalogue

Salorannan ekspositio istuu varsin hyvin Ruukun teemaan, avaahan hän siinä omaa tekemis- ja tutkimusprosessiaan. Esseemuotoinen teksti käy läpi hyvin seikkaperäisesti työprosessin eri vaiheet jäljittäen myös ideoiden ja ajatusten alkulähteet. Tekijälähtöisen tutkimuksen perinteen mukaisesti taiteilija reflektoi tekemistään, tässä tapauksessa varsin tarkasti ja oivaltavasti.

Taiteilija-tutkijan tutkimusaihe on kuvan ja sanan tai äänen vuorovaikutus. Kiinnostavinta ekspositiossa onkin toisaalta Hammershøin maalausten ja taiteilijan siitä tekemän koosteen suhde tekemistä reflektoivaan esseeseen (sanaan), toisaalta kuvallisen esityksen suhde puheeseen (ääneen). Jälkimmäinen on omaperäisempi ja haastavampi aspekti. Tekijä on päättänyt jättää puheen tekstittämättä, jolloin monikielisen puheen väri, sävyt ja luonne korostuvat. Teoksessa on paljon tunnetta, samaan aikaan kun se on muodoltaan hallittu ja kurinalainen, jopa meditatiivinen. Lyhytelokuvassaan taiteilija tutkija toteuttaa taiteellista tutkimusta, jonka hän purkaa ja analysoi esseessään kiitettävän tarkasti.

Ekspositio edustaa sinänsä hyvää taiteellista tutkimusta: tekijä lähestyy aihettaan taiteilijana ja tutkii sitä taiteellisilla metodeilla, tekemällä taidetta. Pidän kuitenkin hieman ongelmallisena essee-muotoisen tekstin ja itse videoteoksen välistä yhteyttä. Nyt ne näyttäytyvät kumpikin varsin itsenäisinä. Kummallakin on oma tutkimuskysymyksensä eikä niitä sidota riittävästi yhteen. Videoteos tutkii puheen ja kuvan välistä suhdetta, essee taas kirjoittamista, tarkemmin sanoen sitä toimiiko strategia, jota taiteilija sanoo toteuttavansa tehdessään taidetta, myös tutkimuksellisessa kirjoittamisessa. Tekijä pohtii, “voiko tutkimustekstiä rakentaa samalla tavalla kuin kuvaa? Voiko kirjoittaa siten kuin mieli toimii?” Tutkimuskohteena on siis kirjoittaminen. Tämä on sinänsä mielekäs ja tärkeä tutkimuskysymys, mutta sitä olisi voinut avata ja problematisoida kriittisemmin. Tekijän tapa tehdä taidetta, rakentaa kuvaa oletetaan tunnetuksi. Samoin se, miten mieli toimii. Itse tekstissä tekijä toki purkaa työtapaansa. Mutta kaipaisin kiinteämpää yhteyttä videoteoksen ja esseen välille, nimenomaan tutkimuskysymyksen ja johtopäätösten teon suhteen, siten että tutkiminen tapahtuisi vahvemmin itse teoksessa, tai että teos ja essee olisivat vahvemmin vuorovaikutuksessa ja sidoksissa toisiinsa. Tästä aiheutuu myös se, että johtopäätösosio (“Lopuksi”) painottaa kirjoittamista ja jää epämääräiseksi kokonaisuuden kannalta.

Tekijällä on tutkimuskysymys, vaikka hän esseessään välillä retorisesti väittääkin, ettei sellaista ole. Kysymyksen artikulointi vaihtelee hieman, mutta tutkimuksessa on selvä aihe ja tutkimus on tavoitteellista toimintaa. Eksposition tekstiosuus on kirjoitettu essee-muotoon erittäin onnistuneesti ja omaperäisesti. Tekijä ei tavoittele tieteellisen kirjoittamisen normaaleja muotoja vaan hakee erilaista ja vaihtoehtoista ilmaisua. Tässä hän onnistuu hyvin. Esseemuodossa hän jäsentelee sisällön ja oman tekoprosessinsa talon tai huoneiston muotoa soveltaen eri huoneisiin. Tekstin ja videoteoksen yhteyttä ei ole viety aivan loppuun asti.

Tekijän metodit ovat hyvin harkittuja ja perusteltuja. Hammershøin maalauksia käyttäen hän luo oman teoksensa itselleen asettamien reunaehtojen puitteissa. Asetelmassa on kaiken kaikkiaan paljon kokeenomaista. Mielestäni ekspositio tuottaa uutta kiinnostavaa taiteellista tietoa. Kuten taiteellisessa tutkimuksessa usein, tiedon yleistettävyys ei kuitenkaan ole itsestään selvää.

Elina Salorannan Lohdutusten arkisto on tyylikäs ja taiteellisesti korkeatasoinen kokonaisuus, jonka parhaimpia puolia on visuaalinen ja ajatuksellinen selkeys. Lukijan on vaivatonta navigoida teoksen sisällä. Se on johdonmukaista jatkoa saman tekijän aiemmalle taiteelliselle työlle ja taiteelliselle tutkimukselle. Tekijä tutkii kuvan ja sanan tai puheen välistä suhdetta. Videoteoksessa on hyödynnetty Vilhelm Hammershøin klassisia laatukuvia. Niistä on muokattu hitaasti etenevä kuvien sarja, jossa enimmäkseen selin katsojaan oleva tumma-asuinen naisfiguuri tuntuu liikkuvan huoneissa. Tekijä pyysi kollegoitaan lohduttamaan kuvassa näkyvää henkilöä. Tekijä yhdisti näin syntyneen äänimaailman Hammarhöin rajattuihin sisätiloihin. Näin syntyi elokuvallinen essee, jossa nämä kaksi tasoa ovat kiinnostavalla tavalla dialogissa keskenään. Teoksen kautta tekijä pohtii tutkimuskysymystä, enemmänkin: hän suorastaan testaa kuvien ja puheen välistä suhdetta.

Videoteos on meditatiivinen kokonaisuus, jossa on kuvallisella tasolla sekä läsnäoloa että poissaoloa. Salaperäinen naishahmo herättää paljon kysymyksiä: kuka hän on? Miksi hän on talossa? Miksi hän on yksin? Onko hän surullinen? Hammershøin kuvat vaihtuvat samanpituisilla hitailla ristikuvilla. Se tekee teoksesta hieman mekaanisen, mutta toisaalta myös meditatiivisen. Aika etenee omaa hidasta kiertoaan, talo vaikuttaa muuttumattomalta ja ajasta irti olevalta, naisfiguurista tulee lähes aavenomainen hahmo, johon teos suorastaan kutsuu heijastamaan tunteita. Näitä edustavat lohduttavat sanat, lauseet, huudahdukset, laulut ja hyräilyt. Ne tulevat – kuten tekijä huomauttaa – huoneiston ulkopuolisesta maailmasta, katsojien tilasta ja sitovat meidät katsojina katsomistapahtumaan. Tätä asetelmaa olisi ollut kiinnostavaa pohtia enemmänkin.

Teosta voi tarkastella kuvallisena esseenä, mutta siinä on myös tarina. Alun ja lopun kuva käsinkirjoitetusta tekstistä – sanoista – virittää mukaan henkilökohtaisen tason. Teksti ei ole Salorannan eikä kuvassa olevan naisen vaan Hammershøin. Joka tapauksessa se luo teokseen intiimin tason. Videoteos on hyvin elokuvamainen, kuin oma pieni lyhytelokuvansa. Alussa syntyy efekti, jossa nainen näyttää nousevan ja poistuvan oviaukosta. Tämän jälkeen nainen vaeltelee eri huoneissa, välillä soittaen pianoa, välillä lukien. Ääniraidan puhe ja äänet ohjaavat, kommentoivat ja regoivat kuviin. Tästä vuoropuhelusta syntyy vaihtelevien tunteiden musiikinomainen kudelma, joka vie teosta eteenpäin. Lopussa joku tulee kotiin, kuulemme oven kolahduksen ja lauseen “Jag är hemma”, odotus päättyy ja tarina sulkeutuu.

Samannimisessä esseemuotoisessa tekstissä Saloranta on halunnut kokeilla samanlaista tekotapaa tutkimukselliseen kirjoittamiseen. Sujuvasti kirjoitetussa ja kiitettävän havainnollisessa esseessä kirjoittaja käy läpi teoksensa syntyvaiheet, jäsennellen sen kuvitteellisen asunnon huoneiksi. Tutkimusteksti on siis talo, jossa etenemme kellarin ja keittiön kautta työhuoneeseen ja kirjastoon. Idea toimii hyvin ja essee on nautittavaa luettavaa. Kertovan kokonaisuuden jäsentäminen taloksi ja huoneiksi ei toki ole uusi ajatus, kirjoittihan jo Hammershøin aikalainen Ibsen näytelmien olevan joko taloja tai teitä. Saloranta kuitenkin käyttää ideaa oivaltavasti sekä videoteoksessaan että esseessään.

Eksposition ainoa suurempi ongelma liittyy videoteoksen ja kirjallisen esseen keskinäiseen suhteeseen. Vaikka niillä on muodollinen yhteys (huoneet), ovat ne kumpikin liiankin itsenäisiä. Asetelma on niin herkullinen, että näiden välisen dialogin vieminen tutkimuksellisesti pitemmälle olisi ollut hedelmällistä. Videoteos ja essee ovat kysymyksenasettelultaan erilaisia. Nyt ne esittävät eri kysymyksiä ja vastaavat eri kysymyksiin. Ongelmaa olisi pitänyt avata enemmän ja viedä pohdinta tältä osin pitemmälle. Eksposition tutkimukselliset tulokset jäävät hieman ilmaan.