Tero Nauhan artikkeli omasta projektistaan kytkeytyy nähdäkseni erinomaisesti Ruukun numeron teemaan ja vastaa hyvin kirjoituskutsussa käsiteltyihin kysymyksiin. Nauha esittelee laajalti – joskin toisinaan turhan toteavasti – teoreettista aineistoaan, mutta tekstissä nousee lopulta pääosaan taiteilijan omakohtainen kuvaus taiteellisen tutkimuksen prosessista, haasteet kohdata tietty paikkakunta, Bytom, ja sen asukkaat ilman ennalta määriteltyjä malleja, sekä yritys luovia tähän päämäärään. Kirjoituskutsussa mainituista asioista puuttumaan jää ehkä seikkaperäinen tarkastelu siitä, miten käytetyn teoria-aineiston ja taiteellisen projektin välinen suhde lopulta muodostuu: mikä on johtanut Nauhan esimerkiksi valitsemaan juuri Félix Guattarin kirjoitukset tai Bytomin toteutuspaikaksi.
Parasta Tero Nauhan artikkelissa on edellä mainitsemani omakohtaisuus. Nauhan taiteellinen tutkimus sisältää paljon teoreettisia lähtökohtia (Catherine Malabou, Gilles Deleuze ja Félix Guattari, Jean-Luc Nancy ja Philippe Lacoue-Labarthe ja niin edelleen), ja tämänlaisessa asetelmassa on aina uhka siitä, että tietty yksittäinen taiteellinen esitys, tapahtuma tai interventio päätyy lopulta yleisen teorian yksittäiseksi esimerkiksi. Tähän vaaranpaikkaan viittaa mielestäni Nauhan tyyli esitellä käyttämiään malleja ja käsitteitä paikoitellen ikään kuin jo itsestään selvinä, maininnan omaisesti. Tämä saattaa kuitenkin johtua siitä, että teoriasisällön perusteellinen avaaminen vaatisi nykyistä laajempaa teoreettislähtöistä kirjoitelmaa.
Kaikkiaan projektia esittelevässä artikkelissa Nauha kääntää näkökulman lopulta onnistuneesti yksittäiseen ja lähtee liikkeelle projektilleen valitsemansa ympäristön erityislaadusta. Kiinnostavaa on lukea myös Nauhan kohtaamista kriiseistä projektin aikana. Nämä liittyvät juuri yleisen ja yksittäisen suhteeseen sekä siihen, miten yksittäinen taiteellinen teko voi hyödyttää tiettyä yhteisöä.
Teoreettisen taustan laajuudesta huolimatta katson, että artikkelissa esitelty työ on luonteeltaan taiteellista – tai ainakin lopuksi hellittää teoreettisista lähtökohdistaan ja etenee intuitiivisesti, uusiin tilanteisiin sopeutuen. Projektin ydinsisältö on taiteellisen vastineen tai reaktion luominen tiettyyn sosiopoliittiseen tilanteeseen, joka puolestaan hahmottuu Nauhan omaksuman teorian avulla. Toisaalta taiteellinen toiminta synnyttää tarpeen uusille käsitteille, joita ovat esimerkiksi muovailtavuus ja huokoisuus. Tätä voidaan pitää lähtökohtaisesti tutkimuksellisena asetelmana, jossa taiteellinen tuotanto on etusijalla.
Mielestäni artikkeli puhuttelee sekä taiteellisen tutkimuksen yleisestä problematiikasta kiinnostuneita että nykyiseen materialistiseen tai affektiiviseen kulttuuriteoriaan perehtyneitä. Artikkelin suurin merkitys lienee kuitenkin taiteellisen tutkimuksen kontekstissa, sillä teoriapainotuksestaan huolimatta se ei esittele varsinaisesti uusia teoreettisia luomuksia, vaan on ennemminkin soveltava.
Artikkeli perustuu vahvaan alkuasetelmaan: elämme tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa, ”semiokapitalismissa”, jonka voimme hahmottaa tietynlaisen teoreettisen mallin kautta (pääosin Guattarin [ja Deleuzen] poliittisen ja esteettisen filosofian avulla). Tämän lähtökohdan jakavat monet nykyhetken ajattelijat. Nauhan artikkelissa vähemmälle huomiolle jää kuitenkin tämän alkuasetelman motivointi: miksi hahmotamme nykyisen yhteiskunnallisen tilan juuri tämänlaisen teorian kautta? Seurauksena myös vastaus siihen, miksi tietty taiteellinen (vastarinta)toiminta tuntuu välttämättömältä, jää hieman hämäräksi.
Vaikka artikkeli edustaa taiteellisen tutkimuksen esittelyä, olisin toivonut sille hieman ”perinteisempää” tutkimuksellista rakennetta – selvemmin perusteltua motivaatiota juuri tietynlaisen taiteellisen toiminnan kehittelylle. Tässä tapauksessa kaivatut lisäperustelut painottuisivat teoreettiseen osuuteen. On tosin huomattava, että Nauha viittaa artikkelissa toiseen kirjoitukseensa (”Schizoanalysis as a Method in Artistic Research”), joka tarjoaa yksityiskohtaisempia teoreettisia tarkasteluja ja käy läpi jonkin verran samaa aineistoa kuin arvioitava teksti. Viitattu artikkeli valistaa lukijaa huomattavasti perusteellisemmin Nauhan teoreettisista lähtökohdista ja on näin tärkeä viite. On toki mainittava, että kirjoittaja on reagoinut arvioijien ehdotukseen ja lisännyt tekstin alkuosuuteen tärkeitä käsitteitä avaavaa aineistoa, erityisesti Catherine Malaboun plastisiteetin käsitettä selventäviä kappaleita.
Nauha kontekstualisoi projektinsa – varsin lyhyesti, mutta kuitenkin siten, että lukija ymmärtää, mihin hanketta voi verrata. Vahvinta aineistoa, joka tuottaa nähdäkseni myös uutta tietoa, on taiteilijan kuvaus projektin etenemisestä. Tässä Nauha osoittaa kykyä itsekritiikkiin: hyödyttävätkö taiteelliset interventiot aina lopulta eniten itse taiteilijaa, ja miten teoreettiset lähtökohdat soveltuvat hyvin konkreettisiin käytännön menetelmiin? Lukijalle jää tunne siitä, että kirjoittajalle taiteellinen työskentely on ollut myös oppimisprosessi, josta lukijakin voi oppia. Affektiivisen tason tavoittelu Bytomin työpajoissa ja haastatteluissa osoittautuu vuorovaikutusta ja kokeilua vaativaksi toiminnaksi, taiteilija-tutkijankin täytyy kartoittaa itselleen vieraita alueita. Tästä toiminnasta on kiinnostava lukea (ja nähdä muuta tarjolla ollutta dokumentaatiota).
Nauhan artikkeli on kiinnostava kuvaus hänen taiteellisesta projektistaan. Sen teoreettiset lähtökohdat muodostavat runsaan ja monisyisen perustan, jota on artikkelitekstin mittakaavassa vaikea avata asiaa vähemmän tunteville lukijoille– ja tässä kontekstissa tuollainenkin yleisö tulisi ottaa huomioon. Nauhan teoreettinen aineisto on aiheen ja nykykeskustelun kannalta kuitenkin hyvin relevanttia ja taiteellisten ja affektiivisten toimintatapojen kehittely sen pohjalta tuntuu mielekkäältä. Tämä tuo projektiin sen taiteellisen tutkimuksen ydinsisällön, kyseessä on aidosti kokeellinen hanke.
Janne Vanhanen
Tero Nauhan artikkeli omasta projektistaan kytkeytyy nähdäkseni erinomaisesti Ruukun numeron teemaan ja vastaa hyvin kirjoituskutsussa käsiteltyihin kysymyksiin. Nauha esittelee laajalti – joskin toisinaan turhan toteavasti – teoreettista aineistoaan, mutta tekstissä nousee lopulta pääosaan taiteilijan omakohtainen kuvaus taiteellisen tutkimuksen prosessista, haasteet kohdata tietty paikkakunta, Bytom, ja sen asukkaat ilman ennalta määriteltyjä malleja, sekä yritys luovia tähän päämäärään. Kirjoituskutsussa mainituista asioista puuttumaan jää ehkä seikkaperäinen tarkastelu siitä, miten käytetyn teoria-aineiston ja taiteellisen projektin välinen suhde lopulta muodostuu: mikä on johtanut Nauhan esimerkiksi valitsemaan juuri Félix Guattarin kirjoitukset tai Bytomin toteutuspaikaksi.
Parasta Tero Nauhan artikkelissa on edellä mainitsemani omakohtaisuus. Nauhan taiteellinen tutkimus sisältää paljon teoreettisia lähtökohtia (Catherine Malabou, Gilles Deleuze ja Félix Guattari, Jean-Luc Nancy ja Philippe Lacoue-Labarthe ja niin edelleen), ja tämänlaisessa asetelmassa on aina uhka siitä, että tietty yksittäinen taiteellinen esitys, tapahtuma tai interventio päätyy lopulta yleisen teorian yksittäiseksi esimerkiksi. Tähän vaaranpaikkaan viittaa mielestäni Nauhan tyyli esitellä käyttämiään malleja ja käsitteitä paikoitellen ikään kuin jo itsestään selvinä, maininnan omaisesti. Tämä saattaa kuitenkin johtua siitä, että teoriasisällön perusteellinen avaaminen vaatisi nykyistä laajempaa teoreettislähtöistä kirjoitelmaa.
Kaikkiaan projektia esittelevässä artikkelissa Nauha kääntää näkökulman lopulta onnistuneesti yksittäiseen ja lähtee liikkeelle projektilleen valitsemansa ympäristön erityislaadusta. Kiinnostavaa on lukea myös Nauhan kohtaamista kriiseistä projektin aikana. Nämä liittyvät juuri yleisen ja yksittäisen suhteeseen sekä siihen, miten yksittäinen taiteellinen teko voi hyödyttää tiettyä yhteisöä.
Teoreettisen taustan laajuudesta huolimatta katson, että artikkelissa esitelty työ on luonteeltaan taiteellista – tai ainakin lopuksi hellittää teoreettisista lähtökohdistaan ja etenee intuitiivisesti, uusiin tilanteisiin sopeutuen. Projektin ydinsisältö on taiteellisen vastineen tai reaktion luominen tiettyyn sosiopoliittiseen tilanteeseen, joka puolestaan hahmottuu Nauhan omaksuman teorian avulla. Toisaalta taiteellinen toiminta synnyttää tarpeen uusille käsitteille, joita ovat esimerkiksi muovailtavuus ja huokoisuus. Tätä voidaan pitää lähtökohtaisesti tutkimuksellisena asetelmana, jossa taiteellinen tuotanto on etusijalla.
Mielestäni artikkeli puhuttelee sekä taiteellisen tutkimuksen yleisestä problematiikasta kiinnostuneita että nykyiseen materialistiseen tai affektiiviseen kulttuuriteoriaan perehtyneitä. Artikkelin suurin merkitys lienee kuitenkin taiteellisen tutkimuksen kontekstissa, sillä teoriapainotuksestaan huolimatta se ei esittele varsinaisesti uusia teoreettisia luomuksia, vaan on ennemminkin soveltava.
Artikkeli perustuu vahvaan alkuasetelmaan: elämme tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa, ”semiokapitalismissa”, jonka voimme hahmottaa tietynlaisen teoreettisen mallin kautta (pääosin Guattarin [ja Deleuzen] poliittisen ja esteettisen filosofian avulla). Tämän lähtökohdan jakavat monet nykyhetken ajattelijat. Nauhan artikkelissa vähemmälle huomiolle jää kuitenkin tämän alkuasetelman motivointi: miksi hahmotamme nykyisen yhteiskunnallisen tilan juuri tämänlaisen teorian kautta? Seurauksena myös vastaus siihen, miksi tietty taiteellinen (vastarinta)toiminta tuntuu välttämättömältä, jää hieman hämäräksi.
Vaikka artikkeli edustaa taiteellisen tutkimuksen esittelyä, olisin toivonut sille hieman ”perinteisempää” tutkimuksellista rakennetta – selvemmin perusteltua motivaatiota juuri tietynlaisen taiteellisen toiminnan kehittelylle. Tässä tapauksessa kaivatut lisäperustelut painottuisivat teoreettiseen osuuteen. On tosin huomattava, että Nauha viittaa artikkelissa toiseen kirjoitukseensa (”Schizoanalysis as a Method in Artistic Research”), joka tarjoaa yksityiskohtaisempia teoreettisia tarkasteluja ja käy läpi jonkin verran samaa aineistoa kuin arvioitava teksti. Viitattu artikkeli valistaa lukijaa huomattavasti perusteellisemmin Nauhan teoreettisista lähtökohdista ja on näin tärkeä viite. On toki mainittava, että kirjoittaja on reagoinut arvioijien ehdotukseen ja lisännyt tekstin alkuosuuteen tärkeitä käsitteitä avaavaa aineistoa, erityisesti Catherine Malaboun plastisiteetin käsitettä selventäviä kappaleita.
Nauha kontekstualisoi projektinsa – varsin lyhyesti, mutta kuitenkin siten, että lukija ymmärtää, mihin hanketta voi verrata. Vahvinta aineistoa, joka tuottaa nähdäkseni myös uutta tietoa, on taiteilijan kuvaus projektin etenemisestä. Tässä Nauha osoittaa kykyä itsekritiikkiin: hyödyttävätkö taiteelliset interventiot aina lopulta eniten itse taiteilijaa, ja miten teoreettiset lähtökohdat soveltuvat hyvin konkreettisiin käytännön menetelmiin? Lukijalle jää tunne siitä, että kirjoittajalle taiteellinen työskentely on ollut myös oppimisprosessi, josta lukijakin voi oppia. Affektiivisen tason tavoittelu Bytomin työpajoissa ja haastatteluissa osoittautuu vuorovaikutusta ja kokeilua vaativaksi toiminnaksi, taiteilija-tutkijankin täytyy kartoittaa itselleen vieraita alueita. Tästä toiminnasta on kiinnostava lukea (ja nähdä muuta tarjolla ollutta dokumentaatiota).
Nauhan artikkeli on kiinnostava kuvaus hänen taiteellisesta projektistaan. Sen teoreettiset lähtökohdat muodostavat runsaan ja monisyisen perustan, jota on artikkelitekstin mittakaavassa vaikea avata asiaa vähemmän tunteville lukijoille – ja tässä kontekstissa tuollainenkin yleisö tulisi ottaa huomioon. Nauhan teoreettinen aineisto on aiheen ja nykykeskustelun kannalta kuitenkin hyvin relevanttia ja taiteellisten ja affektiivisten toimintatapojen kehittely sen pohjalta tuntuu mielekkäältä. Tämä tuo projektiin sen taiteellisen tutkimuksen ydinsisällön, kyseessä on aidosti kokeellinen hanke.