Mari Mäkiranta

°1975

research

research expositions (collaborated)

  • open exposition comments (0)

comments

Exposition: Female genealogy (03/05/2013) by Maarit Mäkelä
Mari Mäkiranta 08/12/2013 at 10:27

 

Mari Mäkiranta

 

Maarit Mäkelän artikkelikäsikirjoitus ”Naisellista sukupuuta rakentamassa” valottaa Mäkelän taiteellista työprosessia ja sen aikana syntyneitä näyttelyitä, erityisesti Peilileikki III:sta, teosten kerronnallisia elementtejä, omaelämäkerrallisuutta ja autofiktiivisyyttä. Koska lehden teemana on kokemus ja kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa, näen, että käsikirjoitus kytkeytyy kokemus-teemaan saumattomasti: omaelämäkerran genreen liitetään yleisesti henkilökohtaisten kokemusten esilletuominen ja tunnustuksellisuus, mikä näkyy myös Mäkelän työskentelyssä. Sen sijaan kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa –teemaa ei ole asetettu artikkelin keskiöön, vaikka Mäkelän tutkimisen tavat, ”tutkimustulosten” esittäminen ja tulkinta sekä materiaalin työstäminen näyttelyksi voitaisiin jossain määrin ymmärtää kokeellisena, ja ainakin haasteena esimerkiksi ”perinteisten” laadullisten ja visuaalisten aineistojen parissa työskenteleville. Mäkelän ekspositio piirtää esiin tekijän ja teosten katsojan: tutkijan omaan elämään ja henkilöhistoriaan liittyvät kuvat ja haastattelut tarjoavat samaistumispinnan, ja katsoja löytää teoksista kiinnekohtia omiin kokemuksiinsa ja kulttuurisesti tunnistettaviin narratiiveihin. Eksposition uutuusarvo kärsii hieman siitä, että Mäkelän artikkelissa läpikäyty näyttely ja siihen liittyvä tematiikka on monille taiteilijoille sekä taiteen- ja visuaalisen kulttuurin tutkijoille tuttua jo hänen väitösprosessistaan. Monimediainen julkaisu tuo kuitenkin selkeän lisäarvon artikkelissa käsiteltyjen teosten tulkitsemiselle ja niihin eläytymiselle.

 

Eksposition kiinnostavinta antia on tapa, jolla Mäkelä tuo esiin Muisto ja Speculum II -installaatioidensa lähtökohtina olevat esiäitejään esittävät valokuvat. Vanhojen valokuvien rinnastaminen taiteellisen prosessin aikana tuotettuihin uusiin kuvastoihin antaa katsojalle tulkinnan avaimia ja vihjeitä siitä, miten visuaalinen ”todistusaineisto”, teosten lähtökohtana olleet alkuperäiset valokuvat, ovat muokkaantuneet lopullisiin teoksiin erilaisina variaatioina. Teosten lähtökohtina käytetyt valokuvat ovat indeksisiä, ainutkertaisen syntytapahtumansa merkkejä. Tämä rakentaa Mäkelän Muisto ja Speculum II -kuvasarjoihin kiinnostavan kontrastin: installaatioissa näkyy tekijän jälki ja läsnäolo, mikä lisää kuvien henkilökohtaisuutta ja tulkinnanvaraisuutta. Koska kuvasarjojen lähtökohtina olevien ”alkuperäisten” muotokuvien henkilöt eivät ole enää keramiikkaan piirtyneinä niin tunnistettavia, ja koska kuvien tekemisen jäljet ovat näkyvissä kuvasarjoissa, haastaa Mäkelän työskentely kiinnostavasti muotokuvan näköisyyden. Mäkelän käyttämä materiaali, tekniikka ja ilmaisumuodot haastavat näin ollen myös muotokuvan traditioita. Installaatiot saavat lisäksi pohtimaan visuaalisten identiteettien moniäänisyyttä, minän suhdetta aikaan ja muistamisen fragmentaarisuutta, minkä tulkitsen olevan myös tekijän yhtenä lähtökohtana.

 

Taiteen tekeminen ja taideteosten tuottaminen on ymmärtääkseni Mäkelän tutkimuksen keskeinen metodologinen ”väline” sekä tutkimustulosten esittämisen tapa. Taiteellisen prosessin aikana Mäkelä käsittelee subjektiviteettiin, omaelämäkerrallisuuteen ja representaation politiikkaan liittyviä teemoja, jotka ovat hänen kysymyksenasettelunsa keskiössä. Artikkelissa ei kuitenkaan kirjoiteta auki sitä, miten tutkimus sijoittuu taiteellisen tutkimuksen kenttään, mikä tutkijan positio on suhteessa aikaisempaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen ja millaisia tutkimuksellisia haasteita oman taiteellisen työskentelyn tutkimiseen sisältyy. Mäkelä kirjoittaa artikkelinsa lopussa kiinnostavasti kuvallisen ja verbaalisen ilmaisun eroista, sekä omasta positiostaan näiden ilmaisumuotojen ”välissä”. Tätä tematiikkaa voisi syventää ja ulottaa käsittämään myös niitä metodologisia haasteita, joita taiteelliseen tutkimukseen sisältyy. Metodologinen reflektio toisi merkittävän lisäarvon artikkelille vallankin, kun Mäkelän työskentely tarjoaa siihen hedelmällisen lähtökohdan ja kiinnostavaa empiiristä näyttöä. 

 

Artikkelin merkitys taiteellisen tutkimuksen, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen kannalta on merkittävä; teksti osoittaa niitä henkilökohtaisia ja poliittisia käytäntöjä, tutkimuksen tekemisen tapoja ja taiteellisia prosesseja, joilla voidaan vaikuttaa ympäröivän yhteiskunnan arvoihin, merkityksiin ja käsityksiin. Eksposition tutkimuksellinen ansio piileekin eritoten siinä, miten taiteen tekemisen prosessi tehdään läpinäkyväksi ja millaisia kuvallisten esitystraditioiden ja narratiivisuusteorioiden uudelleenmuotoiluja tutkimusasetelma mahdollistaa.

 

Tutkija asettaa artikkelinsa alussa relevantin tutkimusongelman: ”Minua kiinnostaa, miten näyttelytöitteni omaelämäkerralliset elementit liittyvät omaan elämäntarinaani? Miten nämä elementit purkavat ja rakentavat (uudelleen) kertomusta, jonka omasta elämästäni kerron?” Myöhemmin, Naisellista genealogiaa –videoteosta tarkastellessaan Mäkelä kirjoittaa: “Tarkastelen tätä videosta ja keraamisesta valkokankaasta rakentuvaa tilateosta eräiden työn kannalta keskeisten ilmaisukeinojen kautta. Nämä liittyvät työn kuvallisiin elementteihin, materiaalisiin ratkaisuihin ja rakenteelliseen kompositioon.” Lukijana kaipasin paikoin tarkennuksia siitä, mihin omaelämäkerrallisiin elementteihin kirjoittaja fokusoi näkökulmansa. Naisellista genealogiaa –videoteoksen kohdalla elementit ovat tarkoin eritelty kuvallisen ilmaisun ja kuvan rakentamisen tapoihin liittyviksi. Ekspositiossa käsitellään myös omaelämäkerralliseen kerrontaan yleisesti liitettyjä piirteitä, kuten fiktiivisyyttä ja omaelämäkerrallista totuutta. Lisäksi artikkelissa nousee esille paitsi taiteen tekemisen prosessi myös teosten sisällölliset teemat, jotka liittyvät muun muassa äidin ja tyttären suhteeseen ja siihen liittyvään kuvallisuuteen. Äidin ja tyttären representaatiot (tai niiden puute) on aihe, jota on laajalti käsitelty feministisen kuvantutkimuksen piirissä. Nyt teemaa sivutaan ohimennen, vaikka kiinnostavaa olisi ollut lukea taiteilijan pohdintaa esimerkiksi niistä tekijöistä, jotka saavat äidin ja tyttären välisen ”aukon” ja kuvien ”puuttumisen” toistumaan paitsi taiteilijan omissa myös suvun tarinoissa. Onko toisto (tai toisin toistaminen) myös yksi omaelämäkerrallinen elementti, jolla tekijä rakentaa omaa elämätarinaansa? Myös ääniteos, ja siihen tallennetut tarinat isän tytöstä, muistamisen aukoista, ja äidin puolen suvun kertomattomista ja kuulematta jääneistä tarinoista olisi tarjonnut mahdollisuuksia tälle keskustelulle. Lisäksi jäin pohtimaan, löytyisikö teoksista tai niiden tuottamisen tavoista jokin sellainen narratiivisuutta, muistamista tai omaelämäkerrallisia elementtejä valottava näkökulma, joka on mahdollista tavoittaa vain taiteellisen tutkimuksen avulla. Tekstin alkuun kaipasin myös vankempaa tutkimuksellista kontekstualisointia; millaisiin aikaisempiin tutkimuksiin artikkeli liittyy ja ketkä ovat kirjoittajan keskeisimmät keskustelukumppanit. Miten ekspositio sijoittuu suhteessa aikaisempaan aiheesta tehtyyn tutkimukseen ja taiteeseen?

 

Eksposition vahvuudet ovat Mäkelän korkeatasoisessa taiteellisessa työskentelyssä ja kyvyssä nostaa taiteen ja tutkimuksen tekemisen keskiöön kulttuurisesti unohdettuja ja marginaalisia teemoja. Naisellista genealogiaa –teoksen kohdalla koin erityisen kiinnostavana kirjoittajan näkemyksen siitä, miten hän on teoksessaan käsitellyt omaa kulttuurista ja sosiaalista paikkaansa ja paikantumistaan. Teosta katsoessani minulle heräsikin lisäkysymyksiä. Millaisia henkilökohtaisten ja yleisesti tunnistettavien subjektipositioiden tai minä-kertomusten välisiä jännitteitä teos sisältää? Mitä kirjoittajan mainitsemat sosiaaliset ja kulttuuriset asemat konkreettisesti ovat? Sijoittuuko Mäkelä naissukuunsa äitinä, taiteilijana, tyttärenä, suomalaisena, valkoisena? Mitä tällaisesta identiteetin intersektionaalisuudesta mahdollisesti seuraa teoksesta tehtäville tulkinnoille?

 

Ekspositio tuntuu vaativan artikkelin alkuun laajemman tutkimuksellisen kontekstualisoinnin.  Lukukokemusta parantaisi myös johtopäätös-luku, jossa kirjoittaja esittää kootusti artikkelinsa keskeisimmät pointit. Ehdotan näin, koska näen ekspositiossa ja Mäkelän työskentelyssä potentiaalia uudenlaisen omaelämäkerrallisen aineksen tematisointiin, jossa taiteellisten prosessien avulla tehdään näkyväksi ja tunnistetaan kulttuurissa vaiettua, marginalisoitua ja tiedostamatonta. Näen myös, että Mäkelän tutkimus voi valottaa niitä konkreettisia ja materiaalisia kuvan rakentamisen tapoja, joilla on mahdollista ilmaista ”ilmaisematonta” ja eritasoisia muistin kerrostumia. Kiehtovinta esityksessä ovat moniääniset, kenties myös konfliktien ja erimielisyyksien täyttämät teokset, jotka tarjoavat paitsi esteettisiä kokemuksia, ovat myös yhteiskunnallisesti muutosvoimaisia. Lisäksi kiinnostavaa on kirjoittajan pohdinta siitä, mitä kirjoitetun kielen ja taiteen ilmaismuotojen avulla voidaan sanoa tutkittavasta ilmiöstä. Ekspositio inspiroi myös kysymään, millaisia uudenlaisia merkityksiä taide ja siihen liittyvä tutkimus tuottaa omaelämäkertagenreen.