Kokeellisen oopperan parissa jatkotutkintoaan tekevä säveltäjä Pasi Lyytikäinen käsittelee artikkelissaan Kokemuksen symbolit nuotinnetun musiikillisen idean ja soivan todellisuuden suhdetta. Mukaan sidotaan kirjoittajan omia kokemuksia taiteellisesta työskentelystä. Ekspositio on aiheeseensa nähden varsin lyhyt, mutta toimii hyvänä pelinavauksena – ollen samalla myös vähemmän musiikista perillä olevan ymmärrettävissä.
Artikkeli alkaa 'merkin' käsitteen pohtimisella. Musiikki katsotaan Lyytikäisen tulkinnassa – lähinnä säveltäjä Paavo Heinisen ja semiootikko Eero Tarastin näkemyksiin nojaten – kielen kaltaiseksi järjestelmäksi, jolla on tiettyjä kielen semantiikkaa vastaavia tarkoituksellisuuksia. On hyvä, että Lyytikäinen myös avaa Tarastin esittämiä rinnastuksia konkreettisin esimerkein. Huomiot musiikin semiotiikan käyttökelpoisesta tarkastelusta vertailussa johonkin toiseen mediaan, vertailukelpoisilla suhteistoilla (kuten 'tiheys' niin metsän kuin musiikillisen tekstuurinkin määreenä), sekä tiettyjen havainnointiin liittyvien lainalaisuuksien tiedostamisesta (kuten, että musiikissa liiallinen tiheys koetaan pintana), ovat paikallaan.
Tarastin aisteittain jakautuvan neljän eri merkkikategorian täydennykseksi Lyytikäinen ehdottaa 'ihmisen sisäistä merkkijärjestelmää', jolla hän viittaa yksilön tapaan ajatella ja luokitella ilmiöitä merkkeinä – eri täsmentymisen asteissa. Lyytikäisen antamassa esimerkissä libretistin kirjoittamaa lausetta säveltäessään hän miettii muun muassa lauseen kontekstia oopperakohtauksessa, roolihenkilön tunnetilaa, tavujen painotusta ja venyttämistä, puherytmiä, lausejaksotusta, taukoja, nuotintamista, toteuttamiskelposuutta ja soivaa lopputulosta. Nämä asiat pyörivät jatkuvasti säveltäessä mielessä niin, että tajuntaan ehtii pelkkä 'ajatuksen merkki', eräänlainen 'esisymboli', joka on henkilökohtainen ja sen myötä poikki- ja moniaistinen ennen lopullista käsitteellistymistään johonkin aisti–merkki-kategoriaan. Kysymyksen siitä, onko tässä perustetta viidennelle, eräänlaiselle metakategorialle, vai onko kyseessä vain ihmisen henkilökohtainen kykenemättömyys analysoida hetkessä omaa ajatteluaan, en nyt ota tässä kantaa. Lyytikäisen pohdinta on kuitenkin hienoisessa jäsentymättömyydessäänkin mielenkiintoista, ja lukisinkin mielelläni jonkun semiotiikkaan paremmin perehtyneen mietteitä tästä.
Esiteltyään eri tapoja merkitä mollisointu Lyytikäinen esittelee omaa nuottikirjoitustaan. Sen hän sanoo näkevänsä ennen kaikkea käytännön työvälineenä – mutta yhteenvedossaan myös 'kokemuksen symbolina', joka on vuorovaikutteinen tekijän, esittäjän ja kuulijankin välillä. Oman näkemykseni mukaan musiikillinen notaatio tyypillisesti asettuu jonnekin seuraavan kahden vastapoolin väliin: kuvaus siitä, mitä kuullaan (Bachin Der Kunst der Fuge) contra ohje siitä mitä tehdään (Lachenmannin Pression). Kuten sulkuihin kirjaamistani esimerkeistä näkee, on musiikin historia kehitystä edellä mainitusta kohti jälkimmäistä. Tätä dikotomiaa Lyytikäinen tosin ei tekstissään mainitse.
Lyytikäisen omissa, eri soittotekniikoiden notaatiota esittelevissä esimerkeissä on sekaisin sekä sanallista, nuottien yläpuolelle kirjoitettavaa informaatiota (ohjeita ja termejä) että graafisia symboleita. Syy siihen, miksi osa notaatiosta on käytännön soittotapahtuman kannalta hidaslukuista tekstiä, eikä esimerkiksi erilaisten nuottipäiden kautta selkeän kuvallisesti ilmaistua (vrt. perinteinen notaatio!), on Lyytikäisen mukaan seurausta suhteesta traditioon. Hän ei kuitenkaan avaa asiaa enempää – mihin traditioon? (Esimerkiksi uusien soittotekniikoiden pioneeri Helmut Lachenmann on luonut kokonaan perinteistä notaatiota laajentavan traditionsa, jossa asiat esitetään nopealukuisin kuvasymbolein tekstiselitysten sijaan. Kaikkiin Lyytikäisen sanallisesti esittämiin soittotekniikoihin löytyisikin Lachenmannilta ja hänen seuraajiltaan mielestäni näppärämmät ratkaisut.) Kyseessä tuntuukin olevan nykyisellään ennemminkin Lyytikäisen sovellus traditiosta. On huomionarvoista, kuinka vokaalivärien vaihtelun notatoimisen tapoja kuvatessa kehitys on kohti vähempiä eri merkkijärjestelmiä. Säännöiksi koostettua yhteenvetoa käyttämistään periaatteista, kuten vaikkapa edellä mainitsemani pyrkimys yhtenäiseen merkkikieleen, Lyytikäinen ei varsinaisesti esitä.
Kirjoittaessaan, ettei esittämilleen vokaalivärivaihteluille "juurikaan ole vakiintunutta esitysperinnettä", Lyytikäinen tulee paljastaneeksi jotain omasta työskentely-ympäristöstään – sävellys- ja esitysperinne Suomessa on vielä varsin ohuella pohjalla. Mannereurooppalaisen nykymusiikin partituureista, erityisesti saksankieliseltä kielialueelta, löytyy hyviä, jo perinteiksi vakiintuneita käytäntöjä, joita erityisesti nuori säveltäjäpolvi käyttää jo globaalistikin.
Suosittelen lämpimästi Pasi Lyytikäisen Kokemuksen symbolit -ekspositioartikkelia julkaistavaksi RUUKKU-kausijulkaisussa.
Jarkko Hartikainen
Kokeellisen oopperan parissa jatkotutkintoaan tekevä säveltäjä Pasi Lyytikäinen käsittelee artikkelissaan Kokemuksen symbolit nuotinnetun musiikillisen idean ja soivan todellisuuden suhdetta. Mukaan sidotaan kirjoittajan omia kokemuksia taiteellisesta työskentelystä. Ekspositio on aiheeseensa nähden varsin lyhyt, mutta toimii hyvänä pelinavauksena – ollen samalla myös vähemmän musiikista perillä olevan ymmärrettävissä.
Artikkeli alkaa 'merkin' käsitteen pohtimisella. Musiikki katsotaan Lyytikäisen tulkinnassa – lähinnä säveltäjä Paavo Heinisen ja semiootikko Eero Tarastin näkemyksiin nojaten – kielen kaltaiseksi järjestelmäksi, jolla on tiettyjä kielen semantiikkaa vastaavia tarkoituksellisuuksia. On hyvä, että Lyytikäinen myös avaa Tarastin esittämiä rinnastuksia konkreettisin esimerkein. Huomiot musiikin semiotiikan käyttökelpoisesta tarkastelusta vertailussa johonkin toiseen mediaan, vertailukelpoisilla suhteistoilla (kuten 'tiheys' niin metsän kuin musiikillisen tekstuurinkin määreenä), sekä tiettyjen havainnointiin liittyvien lainalaisuuksien tiedostamisesta (kuten, että musiikissa liiallinen tiheys koetaan pintana), ovat paikallaan.
Tarastin aisteittain jakautuvan neljän eri merkkikategorian täydennykseksi Lyytikäinen ehdottaa 'ihmisen sisäistä merkkijärjestelmää', jolla hän viittaa yksilön tapaan ajatella ja luokitella ilmiöitä merkkeinä – eri täsmentymisen asteissa. Lyytikäisen antamassa esimerkissä libretistin kirjoittamaa lausetta säveltäessään hän miettii muun muassa lauseen kontekstia oopperakohtauksessa, roolihenkilön tunnetilaa, tavujen painotusta ja venyttämistä, puherytmiä, lausejaksotusta, taukoja, nuotintamista, toteuttamiskelposuutta ja soivaa lopputulosta. Nämä asiat pyörivät jatkuvasti säveltäessä mielessä niin, että tajuntaan ehtii pelkkä 'ajatuksen merkki', eräänlainen 'esisymboli', joka on henkilökohtainen ja sen myötä poikki- ja moniaistinen ennen lopullista käsitteellistymistään johonkin aisti–merkki-kategoriaan. Kysymyksen siitä, onko tässä perustetta viidennelle, eräänlaiselle metakategorialle, vai onko kyseessä vain ihmisen henkilökohtainen kykenemättömyys analysoida hetkessä omaa ajatteluaan, en nyt ota tässä kantaa. Lyytikäisen pohdinta on kuitenkin hienoisessa jäsentymättömyydessäänkin mielenkiintoista, ja lukisinkin mielelläni jonkun semiotiikkaan paremmin perehtyneen mietteitä tästä.
Esiteltyään eri tapoja merkitä mollisointu Lyytikäinen esittelee omaa nuottikirjoitustaan. Sen hän sanoo näkevänsä ennen kaikkea käytännön työvälineenä – mutta yhteenvedossaan myös 'kokemuksen symbolina', joka on vuorovaikutteinen tekijän, esittäjän ja kuulijankin välillä. Oman näkemykseni mukaan musiikillinen notaatio tyypillisesti asettuu jonnekin seuraavan kahden vastapoolin väliin: kuvaus siitä, mitä kuullaan (Bachin Der Kunst der Fuge) contra ohje siitä mitä tehdään (Lachenmannin Pression). Kuten sulkuihin kirjaamistani esimerkeistä näkee, on musiikin historia kehitystä edellä mainitusta kohti jälkimmäistä. Tätä dikotomiaa Lyytikäinen tosin ei tekstissään mainitse.
Lyytikäisen omissa, eri soittotekniikoiden notaatiota esittelevissä esimerkeissä on sekaisin sekä sanallista, nuottien yläpuolelle kirjoitettavaa informaatiota (ohjeita ja termejä) että graafisia symboleita. Syy siihen, miksi osa notaatiosta on käytännön soittotapahtuman kannalta hidaslukuista tekstiä, eikä esimerkiksi erilaisten nuottipäiden kautta selkeän kuvallisesti ilmaistua (vrt. perinteinen notaatio!), on Lyytikäisen mukaan seurausta suhteesta traditioon. Hän ei kuitenkaan avaa asiaa enempää – mihin traditioon? (Esimerkiksi uusien soittotekniikoiden pioneeri Helmut Lachenmann on luonut kokonaan perinteistä notaatiota laajentavan traditionsa, jossa asiat esitetään nopealukuisin kuvasymbolein tekstiselitysten sijaan. Kaikkiin Lyytikäisen sanallisesti esittämiin soittotekniikoihin löytyisikin Lachenmannilta ja hänen seuraajiltaan mielestäni näppärämmät ratkaisut.) Kyseessä tuntuukin olevan nykyisellään ennemminkin Lyytikäisen sovellus traditiosta. On huomionarvoista, kuinka vokaalivärien vaihtelun notatoimisen tapoja kuvatessa kehitys on kohti vähempiä eri merkkijärjestelmiä. Säännöiksi koostettua yhteenvetoa käyttämistään periaatteista, kuten vaikkapa edellä mainitsemani pyrkimys yhtenäiseen merkkikieleen, Lyytikäinen ei varsinaisesti esitä.
Kirjoittaessaan, ettei esittämilleen vokaalivärivaihteluille "juurikaan ole vakiintunutta esitysperinnettä", Lyytikäinen tulee paljastaneeksi jotain omasta työskentely-ympäristöstään – sävellys- ja esitysperinne Suomessa on vielä varsin ohuella pohjalla. Mannereurooppalaisen nykymusiikin partituureista, erityisesti saksankieliseltä kielialueelta, löytyy hyviä, jo perinteiksi vakiintuneita käytäntöjä, joita erityisesti nuori säveltäjäpolvi käyttää jo globaalistikin.
Suosittelen lämpimästi Pasi Lyytikäisen Kokemuksen symbolit -ekspositioartikkelia julkaistavaksi RUUKKU-kausijulkaisussa.