Eksposition aihe – videoteos laatukuvana – on kiinnostava. Klassiset lajityypit ovat viime aikoina tehneet paluuta taiteeseen samalla kun genrenäkökulma on palannut monialaiseen taiteentutkimukseen (ks. esim. tuoreehko Genreanalyysi. Tekstilajitutkimuksen käsikirja, toim. Vesa Heikkinen et al. 2012). Erityisen kiinnostavaa on, että lajityyppi voi ohjata näin vahvasti taiteellista työskentelyä ilman että tekijä on siitä tekoprosessin aikana tietoinen; tämän ilmiön dokumentointi tekee ekspositiosta kiinnostavan myös taiteentutkijoille eikä vain taiteellisen tutkimuksen tekijöille. Lajityypinomaisuus on hyvin ilmeistä eksposition kohteena olevassa teoksessa (Aamu, 2013), ja sikäli kysymyksenasettelu on mielekäs ja pohdinta perusteltu. Eksposition parhaisiin puoliin kuuluu myös nautittava kirjoitustapa, joka on sopusoinnussa laatukuvamaalauksen ”yläluokkaisempaa” ja pidättyvämpää varianttia (Vermeer, Metsu, Chardin) samoin kuin tekijän omaa videoteosta luonnehtivan kiireettömän tunnelman kanssa.
Ekspositiossa on enemmän kyse oman taiteellisen työskentelyn ja ajattelun kehittämisestä dialogissa muiden taiteilijoiden ja kirjoittajien kanssa kuin aineiston tutkimisesta missään systemaattisemmassa mielessä. Tätä prosessia adekvaatisti kuvaavan ja reflektoivan ja sen luonteelle oikeutta tekevän kirjallisen ilmaisun löytyminen on nähdäkseni eksposition tutkimuksellisesti arvokkain tulos; havainnot laatukuvasta ja siihen liitetystä idyllin käsitteestä eivät sinänsä ole tutkimuksellisesti kunnianhimoisia vaan pikemminkin melko ilmeisiä. Kirjoittajan omasta videoteoksesta ja hänen siitä käynnistämistään keskusteluista nousee esiin mielenkiintoisia sosiodynaamisia havaintoja, joissa olisi esimerkiksi sukupuolentutkimuksellista potentiaalia, mutta tätä ulottuvuutta ei kehitetä tutkimuksellisesti.
Lakonisen kristallisoivaan kirjoitustapaan kuuluu, että varsinaista tutkimusongelmaa ei artikuloida suoraan vaan se avautuu vähitellen. Pidin lukiessa tästä esitystavasta; teksti lähtee liikkeelle olennaisesta eli taideteoksesta eikä uuvuta teoreettisella johdannolla ennen varsinaiseen asiaan pääsemistä. Silti kirjoittaja osoittaa kohtuullista aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden tuntemusta. Hengittävään esitystapaan sopii periaatteessa niukka viiteapparaatti, mutta ainakin idyllin käsitteestä olisin tutkimusartikkelissa kaivannut vielä kirjallisuusviittausta. Aiheesta on kirjoitettu varsinkin saksalaisella kielialueella (esim. Die Idylle. Eine Bildform im Wandel. Zwischen Hoffnung und Wirklichkeit 1750–1930, hrsg. Rolf Wedewer & Jens Christian Jensen 1986; Wirxel, Julia, Idyllen in der zeitgenössischen Kunst 2012).
Teksti on kaiken kaikkiaan melko esseemäinen – meikäläisistä perinteistä poikkeavaan anglosaksiseen tapaan. Totunnaisessa mielessä tieteelliseksi sitä ei oikein voi kutsua mutta vahvan itsereflektoivan otteen ansiosta tutkivaksi kyllä. Tässä tulee nyt vastaan tiedeyliopiston tutkijan sokea piste, kun ei käydä seikkaperäisesti läpi tutkimuskeskusteluja. En kuitenkaan halunnut suositella tekstin muuttamista kompromissiksi.
Ymmärrän, että eksposition muoto tavoittelee samaa konstailemattomuutta ja selvyyttä kuin kirjoitustapa ja tarkastelun kohteena oleva teos. Teknisen toteutuksen suhteen tämä ei osaltani kuitenkaan kokonaan toteutunut, sillä koin neljälle palstalle sommitellun tekstin hankalaksi lukea ja siirryin nopeasti tekstin tulostamisen ja tulosteesta lukemisen vaihtoehtoon.
Eksposition aihe – videoteos laatukuvana – on kiinnostava. Klassiset lajityypit ovat viime aikoina tehneet paluuta taiteeseen samalla kun genrenäkökulma on palannut monialaiseen taiteentutkimukseen (ks. esim. tuoreehko Genreanalyysi. Tekstilajitutkimuksen käsikirja, toim. Vesa Heikkinen et al. 2012). Erityisen kiinnostavaa on, että lajityyppi voi ohjata näin vahvasti taiteellista työskentelyä ilman että tekijä on siitä tekoprosessin aikana tietoinen; tämän ilmiön dokumentointi tekee ekspositiosta kiinnostavan myös taiteentutkijoille eikä vain taiteellisen tutkimuksen tekijöille. Lajityypinomaisuus on hyvin ilmeistä eksposition kohteena olevassa teoksessa (Aamu, 2013), ja sikäli kysymyksenasettelu on mielekäs ja pohdinta perusteltu. Eksposition parhaisiin puoliin kuuluu myös nautittava kirjoitustapa, joka on sopusoinnussa laatukuvamaalauksen ”yläluokkaisempaa” ja pidättyvämpää varianttia (Vermeer, Metsu, Chardin) samoin kuin tekijän omaa videoteosta luonnehtivan kiireettömän tunnelman kanssa.
Ekspositiossa on enemmän kyse oman taiteellisen työskentelyn ja ajattelun kehittämisestä dialogissa muiden taiteilijoiden ja kirjoittajien kanssa kuin aineiston tutkimisesta missään systemaattisemmassa mielessä. Tätä prosessia adekvaatisti kuvaavan ja reflektoivan ja sen luonteelle oikeutta tekevän kirjallisen ilmaisun löytyminen on nähdäkseni eksposition tutkimuksellisesti arvokkain tulos; havainnot laatukuvasta ja siihen liitetystä idyllin käsitteestä eivät sinänsä ole tutkimuksellisesti kunnianhimoisia vaan pikemminkin melko ilmeisiä. Kirjoittajan omasta videoteoksesta ja hänen siitä käynnistämistään keskusteluista nousee esiin mielenkiintoisia sosiodynaamisia havaintoja, joissa olisi esimerkiksi sukupuolentutkimuksellista potentiaalia, mutta tätä ulottuvuutta ei kehitetä tutkimuksellisesti.
Lakonisen kristallisoivaan kirjoitustapaan kuuluu, että varsinaista tutkimusongelmaa ei artikuloida suoraan vaan se avautuu vähitellen. Pidin lukiessa tästä esitystavasta; teksti lähtee liikkeelle olennaisesta eli taideteoksesta eikä uuvuta teoreettisella johdannolla ennen varsinaiseen asiaan pääsemistä. Silti kirjoittaja osoittaa kohtuullista aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden tuntemusta. Hengittävään esitystapaan sopii periaatteessa niukka viiteapparaatti, mutta ainakin idyllin käsitteestä olisin tutkimusartikkelissa kaivannut vielä kirjallisuusviittausta. Aiheesta on kirjoitettu varsinkin saksalaisella kielialueella (esim. Die Idylle. Eine Bildform im Wandel. Zwischen Hoffnung und Wirklichkeit 1750–1930, hrsg. Rolf Wedewer & Jens Christian Jensen 1986; Wirxel, Julia, Idyllen in der zeitgenössischen Kunst 2012).
Teksti on kaiken kaikkiaan melko esseemäinen – meikäläisistä perinteistä poikkeavaan anglosaksiseen tapaan. Totunnaisessa mielessä tieteelliseksi sitä ei oikein voi kutsua mutta vahvan itsereflektoivan otteen ansiosta tutkivaksi kyllä. Tässä tulee nyt vastaan tiedeyliopiston tutkijan sokea piste, kun ei käydä seikkaperäisesti läpi tutkimuskeskusteluja. En kuitenkaan halunnut suositella tekstin muuttamista kompromissiksi.
Ymmärrän, että eksposition muoto tavoittelee samaa konstailemattomuutta ja selvyyttä kuin kirjoitustapa ja tarkastelun kohteena oleva teos. Teknisen toteutuksen suhteen tämä ei osaltani kuitenkaan kokonaan toteutunut, sillä koin neljälle palstalle sommitellun tekstin hankalaksi lukea ja siirryin nopeasti tekstin tulostamisen ja tulosteesta lukemisen vaihtoehtoon.