Taiteen materiaalisuus on keskeinen aihe Ari Kakkisen ekspositiossa. Vaikka ekspositio etsii materiaalisuuden merkityksiä, se myös samalla määrittelee sen mahdollisia ilmenemismuotoja ja tunnistamistapoja. Ekspositio vastaa hyvin haasteeseen, ainakin siinä määrin kuin on mahdollista vastata, kun on kyse valokuvasta.
Ekspositiossa parasta on ehdottomasti kirjoittajan vakavuus, jolla hän pyrkii aiheeseen suhtautumaan. Kyseessä on hyvin laajasti jo käsitelty aihe, moneen otteeseen sinne tänne selitelty teema ja jatkuvasti kehittyvä puhetapa. Siihen nähden ekspositio on yllättävän hallittu.
Taiteellisen tutkimuksen tavoitteena on taiteellisen toiminnan ja ajattelutavan tapaan tutkia ilmiöitä, jotka ovat tärkeitä, ovat ne sitten miltä inhimillisen toiminnan alueelta tahansa. Taiteeseen itseensä kääntyvä tutkimus on myös mahdollista taiteellisena tutkimuksena, mikäli se ei synny kehätoiminnan, –päättelyn ja –kuvauksen keinoin.
Ekspositio on tässä rajoilla: se pyrkii etäännyttämään kyselynsä välittömästä taiteellisesta toiminnasta ja suurimman osan aikaa onnistuu hyvin. Siellä, missä se ei onnistu, kyse on taiteilijan omien töiden synnystä, jotka on ekspositiossa kuvattu ikään kuin muualla tapahtuvana, esim. erään työn putoaminen, rikkoutuminen, ja muuttuminen teokseksi toisessa mielessä.
Ekspositio viittaa useaan kertaa valokuvan materiaalisuuden ongelmaan, usein muiden kysymysten sisällä. Ekspositiosta saa kuvan, että juuri tämä on tutkimuskysymys ja asia saa varmistuksen tekstin lopussa. Käsittelytapa ei ole erityisen originaali, koska esim. Mika Elo, Harri Laakso ja Marjaana Kella ovat esittäneet kantansa samoihin kysymyksiin, puhumattakaan ulkomaisista kirjoittajista.
Keskustelu on liitetty aiempaan kontekstiin, tosin hyvin samalla tavalla kuin Elolla, Laaksolla ja Kellalla. Tämä on kuitenkin tehty kevyemmin ja runollisemmin, mikä on selvästi etu, koska näin esille on saatu myös finessejä, joita ei ole aiemmin tuotu esiin samalla vakuuttavuudella; tämä koskee erityisesti viittauksia näyttelyn ”Hämärän kymmenen nimeä” teoksiin.
Ekspositiolla on merkitystä sen rohkaistessa kirjoittamaan useampitasoista proosaa, joka toimii argumenttina vaikka ei esitäkään suoranaisia argumentteja. Luotettavuuden kohdalla saattaa olla heikkouksia mutta valokuvaajan työn mukanaan tuoma vakuuttavuus on kunnossa.
Teksti on esitetty pidempinä kokonaisuuksina vaikka se koostuukin fragmenteista, joiden sisäinen yhteys ei ole kiinni lay-outista vaan lukijan kyvystä ja motiivista täyttää aukot. Tässä mielessä ilmavampi ja katkelmallisuuden suoraan osoittava esillepano auttaisi lukijaa pysähtymään oikeissa paikoissa ja jatkamaan oikeassa mielentilassa.
Kokonaisuudessaan ekspositio on havainnollinen esitys taiteellisesta ajattelemisesta ja sen esille tuomisesta taiteellisen tutkimuksen kuvauksena.
Taiteen materiaalisuus on keskeinen aihe Ari Kakkisen ekspositiossa. Vaikka ekspositio etsii materiaalisuuden merkityksiä, se myös samalla määrittelee sen mahdollisia ilmenemismuotoja ja tunnistamistapoja. Ekspositio vastaa hyvin haasteeseen, ainakin siinä määrin kuin on mahdollista vastata, kun on kyse valokuvasta.
Ekspositiossa parasta on ehdottomasti kirjoittajan vakavuus, jolla hän pyrkii aiheeseen suhtautumaan. Kyseessä on hyvin laajasti jo käsitelty aihe, moneen otteeseen sinne tänne selitelty teema ja jatkuvasti kehittyvä puhetapa. Siihen nähden ekspositio on yllättävän hallittu.
Taiteellisen tutkimuksen tavoitteena on taiteellisen toiminnan ja ajattelutavan tapaan tutkia ilmiöitä, jotka ovat tärkeitä, ovat ne sitten miltä inhimillisen toiminnan alueelta tahansa. Taiteeseen itseensä kääntyvä tutkimus on myös mahdollista taiteellisena tutkimuksena, mikäli se ei synny kehätoiminnan, –päättelyn ja –kuvauksen keinoin.
Ekspositio on tässä rajoilla: se pyrkii etäännyttämään kyselynsä välittömästä taiteellisesta toiminnasta ja suurimman osan aikaa onnistuu hyvin. Siellä, missä se ei onnistu, kyse on taiteilijan omien töiden synnystä, jotka on ekspositiossa kuvattu ikään kuin muualla tapahtuvana, esim. erään työn putoaminen, rikkoutuminen, ja muuttuminen teokseksi toisessa mielessä.
Ekspositio viittaa useaan kertaa valokuvan materiaalisuuden ongelmaan, usein muiden kysymysten sisällä. Ekspositiosta saa kuvan, että juuri tämä on tutkimuskysymys ja asia saa varmistuksen tekstin lopussa. Käsittelytapa ei ole erityisen originaali, koska esim. Mika Elo, Harri Laakso ja Marjaana Kella ovat esittäneet kantansa samoihin kysymyksiin, puhumattakaan ulkomaisista kirjoittajista.
Keskustelu on liitetty aiempaan kontekstiin, tosin hyvin samalla tavalla kuin Elolla, Laaksolla ja Kellalla. Tämä on kuitenkin tehty kevyemmin ja runollisemmin, mikä on selvästi etu, koska näin esille on saatu myös finessejä, joita ei ole aiemmin tuotu esiin samalla vakuuttavuudella; tämä koskee erityisesti viittauksia näyttelyn ”Hämärän kymmenen nimeä” teoksiin.
Ekspositiolla on merkitystä sen rohkaistessa kirjoittamaan useampitasoista proosaa, joka toimii argumenttina vaikka ei esitäkään suoranaisia argumentteja. Luotettavuuden kohdalla saattaa olla heikkouksia mutta valokuvaajan työn mukanaan tuoma vakuuttavuus on kunnossa.
Teksti on esitetty pidempinä kokonaisuuksina vaikka se koostuukin fragmenteista, joiden sisäinen yhteys ei ole kiinni lay-outista vaan lukijan kyvystä ja motiivista täyttää aukot. Tässä mielessä ilmavampi ja katkelmallisuuden suoraan osoittava esillepano auttaisi lukijaa pysähtymään oikeissa paikoissa ja jatkamaan oikeassa mielentilassa.
Kokonaisuudessaan ekspositio on havainnollinen esitys taiteellisesta ajattelemisesta ja sen esille tuomisesta taiteellisen tutkimuksen kuvauksena.