Research Catalogue

Ekspositiossaan tekijät, Katja Hilevaara ja Emily Orley, tarkastelevat sitä, miten taiteen tekeminen ja tarkemmin performanssi voivat olla merkityksellisiä ilman, että tekemisestä jää materiaalista lopputulosta eli ”teosta”. Tekijät haluavat osoittaa, että prosessi todellakin voi muodostua tutkimuksen mediumiksi. Tässä mielessä ekspositio vastaa prosessin teemaan osuvasti. Osoittamalla prosessin mahdollisuuksia taiteen teossa ja taiteellisessa tutkimuksessa tekijät tuottavat metatason pohdintaa taiteellisen tutkimuksen menetelmistä.

Ekspositiossa on kiinnostavaa erityisesti se, miten tekijät käsittelevät jo pitkään, ainakin 1960-luvulta asti, kyseenalaistettua ajatusta taideteosten ja -projektien teosmaisuudesta. Ekspositio pyrkii kritisoimaan taiteellisen tutkimuksen ympärille rakennettuja institutionaalisia kehikkoja. Hilevaaran ja Orleyn mukaan nykyisin odotetaan, että taiteellisesta tutkimuksesta ja taiteenteosta syntyy valmiita tutkimustuotteita. Niitä ilmentävät heidän mukaansa etenkin paperi ja kirjoitus. Hilevaaran ja Orleyn projektissa sanat ja teot joutuvat vastakkain. He tarkastelevat mahdollisuutta luoda eräänlainen ”teokseton teos”, josta postmodernit filosofit, esimerkiksi Giorgio Agamben ja Jean-Luc Nancy, ovat puhuneet.

Tekijöiden kritiikki kohdistuu erityisesti yliopistomaailman vaatimukseen siitä, että edetäkseen urallaan tutkijoiden ja taiteilijoiden on annettava työstään jatkuvia näyttöjä tutkimustuloksia julkaisemalla. Luovuus ja vapaa, tuottamaton tekeminen ovat kirjoittajien mukaan nykyisin asioita, joita ei arvosteta, ellei niistä synny tietoa tuottavien instituutioiden hyväksymää näkyvää tulosta. Heidän väitteensä tuntuu olevan, että institutionaalisesti tutkimus- ja taideprojektien tulosten muoto ratkaisee niiden pätevyyden.

Tutkimustulosten metaforisen ja käytännöllisen hahmon antaa Hilevaaran ja Orleyn videoperformanssissa paperi, jota he silppuavat. Paperin repiminen on kuin minkä tahansa työn tulosten merkitystä kyseenalaistava teko. Prosessin, katoavuuden ja tekemisen merkitystä koskeva väite siis syntyy ja häviää samanaikaisesti kun tekemisen prosessimaisuus tulee näkyväksi. Paradoksaalisesti paperin repimisen teosta seuraa materiaalisia tuloksia: performanssi, video, dokumentaatio ja taiteellista tutkimusta edustava julkaisu – eli uutta ”paperia” ja uusi teos.

Ekspositio noudattaa taiteellisen tutkimuksen konventioita sikäli, että siihen kuuluvat teoriaosuus ja taideteoksen osuus, josta puolestaan tekijät esittävät videodokumentaation ja vuoropuhelun. Teoreettisessa johdannossa kirjoittajat viittaavat nykyisen prosessifilosofian ja uusmaterialismin tunnettuihin nimiin, erityisesti Rebecca Schneideriin, Brian Massumiin ja Jane Bennettiin. Varsinkin performanssin dokumentaatiossa tulee esiin myös Dwight Conquergoodin ajattelu. Edellisten teoreetikkojen taustaoletus on se, että oleminen ei ”ole”, vaan se on lakkaamatonta tulemista joksikin, toisin sanoen prosessi. Taideteoksen prosessimaisuus voi vuorostaan tavoittaa näkökulmia tämänkaltaiseen olemisen käsitykseen.

Hilevaara ja Orley esittelevät teoria-aineistonsa lyhyesti ja tiiviisti, mutta eivät ryhdy tekstissä varsinaiseen vuoropuheluun sen kanssa. Performanssi puolestaan panee toteen teoreettisen aineiston väittämiä. Performanssin oheen kirjattu teksti sisältää pohdintaa, jota paperin repiminen on synnyttänyt tekijöissä. Mitkä todellisuuden muodot ovat todellisempia, tekemiseen liittyvät aistiminen ja tunteminen, vai objektit: teosmaiset, kirjatut, tilastointikelpoiset suoritukset? Millainen painoarvo on kirjoitetulla sanalla? Onko tietoa olemassa vain, jos se esiintyy paperilla? Näitä kysymyksiä olisi voinut vielä kehitelläkin – vaikka tekijöiden tavoite ehkä onkin se, että mahdolliset vastaukset syntyvät prosessin tapaan lukijoiden mielessä.

Tärkeä kysymys, johon tekijät eivät ota kantaa suoraan, on sanan ”making” merkitys. Mikä kaikki kuuluu maailmassa ”tekemisen” piiriin, mikä taas ei kuulu, jos oletetaan, että oleminen on prosessin kaltaista? Miten tämä kysymys voisi heijastua tutkimukseen filosofisesti tai arkikokemuksen tasolla?

Ekspositiossa esiteltävä performanssi ja teksti ovat eräänlaisia metateoksia, jotka koskevat taiteellisen tutkimuksen menetelmiä. Siksi arvioin, että ekspositio kiinnostaa useiden eri alojen lukijoita – eniten ehkä performanssista ja kuvataiteesta kiinnostuneita.

Ekspositiossa tekeminen ja teoria kytkeytyvät yhteen, ja prosessin teema tulee esille lyhyehkössä teoreettisessa johdannossa. Siinä on mainittu olennaisia prosessin ajattelijoita ja siteerattu heitä muun muassa suoria lainauksia käyttämällä. Ajattelijoihin voisi ottaa myös laajemmin kantaa. Projektin perusajatus kytkeytyy nähdäkseni melko suoraan myös filosofi Jacques Derridan käsitykseen siitä, että kaikkien merkitysten lähtökohta ovat erilaiset kulttuurin tuottamat kokonaisuudet, joille Derridan nimiä ovat ”teksti” ja ”kirjoitus”.

Performanssiosuus on hyvin mietitty ja tuo esiin tekemisen ja teoksen jännitteen. Performanssi voisi kuitenkin olla kokonaisproblematiikkaan nähden hieman pidemmällekin viety. Dokumentaation esittämässä muodossa se on kyllä selkeä ja tehokas, ja poliittinen sisältö käy ilmi. Tekijät mainitsevat teoksensa esikuvaksi Francis Alÿsin performanssin Paradox of Praxis 1, jota voisi pohtia: mitä se tuottaa näkyväksi? Näin myös Hilevaaran ja Orleyn taiteellis-tutkimuksellinen panos kävisi lukijalle ilmeisemmäksi.

The exposition describes and examines the authors’ own artistic process, asking what it means to make the making of work matter as an end in itself. The authors take the act of writing and reading as research through their exploration of the materiality of the paper they read and write on, and question the power of text and the university’s pressure on academics to produce outputs.

The aspects of this exposition that are of particular significance are concerned with the collaborative ‘making’ and the dialogue between the two researchers. The making has a clear aim of shedding light on making the making of work matter as an end in itself. Its visual and textual documentation shows the process and also becomes the output of such process.

This exposition is truly interesting, but I doubt whether it is artistic research or merely a performance (i.e. artistic practice). Although the exposition demonstrates that it is possible to make the making of work matter as an end in itself, it does not illustrate how the act of writing and reading itself can become research. The methods and outcomes are highly artistic and are not really research-oriented. The conduct of artistic research cannot utilise making as the only method.

The problem of scholarly outputs that the authors are exploring can be recognised in the exposition. However, it is questionable if the problem that the authors claim, i.e. no space for the process, for experimentation, in scholarly outputs, is actually true, as artistic research allows experimentation and creative processes to be included as outputs. Although the experimentation and creative processes are intangible, what makes them possible to serve in scholarly research is documentation of such experimentation and processes. With this point, it leads to a question of whether the exposition can be considered artistic research at all, when the fundamental matter is not well understood and the research questions are not clearly stated.

The strength of the submission is the idea of making the making of work matter as an end in itself in the research context. Unfortunately, the authors do not quite succeed in transforming such idea into a research project. 

The main weakness of this exposition is the authors’ claim that research outputs are tangible. This seems to be a misunderstanding about research in academia. For example, scholarly research in both science and the arts has space for the process and experimentation that allow failure. Failures can be part of research if they are analysed and reflected upon. Outputs in artistic research have been very generous, allowing other forms than written theses. A performance can be a research output too. Although a performance is temporal, what remains is the documentation of it, just like the documented collaborative ‘making’ (paper ripping) in this exposition. So why arguing for intangibility while what you are doing it to make the intangible tangible.