ESIPUHE
Tämän esityksen tavoitteena on tuottaa taiteellisen tutkimuksen keinoin muutos tavassamme havaita materiaa, eli tuoda esiin materian ilmiö uudella tavalla esiintyvien taiteiden (performing arts) käytännön tarjoaman evidenssin perusteella. Tavoite sisältää kaksi ennakko-oletusta, jotka on syytä selventää aluksi ennen tutkimusaiheeseen paneutumista. Ensimmäinen koskee tutkimuksen filosofisia lähtökohtia, toinen tutkimuksen esittämisen tapaa.
1. Taiteellinen tutkimus, fenomenologia ja dekonstruktio
Asettaessani tavoitteeksi tietyn ilmiön kuvailun, on lähtökohtani eittämättä fenomenologinen. Fenomenologialla tarkoitan tällöin tutkimustapaa, joka keskittyy siihen miten tutkittavat ilmiöt ilmenevät omaehtoisesti niitä tarkastelevalle kokemukselle. Omaehtoisuus, joka on tarkastelun totuudellisuuden kriteerinä, on riippuvaista fenomenologisesta asenteesta, joka pyrkii tarkastelun hetkellä mahdollisuuksien mukaan sulkeistamaan (epokhè) havainnosta kaikki ilmiötä ja sen havaitsemista koskevat ennakkokäsitykset, maailman, josta tarkastelu poimii ilmiön esiin. Huolimatta subjektiivisesta lähtökohdastaan fenomenologinen evidenssi pyrkii yhteisjaollisuuteen. Kokemuksen erittelyn ja sulkeistamisen tietä päästään varmuuteen ja yhteisymmärrykseen niistä säännönmukaisuuksista, joiden mukaan tarkasteltava ilmiö ilmenee sitä tarkastelevalle tietoiselle subjektille, olipa tuo subjekti periaatteessa kuka tahansa.
Sikäli kuin taiteellisessa tutkimuksessa lähdetään taiteilijan (omasta) ymmärryksestä ja havainnosta, ja sikäli kuin tuossa ymmärryksessä ja havainnoinnissa on kysymys aistittavien ja havaittavien ilmiöiden tuottamisesta taiteen keinoin, on tutkimuksessa mukana fenomenologinen momentti. Jossakin vaiheessa tällaista taiteellista argumentointia voidaan näet vedota vain havainnon tai havaitsemisen käytännön tarjoamaan evidenssiin, ei mihinkään muuhun: on mahdollista havaita tai tuntea jollakin tietyllä tavalla, riippumatta siitä havaitaanko niin yleisesti tai onko tällä tavoin havaitseminen yleensä tavoiteltavaa. Kysymys on siis aistiperäisten havaintojen enemmän tai vähemmän yhteisjaollisista ja tunnistettavista muodoista ja taiteen niiden parissa tuottamasta uudelleenjäsennyksestä.
Taiteellisen tutkimuksen piirissä fenomenologiaa on sovellettu johdonmukaisimmin erityisesti tanssin ja koreografian tutkimuksen yhteydessä, ja tällä soveltamisella on maassamme jo kunniakas perinne. Näyttelemisen ja teatterin alueella ei vastaavasta voi puhua, joskin alan tutkimuksen viimeaikainen nopea kehitys on tuonut mukanaan myös fenomenologisia näkökulmia, erityisesti kognitiotieteeseen kytkettynä. Jos taas ryhdytään puhumaan laajemmin esiintymisen fenomenologiasta, tulisi sen soveltua molempien taiteenlajien samoin kuin muiden esittävien taiteiden ymmärtämiseen. 1960-luvulla alkunsa saanut tanssin fenomenologinen tutkimus tarjoaa tällaiselle pohdinnalle edelleen runsaasti arvokkaita lähtökohtia, samalla kun muut esiintyvien taiteiden lajit nostavat esiin uudenlaista problematiikkaa. Tarvetta pohdintaan on sekä esiintyvien taiteiden kehittyvien esitysmuotojen kuin alan pedagogian näkökulmasta.
Toisaalta, kuten olen aiemmassa tutkimuksessani pyrkinyt perustelemaan, esiintyvien taiteiden ilmiöt ovat luonteeltaan sellaisia, että ne ovat omiaan viemään fenomenologisen tarkastelutavan rajoilleen ja johtamaan sen dekonstruktioon. Olen aiemmin perustellut näin suhteessa ”näyttämön” käsitteeseen ja ilmiöön. Nykyinen filosofinen ja taiteellinen tutkimukseni keskittyy lähinnä esiintyvään ruumiiseen ja sen tuottamaan dekonstruktiiviseen evidenssiin.
Kuitenkin myös ranskalainen, fenomenologiasta, strukturalismista ja psykoanalyysistä juontuva dekonstruktiivinen traditio (Derrida, Lacoue-Labarthe, Nancy), johon henkilökohtainen filosofinen oppihistoriani nojaa, jättää toivomisen varaa erityisesti silloin, kun esitetään kysymys dekonstruktion käytännön seurauksista. Tässä tapauksessa: esiintyvän ruumiin dekonstruktio on toki käsitteellisellä tasolla edistynyttä, mutta mitä siitä tulisi seurata esiintymisen käytäntöjen, kuten esityksellisten järjestelyjen ja esiintyjän pedagogiikan kannalta? Erityisesti: kuinka suhteuttaa se uudestaan kokemukselliseen ruumiillisuuteen, tai ”kehontietoisuuteen”, joka esiintyvien taiteiden alueella näyttää olevan poispyyhkimättömissä, huolimatta vastakkaisista modernistisista yrityksistä korvata vajavainen ja rajallinen ihmisruumis kyvykkäämmillä, sekä virtuoosimaisemmilla että virtuaalisemmilla, marioneteilla (Kleist, Craig) tai niiden johdannaisilla? Miten samaan aikaan ymmärtää ruumiin teknisyyttä tavalla, joka mahdollistaa sen kytkeytymisen yhä uudenlaisiin teknologian kehityksen tarjoamiin sovelluksiin ilman että päädytään yhä pidemmälle menevään ruumiin instrumentalisoitumiseen ja hallintaan? Kuinka ymmärtää erilaiset ”ruumiin tekniikat” (Mauss) paitsi ruumiin kykyinä myös ruumista konstituoivina tekniikoina ja samalla välttää ruumiin redusoituminen tekniikoihinsa? Kysymys on ontologinen ja siis filosofinen: mitä ymmärrämme ruumiilla esiintyvissä taiteissa?
Esiintyvän ruumiin kysymyksessä taiteellinen tutkimus päätyy fenomenologian suhteen siis kiinnostavaan kaksoissidokseen. Oma yritykseni ratkaista tuo ristiveto tiivistyy kahteen seuraavaan periaatteeseen, joita olen tutkimuksessani ja opetuksessani pyrkinyt testaamaan:
1) ilmeneminen ei ole pelkästään inhimillisesti todennettava prosessi, ilmenemistä ihmiselle, vaan se luonnehtii rajoituksetta kaikkia olioita ja niiden olemistapoja. Kaikki oliot ilmenevät jollakin tapaa toinen toisilleen. Käytännössä tämä edellyttää sitä, että ymmärrämme erilaiset kasvi- ja eläinkunnassa havaittavat mimeettiset prosessit ilmenemisen prosesseina. Myös epäorgaaninen luonto on osallisena näissä prosesseissa, jos ei muutoin niin ainakin elollisen jäljittelyn kohteina.
2) Ilmeneminen on omaehtoinen ja –lakinen dimensio, n+1 ulottuvuus, joka toteutuu tunnettujen ja tunnustettujen ulottuvuuksien (n) ehdoilla muttei redusoidu niihin.
Molemmat mainitut periaatteet radikalisoivat fenomenologista positiota, venyttävät sen alaa, mutteivät suoralta kädeltä murra sitä. Edellinen kyseenalaistaa fenomenologian ihmiskeskeisyyden, sen ”korrelatiivisen a priorin”, jonka mukaan ihmistietoisuus on konstitutiivisesti kytkeytynyt universumin ilmenemistapaan. Jälkimmäinen taasen pyrkii purkamaan ”maailman” ja ”ruumiin” yhteenkietotuneisuuden, joka varsinkin ruumiinfenomenologisen tanssin tutkimuksen piirissä on tunnustettu lähtökohtaiseksi periaatteeksi. Maailman sulkeistamisen ei nähdäkseni tarvitse jäädä ehdolliseksi, pelkäksi metodiseksi toimenpiteeksi, vaan se voi muodostaa myös fenomenologian arkki-poliittisen päämäärän, johon tähdätään toiston ja harjoituksen avulla. Ehkä asettuisin kaiken kaikkiaan kritisoimaan fenomenologista ontologiaa (Heidegger, Merleau-Ponty), jolle ruumiillisuus on lähtökohtaisesti maailmallista, historiallisesti eksistoivaa. Sen sijaan asettuisin puolustamaan ruumiin oikeutta ja affirmatiivista kykyä maailmattomuuteen, ja sitä kautta oikeutta asettua suorempaan suhteeseen siihen mikä toisin kuin ”luonto”, fysis tai ”maa”, ei asetu maailmaksi tai sen perustaksi millään ehdoilla. Tällainen mahdollisuus mielestäni avautuu nimenomaan taiteellisten käytäntöjen kautta, ja tämän mahdollisuuden vuoksi myös taide on tänä päivänä tärkeää. Seuraavat materiaan ja materiaalisuuteen kohdistuvat tarkasteluni kytkeytyvät nimenomaan siihen, kuinka tällainen suhde tulee tavoitettavaksi ja koettavaksi ruumiin tekniikoiden ja vastaavan ruumiillisen tietoisuuden tai kehontietoisuuden tasolla.
Fenomenologinen tarkastelu muodostaa seuraavassa siis lähtökohdan muttei päätepistettä, tikkaat, jotka tietyssä vaiheessa heitetään pois.
2. Esityksellinen järjestely
Seuraava esitykseni pyrkii noudattamaan käsillä olevan verkkojulkaisun erityistä formaattia, joka sinällään perustelee ja kannattelee joukko enemmän tai vähemmän eksplikoituja käsityksiä siitä mitä taiteellinen tutkimus on tai voisi olla. Oman käsitykseni mukaan, jonka tänä päivänä uskon jakavani monien kaltaisteni kanssa, taiteellinen tutkimus toteutuu esittämisentavoissaan. Sen esillepano ei siis ole jonkin muualla tehdyn tutkimuksen tulosten ”raportointia” vaan se tapahtuu aina tässä ja nyt, yhä uudestaan, esittämisensä mediumissa. Se johdattaa vastaanottajansa havaitsemaan, toimimaan toisin tuon mediumin ehdoin ja sen sisällä. Osoittaessaan, että toisin havaitseminen tai toimiminen on mahdollista, se muodostaa ehdotuksen uudenlaiseksi käytännöksi. Tässä mielessä se tekee vastaanottajastaan, kokijastaan, kanssatutkijan. Samassa mielessä se sisältää aina myös tietyn pedagogisen aspektin, joka muodostaa niin ikään osan tutkimustulosta. Tie uuteen havaitsemis- tai toimintatapaan on merkattava siten, että muut voisivat seurata sitä tutkijasta riippumatta. Vaikka tutkimus toteutuu esityksellisesti, tässä ja nyt, tulisi sen esityksellisen järjestelyn olla sellainen, että se voida toistaa uusissa ympäristöissä ja uusien ihmisten parissa tarvitsematta vedota ensimmäisen esillepanon auktoriteettiin. Taiteellisen tutkimuksen esitysten poikkeaminen perinteisestä akateemisesta formaatista ei siten ole itsetarkoituksellista (esimerkiksi myönnytys ”taiteilijan vapaudelle”, taiteen ”monitulkintaisuudelle”, tms.) vaan johdonmukainen seuraus tavasta, jolla tutkimuksen kohteena olevien asioiden luokse on päästävissä. Kuten luonnontieteissä, joihin taiteellinen tutkimus usein vertautuu metodologisesti johdonmukaisemmin kuin humanistisiin tieteisiin, havaittavien ilmiöiden todennettavuus riippuu havaintovälineistä, koejärjestelyistä ja tutkimuksen infrastruktuureista. Tuloksia arvioitaessa kaikkien näiden vaikutus on otettava huomioon. Sama pätee myös taiteellisiin tutkimusjärjestelyihin, eli siihen kuinka havainto organisoidaan suhteessa havaittavaan ilmiöön ja millä tavoin perustellaan havainnon yleispätevyys, ilmiön evidenssi.
RC-alustan tarjoamat mahdollisuuksien ansioista esitys voi tässä julkaisussa rakentua osanottajien läsnäoloon perustuvan demonstraation tapaan, tutkimuksellisen tapahtuman skenaariona. Esityksen taustalla on sarja tutkivia työpajoja, jossa osanottajien on ollut mahdollista todentaa tässä esitettyjä tutkimustuloksia yhdessä, omakohtaisesti ja ruumiillisesti. Esityksen purkaminen käytännön työpajoiksi on mahdollista myös jatkossa.
Näiden metodologisten huomioiden jälkeen ryhdytään nyt paneutumaan esityksen varsinaiseen aiheeseen, eli materian ilmiöön.
Perustelen molempia kantoja tarkemmin artikkelissa ”Mimesiksen kosketus”, Mika Elo (toim.) Kosketuksen figuureja, Helsinki: Tutkijaliitto 2014, 92-127.
New Materialisms 4, Turun yliopisto, 16.5.2013; TeatteriNyt!, Kiasma-teatteri, 14.10.2013; Performance Philosophy, Université Paris-Sorbonne, 28.6.2014.
Aiheesta tarkemmin: Esa Kirkkopelto, ”Inventiot ja instituutiot – taiteellisen tutkimuksen yhteiskunnalliset ehdot”, Teija Löytönen (toim.), Tulevan tuntumassa. Esseitä taidealojen yliopistopedagogiikasta, Aalto-yliopisto 2014, 238-257.
Tämä ajatus taiteellisen tutkimuksen tieteellisyydestä on peräisin Tuomas Nevanlinnalta. Ks. ”Onko ”taiteellinen tutkimus” ylipäätään mielekäs käsite?”, Satu Kiljunen & Mika Hannula (toim.) Taiteellinen tutkimus, Kuvataideakatemia 2001, 59-68.
Leena Rouhiaisen artikkeli fenomenologisesta tanssintutkimuksen perusteista tarjoaa yhteenvedon myös tästä perinteestä. Ks. ”Fenomenologinen tanssintutkimus: tanssin harjoittajan näkökulman luotaamista”, teoksessa Tanssiva tutkimus: Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Hanna Järvinen & Leena Rouhiainen (toim.), Nivel 3, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu 2014, 109-126.
Näyttelemisen fenomenologian uranuurtajana toimii Bert O. States, Great Reckonings in little Rooms, On the Phenomenology of Theatre, Berkeley (CA): University of California Press, 1985. Viime aikaista tutkimusta aiheesta summaa puolestaan teos Zarrilli Phillip, Daboo Jerri & Loukes Rebecca, Acting: Psychophysical Phenomenon and Process, Palgrave 2014.
Perustelen tämän kantani ohjelmallisesti kirjoituksessa ”Väliaikaiset Absoluutit. Yleistetyn antropomorfismin toinen manifesti”, 309-326, Karoliina Lummaa & Lea Rojola, Turku: Eetos 2014.
Esa Kirkkopelto, “The Question of the Scene: On the Philosophical Foundations of Theatrical Anthropocentrism”, Theatre Research International, vol. 34, nº3, 2009; “The Most Mimetic Animal. Notes on the Philosophy of Acting” in Performance and Philosophy, Laura Cull/Alice Lagaay (eds), Palgrave 2014.