PATSASTELUA
Päätän tämän esityksen kahteen käytännön variaatioon, joissa molemmissa haetaan kokemuksellista yhteyttä ihmismuodon sisältämään virtuaaliseen materiaan ja sitä kautta luotuna olemiseen.Variaatiot tarjoutuvat esimerkkeinä tavoista, joilla voimme tässä suhteessa muuttaa totunnaisia havaintotapojamme suhteessa itseemme ja ympäristöömme.
Ensimmäisen variaation muodostaa Toisissa tiloissa –harjoite, joka on sovellus Golem-muunnelmia esitystä varten kehitetystä harjoitteesta. Siinä harjoittelija koostaa ruumiinsa uudestaan siten, että sen sisältämä virtuaalinen, loputtomasti muovautuva ja plastinen materiaalisuus pääsee esiin sekä ulkoisesti että sisäisesti havainnoitavissa olevalla tavalla.
Toinen variaatio koostuu 14-osaisesta kuvasarjasta, jossa virtuaalista materiaa etsitään Helsingin julkisista monumenteista. Mikään taideluomus ei pysty koskaan sitomaan merkityksenmuodostuksensa piiriin kaikkea edellyttämäänsä materiaalia, esillepanonsa rajoja tai reunoja. Nämä rajat voidaan osoittaa konventionaalisin tilallis-teknisin järjestelyin – kuten kehys, jalusta, galleria, teatterisali - jolloin huomio voidaan rajata helpommin taideobjektiin itseensä. Silti, kuten edellä on ositettu, samantyyppinen rajankäynti sisältyy jo taideobjektin itsensä olemistapaan siinä määrin kuin se värjyy aktuaalisuuden ja virtuaalisuuden rajapinnalla. Taideobjektit voivat ottaa tämän huojunnan myös aiheekseen. Monissa tapauksissa, erityisesti figuratiivisesti esittävän taiteen piirissä, kyseinen huojunta, eli alueet joilla teoksen virtuaalinen materiaalisuus voisi päästä esiin, pyritään joko kätkemään tai naamioimaan. Tai sitten nojataan luottavaisesti esittämisen konventioihin ja oletetaan että teoksen katsoja jättää kiinnittämättä huomiotaan ”epäolennaisuuksiin”. Kuvasarja paljastaa kuinka eri kuvanveistäjät ovat eri aikoina pyrkineet ratkaisemaan eri tavoin tämän ongelman, joka kuuluu lähtemättömästi kaikkiin taiteellisiin valmistusprosesseihin. Samalla se pyrkii osoittamaan, aivan kuten alussa nähty sarja Helsingin Kalliosta, kuinka virtuaalinen materia konstituoi implisiittisesti kaikkea havaintoamme. Siirtymä leikkiin on joka hetki mahdollista sekä toiminnan että havainnon tasolla. Mutta kaikella leikillä on paitsi toiminnallinen ja havainnollinen, myös materiaalinen ulottuvuutensa. Askartelu on ihmiselle tunnetusti syvän onnellisuuden lähde. Se mitä edellä on sanottu auttaa toivottavasti ymmärtämään miksi näin on.
Jos huomio taiteissa siirretään aktuaalisen muodon annosta virtuaalisen materian metamorfoosiin, sortuvat perinteiset subliimin ja groteskin kategoriat (jotka aina dialektisoituvat joko ”kauniin” tai ”normaalin” kanssa), samoin kuin monet muut taiteellista kokemusta tänä päivänä hallitsevat institutionaaliset hierarkiat.