LUOMISEN MATERIA
Palataan tarkastelemaan kasvojenpaljastus -harjoitetta sekä käärme-oksa -harjoitteen lopputilaa, jossa käsivarsi on kurottunut virtuaalisten voimien dimensioon tekemättä valintaa sille tarjolla olevien hahmojen välillä. Molemmille tiloille on tunnusomaista se, tila niiden tuntumassa jää määrittelemättömäksi. Mitä jää? Mitä erityistä harjoitteet tuovat esiin luomuksena olemisesta tai luoduksi-tulemisesta?
Molemmissa harjoitteissa korostuu paljastuvan pinnan ja vetäytyvän materian välinen eronteko, raja. Kun sanon että tämä ”korostuu”, tarkoitan, että sama dynaaminen rakenne on epäilemättä voimassa kaikissa muissakin edellä esiin tuoduissa virtuaalisen ruumiillistumisen muodoissa, mutta vähemmän eksplisiittisenä. Tuloksena on jotakin yhtaikaa neutraalia ja ylimääräytynyttä, neutraalia koska ylimääräytynyttä. Toisin kuin virtuaalisen käden tapauksessa, jonka ylläpitäminen on psykofyysisesti työlästä ja katseleminen hämmentää, kasvot pystyvät lepäämään määrittelemättömyydessään vailla erityistä ponnistusta ja niiden reflektoiminen tuottaa esteettistä mielihyvää silloinkin, kun kasvot eivät ole muodoltaan kauniit. Kasvot ovat tunnetusti ihmisen mimeettisintä aluetta. Tähän on olemassa fysiologinen perusta. Siksi kasvojen erityinen neutraalius, jollaista todistamme esimerkiksi kuolinnaamioissa, viestii samaan aikaan äärimmäisestä vetäytymisestä, maksimaalisesta ilmenemisen voimasta. Aivan samoin kuin meren pinnasta voimme todeta, että kasvojen ilme on ”tyyni” ja tällä tyyneydellä on tällöin meille erityinen merkitys. Kokemustamme tästä tyyneydestä konstituoi muun muassa hirmumyrskyn mahdollisuus sekä pinnanalaiset syöverit aarteineen ja hirviöineen. Kysymys on enemmän kuin pelkästä tiedosta; katselijoina jaamme kasvojen kokemuksen ruumiillisesti paljastettujen kasvojen kanssa samoin kuin pystymme jakamaan jotakin meren ruumiista tai antamaan merelle ruumiin. Virtuaalisesti aktuaalinen tai aktuaalisesti virtuaalinen taiteellinen elementti tai ruumis, hahmottuu ilmenevän ylimääräytyneen pinnan ja vetäytyneen ylimääräytyneen materian välisenä jännitteenä. Kun jokin ilmenee virtuaalisena ruumiina, on sillä sekä pinta että syvyys.
Länsimaiseen estetiikkaan juurtunut ”representaation” ja ”imitaation” kritiikki johtunee osaltaan siitä, että taiteellinen jäljittely, mimesis, on ymmärretty kaksiulotteisten hahmojen projektiona ja teoreettisena reflektiona. Sen minkä voin nähdä, voin esittää kuvallisena pintaprojektiona geometristä syvyyttä myöten, kuten perspektiivimaalaus osoittaa. Edellä on kuitenkin jo todettu, että varsinkin taiteellisia ilmiöitä tarkastellessamme kokemuksemme on olennaisesti ruumiillinen: havainnoimme ilmiöitä aina molemmilta puolin, sekä esiintyjän että katsojan kannalta, olivatpa nuo ilmiöt kaltaisiamme ihmisolioita tai eivät. Eikä havainnointimme rajoitu pelkkään näköön silloinkaan kun on kysymys visuaalisesta taiteesta. Havainnointimme perustuu sisäsyntyiseen ymmärrykseemme taiteelliseksi, leikilliseksi elementiksi muuntumisesta, virtuaalisesta ruumiista. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista lähteä pohtimaan mistä tuo ymmärrys on peräisin. Riittää, että meillä on tuon ymmärryksen vallitsemisesta tietty fenomenologinen evidenssi.
Virtuaalisen entiteetin pinta sallii syvyytensä, vetäytyvän materiaalisuutensa tulla esiin erityisellä tavalla. Onko kysymys siitä, mistä olio on tehty? Taideteoksen tapauksessa on korostettu kuinka teos tuo esiin oman materiaalisuutensa, heideggerilaisittain ”maan”. Virtuaalisia objekteja on kuitenkin monenlaisia ja taideteos on niistä vain yksi. Taiteellinen elementti, teoksen komponentti, on epäilemättä myös virtuaalinen objekti, mutta sillä ei sinänsä ole velvoitetta tuoda esiin fyysistä siinä mielessä kuin Heidegger edellyttää itse teokselta. Siksi on syytä kysyä, päteekö Heideggerin kuvaus lopulta teoksiinkaan, tai ainakaan kaikenlaisiin teoksiin, sikäli kun ne on tässä ymmärretty ensisijaisesti elementtiensä kokoonpanona. Samasta syystä korostaisin seuraavaa: ruumiin virtualisaatio, muodonmuutos, ei koske vain sen pintaa vaan myös sen materiaa. Teos ei ainoastaan näytä mistä se muodostuu, mistä se on tehty. Se muuttaa myös tuon aineksensa olomuotoa. Se muuntaa sen virtuaaliseksi, luomisen materiaksi.
Asiaa voi lähteä tarkastelemaan kokemuksellisesti esimerkiksi tutkiskelemalla sitä mitä on kasvojen takana (maskinäyttelemisen viehätyksellä on asian kanssa varmasti tekemistä). Tai miltä esiintyvän ja virtualisoituneen ruumiin tai ruumiinosan sisällä tuntuu. Väitteeni on, että ruumis ei virtualisaationsa hetkellä koostu enää fysiologisista tai biologisista seikoista. Se koostuu niistä yhtä vähän kuin skenografisen elementin, veistoksen tai maalauksen sisusta koostuu teknisistä tukirakenteista. Empiirinen tarkastelu voi toki tuoda kaiken tämän jälleen esiin, mutta samalla taiteellisen entiteetin kokemus ja olemisen tapa on hukattu, aktuaalisesta virtuaalisuudesta on siirrytty aktuaaliseen todellisuuteen. Teddykarhu, bonsai-puu tai mikä tahansa muu miniatyyrifiguuri ei sisällä katsojan kokemuksessa sitä mitä eläin tai puu sisältää joko empiirisesti ja fysiologisesti - olkea, puuta, muovia, suonia tai luita. Se ei koostu valmistusprosessinsa edellyttämästä ja kuluttajalle enemmän tai vähemmän samantekevästä ”raakamateriasta”. Se mitä kokemus näissä virtuaalisissa objekteissa tavoittaa on niiden ja sitä kautta kokijan itsensä luotuna olo, jota konstituoi paljastuvan pinnan vetäytyvän materian yhteenkuuluvuus.
Ihmiselle, joka tällaisia objekteja mieluusti rakentaa ja niitä reflektoi, kokemuksella on ilmeisen tärkeä eksistentiaalinen merkitys. Se, mikä tuo merkitys on, jääköön pohdittavaksi. Tässä yhteydessä kiinnostuksen kohteena on sen sijaan virtuaalisen kokemuksen itsensä konstituutio, sen ero suhteessa muihin kokemuksen muotoihin sekä sen merkitys näiden kannalta. Tätä tietä, edeltävän evidenssin perusteella, päädytään nyt kahteen väittämään, jotka samalla muodostavat tämän tutkimusesityksen teoreettisen lopputuleman:
1) Ruumiin kokemus, eli se että minulla tai jollakulla muulla on ruumis, samoin kun (”puhtaan” tai ”pelkän”) materian kokemus toiminnan tai tarkastelun kohteena ja vailla muita määreitä on virtuaalista alkuperää.
2) Kokemus siitä, että ruumis ja materiaalisuus kuuluvat yhteen, vaatii virtuaalisen välityksen.
”Ruumista” tai ”materiaa” ei voi empiirisesti kohdata missään sellaisenaan vaan empiirisinä käsitteinä ne luonnehtivat erilaisten empiiristen objektien tilallista tai määrällistä olemista. Jokapäiväisissä käytännöissä, työssä ja vapaa-aikana, ruumiillisuutta ja materiaalisuutta ei yleensä kohdata tähän tapaan muutoin kuin paperilla, esimerkiksi henkilö- tai tavaramääriä laskettaessa tai punnittaessa. Kun tunnen ruumiini painon vasten erilaisia tukipintoja, on vastaava arvostelmani klassisessa kantilaisessa mielessä siirtynyt estetiikan puolelle ja samalla varsinaisen empiirisen tiedon tuolle puolen. Kun materia on valmistusainesta, raakamateriaa tai käsillä olevaa ”materiaalia”, ollaan vuorostaan tekemisissä mitä konkreettisimman singulaarisen käytännön tason ja valmistustaidon kanssa. Jos tuo tason laatu ei ole yksilöityä eikä eriteltyä, on kyseessä anonyymi ”massa”, singulaarinen yleisyys, joka yhtäältä näyttäytyy vailla merkitystä olevalta, toisaalta taas on virtuaalisesti latautunut ja arvaamaton. Myös ruumiit voivat yhdessä muodostaa massan. Käsitteellisenä representaationa ”materian” ja ”ruumiin” käsitteet tuntuvat viittaavan yhtaikaa ja ambivalentisti kaikkein abstraktimpaan ja kaikkein konkreettisimpaan olemisentasoon, vähän niin kuin demonstratiiviset pronominit, jotka tarkoittavat aina jotakin yksittäistä eivätkä mitään, ja jotka siksi on aina myös niin helppo sivuuttaa. Samaan aikaan massa voi olla myös kokemus, nautinto tai kärsimys yhteydestä riippuen. Se voi myös tulla tietoiseksi itsestään virtuaalisena muutoksen tilana, materiana, joka hakee ruumiillista aktualisoitumistaan.
Ruumiillisuuden ja materiaalisuuden yhteenkuuluvuutta tuskin kukaan uskaltaa kyseenalaistaa. Silti se ei ole mikään itsestäänselvyys. Kokemuksellisesti ruumis ja materia voidaan toki tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa erottaa, mutta tällöin ne jäävät yhä kaksoissidokseen, joka ei ole katkaistavissa. Haamu tarvitsee aina hautansa tai talonsa jossa tai jonka ympärillä se kummittelee, samoin kuin mediateknologian tuottama virtuaalinen ruumis sitä kannattelevan sofistikoidun koneistonsa. Haamujäsen on puolestaan implantoitu amputoidun raajan tynkään. Ja enkelit liihottavat ruumiiden välillä vailla yksityiselämää. Jopa alkeishiukkasilla on sekä virtuaaliset että aktuaaliset ominaisuutensa. Samasta syystä jälkiteollinen puhe ”immateriaalisuudesta” on monesti harhaanjohtavaa. Käytännössä se tarkoittaa usein vain sitä, että materiaalinen taso, esimerkiksi työ, on jätetty tai siirretty näköpiirin ulkopuolelle.
Käsitteellisesti ruumiista ja materiaa ei voi johtaa toisistaan muutoin kuin kömpelöihin empiirisiin kategorioihin perustuvan järkeilyn kautta, esimerkiksi ajattelemalla että ”ruumis” on tulosta siitä kun ”aineelle”, eli materialle, annetaan jokin käsitteellinen ”muoto”. Voidaan huomata, kuinka tämänkaltaista synteesiä kannattelee edellä kyseenalaistettu mahdollisen ja todellisen välinen modaalinen dialektiikka. Vaikka kehityskulkuja voi tähän tapaan hahmottaa teknisesti ja hallitusti, todellisuudessa asiat eivät kehity eivätkä kehkeydy näin. Ennen kuin järki voi tähän tapaan hahmottaa asioiden suhteita, on asioiden oltava sille jollakin tavalla annettuina, ilmi ja julki. Juuri tästä ilmenemisen tavasta on edellä olevassa tarkastelussa ollut kysymys.
Taiteellisessa ilmenemisessä on aina jotakin julkeaa, skandaalinmaista. Tässä tapauksessa skandaalin muodostaa ruumiin virtuaalinen materiaalisuus, jonka olemisentapa asettuu poikkiteloin sekä teoreettisen että käytännöllisen järkemme kanssa. Ja jonka suhteen meillä kaikilla on silti koko ajan varmuus, että sitä on siellä.
Olen lähestynyt aihetta toisaalla, Walter Benjaminin ajatteluun liittyen. Ks. "Les jouets de Walter Benjamin", Les Cahiers philosophiques de Strasbourg, nro 27, 2010, 195-218.