Research Catalogue

Ekspositio on selkeästi tehty, sitä on helppo seurata, sen argumentaatio on perusteltu ja se etenee ymmärrettävästi asiasta toiseen. Ekspositio onnistuu mielestäni välittämään lukijalle erityisen hyvin kaksi asiaa: yhtäältä monikanavaisen videoinstallaation ja sen mukana tuoman elokuvallisen narratiivin katsomisen muutokset ja näiden muutosten myötä uudenlaisen kerronnan vaikutukset monilla tasoilla, kuten katsojan tilallisen aseman muutoksen etääntyneestä katsojasta teoksen ja täten myös teoksen kuvaaman tapahtuman keskellä. Toisaalta artikkelissa välittyy hyvin ja selkeästi se, kuinka videoteoksen aiheet ja katsojan asema sen keskellä ruumiillisena, aistivana ja ajattelevana kietoutuvat toisiinsa. Tästä seuraa katsojan aiheeseen samastuminen ja täten käsitellyn poliittisen epäkohdan omakohtaisempi ja empaattisempi myötäeläminen ja edelleen katsojan muuttunut suhde tuohon teoksen käsittelemään teemaan.

Taide on keskeisesti osa tutkimusta, johon perinteisellä akateemisella tyylillä kirjoitettu tutkielma lisää selvästi jäsenneltyä ja argumentoitua tietoa ja tulkintaa. Rainion tarkastelemissa ja yhdessä Mark Roberstin kanssa tehdyissä teoksissa välitetään, ja jossain määrin myös tuotetaan tietoa.

Ekspositiossa on selkeästi esitetty tutkimuskysymys, jonka voi kiteyttää tähän sitaattiin:”miten taide – ja omat installaatiomme – osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun kansallisista järjestyksistä, muuttoliikkeistä, rajoista ja globaalista eriarvoisuudesta.” Rainio antaa kirjoituksensa alussa ymmärtää, että tämä artikkeli perustuu hänen viime vuonna ilmestyneeseen väitöstutkimukseensa ja otsikkokin seurailee väitöskirjan otsikkoa. Ongelmallisena tässä kysymyksenasettelussa on se, että Rainio ei selvittänyt eksposition alussa sitä, miten tämä artikkeli on suhteessa väitöskirjaan muuten kuin, että se pohjautuu siihen. Mikä tässä tekstissä on uutta suhteessa väitöstutkimukseen; miten tämä ekspositio jatkaa ja kehittelee väitöskirjan aiheita?

Globalisaation varjoisat huoneet on selkeästi ja visuaalisesti yksinkertaisesti laadittu ekspositio, jossa tekijä osoittaa hallitsevansa laajaa ja monitieteistä tutkimuskirjallisuutta ja –keskustelua ja toisaalta kykenee viemään argumentaationsa eteenpäin uskottavasti. Kokonaisuus vakuuttaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan narratiivin mahdollisuuksia tuoreella tavalla. Näitä samoja kysymyksiä on toki käsitelty aiemmassa tutkimuksessa myös Suomessa. Osan tästä tutkimuskirjallisuudesta Rainio tuokin esille ja osoittaa hallitsevansa. Jäin kaipaamaan Rainion ja Robertsin taiteellista kontekstia – ei vain muodon eli videoinstallaation vaan myös aiheiden tasolla. Siirtolaisuus, prostituutio ja kansallinen identiteetti ovat kaikki ajankohtaisia aiheita, joita monet taiteilijat ovat sivunneet ja käsitelleet työssään. Näiden teosten tuominen mukaan keskusteluun ei toki ollut tämän työn tavoite, mutta jotakin tästä kontekstista olisi hyvä kuitenkin osoittaa tuntevansa oman taiteellisen sisältökontekstinsa.

Rainio voisi myös kuvailla installaatiomuotoisen elokuvan katsomiskokemusta tarkemmin puhuessaan siitä eksposition alkupuolella, jotta asiaa tuntematon lukija hahmottaisi paremmin sen eron perinteiseen lineaariseen kerrontaelokuvaan. Myöhemmin kirjoittaessaan poliittisesta taiteesta, Rainio esittää, että katsoja on osallinen näihin valtasuhteisiin, mutta ei erittele mitä tällä tarkoittaa ja millä tasolla tämä väite tulisi ymmärtää. Myös kodista kirjoittaessaan Rainio tekee mielestäni liian nopeita johtopäätöksiä esittäessään, että koti on staattinen paikka, joka murtuu, kun siihen liitetään kotiutumisen prosessi. Tässä rakennetaan vastakkainasettelua joka mielestäni vahvistaa vastakkainasettelua staattisen ja dynaamisen / ennen ja nyt välille, joka ei välttämättä toisen tutkimusaineiston tai kirjallisuuden perusteella näyttäisi tältä. Toki on ymmärrettävää, että Rainio pyrkii purkamaan kansallisuuden, “juurien”, geneettisen alkuperän ja kodin välistä essentialistista sidettä, mutta toisaalta kodin, subjektin ja kulttuurin väliset sidokset ovat paljon muutakin, eivätkä välttämättä jähmeän staattisia. Lisäksi minua häiritsi eksposition lopussa väite, jonka mukaan videoinstallaatioiden katsojina olemme samoissa huoneissa pakolaisten, naiskaupan uhrien ja monikulttuuristen suomalaisten kanssa. Ehkä olisi kuitenkin syytä lieventää tai täsmentää tätä ilmaisua “samoissa huoneissa”, koska emmehän me ole samoissa huoneissa, emmekä me katsojina tiedä, onko kyse lavastetusta fiktiosta vai dokumentista. Kyse on kuitenkin elokuvallisesta representaatiosta ja vaikka tuo representaatio tulisi affektiivisesti “iholle” emme kuitenkaan saa unohtaa katsovamme esitystä. Videoinstallaatioiden materiaalista puolta ei ekspositiossa tuoda esille lainkaan.

Tässä ekspositiossa tarkastellaan koivussa kasvanutta tuulenpesäsientä. Tämän kasvin tai sienen erityistä materiaalisuutta sekä edelleen sitä, miten materiaalisuus ilmenee käsiteltävissä taiteellisissa esityksissä. Kokonaisuus on selvästi toimivampi nyt kuin ensimmäisessä versiossa. Aihe on tiivistynyt, tekstin intensiteetti on kasvanut ja kokonaisuus on argumentiltaan loogisempi.

Tämä työ vastaa paremmin kirjoituskutsun jälkimmäiseen -- materiaalisuuden affektiivisuutta ja intensiteettejä painottavaan -- suuntaukseen. Materiaalisuuden tarkastelu ei kuitenkaan suoraan asetu tähänkään materialismin uuteen tutkimussuuntaan, sillä tässä korostuu materiaalin orgaanisuuden ja ei-orgaanisuuden kysymykset ja täten ei-inhimillisen materiaalisuuksien moninaiset haasteet.

Eksposition alkaa kiinnostavalla ajatuksella kielen materiaalisuudesta ja sen suhteesta käsiteltävään asiaan eli tuulenpesään ja nyt kielen, ja kasviajattelun mahdollisuuden teema kulkee kiinnostavana juonteena läpi tekstin. Tekstiosuudessa ei kuitenkin lopulta hyödynnetä kaikkia siinä käynnistettyjä materiaalisuuteen liittyviä ajatuskulkuja. Tämä ei kuitenkaan haittaa juonen seuraamista, ja muita tulkintapolkuja tekijä voi kehitellä myöhemmin.

Ekspositio sisältää selkeästi esitetyn tutkimuskysymyksen tai kysymyksiä, ja siinä perustellaan näkökulma ja käytetyt metodit. Kirjallisessa osuudessa ollaan tietoisia tämän työn laajemmasta kontekstista eikä sen erillinen esittely tuntunut tarpeelliselta. Toisaalta taiteellisen osuuden kontekstualisointi auttaa nyt lukijaa hahmottamaan tämän työn suhdetta sekä nykyiseen että hiukan aiempaan taiteen kenttään. Ekspositio tuottaa uutta tietoa ja oivalluksia ja se tarjoaa kiinnostavia ja älyllisesti haastavia tapoja tehdä taidetta “luonnonmateriaalin” kanssa.

Kokonaisuus on monin tavoin ansiokas; selkeä ja rakenteellisesti systemaattinen. Ekspositio käsittelee ajankohtaisia kysymyksiä kasvien kanssa toimimisesta ja siihen liittyvää etiikkaa. Näin sen voi nähdä myös  laajentavan ei-inhimillisen alaa tai ainakin täydentävän ihmisen ja ei-inhimillisen välisistä suhteista ja kanssakäymisistä käytävää keskustelua. Jossain kohdin teorian ja taiteellisen osuuden yhteensovittamista voisi edelleen olla notkeampaa, mutta toisaalta teoreettiset käsitteiden avaamisessa on onnistuttu hyvin niin että lukija pääsee kiinni olennaisiin teoreettisiin ajatuskulkuihin vaikka ei tuntisikaan näitä lähestymistapoja entuudestaan. Kielen ja kasvin materiaalisen hahmon ja tunnun yhteydet tulevat hienosti esiin kolmikielisessä foneettisessa runoelmassa tuulenpesästä mutta nyt tekijä on vienyt ajatuksen astetta pidemmälle, verbaalisen kielen rajalle. Ajatus radikaalista kielen vaihdosta jää kytemään mieleen.