Mitä voimme tehdä? Vihan, epätasa-arvon, ”emotionaalisen kapitalismin” ja toivottomuuden yhteiskunnallinen kehä nostaa kysymyksen maailman tilasta ja sen muuttamisesta. Susanna Helken ekspositio on yksi yritys vastata kysymykseen. Se on eräänlainen metateksti tai dokumentaristin ”kommenttiraita” ja avaa mielenkiintoisella tavalla ymmärrystä dokumenttielokuvasta myös yleisemmällä tasolla pohtiessaan taiteen ja erityisesti dokumenttielokuvan tehtävää ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa.
Jacques Rancièrin – joka itsekin kirjoittaa elokuvasta – filosofian tuominen dokumenttielokuvan teoriaan ja käytäntöön on kiinnostavaa ja konkretisoi politiikan käsitettä. Helke on lukenut Rancièrinsa tarkkaan ja nostaa esille tärkeitä teemoja politiikasta, taiteesta ja oppimisesta. Rancièrin usein toistama länsimaisen historian kulminaatiopiste oli vuonna 494 ennen ajanlaskun alkua tapahtunut plebeijien kapina Aventinuksen kukkulalla. Tuolloin äänettömät saivat äänen ja rakentui yhteinen näyttämö, jossa politiikka todellistui. Plebeijit toteuttivat kokemuksensa aistisen jaon, perustivat uuden järjestyksen.
Reilut 2000 vuotta myöhemmin äänettömät kamppailevat edelleen, niin pakolaisleireillä, slummeissa kuin kaupunkien varjoisilla kujillakin. Helke kirjoittaa dokumenttielokuvasta tällä näyttämöllä, joka ei toista iskulauseita, vaan pyrkii tuomaan esille näkökulmia ja kokemuksia, jotka jäävät varjoon. Dokumentaristin tehtävä on valaista hämärää ja käyttää siihen taiteen omia keinoja.
Mitä voimme tehdä? Vihan, epätasa-arvon, ”emotionaalisen kapitalismin” ja toivottomuuden yhteiskunnallinen kehä nostaa kysymyksen maailman tilasta ja sen muuttamisesta. Susanna Helken ekspositio on yksi yritys vastata kysymykseen. Se on eräänlainen metateksti tai dokumentaristin ”kommenttiraita” ja avaa mielenkiintoisella tavalla ymmärrystä dokumenttielokuvasta myös yleisemmällä tasolla pohtiessaan taiteen ja erityisesti dokumenttielokuvan tehtävää ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa.
Jacques Rancièrin – joka itsekin kirjoittaa elokuvasta – filosofian tuominen dokumenttielokuvan teoriaan ja käytäntöön on kiinnostavaa ja konkretisoi politiikan käsitettä. Helke on lukenut Rancièrinsa tarkkaan ja nostaa esille tärkeitä teemoja politiikasta, taiteesta ja oppimisesta. Rancièrin usein toistama länsimaisen historian kulminaatiopiste oli vuonna 494 ennen ajanlaskun alkua tapahtunut plebeijien kapina Aventinuksen kukkulalla. Tuolloin äänettömät saivat äänen ja rakentui yhteinen näyttämö, jossa politiikka todellistui. Plebeijit toteuttivat kokemuksensa aistisen jaon, perustivat uuden järjestyksen.
Reilut 2000 vuotta myöhemmin äänettömät kamppailevat edelleen, niin pakolaisleireillä, slummeissa kuin kaupunkien varjoisilla kujillakin. Helke kirjoittaa dokumenttielokuvasta tällä näyttämöllä, joka ei toista iskulauseita, vaan pyrkii tuomaan esille näkökulmia ja kokemuksia, jotka jäävät varjoon. Dokumentaristin tehtävä on valaista hämärää ja käyttää siihen taiteen omia keinoja.