Osallisuus ja Poliittiset Eleet
(2016)
author(s): Susanna Helke
published in: RUUKKU - Studies in Artistic Research
Onko instrumentaalisen muutosagendan toteuttaminen poliittisen ja yhteiskunnallisen taiteen ainoa mahdollinen muoto? Pohdin tekstissäni oman elokuvantekemiseni ja lajityyppini dokumentaarisen elokuvan reunaehtoja poliittisen ja poeettisen paradoksaalisessa kohtauspisteessä. Miten dokumentaariset esitykset voivat rikkoa lajin perinteestä nousevia asetelmallisia tehtäviä? Millaisen haasteen lajille ominaiselle uhrimotiiville asettaa Jacques Rançièrin ajattelussa keskiössä oleva radikaali tasa-arvoisuuden periaate? Miten voi luoda osallisuuden esityksiä, joissa äänet eivät ole uhrien vaan oman elämänsä täysvaltaisten toimijoiden?
Testifying for the Invisible: Documentary Poetics of Estrangement
(2019)
author(s): Susanna Helke, Alejandro Pedregal
published in: VIS - Nordic Journal for Artistic Research
This exposition is a semi-dialogical inquiry into the potential of the methods and poetics of estrangement in documentary and political cinema, where we focus on the representation of the “neoliberal condition” in present-day society. We reflect on and rethink ideas that stem from various theories and strategies of emancipatory practices in cinema and literature. Here we acknowledge the tensions between conventions in for example social documentary, political cinema, and different conceptions of realism versus the idea of estrangement as an artistic strategy. The struggle to emancipate spectatorship and readership from the passivity and uncritical temptations promoted by the spectacles of the hegemonic culture industries has been a central concern in theoretical debates and artistic praxis that involves estrangement as a technique. How do Jacques Rancière’s notions on emancipation and radical equality challenge Brechtian ideas and methods of estrangement? How could the lineages of Third Cinema and testimonial literature help to rethink these matters today? What are actually the relevant means of estrangement in contemporary documentary art and literature?
Taiteellisena tutkimuksena Elina Salorannan esseen kokonaisuus on kiinnostava. Kirjoittaja kuvaa teoksensa elävästi ja kiinnittää ajattelunsa taiteellisen teoksen konkretiaan. Kysymykset nousevat oikeasta suunnasta ja essee ilmaisee mielekkäällä tavalla taiteellisessa tutkimuksessa oleellista tarvetta asemoida kirjoittaja tekijäksi. Prosessi on auki erilaisille keskusteluille ja interventioille, joka hienolla tavalla rikkoo akateemisen kirjoittamisen perinnettä.
Tekijä-tutkija Saloranta kontekstoi itsensä sekä oman teoksensa kysymyksenasetteluun että taidehistorialliseen jatkumoon. Hän ottaa historiallisen kuvataiteen muodon, laatukuvan, rinnastuskohdaksi omalle teokselleen. Tämä on kiinnostava, vaikkakin hieman staattinen asetelma. Aloin vääjäämättä lukijana pohtia, minne laajemman taiteellisen tutkimuksen kysymyksenasettelu voi tekijä-tutkijaa lopulta viedä. Millaisin teoksin hän tulee asetelmaansa haastamaan, miten kirjoituksen muodon saava reflektointi tätä haastetta kuvaa? Millaista uutta tulkintaa tavastamme katsoa arkea, perhettä, idylliä, kuvaa perheestä – tai laatukuvaa perheestä - tutkimus voisi sysätä liikkeelle? Saloranta ehkä tietoisesti ylittää kaiken sen jännitteisen, ladatun ja – uskaltaisin sanoa yhteiskunnallisen ja poliittisen – jota asetelma kantaa mukanaan. Laatukuvan historiaa ja historiallista kontekstia voisi olla kiinnostava avata myös muusta kuin annetusta, taidehistoriallisen kaanonin ja esteettis-historiallisen luokittelun näkökulmasta. Mitä nämä laatukuvat olivat, kenen katsetta ja kenen katsottavaksi tätä hiljaisten naisten arkea tuotettiin? Niin sanotun “arjen”, “tavallisen”, “köyhän” , “naisen”, “villin” tai muilla tavoilla “toisen” ylevöittävä, estetisoiva tai romantisoiva kuvaus kun on taiteen historian tärkeä juonne muun muassa juuri laatukuvasta aina valokuvadokumentarismin kultakaudelle ja monissa muodoissa aina tämän päivän representaatioihin asti.
Saloranta haluaa irroittaa itsensä “dokumentaarisuudesta”, mutta tämä edellyttäsi hieman tarkempaa avaamista siitä, mitä hän dokumentaarisuudella tässä yhteydessä tarkoittaa. Irtiotto tapahtuu jostakin, jota ei ole avattu ja ymmärretty muuna kuin tallenteena.
Joissakin kohdissa interventioiden todellinen anti jäi tekstin kannalta hieman ohueksi. Esimerkiksi kesäkoulun keskustelut ja palaute tuntui ulkopuoliselle merkityksettömältä ja kommenttien raportoinnin merkitys tässä kyseisessä esseessä jäi minulle lukijana epäselväksi.
Salorannan esseen vahvuus on tavassa, jolla kirjoittaja asemoi itsensä taitelijana. Kirjoittaja kuvaa teoksensa taidokkaasti, elävästi ja mieleenpainuvasti. Tekstin kokonaiskaari tuntuu lukijasta harmoniselta, lukiessa kokee pohtivansa kysymyksenasettelua taiteen kokemisen kontektissa, ei ulkopuolelta, kuten usein taiteen teoriaa lukiessaan. Tekstissä on esimerkillistä voimaa juuri taiteellisen tutkimuksen piirissä.
Ongelmat liittyvät problematisoinnin varovaisuuteen. Olen kuvannut edellä jonkinasteisena ongelmana tutkimusasetelman staattisuuden. Tekijä-tutkija rinnastaa oman teoksensa historiallisen laatukuvan perinteeseen, ja antaa teoksessaan uuden muodon ja uuden merkityksen arjen idylleille oman aikamme kuvaston ja nykytaiteen kieliopin avulla. Lienee tutkimuksen jatkon ja laajemman avauksen mittainen asia pohtia, millaisiin muihin kuin esteettisiin merkityksiin laatukuvan ja arkisten idyllien tulkinta voisi avautua. Voisi kuitenkin olla mielekästä, että myös tässä esseessä ilmenisi uusi haaste kirjoittajalle. Mitä tekijä oikeastaan uudenlaisilla “laatukuvillaan” ja arjen idyllin tulkinnoillaan haluaa tehdä näkyväksi?