Kaisu Koski

Netherlands (residence) °1975
en

Artist-researcher Kaisu Koski studied media and performance art and theory in the University of Lapland and Amsterdam University of the Arts. She earned her doctoral degree with a dissertation "Augmenting Theatre” on interactive performances in 2007. Kaisu is an Adjunct Professor of Arts-based research in the University of Tampere, and conducts 2015-2020 an Academy Research Fellow project developing films for medical curricula in Finland, Denmark and the U.S. She has conducted research fellowships in the University of Alberta, Plymouth University and Rice University, and published peer-reviewed articles about arts-based research, medical education and bioethics. Kaisu’s work has been exhibited in Europe, North America and Asia, in platforms such as Künstlerhaus Mousonturm, Hasselt Triennial, Estonian Museum of Applied Arts,  The Lab in San Francisco and the CICA Museum in Korea, as well as received multiple official selections on the film festival circuit.

 

 


research

research expositions

  • open exposition comments (1)

comments

Exposition: Lohdutusten arkisto (An Archive of Consolation) (12/02/2015) by Elina Saloranta
Kaisu Koski 01/07/2015 at 17:33

Elina Salorannan ekspositio kuvaa Voices of Consolation videoteoksen tekoprosessin: sen initiaation, abstraktin konseptin kohtaamisen ideaan muodosta, materiaalin keräämisen ja editoimisen valmiiksi teokseksi. Prosessikuvaus ei tässä ekspositiossa näyttäydy ensisijaisesti tiedon tuottamisen välineenä, koska kysymyksenasettelu on hyvin avoin eikä teksti eksplikoi prosessista kumpuavaa uutta ymmärrystä. Usein prosessikeskeisyyden vastakohtana nähdään keskittyminen produktioon/valmiiseen teokseen. Näkisin että määräävänä tekijänä Elinan työtavassa onkin valmistuva teos, joka muodostaa pääjuonen, tai motiivin valinnoille prosessinarratiivissa.

 

Elinan huolellinen yksityiskohtaisuus ja maalauksellinen ilmaisukieli kuultavat tekstin läpi. Prosessinkuvaus on sekä performatiivinen että visuaalinen, luoden elävän kuvan tutkimuksen eri fyysisistä tiloista ja tunnemaailmoista. Tässä mielessä ekspositio on erittäin läpinäkyvä, jopa omakuvamainen. Elinalla tuntuu olevan erittäin kehollis-sensorinen suhde hänen taiteelliseen materiaaliinsa: aurinko lämmittää kuvassa Idan niskaa, hän jopa kuulee mielessään oven kolahduksen. Koko prosessissa, kuten myös videoteoksessa on jotain unenomaista, jossa tutkimusprosessin todellisuus ja epätodellisuus lomittuvat.

 

Tähän taiteen tekemisen virittämään sensoriseen ulottuvuuteen kuuluu myös kuvaus siitä miten valittu mediumi vaikuttaa ja jopa ohjaa taiteilijan havainnointia, ja miten kokemukselliset “ristikuvat” kietovat yhteen eri ajallis-tilallisia ulottuvuuksia hänen näkökentassään. Olen huomannut jotain saman tyyppistä mutta vähemmän poeettista itse pitkän Photoshop-rupeaman jälkeen ulkona liikkuessani: havaintoni ovat lomittuneet impulsseilla ottaa askel taaksepäin ‘palaten edelliseen kuvaan’, tai muuttaa esimerkisi näkymän tekstuuria.

 

Koin erittäin inspiroivana ja laajentamisen arvoisena kahden rituaalinomaisen performatiivisen tutkimusmetodin kuvauksen: kellarissa toteutettu äänityssessio ja kotona tapahtunut Hammershøi ´re-enactment´. Näissä tilanteissa toteutettu improvisaatio sijoittuu myöhemmin tarkasti suuniteltuun visuaaliseen kompositioon. Olisin mielelläni ollut todistamassa performatiivista lavastussessiota Elinan kodista Hammershøin interiööriksi, ja esimerkiksi miettimistaukoa tuijottaen Ikean koriste-esinettä käsissään. Essee tuo taiteellisen prosessin elävästi esille jatkuvana valintoina, joiden kautta taiteilija arvioi mikä sopii ja toimii teoksessa. Elinan oman taiteellisen käsialan lisäksi Hammershøin estetiikka luo visuaaliset kehykset tekemiselle: näiden linssien (kaksiteho?) läpi tehdään valintoja siitä mitä teos vaatii ja mikä rajautuu sen ulkopuolelle.

 

Erityisen jännittävää on mielestäni Elinan rooli suhteessa a) maalauksen naiseen Idaan, ja b) tutkimusseminaarilaisiin jotka osallistuvat äänityssessioon. Tähän tulee myös lisätä c) Hammershøi, sillä yrittäähän Elina sisäistää, jopa rakentaa kehollista koreografiaa huonekaluja siirtelemällä, tämän estetiikkaa, ja iloitsee saadessaan Hammershøin kirjeen tuonpuoleisesta. Pidän tästä faktan ja fiktion sekoittumisesta, hienovaraisesta huumorista ja leikillisyydestä Elinan prosessissa, siitä miten taiteilija tieten tahtoen tuottaa mielikuvituksellisen narratiivin esimerkiksi tavallisesti kuivakasta kirjastokäynnistä, miten elävä elämä, fantasia ja tutkimuksen tekeminen nivoutuvat yhteen. Tämä mielikuvituksellinen ulottuvuus kääntyy myös kiehtovasti tekstiksi. Elinan kuviteltu suhde Idaan lisää edelleen tekstin performatiivisuutta, Elina ymmärtää Idaa ja puhuttelee häntä suoraan, sekä toimii linkkinä Hammershøin tila-aikaulottuvuuden ja lukijan välillä. Tätä performanssia Elina myös kommentoi itse, muun muassa kotona toteutetun lavastussession jälkeen hän kokee tavallaan epäonnistuvansa Hammershøin harmonian replikoinnissa.

 

Tutkimuseen osallistuvien elävien ihmisten suhde projektiin on kuitenkin mielestäni haastavampi. Tietämättä miten pitkälle lohdutuksen tarve oli vain vertauskuva eikä varsinainen motiivi teoksen tekemiseen, mielessäni herää muun muassa kysymys lohduttavatko osallistujien äänet lopulta Idaa, omaa perheenjäsentään vai kenties Elinaa? Kuka projisoituu näissä tilanteissa kuvaan Idan tilalle? Ehkä äänitystilanteessa Elina muuttuikin hetkeksi Idaksi, ainakin hänen läsnäolonsa tilassa toi osallistujille elävämmän projisoinnin kohteen kuin jos he olisivat olleet yksin kuvan kanssa tai vain keskenään. Entä oliko kohtaamisissa muitakin tasoja kuin materiaalin kerääminen jo mielessä olevaan teokseen ja improvisaation tuoma jännitys? Oliko sivutuotteena jonkinlaista yhteisöllisyyttä, ryhmän noustua maan tasalle pimeästä kellarista seremoniallisen äänityssession jälkeen?

 

Näen eksposition edustavan ns. Practice as research lähestymistapaa, jossa tutkiva toiminta toteutuu taiteilijan oman taiteellisen työskentelyn ja käsitteistön kautta, tärkeimpänä päämääränään toteuttaa taideteos. Teksti on esseemäinen kuvaus tästä prosessista. Prosessi avaa paitsi kuvan ja äänen suhdetta myös sitä miten laatukuva muuntuu ajalliseksi narratiiviksi. Ehkä esseen voi nähdä myös autoetnografisena kuvauksena.

 

Tämän lähestymistavan riskinä on tietty sisäänpäin kääntyminen, jossa osallistujat ja menetelmät on valjastettu taiteilijaa tyydyttävän teoksen valmistamiseen, eikä tuloksena mahdollisesti syntyvää uutta ymmärrystä tuoda oman tekemisen kontekstin ulkopuolelle. Kirjoittaja ottaa tietoisesti etäisyyttä akateemisesta traditiosta, kirjottaessaan kuvataiteilijana. Jotta olisin lukenut ekspositiota akateemisena tutkimuksena, olisi ollut tarpeen pohtia enemmän projektin tutkimuksellisia ulottuvuuksia, katsoa omaa tekemistä analyyttisemmin ja kriittisemmin, ja tuoda nämä moniäänisemmin esille tekstissä.

 

Jos aineistona pidetään Hammershøin teosta/teoksia, Elina on ymmärtääkseni tulkinnut teoksen merkitystä lähinnä omasta tunnemaailmastaan käsin, vaikka viittaakin muutamaan olemassaolevaan Hammershøi-tutkimukseen. Hän on projisoinut teokseen oman (silloisen) emotionaalisen tilansa, ja kutsunut tutkimusseminaarin osallistujat tuottamaan performatiivisia variaatioita tästä tulkinnasta. Mitä olisi tapahtunut jos lohdutuksen viitekehystä ei olisi annettu valmiina, vaan osallistujat olisivat saaneet tulkita ja reagoida kuvaan heidän omasta viitekehyksestään? Toisaalta Elina on erittäin tietoinen omien mielentilojensa vaikutuksesta hänen tekemäänsä tulkintaan lohdutuksen tarpeesta, mikä on myös kiinnostavasti tehty läpinäkyväksi.

 

Projektin aineistona voidaan pitää myös osallistujien ääninauhoja. Kaipasin tässä mielessä pohdintaa heidän rooleistaan ja performatiivisuudestaan, mukaanlukien heidän improvisoidusta lohdutuksen (kulttuuristen koodien tai stereotypioiden) esittämisestään (doing as-if), verrattuna esimerkiksi siihen että lohdutus olisi nauhoitettu “elävässä elämässä“. Yksi mahdollinen sivujuonne olisi voinut olla tutustuminen tähän koodiston, tai niihin narratiiveihin joita osallistujat miettivät tuottaessaan esityksiään. Tai, vastavuoroisesti, lohdutuksen kulttuurisen esittämisen de-koodaaminen, abstrahointi. Heitellessäni näitä ehdotuksia on hyvä huomioida että kommentoin oman taiteellisen tyylini, metodieni ja kiinnostuksen kohteideni näkökulmasta. On hyvin mahdollista että ehdotukseni eivät ole rakentavia Elinan taiteellisen käsialan ja laatukuvatradition kontekstissa. Enemmän kuin konkreettisia ehdotuksia, ideani kuvaavatkin sitä millaisia ideoita Elinan prosessi minussa herätti.

 

Ekspositio on tervetullut lisä kuvataiteen taiteellisen tutkimuksen kenttään. Se tarjoaa myös akateemiseen taiteen tutkimukseen kiinnostavaa prosessikuvausta. Se on luettavuudessaan myös avoin akateemisen kentän ulkopuolisille lukijoille. Ekspositio luo jatkumon taiteilijan aiempaan tuotantoon, mutta ei positioi itseään selkeästi taiteellisen tutkimuksen kentässä. Se on kirjallinen kokeilu, jota kirjoittaja ´kirjoittaa kuvataiteilijana´. Olisi kinnostavaa pohtia miten tämä oman taiteenlajin ja tyylin kielellä kirjoittaminen ilmenee taiteellisen tutkimuksen kentässä? Vai kirjoittaako suurin osa meistä akateemisena tutkijana? Mistä muista positioista voisi kirjoittaa?

 

Kun tutkitaan kuvan ja äänen suhdetta, voisiko ajatella että taiteilijan oma ilmaisukieli, esimerkiksi mieltymys ristikuviin, voitaisiin tietoisesti haastaa ja tehdä valintoja variaation- ja laboratorionomaisesti pyrkien tuottamaan erilaisia kuva-äänisuhteita. Vai tuoko taiteilijan estetiikka juuri tarvittavan, jopa olennaisen, viitekehyksen? Tulisiko tutkimuksen luoda tietoisesti sille vastavoimia, tehdä taiteilijan esteettistä näkemystä rikkovia kokeiluja läpinäkyväksi? Kokisin esimerkiksi kiinnostavana antaa katsojalle tilaisuus luoda omia arvioitaan siitä ´toimiiko´ jokin elementti, esimerkiksi haastateltavien nauru, maalauksen yhteydessä vai ei. Nyt Elina pitää langat tiukasti hyppysissään ja lukija joutuu tyytymään hänen taiteelliseen päätökseensä kuitenkin tutkimuksen keskiössä olevista kuvan ja äänen erilaisista yhdistelmistä. Kuvan ja äänen suhdetta voisi tutkia myös eksposition kautta sen lisäksi että sitä kuvataan kirjallisesti menneessä aikamuodossa. Jos toisaalta hyväksytään lähtökohta jossa prosessin aikana tehdyt valinnat palvelevat tulevaa teosta, voisi olla kiinnostavaa tutkia tätä teoksen kasvavaa ääntä, kun se alkaa ´vaatia´ Elinalta tiettyjä elementtejä ja valintoja.

 

Kaipasin sitä että ympyrä sulkeutuisi jollain tavalla tässä tekoprosessissa. Ehkä yleisöä voisi pyytää reagoimaan valmiiseen videoteokseen. Itse kuulisin myös mielelläni lohdutusten äänet Elinan kotona tapahtuvan ´lavastus´ videoperformanssin kanssa. Mietin myös voisiko tekstiä tuottaa eri perspektiiveistä esimerkiksi Susan Kozelin esittämän ns. heterofenomenologian tapaan? Tekstiä voisi tuottaa Idana, Hammershøina, miksei jopa laatukuvan huonekaluina tai huoneina. Tekstiä voisi kirjoittaa eri kamerakulmista, kuten peräseinältä, josta käsin näkee Idan kasvot.

 

Kuvien sommittelu filminauhamaiseen riviin tukee ekspositiossa kuvattua työprosessia, imitoiden kirjoittajan alkuperäistä tutustumishetkeä kuviin Internetissä. Koska kirjoittaja toivoo rakentavansa tekstillään metaforisen talon, huoneiden sommittelua voisi ehkä miettiä enemmän tilallisesti. Kolmiulotteisuuden puutteessa vaihtoehtoja voisivat olla ylä- ja alakerta, ja erilaiset lukusuunnat, ehkäpä erilaiset typogafiset valinnat, ‘valaistukset’ tai jopa prosessin pohjapiirros. Tekstin lähestyminen visuaalisena teoksena on tosin haaste: miten pitää teksti luettavana?

 

Tutkimusseminaarilaisten äänitysten käyttö projektissa herättää myös eettisiä kysymyksiä. Oman kokemukseni mukaan Carpa konferenssissa vuonna 2011 Elinan läsnäolo ja kutsu kirjoittaa assosiaatioita 2h+keittiö teoksesta oli erittäin tilaajättävä ja kunnioittava, mutta jälkeenpäin minussa heräsi kysymys miten kirjoittamiamme tekstejä käytetään. Olisi toivonut jonkinlaista kytkentää takaisin, vaikkapa ihan vain kiittämistä ja mainintaa siitä, miten teos etenee. Ekspositiossa Elina arvioi osallistujien panosta, jopa kokee sijaishäpeää heidän esittämistään latteista stereotypioista. Osallistujana en ehkä olisi halukas toiseen sessioon jos tietäisin tulevani näin puolianonyymisti kritisoiduksi taiteilijan toimesta. Saatan tosin olla tässä mielessä liian herkkänahkainen: taiteellinen tutkimus saattaa joskus vaatia vapaaehtoisilta osallistujilta sekä anteliaisuutta että teflonpintaa.

 

Essee muodostaa lukijalle nautittavan harmonisen kokonaisuuden. Koen tekstin praktisten korjausehdotusten antamisen vaikeaksi, koska tuntuu että joko esseen hyväksyy sellaisenaan, tai sen koko luonne tulee muuttumaan. Siksi palautteeni on enemmän kysymyksiä kuin mahdollisia ratkaisuja, ja jää Elinan päätettäväksi jos joku näistä tuntuu hedelmälliseltä suunnalta.

 

Ensimmäinen (vasta)reaktioni ekspositiosta ja videoteoksestakin on, että kaipaan rosoisuutta, messiness, enemmän sitä “fucking idiot” asennetta tasapainottamaan paljoa hillittyä ja hallittua. Toisaalta, kuka olen minä, itse mielelläni kontrolloiden prosessejani, vaatimaan että toisen prosessissa pitäisi olla enemmän sitä tai tätä? Mitä jos prosessi ei olekaan kaoottinen ja täynnä ´virheitä´, mitä jos taiteilija ei olekaan naiivi tai ignorantti, tai haluaa pitää tämän omana tietonaan?

 

Elina on tietoisesti valinnut yhden position (kuvataiteilija) lähestymistavan: sekä taidetta että kirjallista reflektiota tuotetaan samasta positiosta. Kaipaisin tälle vastakaikua, nythän kukaan ei esimerkiksi vastaa vaikka Idalle puhutaankin. Kaiku ja ristikuva tuntuisivat olevan hengenheimolaisia kuvan ja äänen ulottuvuuksista. Voisiko tutkimuskirjoittamistakin lähestyä roolileikkinä, onhan sekin eräänlainen performanssi? 




i have forgotten my password
join the research catalogue
Portals The research catalogue serves:
Journal for Artistic Research
a peer-reviewed international journal for all art disciplines
KC Research Portal
Research Portal of the Royal Conservatoire, The Hague
Norwegian Artistic Research Programme
The portal of the Norwegian Artistic Research Programme
Ruukku
Taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisu / Studies in Artistic Research
University of Applied Arts Vienna
RC portal of the University of Applied Arts Vienna
Journal of Sonic Studies
A peer-reviewed, international journal on sound studies and auditory culture
Academy of Creative and Performing Arts
Portal of the Academy of Creative and Performing Arts, Leiden University
SHAPE - Artistic Research and Institutional Impact
SHAPE aims to describe the impact of artistic research within specific frameworks.
Faculty of Fine Art, Music and Design, University of Bergen
Portal of Faculty of Fine Art, Music and Design
Polifonia
Polifonia
Codarts
Portal of Codarts, University of the Arts, Rotterdam
Stockholm University of the Arts
Stockholm University of the Arts (Uniarts) provides education and conducts research in the fields of choreography, film & media, opera and performing arts.
University of the Arts Helsinki
University of the Arts Helsinki was launched in 2013 upon the merging of the Finnish Academy of Fine Arts, Sibelius Academy, and Theatre Academy Helsinki.
Norwegian Academy of Music
A leading artistic and academic university college with over 600 students. Located in Oslo, Norway.
The Danish National School of Performing Arts
This portal is a platform for distribution of knowledge produced through artistic research at the Danish National School of Performing Arts.
Vis – Nordic Journal for Artistic Research
Vis – Nordic Journal for Artistic Research