Katve-Kaisa Kontturi

Australia, Finland (residence), Finland (citizenship) °1975
affiliation: University of Turku / University of Melbourne

research

research expositions

comments

Exposition: Female genealogy (03/05/2013) by Maarit Mäkelä
Katve-Kaisa Kontturi 08/12/2013 at 10:29

 

Katve-Kaisa Kontturi

 

Naisellista sukupuuta rakentamassa -ekspositio tutkii retrospektiivisesti Peilileikki-näyttelysarjaa (1996, 1997, 2000), joka muodostaa taiteellisen osan Maarit Mäkelän väitöskirjatutkimuksesta (2003). Tarkemmin ottaen ekspositio pohtii sekä visuaalis(-materiaali)sta että suullista muistitietoa perustuen taiteilija-tutkijan omaan henkilöhistoriaan (esim. sukukuvat) sekä luovaan autofiktioon. Näin se on ymmärrettävissä selvästi ja kiinteästi suhteessa numeron teemaan, joka on Kokemus ja kokeellisuus. Esitystä vahvistaisi teemanumeron avainkäsitteiden laajempi käyttäminen eli oman taiteen tekemisen hahmottaminen vielä selvemmin kokemuksen ja kokeellisuuden kautta. Nyt yhteys on, vakaasti kylläkin, enemmän rivien – ja kuvien – välissä.

 

Ekspositio on parhaimmillaan Naisellista geneologiaa video- ja ääniteoksissa. Ne tekevät eläväksi näyttelyt, joita ekspositio käsittelee. Erityisesti ääniteos on kiinnostava. Se kertoo – ja muistuttaa – erittäin tärkeästi, mutta myös häkellyttävästi, muistamisen sukupuolittuneisuudesta. Teos nostattaa keskusteluun aiheen, jonka arvioisin olevan yhtä ajankohtainen tänään kuin kymmenisen vuotta sitten, jolloin teos on toteutettu. Tapa, jolla kirjoittaja hahmottaa näyttelyidensä ripustusta on kiinnostava. Erityisesti pidin pohdiskeluista liittyen ”pääteokseen”, sen hienovaraiseen, liikkuvaan ripustukseen, joka hyvin materiaalisella tavalla osoittaa muistamisen fragmentaarisuudesta tai mosaiikkimaisuudesta.

 

Ote on kokonaisuudessaan tutkimuksellinen. Taiteen tekemistä lähestytään retrospektiivisesti ja kirjoittajan fokus on näyttelyidensä ripustuksen pohdinnassa, mikä on kiinnostavaa ja onnistunutta. Tutkimuskysymys on esitetty selkeästi: “Minua kiinnostaa, miten näyttelytöitteni omaelämäkerralliset elementit liittyvät omaan elämäntarinaani? Miten nämä elementit purkavat ja rakentavat (uudelleen) kertomusta, jonka omasta elämästäni kerron?” Kysymykset toimivat punaisena lankana, joka ei katkea, ja ne saavat myös vastauksen eksposition mittaan. Lopetuskappale summaa kauniisti kokonaisuuden; teksti soljuu siinä tavalla, joka vastaa ja myötäilee Mäkelän eksposition kokonaisuutta.

 

Otetta ei erityisesti määritellä taiteelliseksi tutkimukseksi, eikä lähdeluettelossa ole juuri taiteelliseen tutkimukseen viittaavia teoksia lukuun ottamatta kirjoittajan omia tekstejä – näitä olisi kuitenkin saatavilla runsaasti; taiteellisen tutkimuksen kenttä on laajentunut huimasti sitten Mäkelän väitöskirjatutkimuksen. Kriittinen ja pohdiskeleva ote omaa tekemistä kohtaan ja sen analysointi suhteessa tutkimuskirjallisuuteen tekee ekspositiosta joka tapauksessa selvästi tutkimuksellisen.

 

Pitäisin kiinnostavana, että taiteellisesta prosessista kerrottaisiin (vielä) enemmän, ihan materiaalisella tasollakin. Nyt kirjoittaja selvittää kyllä osuvasti pääteoksensa ripustusta, mutta lukijaa jää askarruttamaan esimerkiksi, kuinka posliinilaatat toteutettiin. Millaisia muistamisen mahdollisuuksia tekemisen materiaaliset prosessit ovat tuottaneet?

 

Kiinnostavaa on myös se, miten posliinia / keramiikkaa voisi lähestyä sukupuolitettuna materiana. Keramiikalla on huomattava feministinen historiansa alkaen esimerkiksi Judy Chicagon The Dinner Party -installaation (1974–1979) lautasista – sitä paitsi kyseinen teos liittyy myös Mäkelän käsittelemään ”naiselliseen geneologiaan”. Toisaalta feministifilosofit, kuten esimerkiksi Adriana Cavarero, ovat kirjoittaneet huomattavasti äänestä, ja feministinen historian kirjoitus on painottanut suullisesti kerrottua ja välitettyä tietoa. Ääniteoksessa äänellä on tietysti ilmeinen rooli, mutta myös videon vahva naisääni ansaitsisi huomiota. Miten ääntä voisi analysoida osana videota; millaista muistamista tai naisellisuuden genealogiaa se tuottaa? Pitäisin kiinnostavana, että Mäkelä kommentoisi, miten hänen työskentelynsä liittyy feministisen tekemisen, ei ainoastaan teorian historiaan.

 

Käsittely on suhteutettu tutkimuskirjallisuuteen (erityisesti feministiset teoriat ja yleisemmin muistamisesta) ja valitut käsittelyteemat ovat relevantteja. Tutkimuskirjallisuus sijoittuu kuitenkin pääosin noin vuosikymmenen, osin kahdenkin taakse; mukana ei ole nykytutkimusta. Ymmärrän tämän liittyvän siihen, että kirjoittaja tarkastelee teoksiaan, jotka ajoittuvat 2000-luvun alkuun. Tuolloin Mäkelän siteeraamat keskustelut olivat erityisen ajankohtaisia. Se, että kirjoittaja puhuu retrospektiivisestä käsittelystä nostattaa kuitenkin kysymyksen siitä, miksei mukana ole uudempaa kirjallisuutta; sellaista, joka haastaisi katsomaan aiempaa työskentelyä uusista näkökulmista?

 

Eksposition kantavat huomiot nousevat 1990-luvun loppupuolen teoreettisesta tilanteesta eli ajalta jolloin Mäkelä teki taiteellista väitöstutkimustaan. Nykytutkimuksessa tuskin olisi tarpeen korostaa, että tekstin lailla kuvakin on tärkeä kokemusten välittäjä [“myös visuaalinen elämäkerta voi välittää tekijän kokemukset vaikuttavina ja uskottavina” (Järvelä 1996, 177)]. Sen sijaan, että kirjoittaja tutkimuskirjallisuuteen vedoten todistaa tästä, olisi mielenkiintoisempaa lukea, millaista erityistä elämäkerrallista tietoa kuvataiteen keinoin voidaan tuottaa tai saada esiin. Siinä missä kuvan ja tekstin suhde muodosti vuosikymmen sitten yhden kriittisen tutkimuksen suurista linjoista, tämän päivän teoreettisessa keskustelussa mukaan lisätään usein kysymys materiaalisuudesta: siitä miten juuri tutkittu kuva (tai teksti) on materiaalisesti olemassa. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä varsinkin kun Mäkelän teokset eivät ole pelkästään tai edes välttämättä ensisijaisesti visuaalisia (hän mainitsee toki itsekin auditiivisuuden). Mukana on ääniteos, ja videoteos on heijastettu keraamisille laatoille. Myös tilallisuus on tärkeä materiaalinen elementti. Kirjoittaja voisi kommentoida enemmän kellaritilan erityisyyttä ja suhteuttaa sen esimerkiksi luolamaisuuteen tai jopa kohtumaisuuteen (esim. Julia Kristevan khoran käsite, joka yhdistyy mainiosti naiselliseen genealogiaan).

 

Vaikka olen edellä ehdottanut, että materiaalisuuden mukaan tuominen Mäkelän eksposition tekstiosuuteen olisi kiinnostava ja ajankohtainen ratkaisu, pitäisin toisaalta myös tärkeänä, että tekijä kommentoisi jotenkin yhtä visuaalisen kulttuurin tutkimuksen tärkeimmistä teemoista eli katseen problematiikkaa. Katse on aihe, joka on vahvasti läsnä Mäkelän videoteoksessa, mutta johon kirjoittaja ei puutu: miten kuvien naiset katsovat; miten heitä katsotaan? Miten katseet ja muistaminen kytkeytyvät toisiinsa? Huomauttaisin myös, että pohdinnat “sisäisestä totuudesta” tuntuvat ristiriitaiselta suhteessa omaksuttuun konstruktionistiseen muistikäsitykseen.

 

Ekspositiossa on pientä epätasapainoa ääni- ja videoteoksen käsittelyn välillä. Ääniteoksen tulkinta jää vähemmälle, ja videoteoksen kohdalla muistin teemaa ja teoksen teko/ripustus-prosessia avataan laajemmin ja monitasoisemmin. Olisikin kiinnostavaa, jos ekspositio sisältäisi keskeisiä linjoja ääniteoksesta, kenties sitaattienkin kera: miten esiäideistä puhuttiin, millaisin sanavalinnoin; mitkä teemat toistuivat; miten perusteltiin sitä, ettei muisteta.

 

Mietin valittua fonttia, courieria – onko sen tarkoitus viitata ”vanhanaikaiseen” mediumiin, kirjoituskoneella ”käsinkirjoitettuihin” muistiinpanoihin? Valinta on käytetty, fontilla on oma historiansa, myös feministisen taiteen kontekstissa, mutta yhtä kaikki toimiva. Se, että sitaatit ovat eri värillä (ruskeanpunerva), on selkeyttävä, onnistunut ratkaisu. Kuvat / videot / ääniteos ovat tekstin suhteen loogisessa järjestyksessä. Nyt teksti on tasattu vasempaan laitaan ja kuvat sijaitsevat oikealla. Lukijan näkökulmasta voisi olla välillä kiinnostavaa, jos jokin tekstikappale alkaisikin kuvainsertillä tai kuvia olisi muutoin sijoitettu vaihtelevammin. Tämä haastaisi tekstin valta-asemaa ja tukisi eksposition sanomaa, jonka tekijä summaa hyvin loppukappaleessa.

 

Joka tapauksessa Mäkelän eksposition teokset ovat vahvoja materialisoidessaan muistamisen prosesseja, ja edelleen ajankohtaisia, vaikka niiden tekemisestä on kulunut yli vuosikymmen. Näin on sekä posliinilaatoille heijastetun videoteoksen kuin erityiseen tilaan sijoitetun ääniteoksen kohdalla. Pidän eksposition julkaisemista tärkeänä, koska kokonaisuus muistuttaa kaikkia koskettavasta aiheesta: historian muistamisen sukupuolittuneisuudesta. Mäkelän teoksilla on merkitystä feministisen historiantutkimuksen kannalta: ne nostavat ja muokkaavat tärkeitä tutkimusteemoja laajemman yleisön koettavaksi – ja mikä olennaista, moniaistisesti. Ekspositio tarjoaa lukijalleen / katsojalleen / kokijalleen mahdollisuuden reflektoida omia perhemuistojaan ja ajatella niitä toisin.