Teemanumeron kirjoituskutsussa pyydetään mm. tutkimusesittelyjä ja havainnollisia puheenvuoroja kokemuksen ja kokeellisuuden toisiinsa kietoutuvista kysymyksistä taiteellisessa tutkimuksessa. Nähdäkseni Annette Arlanderin ekspositio vastaa tähän haasteeseen hyvin. Arlander pyrkii jäljittämään sitä, miten omakohtainen kokemus kokeen kautta – tai toisin päin – muuttui pitkäjänteiseksi taiteellisen tutkimuksen prosessiksi. Tässä prosessissa puolestaan on noussut esiin erilaisia kysymyksiä kuin alkuperäisessä tutkimusasetelmassa tutkittiin.
Ekspositio kertoo taiteellisen tutkimusprosessin synnystä ja auttaa ymmärtämään Arlanderin teoksia ja hänen työskentelytapaansa. Arlander jäljittää erittäin pitkän työskentelykauden – 12 vuotta – ja sen aloittaneen kysymyksenasettelun varhaisvaiheita. Kahden varhaisen teoksen (Tuulikaide osa I ja II) rinnastaminen ja niiden taustalla olleiden kysymysten tuominen esiin on hänen tuotantoaan tuntevalle lukijalle erittäin mielenkiintoista. Taiteen tekeminen on tässä tutkimuksessa suuressa roolissa: teokset ovat erottamaton osa kokonaisuutta.
Missä on alku? Miten hyvin on mahdollista jäljittää eri kokemusten muotoutumista tutkimuskysymykseksi? Arlanderin ekspositiossa on kaksi eri teemaa. Eksposition pääteksti pohtii kokemuksen ja kokeen/kokeilun merkitystä taiteellisen tutkimusprosessin alkamiselle. Se pyrkii jäljittämään, niin hyvin kuin se ylipäätään on mahdollista, miten päiväkirjanomaisena alkanut toiminta, koe, synnyttää kokemuksen, joka puolestaan muodostaa rakenteen tulevalle teossarjalle. Tässä jäljittämisessä Arlander tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten työskentelyssä limittyy useita eri samanaikaisia prosesseja. Lisäksi ekspositio pohtii kysymystä, joka on ollut keskeinen Arlanderin tuotannossa viimeisten vuosien ajan: maisema, aika sekä niiden kokeminen ja esittäminen. Maisema on laajasti käsitelty teema mm. kuvataiteen, arkkitehtuurin ja toisaalta kulttuurimaantieteen alalla ja Arlander viittaakin ekspositiossa muutamiin klassikkoteksteihin, teoksiin ja aihetta tutkineisiin näyttelyihin. Tätä kautta ekspositio luo vuoropuhelua esitystaiteen perinteen ja kuvataiteen välille.
Arlanderin ekspositio jäljittää hienosti työskentelyprosessin alkuvaiheita, taiteilijan kiinnostuksen kohteita, kokeiluja ja sitä, miten jokin kokemus ohjaa vastoin odotuksia työskentelemään uudella tavalla. Sellaisenaan ekspositio on arvokas lisä havainnollistamaan taiteellisen tutkimuksen prosessia. Se demonstroi kaiken tekemisen, tutkimisen ja teosten välistä yhteyttä – ajattelun ja havainnon vastavuoroista suhdetta. Esitys- ja nykytaiteen saralla ekspositio kiinnostanee tutkijoita ja taiteilijoita, jotka työskentelevät taiteellisen tutkimuksen prosessin parissa, joiden kohteena on ollut maiseman ja sen esittämisen problematiikka, tai ylipäätään esityksen rajojen jäljittäminen/venyttäminen.
Saara Hacklin
Teemanumeron kirjoituskutsussa pyydetään mm. tutkimusesittelyjä ja havainnollisia puheenvuoroja kokemuksen ja kokeellisuuden toisiinsa kietoutuvista kysymyksistä taiteellisessa tutkimuksessa. Nähdäkseni Annette Arlanderin ekspositio vastaa tähän haasteeseen hyvin. Arlander pyrkii jäljittämään sitä, miten omakohtainen kokemus kokeen kautta – tai toisin päin – muuttui pitkäjänteiseksi taiteellisen tutkimuksen prosessiksi. Tässä prosessissa puolestaan on noussut esiin erilaisia kysymyksiä kuin alkuperäisessä tutkimusasetelmassa tutkittiin.
Ekspositio kertoo taiteellisen tutkimusprosessin synnystä ja auttaa ymmärtämään Arlanderin teoksia ja hänen työskentelytapaansa. Arlander jäljittää erittäin pitkän työskentelykauden – 12 vuotta – ja sen aloittaneen kysymyksenasettelun varhaisvaiheita. Kahden varhaisen teoksen (Tuulikaide osa I ja II) rinnastaminen ja niiden taustalla olleiden kysymysten tuominen esiin on hänen tuotantoaan tuntevalle lukijalle erittäin mielenkiintoista. Taiteen tekeminen on tässä tutkimuksessa suuressa roolissa: teokset ovat erottamaton osa kokonaisuutta.
Missä on alku? Miten hyvin on mahdollista jäljittää eri kokemusten muotoutumista tutkimuskysymykseksi? Arlanderin ekspositiossa on kaksi eri teemaa. Eksposition pääteksti pohtii kokemuksen ja kokeen/kokeilun merkitystä taiteellisen tutkimusprosessin alkamiselle. Se pyrkii jäljittämään, niin hyvin kuin se ylipäätään on mahdollista, miten päiväkirjanomaisena alkanut toiminta, koe, synnyttää kokemuksen, joka puolestaan muodostaa rakenteen tulevalle teossarjalle. Tässä jäljittämisessä Arlander tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten työskentelyssä limittyy useita eri samanaikaisia prosesseja. Lisäksi ekspositio pohtii kysymystä, joka on ollut keskeinen Arlanderin tuotannossa viimeisten vuosien ajan: maisema, aika sekä niiden kokeminen ja esittäminen. Maisema on laajasti käsitelty teema mm. kuvataiteen, arkkitehtuurin ja toisaalta kulttuurimaantieteen alalla ja Arlander viittaakin ekspositiossa muutamiin klassikkoteksteihin, teoksiin ja aihetta tutkineisiin näyttelyihin. Tätä kautta ekspositio luo vuoropuhelua esitystaiteen perinteen ja kuvataiteen välille.
Arlanderin ekspositio jäljittää hienosti työskentelyprosessin alkuvaiheita, taiteilijan kiinnostuksen kohteita, kokeiluja ja sitä, miten jokin kokemus ohjaa vastoin odotuksia työskentelemään uudella tavalla. Sellaisenaan ekspositio on arvokas lisä havainnollistamaan taiteellisen tutkimuksen prosessia. Se demonstroi kaiken tekemisen, tutkimisen ja teosten välistä yhteyttä – ajattelun ja havainnon vastavuoroista suhdetta. Esitys- ja nykytaiteen saralla ekspositio kiinnostanee tutkijoita ja taiteilijoita, jotka työskentelevät taiteellisen tutkimuksen prosessin parissa, joiden kohteena on ollut maiseman ja sen esittämisen problematiikka, tai ylipäätään esityksen rajojen jäljittäminen/venyttäminen.