Olin iloinen pyynnöstä toimia Teemu Mäen eksposition kriittisenä lukijana (refereenä). Taiteellinen tutkimus on uusi ja kiehtova ala joka on voimakkaassa kehitysvaiheessa. Kaikkea taiteentutkimusta koskee kysymys siitä, millä kielellä voi puhua asioista, jotka ovat taiteen tekemisessä ja kokemisessa keskeisiä ja samalla pakenevat käsitteellistä ajattelua. Taiteellista tutkimusta koskee lisäksi muun muassa kysymys siitä, miten taiteen keinoin voi kontribuoida laajempien ihmiskuntaa ja elämää koskevien kysymysten ja ongelmien muotoilemiseen ja ratkaisemiseen.
Kirjoitan tämän lyhyen kommentin lähinnä taidekriitikon asenteella. Lukijana esitin joitakin huomioita; nyt ekspositio ei kaipaa sen enempää akateemista siunausta kuin saivartelua. Kokonaisuutena se näyttäytyy minulle itsessään taiteenkaltaisena muun muassa siksi, että se tuo tietoisuuteeni suuren määrän asioita ei niinkään loppuun käsiteltyinä kuin jatkuvan pohdinnan ansaitsevina. Lisäksi läsnä on voimakas ääni, joka on Teemu Mäen. Tutkimuksellinen piirre on tekstin argumentatiivinen rakenne; epätutkimuksellista (suhteessa humanistiseen tutkimukseen) on käsittelyn vapaus ja tietynlainen ”mutkat suoraksi” -asenne. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä heikkous. Aikana, jolloin eri alojen tutkimuksen valtavirta, mukaan lukien humanistinen, tuntuu menevän kapenevaan uomaan, vapaus on tervetullut. Tässä tekijä ajattelee monin keinoin – kielen, kuvien, äänten – tärkeitä asioita omaperäisellä ja relevantilla tavalla.
”Mikä on taiteen tehtävä?” on Teemu Mäen avaus. Kohta hän viisaasti tuo esiin, että minkä tahansa taideteoksen (tai tv-sarjan) ”tehtävä” ei ole annettu, vaan toteutuu kun joku (yleisö) tekee jotakin teoksella. Voimme toisin sanoen käyttää taidetta moniin tarkoituksiin, ja taide ”vaikuttaa” vasta vastaanottajan aktiivisuuden myötä. Taide ei kasvata meitä, eivätkä toiset ihmiset kasvata meitä taiteella, mutta me voimme kasvaa taiteessa jos näin haluamme. Taide tarjoaa tähän erinomaiset ja jopa ainutlaatuiset mahdollisuudet, kuten eksposition esimerkkeihin paneutumalla voi huomata.
Erityisen hedelmälliset ovat pohdinnat nautinnosta. Nautinto on ensimmäinen niistä asioista, joita Mäen mukaan odotamme taiteelta. Nautinto voi merkitä monia asioita, mutta tässä keskeinen on nautinto joka ei ole esimerkiksi tietoa, totuutta tai oikeutta vähempiarvoisempi. Mielihyvä on kehon ja mielen hyvää; ymmärtävän, tahtovan ja tuntevan olennon hyvää. Se kytkeytyy ihmisenä olemisen kokonaisuuteen, johon kuuluvat halu ymmärtää maailmaa, oma asema siinä sekä toimia mielekkäästi yhteisen hyvän elämän eteen. Kokeilevuudessaan taide osoittaa ulospääsyjä joskin myös umpikujia, mahdotonta kaihtamatta.
Aloitettuaan suurista nykykulttuuria ja -yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä Mäki zoomaa taiteen tehtävien kautta kriittiseen taiteeseen ja osoittaa sen monenlaisia muotoja. Kriittisen taiteen vastakohtana hän kuvaa ”estetististä avantgardea”, joka lukijan silmässä saattaa kuitenkin näyttäytyä enemmän olkiukkona kuin todellisena tiedostavan taiteen vastakohtana. Tästä voisi jatkaa: paitsi yksilölliset vastaanottajansa, olivatpa ne yksittäishenkilöitä tai ryhmiä, taide sijoittuu aina aikaan ja yhteiskuntaan, jonka rakenteet ja arvomaailmat myös vaikuttavat siihen, mikä on radikaalia tai muulla tavoin poliittisesti relevanttia.
Eksposition aiheet eivät ole uusia, mutta Mäki käsittelee ne tuoreella ja omaa aikaamme koskettavalla tavalla. Lopussa hän kokoaa näkemyksensä: ”Taide on myönteistä vaivaa, nautinnollista ponnistelua, jossa yhtäältä pyrimme ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, poistamaan onnemme esteitä, ja toisaalta yhtä lailla muokkaamme itseämme, maailmankatsomustamme ja harjoittelemme elämästä nauttimisen taitoja.” Voimmeko tehdä elämää samalla asenteella kuin taidetta – siinäpä yksi kysymys.
Pauline von Bonsdorff taidekasvatuksen professori, Jyväskylän yliopisto
Olin iloinen pyynnöstä toimia Teemu Mäen eksposition kriittisenä lukijana (refereenä). Taiteellinen tutkimus on uusi ja kiehtova ala joka on voimakkaassa kehitysvaiheessa. Kaikkea taiteentutkimusta koskee kysymys siitä, millä kielellä voi puhua asioista, jotka ovat taiteen tekemisessä ja kokemisessa keskeisiä ja samalla pakenevat käsitteellistä ajattelua. Taiteellista tutkimusta koskee lisäksi muun muassa kysymys siitä, miten taiteen keinoin voi kontribuoida laajempien ihmiskuntaa ja elämää koskevien kysymysten ja ongelmien muotoilemiseen ja ratkaisemiseen.
Kirjoitan tämän lyhyen kommentin lähinnä taidekriitikon asenteella. Lukijana esitin joitakin huomioita; nyt ekspositio ei kaipaa sen enempää akateemista siunausta kuin saivartelua. Kokonaisuutena se näyttäytyy minulle itsessään taiteenkaltaisena muun muassa siksi, että se tuo tietoisuuteeni suuren määrän asioita ei niinkään loppuun käsiteltyinä kuin jatkuvan pohdinnan ansaitsevina. Lisäksi läsnä on voimakas ääni, joka on Teemu Mäen. Tutkimuksellinen piirre on tekstin argumentatiivinen rakenne; epätutkimuksellista (suhteessa humanistiseen tutkimukseen) on käsittelyn vapaus ja tietynlainen ”mutkat suoraksi” -asenne. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä heikkous. Aikana, jolloin eri alojen tutkimuksen valtavirta, mukaan lukien humanistinen, tuntuu menevän kapenevaan uomaan, vapaus on tervetullut. Tässä tekijä ajattelee monin keinoin – kielen, kuvien, äänten – tärkeitä asioita omaperäisellä ja relevantilla tavalla.
”Mikä on taiteen tehtävä?” on Teemu Mäen avaus. Kohta hän viisaasti tuo esiin, että minkä tahansa taideteoksen (tai tv-sarjan) ”tehtävä” ei ole annettu, vaan toteutuu kun joku (yleisö) tekee jotakin teoksella. Voimme toisin sanoen käyttää taidetta moniin tarkoituksiin, ja taide ”vaikuttaa” vasta vastaanottajan aktiivisuuden myötä. Taide ei kasvata meitä, eivätkä toiset ihmiset kasvata meitä taiteella, mutta me voimme kasvaa taiteessa jos näin haluamme. Taide tarjoaa tähän erinomaiset ja jopa ainutlaatuiset mahdollisuudet, kuten eksposition esimerkkeihin paneutumalla voi huomata.
Erityisen hedelmälliset ovat pohdinnat nautinnosta. Nautinto on ensimmäinen niistä asioista, joita Mäen mukaan odotamme taiteelta. Nautinto voi merkitä monia asioita, mutta tässä keskeinen on nautinto joka ei ole esimerkiksi tietoa, totuutta tai oikeutta vähempiarvoisempi. Mielihyvä on kehon ja mielen hyvää; ymmärtävän, tahtovan ja tuntevan olennon hyvää. Se kytkeytyy ihmisenä olemisen kokonaisuuteen, johon kuuluvat halu ymmärtää maailmaa, oma asema siinä sekä toimia mielekkäästi yhteisen hyvän elämän eteen. Kokeilevuudessaan taide osoittaa ulospääsyjä joskin myös umpikujia, mahdotonta kaihtamatta.
Aloitettuaan suurista nykykulttuuria ja -yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä Mäki zoomaa taiteen tehtävien kautta kriittiseen taiteeseen ja osoittaa sen monenlaisia muotoja. Kriittisen taiteen vastakohtana hän kuvaa ”estetististä avantgardea”, joka lukijan silmässä saattaa kuitenkin näyttäytyä enemmän olkiukkona kuin todellisena tiedostavan taiteen vastakohtana. Tästä voisi jatkaa: paitsi yksilölliset vastaanottajansa, olivatpa ne yksittäishenkilöitä tai ryhmiä, taide sijoittuu aina aikaan ja yhteiskuntaan, jonka rakenteet ja arvomaailmat myös vaikuttavat siihen, mikä on radikaalia tai muulla tavoin poliittisesti relevanttia.
Eksposition aiheet eivät ole uusia, mutta Mäki käsittelee ne tuoreella ja omaa aikaamme koskettavalla tavalla. Lopussa hän kokoaa näkemyksensä: ”Taide on myönteistä vaivaa, nautinnollista ponnistelua, jossa yhtäältä pyrimme ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia, poistamaan onnemme esteitä, ja toisaalta yhtä lailla muokkaamme itseämme, maailmankatsomustamme ja harjoittelemme elämästä nauttimisen taitoja.”
Voimmeko tehdä elämää samalla asenteella kuin taidetta – siinäpä yksi kysymys.
Pauline von Bonsdorff
taidekasvatuksen professori, Jyväskylän yliopisto